Levynälkäni ei ollut sittenkään täysin tyydytetty ja löysin itseni tänä joulukuisena lauantaina Turusta Kårenin levymessuilta. Olin kellontarkkaan klo:11.00 paikalla ja pääsin melkein ensimmäisten joukossa noukkimaan mustaa muovia pohjattomista levylaareista. Paikalla oli paljon tuttuja myyjiä, sekä Suomesta, että Ruotsista. Myös uusia myyjätuttavuuksia oli paikalla, mutta en päässyt heidän kanssa vielä ostokontaktiin. Muutamalla uudella(?) suomalaisella myyjällä hinnat olivat törkeästi pilvissä, selvä messulisä on paiskattu levynkanteen´. Maksaisinko Allman Brothersin: Eat a Peach(72) tuplasta kolme-neljäkymppiä? En todellakaan. Vuosi pari sitten tilasin kyseisen lätyn ulkomailta parilla eurolla. Hämmästelin hetken ylihinnoiteltuja lättyjä joiden kuntokaan ei välttämättä ollut ihan Minttiä. Kohta siirryinkin tuttujen kojujeni ääreen.
Record Hunter Ruotsista on ollut joka messuilla varma ja sopuhintainen kohde. Aina on ollut mukana muutama laarillinen halppislevyjä, niin tälläkin kertaa. Kolmen euron laarista kaivoin pitkälti toistakymmentä rokkiklassikkoa, muun muassa seuraavat älpyt: Cream: Disraeli Gears(67), Bob Dylan: Bob Dylan(62), Carole King: Tapestry(71), The Mothers: Just Another Bans from L.A.(72), Little Feat: Sailin Shoes(72) ja The Clash: Combat Rock(82). Pääsääntöisesti levyt olivat riittävän hyvässä kunnossa, etenkin Cream soi pintanaarmuista huolimatta varsin hyvin.
Samaisen kojun vieressä päivysti pari venäläistä asiakasta, jotka olivat kahmaisseet noin puolen metrin verran levyjenselkiä ja tutkivat niitä suurella antaumuksella. Aikoinaan Kårenin messuilla sai ottaa varaslähdön jos maksoi muutaman euron ekstraa, luulen, että nämä heput olivat juuri näitä early birdejä.
Seuraava ilon kohde oli yhden tutun suomalaisen myyjän koju, jossa oli varsin edustava kattaus viiden euron herkkuja. Led Zeppelin: II(69), Pink Floyd: Relics(71), Mott The Hoople: All The Young Dudes(72), Creedence Clearwater Revival: Green River(69), Big Brother an the Holding Company: Cheap Thrills(68) ja yksi uudempi platta Santanan: Milagro(92), jota hyvin harvoin olen vinyylinä nähnyt.
Levymessuilla oli myös paikalla Svart Recordsin oma tiski. Tältä kojulta ostin: Radiopuhelinten albumin: Pian Pian(91) kympillä ja Eero Koivistoisen: Valtakunta(68) albumin, josta maksoin vähän enemmän. Molemmat tietenkin uusintapainoksia.
Ihan loppuun vielä napsaisin yhden tutun svedumyyjän laarista kolme kahden euron lättystä: Toto: IV(82), Madness: Keep on Moving(84) ja The Godfathers: Birth, School, Work, Death(88). Näin levymessut tulivat makoisaan päätökseensä. Budjetissa pysyttiin ja pahimmat heräteostokset jäivät tekemättä. Ainoastaan harmittelin sitä, kun missään kojulla ei ollut myynnissä levyjen suojamuoveja. Myös Rollareiden tuoretta albumia: Blue & Lonesome(16) ei saanut vielä messuilta.
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten uumoiltiin, että Mick Jaggerin lauluääni alkaa olla menneen talven lumia. Silloin ilmestynyttä Flashpoint(91) livealbumia kritisoitiin heikosta soitosta ja Jaggerin puuroutuvasta laulusoundista. Mick Jagger oli tuolloin 48 - vuotias.
