Uutuuslevyt hukkuvat helposti aikaan ja unohtuvat aivan liian nopeasti. Jos levyjä edes jaksetaan julkaista. Ai se julkaisi levyn? No milloin? Ai vuosi sitten. Jota kuinkin näin myös viime vuonna ilmestyneen Beckin Hyperspacen (19) kohdalla. Ei ole ollut vähään aikaan minkäänlaisia odotusarvoja kyseisen herra Beck Hansenin musiikin suhteen. Edellinen Colors (17) meni vähän ohi. Rytmikäs ja viimeisen päälle tuunattu tanssilevy ei puhutellut riittävästi, vaikka sisälsi puhtaan Beck-klassikon: Dreams. Kun taas tätä levyä edeltänyt Morning Phase (14) oli paluuta hyvään ja folkahtavaan suuntaan, jonka lähin verrokki on artistin aikaisempi mestariteos: Sea Change (02). Joka on myös itselleni SE Beck-levy.
Kaikkinensa Beck Hansenin jo kolme vuosikymmentä kestänyt monipuolinen musiikkiura on tarjonnut tällekin kuulijalle lukuisia ilon hetkiä. Paitsi, että mies ja hänen musiikkinsa meinasi kokonaan unohtua viime vuosina.
Tuli kesä ja tuli yksi kirjastokäynti. Musiikkiosaston laarissa pilkisti Beckin uusin levy Hyperspace (19). Noh, annetaan mahdollisuus, ajattelin. Niinhän siinä kävi, kuten useinkin näissä blogijutuissa, että puolihuolimaton autosoittelu paljasti tämän levyn potentiaalin. Täydellinen loppukesän levy, vähän surumielinen, mutta täynnä kuuntelujen myötä kasvavia biisillisiä koukkuja.
Beck, tämä 2000-luvun Bowie, kalpea ja taiteellinen hahmo viitassaan, joka ei kaihda riskejä, mutta tekee kaiken omalla tunnistettavalla tyylillään. Niin tälläkin kertaa. Ostan tämän levyn.
Loppuun kaksi oleellista näytettä tältä hienolta levyltä. Helposti jää näkemättä artistin videot, kuten tämäkin puhutteleva:
Luulen niin. Aamun avaa Graham Parkerin: 12 Haunted Episodes(95), setärokkia 90-lukuisimmillaan. Kerkeän kuunnella ensimmäisen levynpuoliskon kokonaan ja kaksi biisiä toiselta, ennen kuin aamupiirretyt ottavat olohuoneessa vallan. First Day Of Spring on levyn lopetusbiisi ja siinä oli jotain merkityksellistä? Mutta en kerennyt ymmärrykseen asti.
Ennen aamu-ulkoilua taustalla soi Leon Russell and The Shelter People. Helvetin hyviä biisejä, mutta en saa kunnon otetta tästäkään, kun lapset kinastelevat pehmolelusta. Muistan sentään eilisen B.B.King musadokkarin ja sen kuinka bluesmaestro oli ottanut Russelin Hummingbirdin omakseen. Niin hyvä biisintekijä ja artisti, milloin kerkeäisin kunnolla perehtyä?
Pieni vessaistunto ennen kuin puen lapset. Luen vajaan vuoden takaista Mojoa, jossa David Bowien: Blackstar(16) arvioitiin ennakkoon muusikkohaastattelujen kera. Tutut muusikot arvelivat, että Bowie levähtää hieman tämän levyn jälkeen, ennen kuin punoo uusia juoniaan. Nyt tiedetään, että tuosta lepohetkestä tuli ikuinen. Kuuntelinko Blacktaria kuinka intensiivisesti? Niin, lopetin Bowien aktiivikuuntelun heti hänen kuoleman jälkeen. Niin, en tiedä miksi. Ehkä haistoin jo tuhannet tribuutit ja deluxe-versiot levyistä, rahastuskoneiden julman jylinän. Sama kävi aikoinaan Freddie Mercuryn kohdalla. Se jälkihypetys oli vaan liikaa.
Leikkipuiston jälkeen kalaravintolassa juttelen kaverini kanssa Leonard Cohenin tulevasta levystä: You Want It Darker(16). Sanon, että näitä kuolema-aiheisia levyjä alkaa olla jo liikaa. Rockin tervaskannot ovat loppusuoralla ja tekevät viimeisiä levyjään. Nyt vaan laskemme vuosia, kuukausia, jopa päiviä, että vielä Mr. Dylan tekee vahvan originaalimateriaalista koostuvan albumin? Entä Rolling Stones? Jouluksi on luvattu blues-coveralbumi: Blue & Lonesome(16). Vieläkö ehtii tulla ihan oikea Rolling Stones- albumi, ehkä ensi vuonna?
Levyhylly näyttää kovin täydeltä, ei sinne mahdu maxisinkkuakaan. Kirppareiden vinyylilähteet ovat kuivumaan päin, levymessuihin kyllästyin jo vuosi pari sitten. Discogsin parhaat lähteet on löydetty ja olennaiset puuttuvat albumit hankittu. Ihan uutta musaa kuuntelen aivan liian vähän. Spotifyn suosituslista pitää ajan tasalla, mutta kokemukset uutuuskappaleista tuntuvat kovin ohkaisilta. Mikä oikein mättää? Kun ei saisi musaan kunnolla otetta, hyvätkin biisit lentävät kertakuuntelun jälkeen aivolohkoista ulos. Olen vanhentunut, olen keski-ikäistynyt, mutta enhän ole kalkkeutunut? En myönnä ainakaan.
Mitä rokista on enää jäljellä? Tamperelaisen rokkiravintolan paras Dj lopettaa ja toteaa, että kitararokin arvostus on vähenemään päin, nuoriso kuuntelee jo jotain aivan muuta. Voi olla, että nyt on hyvä aika ymmärtää, että vesi seisoo paikallaan ja siellä lammikossa polskuttelee enää muutama hassu vonkale. Pitääkö mennä eteenpäin vai tyytyä, eppunormaalisoitua itsetyytyväiseen levynkerääjä/bloggariasemaan, sillä kaikki vanhat rouheat rokkiveisut ja vinyyliboxit vanhoista rokkiklassikoista johdattavat levynkerääjää eteenpäin, siis taaksepäin.
Mutta kun se menneiden vuosien musiikki on yhä edelleen hyvää.
Vuodenvaihde oli rockhistorian yksi mustimmista. Viikatemies niitti niin Lemmyn, Bowien kuin Eaglesien Glen Freyn. Nyt musiikkilehdet ja nettisivustot pursuilevat tribuutteja näille artisteille. Monta hienoa kirjoitusta olen lukenut Bowien muistolle, kuten Soundi-lehden hienot Blackstar(16) levyarviot, jossa pohdittiin kuolevaisuutta laajemmasta kontekstissa, kuinka Bowie antoi kuoleman kohtaamiselle kasvot. Joopa, eipä näitä murheuutisia viitti liiemmin märehtiä, rokkijuna kulkee aina vääjäämättömästi kohti ikuista horisonttiaan, vaan kulkeeko enää pitkään?
Yritän olla heittäytymättä liian apokalyptiseksi, että nyt vedellään rokkenrollin vihoviimeistä vitaalista vuotta 2016 ja tämän jälkeen kaikki on pelkkää laskevaa käyrää, pikkuhiljaa taiteellisen ja lihallisen päämääränsä saavuttaneita artisteja, levy-yhtiöiden liukenemista osaksi monikansallisia yhtiöitä, jotka sivutuotteena tuottavat hieman streaming-sivustoja. Niin, eikö se juuri tänä päivänä ole juuri näin? Ja rokkihan on kuollut ajat sitten, nykyaika pelkkää vinyylisetien muovihifistelyä ja pikkunäppärien retroartistien vaarattomia tekeleitä. On vaikea suunnata katse esim. rapin suuntaan ja nähdä siellä rokin tulevaisuus. Rock ja Rap, miten ne toimii keskenään? Molemmat ovat nyt tai ennen olleet nuorison tuntojen äänitorvia. Miksi arvostan rollareiden 60-luvun tuotannon niin korkealle, onko Satisfaction sieluni syvin manifesti, filosofinen ellei jopa kosminen totuus maailmankaikkeudesta. Miksi teeskennellä, että korkea kirjallisuus antaa suurimman elämyksen ja suunnan, kun rokki nostaa monoani yläviistoon ja pitää minut hengissä.