Tänään ilmestyi upouusi Rolling Stones levy: Blue & Lonesome(16). Ensimmäinen yhteentoista vuoteen. Nyt Mick Jagger on 73-vuotias ja kitarisat ovat edelleen lennossa. Näiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Jagger on jatkuvasti hilannut lauluäänen parasta ennen päivämäärää tuonnemmaksi. Tällä hetkellä ei kukaan tiedä, että milloin tuo päivämäärä tulee vastaan?
Mick Jagger ja hänen reilut viisikymmentävuotta vanha bändinsä soi aitona, tuoreena, vereslihaisena ja hemmetin hyvänkuuloisena. Blue & Lonesome(16) on puhdasoppinen blueslevy, joka ei sisällä ainuttakaan stones-originaalia. Levy on äänitetty noin vuosi sitten kolmen päivän aikana, ilmeisesti kerralla purkkiin metodilla. Levyä on jo nyt kehuttu kaikkialla ja viiden tähden levyarvio taitaa olla melkein minimi. Sinänsä on turhaa tästä mitään itse kirjoittaa, levy on vaan hemmetin hyvä ja toimii, viisi nakkia ja that's it!
Kuuntelen juuri levyä toistamiseen, ensimmäisen kerran kuuntelin sen läpi äsken juoksulenkillä. Aiemmin olen jo Spotikasta diggaillut kolmea etukäteen levyltä irrotettua biisiä. Kehtaan väittää, että blueslevyn saa hetkessä haltuun, tietää, että onko musiikissa aitoa tunnetta vai onko se vain kalpea yritys olla tummempi mitä oikeasti on? Tämän levyn vaikutus on välitön, se on juuri sitä mitä Rollareiden on toivonut tekevän, kunnollisen paluun juurilleen, ensimmäisten levyjen rhytm'n blues-tunnelmaan...paitsi, että nyt mennään sinisemmillä vesillä.
Nyt voisi todeta, että ympyrä on sulkeutunut ja kannattaako Rollareiden enää vääntää uutta levyä? Olisiko vähän väkinäinen ajatus, albumillinen rollari-originaaleja, jossa Jagger esiintyy vielä kerran kukkopoikana ja Keef esittää pakolliset luopumiseen liittyvät balladinsa. Tätähän se kuitenkin on, get on your sweet lovin' beibe, get your kick on your cocksucking parade...Mitäpä muuta siis, turha tässä mitään suurempaa kirjallista esitystä pojilta enää toivoa...ja milloin olisin toivonut? Rollarit ovat parhaimmillaan Keefin ja Ronnien kitarahuojunnassa, likaisissa harpun puhalluksissa, elitistisen Jagger-katukissan naukahduksissa ja Charlie Wattsin, ah niin takapotkivassa svengissä.
Blue & Lonesome pitää sisällään 12 bluescoveria, kokonaismitaltaan 42 minuuttia. Levy on jaettu neljäksi levynpuoliskoksi vinyyliversiona, joka on outoa, koska yksikin levy olisi riittänyt ihan hyvin.
Levyllä on ripeitä bluesralleja, kuten avauskappale Just Your Fool, hyvin kulkeva Ride 'Em Down ja varsin keskinkertainen esitys Just Like I Treat You. Parhaimmillaan levy on muutamissa hitaissa numeroissa, joissa edellä mainitutta Sir Jaggerin ääni uhmaa painovoimaa, mihin asti ääni voi vielä yltää? Se ei yllä 70-luvun soulahtavien rollarinumeroiden naukahduksiin, sellaista äänenhallinnan suvereniteettia ei enää löydy, kuin vaikka rollariklassikoissa: Melody, Fingerprint File tai Heaven. Sellaista ei enää odotakaan, se olisi sitä paitsi aika kornia ja epäuskottavaa. Mutta Jagger tuntuu aidolta ja venyvältä papparaiselta, kuluneet blueshidastelut All of Your Love ja I Can't Quit You Baby toimivat hienosti, jälkimmäisessä Jagger antaa äänestään kaiken sen venyvyyden mitä vielä on annettavana.