Niin, hengissä. Voiko rokin vitaalinen ja elähdyttävä voima liueta jonnekin rokin viemäriin kun areenan suuret nimet pikkuhiljaa väistyvät verhojen taakse? Onko tuoreempien artistien veri vähäisempää, ja onko rokin ydinnektari on pumpattu liki tyhjiin kuin äitimaan öljyvarannot? Kaikki on enää teeskentelyä, että nuoruus on yhä täällä, nuori ja vanha mäntä pumppaavat Iron Maidenin kiivaimman veisun ylimmässä kohdassa tasatahtiin. Meille myydään illuusioita Hämeenlinnan suurimmalle joutomaalle ja me olemme siitä valmiita siitä maksamaan.
Luen parasta aikaa yhtä monista Mick Jagger elämänkertaa ilman, että Jagger on ollut kirjan tekemiseen millään osallinen. Marc Spitzin kirjoittama Jagger(11) kuvaa hienosti 60-luvun popkulttuurin murrosta, kuinka pienestä paheista rokkarit tuolloin tuomittiin, kuinka vanhemmat ihmiset olivat aidosti huolissaan rokin turmelevasta vaikutuksesta ja rollarit olivat tuon paheellisuuden ensimmäinen ruumiillistuma. No, nyt voidaan huokaista helpotuksesta, rythm'n blues-pohjainen rokki toimii enää keski-ikäisten ja eläkeläisten nostalgialääkkeenä. Mitään paheellisuutta tässä ei enää ole. Niin, ylevästi voitaneen myös ehdottaa, että rokki on tullut osaksi kestävämpää kulttuurihistoriaa. Rokkilevyt ovat taideteoksia yhtälailla kuin klassiset sinfoniat, kirjat ja maalaukset. Näin varmaan osittain on tapahtunut, mutta klassikko-rokkialbumin vertaaminen kirjaklassikkoon on edelleen arveluttavaa.
Palataan tähän päivään ja musiikkilehtiin. Uusin Mojo tipahti postiluukusta, lehti on silkkaa Lemmy ja David Bowie muisteloa ja kaikkea mahdollista retroilua. Rehellisesti sanottuna lehti ei vie eteenpäin, pitää paikallaan, vaivuttaa tähän apaattiseen nostalgiaan. Kaunis kansi, kaunista muistelmaa, kaunis David Bowie juliste, hyvin kuorrutetut jäähyväiset. Tarvitsenko tätä?
Mutta tämä retroilua tarjoaa arjen polttonestettä vieläkin. Rolling Stones on kiertueella, uusi levy on tekeillä, rock elää sittenkin vielä tämän vuoden. Kesäfestarit lupaa niin aiemmin parjattua Iron Maidenia kuin New Orderia, Neil Youngia, Curea ja mahdollisesti vielä Springsteeniä ja useita muita isoja nimiä. Myönnän, että tämä setärockulottuvuus houkuttelee. Keski-ikäinen minä jo varailee kiivaasti konserttilippuja.
Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.
Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.
Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.
Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?
Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.
Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.
80-luku oli monille artisteille taiteellista alamäkeä, varsinkin David Bowielle. Kyseisen vuosikymmenen alussa ilmestyi taiteellisesti vahva Scary Monsters(80) ja kolme vuotta siitä jättimenestys: Let's Dance(83). Mitä muuta muistatte Bowien 80-luvusta? Ennen kuin mennään Tin Machineen asti, niin on syytä ottaa esille kaksi Bowien ehkä kehnointa albumia: Tonight(84) ja Never Let Me Down(87). Niin, mikään pakkohan niitä ei ole ottaa esille, sontaa mitä sontaa, miksi vaivautua näin jälkikäteen?
Perusteluni voivat olla kehnoja ja pohjautuvat pitkälti myötätuntoon. Kun aktiivisesti diggailee jotain artistia, niin artistin kehnompikin tuotanto alkaa kiinnostamaan. Minkäs teet kun artistit parhaat albumit ovat liiankin tuttuja, liian ilmeisiä ja muotovalioita. Ei sitä kukaan jaksa rokin klassikoita päivästä toiseen luukuttaa, siispä täytyy luoda katsaus myös katveeseen, suurella rahalla luotuun unohdukseen, kimaltelevaan, mutta elottomaan tuotantoon. Näinkö pelkästään?
Tämä on se kappale jossa ilmoitan, että Tonight(84) ja Never Let Me Down(87) ovatkin itseasiassa varsin oivia albumeja. Väärin. Tonight(84) on sittenkin aika keskinkertainen albumi, mutta ehkä ei täysin toivoton? Arviotani värittää Seppo Pietikäisen analyyttinen levyarvio Soundista 10/1984, jonka juuri luin pohjalle. Tässä arviossa Pietikäinen arvottaa numeraalisesti albumin jokaiset 9 raitaa. Aloituskappale Loving the Alien noteerataan levyn pääteokseksi ja sitä seuraava Bowien ja Iggy Popin yhteistyön helmi Don't Look Down saa parhaimmat pisteet 10-. Loppulevy menee vaihtelevissa merkeissä ja pisteytyksissä. Jännänä yksityiskohtana voin kertoa, että Bowie coveroi Beach Boysin God Only Knowsia varsin onnistuneesti. Levyn suurin hitti on Blue Jean, jonka Pietikäinen tyrmää varsin huonoksi sinkkuvalinnaksi ja muutenkin kehnoksi kipaleeksi. Silti väittäisin, että näinkin ilmeinen Bowie-hittiveisu on kestänyt varsin hyvin aikaa. Oman arvioni mukaan puolet levystä toimii, toinen puoli on aika turhaa.
Never Let Me Down(87) oli toinen ostamani Bowie-albumi, ensimmäinen oli The Man Who Sold The World(71). Eli kolikon molemmat puolet, klassikko ja kimalteleva kura. Julmimmat teistä allekirjoittanevat väitteeni. Vähän aikaa sitten tehdessäni Bowie-juoksusoittolistaa skippasin The Man Who Sold The World - biisin pois koska se kuulosti yksinkertaisesti liian kuluneelta. Mutta en ala alentamaan kyseisen albumin arvoa. Sen sijaan Never Let Me Down(87) on kasarituotannolla pilattu väkinäinen ja jäykkä albumilta, jolta kuitenkin löytyy aika monta hyvää biisiä. Aloituskappale Day In Day Out on kestänyt hyvin aikaa, aikoinaan se pyöri Suomenkin hittimittareissa kyllästymiseen asti, eikä silloin biisin potentiaalia oikein tajunnut. Kakkosbiisi Time Will Crawl on hukattu Bowie-klassikko. Nimikappale Never Let Me Down on myös varsin miellyttävä, huuliharppukin siinä törähtelee. Tuotanto on onnistunut nitistämään tästäkin hyvin kelvollisesta kappaleesta hengen pois. Jossain haastattelussa Bowie pitää tämän levyn kappaleita onnistuneina, mutta myöntää, että näinä aikoina on kuunnellut liikaa muiden mielipiteitä levyn tuotannon suhteen. A-puolen päättävä Zeroes on aika hyvä biisi, selkeesti katveeseen jäänyt tämänkin. B-puolen aloittaa eeppisempi Glass Spider, joka taisi toimia Bowien levyn kiertueen nimenä. Toistan itseäni: hyvä biisi, mutta se tuotanto. B-poski on ehkä biisillisesti heikompi. Levyn päättää yksi Bowie/Pop yhteistyön helmiä: Bang Bang. Rivakka veisu, joka on myös ilmestynyt muistaakseni jollain Iggy Pop - sooloalbumilla?
Ei vieläkään siitä Tin Machinesta. Kuka muistaa Bowien leffabiisit? Tonightin ja Never Let Me Downin välissä Bowie julkaisi liudan ihan kelvollisia leffabiisejä, kuten: Absolute Beginners, Underground, When The Wind Blows ja ysärin alussa vielä tsipaleen Real Cool World. Hämmästyin ja ilahduin kun löysin Spotifystä liki kaikki Bowien 80-luvun irtobiisit ja sinkkujen b-puolet.