Varsin vähän olen kertonut muusta bändistä, Jaggerista vain. Levy soi niin hemmetin hyvin, että välillä miettii, että onko Keef kakussa mukana lainkaan? Varsin ikävä kommentti minulta, koska epäilen, että taustamuusikot pitävät homman hyvin kuosissa ja vanhat papparaiset peesaavat menemään. Väärin! Uskon sittenkin, että Keith, Ronnie ja Charlie ovat luoneet perustan, johon herra solistin on turvallista nojata. Ainakin viime aikojen keikkakunto on tukenut tätä olettamusta. Tämä pieni klippi kertoo sen oleellisen, Keef osaa vielä soittaa instrumenttiaan:
Olen levynkerääjänä saavuttanut taas kyllääntymispisteen, eli levyjä pursuilee ulos ovista ja ikkunoista, levymaterian paljous estää nautintoa, liian monta lättystä siellä sun täällä ovat huomiota vailla, kärsivällistä ja ajan kanssa tapahtuvaa kuunteluelämystä.
Ulospäin tilanne voi näyttää viattomalta. Kodin seinän levyinen levyhylly ei rönsyile vaan pitelee liimalaudan reunat rutisten hengitystään, että vieläkö tänne joku kehtaa tunkeutua? Minne ne levyt sitten kulkeutuvat, jos niitä salakavalasti netistä tilailen ja kirppareilta kotiin haalailen. Minäpä kerron. Komerojen ns. sallitut hyllyt ovat myös ääriään myöten täynnä, pikkaisen olen joutunut tinkimään omista vaatehyllyistäni, toivottavasti tämä ei näy ulospäin räjähtäneenä outlookkina. Mutta mitä paskempi levy, niin sen tie vie ulkovarastoon. Kestokassi ja sanomalehtipaperivuoraus estää nahistumiset. Tällaisia kasseja löytyy jo ulkovarastosta joitakin.
Ongelmia on edelleen. Pyöritän noin 300 sadan kirpparilevyn varastoa. Varasto luonnollisesti vähenee myyntikertojen kautta, mutta kerkeävät sormeni hiplaavat nopsaan kirppareilla levyjen selkiä ja Discogsin vakimyyjän listaa. Levyjä tulee sittenkin vähän enemmän kuin kerkeän niitä myydä eteenpäin. Ennen kaikkea John Mellencampit, Foreignerit, Pat Penatarit ja Simple Mindsit jäävät ikuiselle kiertoradallaan, kirpparilta toiselle, yhä uudestaan, muistona näistä levymyyntikokemuksista hintalappujen ilkeät rääpäleet kansipahvissa, eikä koskaan mene kaupaksi, en nyt ihan 20 sentillä viitsisi myydä. Mietin toisinaan, että mikä on näiden "paskalevyjen" lopullinen kohtalo, jos ne minun mittakaavani mukaan pitävät sisällään ihan hyvää musiikkia. En viitsisi niitä ihan heti Fidalle viedä tai sulattaa uunissa vinyylikulhoiksi. Levyissä näissä, huonoimmissakin, on usein tarina ja merkittävyys. Siihen minä uskon...ja sen takia minä tässä teille(ja itselleni) kirjoitan.
Tässä marraskuun pimeässä illassa olen jälleen kerran päättänyt asettua nettilevynostolakkoon, ei mitään turhaa selailua netissä ainakaan tämän vuoden aikana, eli lakko kestää vuoden loppuun asti. Suosin lakon aikana satunnaisesti kirppareita ja levykauppoja, ainakin uusin Rollari-levy pitää hakea ihan kivijalkalevykaupasta. Nyt on annettava itselle pikkaisen enemmän vapaata muutenkin niukkaan ilta-aikaan. Nyt voisin oikeasti ja ajan kanssa tutustua näihin levyihin...ja ennen kaikkea tehdä kaikkea muuta järkevää ja rentouttavaa.
Niin, jos jotain kiinnostaa tuo Simple Mindsin eeppinen kasarilevy: Street Fighting Years(89), niin sitä löydät melkoisella varmuudella kirppareilta...ja ainakin minulta kaksois-, kolmois-, ellei neloskappalein.
Itselleni AC/DC edustaa rollareiden
musiikillista pikkuveljeä, samanlaista musiikillisen muodon
selkeyttä ja tunnistettavuutta.
Täytyy heti kärkeen tunnustaa,
että kyseisen aussibändin tuotanto ei ole mitenkään täydellisesti
hallussa, omistan levyjä vähän sieltä sun täältä bändin uran
varrelta, kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta levyä löytyy
hyllystä.