Bowien 80-luvun lopussa perustama Tin Machine julkaisi kolme albumia, jotka vaativat ihan oman blogijuttunsa. Nyt aivot asentoon, oliko Bowien sumeissa vuosissa 1984-87 mitään kelvollista? Ehkä alla oleva soittolista kertoo totuuden. Soittolistaa on ryhdistetty muutamalla Let's Dancen(83) biisillä.
Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?
Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).
David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.
Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi TheHouse of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.
Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).
Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.
Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.
Hall & Oates lienee yksi ensimmäisiä ns. valkoisen soulin suuria ja varteenotettavia artisteja vaikkakin duon toinen osapuoli John Oates ei taida ihan valkoinen ollakaan. Sen sijaan näkyvämpi osanen tässä duossa, eli Daryl Hall on sinisilmäinen blondi päästä varpaisiin.
Vuosien varrella olen hiljalleen ostellut duon lättyjä, voinen puhua jo aika mittavastakin kokoelmasta. Valitettavasti duon levyt ovat joutuneet ns. komerolevyjeni joukkoon, koska laatukriteerit eivät ole ihan täyttyneet. Omistavani levyt ovat ihan hyviä 70- ja 80-luvun albumeja, mutta valitettavan vähän olen niitä kuunnellut. Niin, sanokaa edes yksi Hall & Oates hitti? Sara Smile. Öö, luin sen äsken Wikipediasta, mutten sitä ole koskaan kuullut. Nojjoo, kuunnellaas nyt.
Kuten tuosta videopätkästä voi nähdä ja kuulla, niin päävokalisti Daryl Hallin suusta valuu puhdasta soulhunajaa, kyllä tuolla äänellä kelpaa lauleskella. Yksi syy tähän duon musiikin tyhjänpäiväisyyteen voipi olla tämä liian makeaksi paketoitu musiikillinen ilmaisu, soljuu ja hivelee muttei jätä paljon muistikuvia. Ei silti, sitä enemmän kuuntelemaani osaa duon musassa olen ihan diggaillutkin, kuten omistamiani levyjäni: Beauty on a Back Street(77), Along the Red Ledge(78).
Joskus voi musiikillinen yllätys väijyä kirpparin oven takana. Näin kävi Daryl Hallin soolotuotannon suhteen. Omistin kyllä Hallin menestyslevyn: Three Heart in the Happy Ending Machine(86) jonka hittisiivu Dreamtime teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen sijaan en tiennyt Hallin tehneen jo vuonna 1980 soolon nimeltään Sacred Songs(80). Löysin levyn sattumoisin viidelläkymmenellä sentillä Turun Manhattanin kirppikseltä. Satunnainen levyn kuuntelu paljasti käsillä olevan varsin poikkeuksellisen levyn, jos sitä vertaa Hallin soulahtavaan ja hittihakuiseen muuhun tuotantoon.
Sacred Songs(80) albumi on tehty yhdessä King Crimsonin kitaristin Robert Frippin kanssa jo vuonna 1977, samoihin aikoihin jolloin Fripp oli mukana David Bowien ns. berliinitrilogian kakkosalbumilla: Heroes(77). Sacred Songsilla onkin paljon yhtäläisyyksiä Bowien tuohon kauteen ja se on Hallin selkeästi kokeellisin ja rohkein albumi. Esimerkiksi kappale NYCNY on hyvin poikkeuksellista Hall-tuotantoa, eräänlaista progepoppia luonnollisesti King Crimson - vaikuttein.
Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime kuukausin ajan ja varovaisesti(ellen jopa innokkaasti) väittäisin levyn olevan yhden näitä rokin ns. kadotetuista helmistä. Hallin laulun hienouden(ja suuruuden) kuulee tässä varsin hyvin. Soulääni taipuu vaikka minkälaisiin roketteihin ja myös oudoimpiin hidasteluihin. Levy jätettiin julkaisematta 1977 koska sen pelättiin vaikuttavan epäsuotuisasti Hall & Oates duon menestykseen. Tästäpä spotikkalinkistä kuuntelet koko albumin näppärästi:
Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.
Single (suom.yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)
Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.
Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:
The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa
Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To
Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös
tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.
Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään
Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on
julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella
triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas
Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin
ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)
Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?
David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.
Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.
The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.
Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?
Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:
Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.
Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?
David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.
Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html
U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html
Prince: Art Official Age Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html
Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home
The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä: In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.
Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.
Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:
Avi Buffalo – 'At Best Cuckold' Caribou – ‘Our Love’ Interpol – 'El Pintor' Slash – ‘World On Fire ‘ Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’ Goat – ‘Commune’ King Tuff – ‘Black Moon Spell’ The Drums – ‘Encyclopedia‘ Philip Selway – ‘Waterhouse’ Johnny Marr – ‘Playland’ The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To
Leave’ Foo Fighters – ‘Sonic Highways’
...noita mustia kiekkoja, älpeitä ja seiskatuumaisia, muovin vienoa tuoksahdusta, kansipapereiden tiukempaa nenätavaraa, ulkovaraston ja auki riipaistun suojamuovin neitseellistä tuoksua. Kuvitellaan hetki jossa makoilet sohvalla lauantai-iltapäivän ns. hitutunneilla, kerrankin ajattomana ja vapaana, arjen ja elämän joskus varsin hiostavista velvollisuuksista. Käsissäsi levynkansitaidetta 42 vuoden takaa, David Bowien The Rise and Fall of Ziggy Stardust and Spiders from Mars(72). Suloisia rokkisointuja, ärhäköitä riffejä, Davidin maukkaita saksofoni-sooloja ja melkoisen ketterää laulantaa. Saatat olla pienessä lauantai-darrassa, alkoholin tai lihasjumin aiheuttamassa ajatuskireymässä. Kepeässä unitilassa kipu hajoaa tuhansiksi atomeiksi, tähtisateeksi, kosmiseksi avaruuspölyksi, i'm here Ziggy Stardust and Lady Moonlight. Nukahdan hetkellä jolloin albumin tahtoi aueta kokonaisuudessaan...
Tarkemmin ajateltua melkoista diibadaabaa, mitäänsanomatonta sarajakuvamaista rock-lyriikkaa, Bowien vahvaa kykyä omaksua mitä oudompia alter-egoja, Ziggy taisi olla niistä ensimmäinen, mutta onhan tämä aikamoista rock'n roll pilvihattaraa, sellaista nuorisounelmaa joka ehkä toimi 70-luvun kokeellisina aikoina, mutta nykyinen nuoriso tarvitsee fantasiaa ja realismia...tai noh mistä minä sen tiedän? Isot pointsit Davidille kyvystä luoda koko 70-luvun erilaisia rock-hahmoja, kuten Ziggyn ohella Diamond Dogs ja Thin White Duke.
Aamulla soittimessani pyöri Bowien viimevuotinen comeback-albumi: The Nex Day(13). Varsin uljasta tavaraa ja jotenkin tuo Taavetin nykylyriikka on luonnollisesti helpommin lähestyttävää. Niin, kukas sitä oikeasti rokkenrolliin tarvitsee mitään sen syvällisempää sanataiteilua, riittää että lanne vatkaa ja beibet käy kuumina.
Toinen lähiviikkojen uljas Bowien vinyylilöytö on Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla. Soipa muuten älyttömän hyvin. Mielestäni biisiaineskin on joteskin kehittyneempää kuin Ziggyllä. Levyllähän on huikeita klassikoita, kuten: Sweet Thing(Heiii, jokaisella bändillähän on tämän niminen veisu), nimikappale Diamond Dogs ja Bowien paras kappale: Rebel Rebel. Mainio levy tämäkin, vaikkakin kansitaiteella on helppo pelotella lapsia.
Aasinsiltahan vie tämän kirjoituksen mainiosti Teeman illan elokuvaan : The Man Who Fell The Earth(76), joka taitaa olla Bowien ensimmäinen iso filmirooli ja tarinan mukaan täydessä kokaiinipöllyssä tehty. Ei silti, Hesari antoi leffalle kolme tähteä vaikka Bowieta ei miksikään näyttelijäksi voi tituleerata.
Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.
Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).
Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.
Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.
Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71),Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).
Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.