Eilen kirpparilta vitosella löytämäni High
Voltage(76) pitää sisällään niinkin keskeisiä ac/dc-veisuja
kuin TNT, It's a long way to the top ja The Jack.
Äkkipureskelun perusteella ja vuosikausien kyseisten hittien
pakkosyötön vuoksi levy tarjoa mitään erityislaatuista...paitsi
nämä äärettömän kovat biisit. Voisin väittää, että AC/DC löysi
tyylinsä heti ensilevyillä ja se ei ole muuttunut missään
vaiheessa. Pysyvyys on se juttu, turha muuttaa toimivaa reseptiä.
AC/DC:n fanit eivät todellakaan odota mitään tyylimuutosta, vaan
samat nakit ja muusi tarjotaan vuodesta toiseen.
Kysymys kuuluu, että voiko
samantyyliset levyt olla vuodesta toiseen kiinnostavia ja
relevantteja, että jaksammeko oikeasti kuunnella uutta AC/DC:n levyä
ja digata siitä aidosti? Haluaisin sanoa, että minä ainakin
haluan, mutta en ole varma puhunko totta? Fani on useimmiten lojaali
bändillensä ja toivoo, että tietyt asiat tapahtuvat(toistuvat)
uusimmalla levyllä. Pitkän linjan Rolling Stones-fanina odotan
kieltämättä tuttua ja turvallista juurihoitoa vuodesta toiseen,
soulahtavaa, mutta kulmikasta lantion liikettä. AC/DC:n väripaletti
ei yllä ihan rollareiden tasolle, mutta oman linjan pitäminen ja
tinkimätön soittamisen asenne on aina kunnioitettavaa.
Nyky-AC/DC on enää muutama tai yksi
alkuperäinen palanen, johon on liitetty muita paloja bändin
lähipiiristä ja fanikerhosta. AC/DC taitaa olla nykyään
pelkästään yhtä kuin Angus Young? Ellei Brian Johnson vielä
palaa ruoriin ääniongelmista toivuttuaan. Rock or Bust(14)
näillä näkymin on jäämässä bändin ylvääksi joutsenlauluksi, niin, odotammeko edes uutta
levyä? Minä odotan, mutta Rolling Stonesilta...sinä, ehkä
AC/DC:tä. Arvostan aidosti toivettasi.
Lopun ajathan ovat käsillä ja lopun
aika on jo toteuttanut tehtäväänsä, rokin suuret nimet
kaatuvat yksi toisensa perään. Ajan kuluminen on väistämätöntä.
Elämme rokin viimeisiä vuosia, muutama keskeinen dinosarus vielä
möyrii taistelukentällä, mutta ei varmasti enää kovin montaa
vuotta. Missä kohtaa rokista tuli tällaista sentimentaalista
muistelua, jopa puhdasta surua? Tämänhän piti olla nuorukaisten
laji. Niin missä ovat ne nuoret ovat rokin kentältä? Tai ehkä
aiheellista onkin kysyä: missä minä olen?
Vielä AC/DC:sta, olen sentään
diggaillut bändin levyjä tasaisesti uran varrelta. Ensimmäinen
omistamani oli yksi bändin huonoimpia: Blow Up Your Video(88).
Tosin Heatseeker ja This Means War olivat kovia biisejä ja ovat
edelleen. Myös välilevynä pidetty Fly on the Wall(85)
löytyy levyhyllystäni sekä oleelliset: Back in Black(80) ja For Those
About Rock(81). Brian Johnsonin kausi on hyvin edustettuna, mutta Bon
Scottin ajalta löytyy vain em: High Voltage(76) ja tietenkin
klassikko: Highway to Hell(79).