Mietinnässä on ollut monenmoisia blogikirjoituksia, kuten biografia herrasta Todd Rundgren, päivitetty kevätlevykatsaus, ”Sounds like 84” kasarijuttu, kuinka liki jokainen vuonna 1984 ilmestynyt(hyväkin) levy on pilattu kasarissoundilla, paitsi ehkei Springsteenin: Born in the U.S.A.(84) Tai noh, ajansoundia siitäkin kyllä löytyy. Mutta mikään noista jutun aiheista ei lähtenyt kasvamaan, jotta niistä olisi saanut kokonaisen jutun aikaiseksi.
Lauantai-päivän mittaan pyöritin levylautasilla monenlaisia kiekkoja. Päivä alkoi Santanan kovatasoisella Caravanserailla(72). Mutta enimmäkseen pysyin kasarissa, liki tuiki tuntemattomalta Ruthless People – soundtrackilta(86) kuuntelin nimikappaleen, jonka esitti itse Mick Jagger. Soundtrackilta löytyi myös Paul Youngin hienosti versioima Wherever i lay my hat, joka johti kuuntelemaan Youngin tokaa soololevyä The Secret of Associaton(85) jolta löytyy taas megahitti Everytime you go away. Tosin aika pian kyllästyin Herra Youngin muuhun tuotantoon ja siihen kasariläpsyttelyyn.
Lievähkö kasariluukutuskaan ei saanut innostumaan, jotain puuttuu, päivän musiikillinen lanka. Netti tarjosi Bowien uutta streamina, Spotify ties mitä, keskeisistä musablogeista löytyi hyviä uusia kappaleita. Musiikkia oli joka puolella, ei vähiten minun levyhyllyssä, jota myös kerkesin hieman järjestelemään Aku Ankka-kansioiden täyttämisen ohella(mitä ..ttua?). Aloinkin haikailemaan aikoja, jolloin musaa oli vähemmän ja juuri tämän takia se oli myös merkityksellisempää. Tai noh, ehkä ikäkin vaikutti, nuorena musa vaan kolahti sata kertaa lujempaa, kuin mikään uusi musa tänä päivänä.
Jossain välissä tuli luettua Hesarista J.Karjalaisen haastattelu. Ei voi muuta kuin vaikuttua Karjalaisen erittäin ehjästä ja tyylikkäästä musiikillisesta urasta, aina Ankkurinapista Lännen-Jukkaan ja kuulostaa siltä, että uusi levy Et ole yksin(13) jatkaa samaa menestystarinaa. Sen sijaan Villejä Lupiineja(94) pitkästä aikaa vinyyliltä soitettuna kuulosta yllättävän löpsöltä, hmm, oliks tää sittenkin vähän yliarvostettu platta?
Iltapäivän tunnit toivat mieleeni c-kasetit, ensimmäisenä pesään meni David Bowien Space Oddity(69). Hämmästelin kasetin hyvää äänenlaatua ja kyseessä oli vielä sellainen versio, josta löytyi muutama bonusbiisi. Kyllä, kasetit olivat melkein lauantain punainen lanka. Bowieta seurasi kokoelmakasetti: Tapemaster’s Hoochie Koo ja sitä tulee seuraamaan Marc Bolanin oiva tuplakokoelma: Best of the 20th Century Boy.
Aina ei saa vietyä päivän(musiikillista) kaarta ehjällä tavalla loppuun asti, ajatukset harhailevat ja hakevat oikeaa väylää. Musiikki tarjoaa parhaimmillaan tällaiseen koti-isukkipäivään mainion ja merkityksellisen kaaren, jossa levyt ja tunnelmat seuraavat toisiaan.
Jotain päivä vielä kaipaisi, livekeikkaa kenties? Onneksi orastava kevät on täynnä tämänkin tasoisia musiikillisia lupauksia:
Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies... Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan... Mennyt mies, on historiaa
Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.
Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)
Had to get the train From Potzdamer platz You never knew that That I could do that Just walking the dead Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.
Where are we now? Where are we now? The moment you know You know, you know As long as there’s sun As long as there’s sun As long as there’s rain As long as there’s rain
Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen
Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)
Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.
Itsenäisyyspäivän aatto, Turku ja levymessut, levynmyyjiä ulkomailta saakka, ei siis paskempi yhdistelmä. Tämän vuoden aikana vinyyliäänitteitä on kertynyt kokoelmaani melkoisen riittoisa määrä, lukumäärällisesti uskaltaisin veikata 100-200 uutta vanhaa, eli käytettyä vinyyliä. Vuoden parhaita apajia ovat ehdottomasti olleet Minneapoliksen levykauppa Treehouse Records ja vierailu Kangasalan rompepäivillä. Minnepoliksesta irtosi n.20 laadukasta levyä ja Kangasalta reilut 10.
Mihin tällä oikein pyrin, näin suurella määrällä rokkiäänitteitä? Keskeisimmät rokkiplatat jo löytyvät hyllystä, karkeasti arvioiden 2000-3000 vinyylin kokoelma on jo aika riittävä. Jos tänä vuonna olen ostanut 157 vinyyliä, niin paljonko olen uhrannut aikaa yhden levyn kuuntelemiseen? En paljoa, en tässä muutenkin niin kiireisessä elämänvaiheessa. Olisiko jo aika laittaa levynkeräilyhanskat tiskiin tai hattuhyllylle, olisiko hyvä levynkeräämiseen menevä energia suunnata johonkin aivan muuhun, eli juuri niihin asioihin joita en kerkeä tekemään hulppean levyharrastusten vuoksi. Toisaalta, eihän tämä paha addiktio ole, kyse on sentään musiikista eikä mistään stimulanteista. Mutta addiktio kuitenkin, olisiko siis aika…
Vielä raporttia viimeiseltä ristiretkeltä for the long time. Paikalle saapuminen Turun ”rokkiklubiin” Kårenin ajoittui mukavasti kahden nurkille, eli messujen kahdelle viimeiselle tunnille(messuaika: 11-16). Tämä tarkoittaa sitä, että myyjät pudottavat hintoja ennen sulkemista ja näin kävi näilläkin messuilla. Ensimmäiseltä tiskiltä lähti mukaan David Bowien Low ja Leonard Cohenin Recent Songs viiden euron yhteishintaan. Onnistunut alku, levyt osoittautuvat vielä originaaleiksi. Hieman lisää pyöriskeltyäni jumiudun hieman Joe Strummeria muistuttavan Ruotsalaismyyjän kojulle, erityisesti pläräsin tiskin alla olevaa ”kympillä kolme laatikkoa”. Nostin laatikosta melkoisia herkkua tyyliin: Bowin: Aladdin Sane, Genesiksen: Trespass, Skynyrdin livetuplan, Procol Harumin Grand Hotellin ym. Maksoin onnellisena kolmekymppiä ja sain aimokasan hyviä rokkiplattoja ja samalla tunsin pääseväni levynkeräämisen Flow-tilaan.
Viereiseltä kojulta lähti kolme euron löytöä: Paul Simonia, Simon & Garfunkelia ja Status Quota. Reilun tunnin päästä vatsa alkoi olemaan jo mukavasti täynnä herkullisista levylöydöistä. Vielä ulko-ovella käännyin takaisin ja palasin yhdelle kojulle jossa olin nähnyt originaalia Pocoa, Joni Mitcheliä ja Todd Rungrenia, kaikki kolme plattaa lähtivät kympin yhteishintaan, tämä oli se kirsikka kakun päälle.
Yhteensä 18 vinyylilevyä ja 58 euroa. Pidän tätä hinta- ja laatusuhdetta varsin oivallisena. Kävelin varsin kylläisenä ulos Joulukuun harmauteen tietoisena siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen levyreissuni hyvin pitkään aikaan. Tästä päivästä lähtien olen päättänyt ryhtyä levynostolakkoon joka saa kestää ainakin ensi kesään saakka. Lakko sallii pari-kolme ostopoikkeamaa jos vaikka Rollarit tekee uuden levyn kevääksi? Lakon toivon näyttävän levyaddiktioni laajuuden ja myös sen että kuinka tarpeellista levyjen keruu minulle oikeasti on? Voi olla, että lakon jälkeen se ei enää ole tarpeellista ja onko tämä sitten lainkaan huono tulos?
Kritisoi rakkaimpiasi, sillä moni hyväkin asia voi muuttua ajan myötä riippuvuudeksi. Nyt minun on aika pyyhkiä levynostorähmä silmistäni ja kirkastettava katsettani muita asioita kohden. En tunne surua tästä päätöksestäni, en vielä...