Ei silti, jokainen uusi AC/DC-platta on
tullut tsekattua jollain tasolla. Ballbreaker(95) oli
aikoinaan odotuksen arvoinen. Stiff Upper Lip(00) meni täysin
ohi. Black Ice(08) sisälsi joitain hyviä biisejä, mutta oli
ehkä vähän liian pitkä. Uusin Rock or Bust(14) on kuulematta,
toistaiseksi. Puhuvat, että se olisi hyvä levy. Näin varmaan on, mutta tämä alkuaikojen biisi jos mikään on puhdasta rokkenrollin täydellisyyttä:
The Christians bändin nimenä ei liene maailman mediaseksikkäin tai kiinnostavin. Se luo vahvan mielleyhtymän, että kyseessä uskonnollistaustainen pop-yhtye. Näin ei suinkaan ole, sillä bändin nimi on muodostunut kolmen veljeksen Garyn, Rogerin ja Russellin sukunimestä: Christian.
The Christians vaikutti 80-90-luvun puolivälissä ja julkaisi kolme tasavahvaa albumia: The Christians(87), Colour(90) ja Happy in Hell(92). 2000-luvlla bändi aktivoitui ja julkaisi uusia albumeja, joita en ole kuullut. Yksi menestyneen eka levyn hittibiiseistä oli tämä...hmm, tähän maailmanaikaan sopimaton: Ideal World.
Muistan kuunnelleeni, meinaisin sanoa flopannutta kakkoslevyä: Colour(90), paljon autossani tuona kyseisenä vuonna, mutta levy onkin koristanut brittien albumilistan ykkössijaa ja pitää sisällään megahitin: Words. Enemmän sykähdytti juuri autokortti-ikään päässeen sielua tämä patetiaa ja itsesääliä tihkuva: Man Don't Cry.
Bändin kolmannen albumin Happy in Hellin(92) löytämínen vinyylimuodossa vaati vuosikymmenien etsimisen, kunnes sen löysin muutamalla eurolla paikalliselta kirpputorilta. Näkisin, että kolmannella levyllä palaset asettuivat lopullisesti kohdalleen. Kahta ensimmäistä levyä vaivasi kieltämättä turha siirappisuus ja välillä puhdas mitäänsanomattomuus. Happy in Hellillä on kehittynyt lihakset musiikin ympärille, biisimateriaali on vahvempaa ja juurevampaa kuin kahdella ensimmäisellä. Levyn parhaimmistoa edustaa tämä The Bottle
Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?
Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.
Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.
Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.
Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.
Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:
Ensi tutustumiseni Leon Russellin musiikkiin tapahtui vuonna 1988. Tällöin ostin Led Zeppelinin kitaristin Jimmy Pagen sooloalbumin: Outrider(88). Levyltä nousi esiin majesteetillisen hieno coverbiisi: Hummingbird, biisin crediiteistä lukenut nimi Leon Russell ei tuolloin kertonut vielä mitään, eikä oikeastaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen.
Seuraavan kerran noteerasin Leon Russellin hänen ja Elton Johnin hienolla yhteislevyllä: The Union(10). Huomionarvoista oli se, että levyn biiseistä kiinnostavimmat olivat Russellin kynäilemiä. Vielä meni vuosi pari ennen kuin hommasin levyllisen Russellia, eräiltä levymessuilta löysin Russellin kehutun soolodebyytin: Leon Russell(70). Kyseisen levy taitaa olla Russellin uran paras, siltä löytyy muun muassa edellä mainittu Hummingbird, Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Delta Lady ja The Carpentersin coveroima megahitti: A Song For You. Tämä levy ei ole tullut kovin montaa kertaa vastaan. Kerran näin sen Manhattan kirppiksellä kolmella eurolla. Omastani pulitin kuusi euroa.
Viime vuosien aikana olen hommannut pikkurahalla Russellin albumit: Leon Russell and the Shelter People(71), Carney(72), Leon Live(73) ja Americana(78). Biisien taso ei paljoa tippunut näilläkään levyillä, em. Shelter People(71) on varsin väkevä levy myös, sekä tripla-vinyylinä ilmestynyt: Leon Live(73) on varsin messevää livesoitannan juhlaa. Näkisin, että nykyään harvemmin julkaistaan tällaisia editoimattomia livelevyjä jossa yhden levynpuoliskon voi täyttää cover-version Rollareiden Jumpin Jack Flashista. Muutenkin levyllä kuuluu kaikki ähinät ja puhinat, ylipitkät välispiikit, hurmoshenkiset puheet sekä aivan estottomana rollaava musiikki.
Eilen sunnuntaina 13.11.2016 Russell siirtyi sitten autuaammille metsästysmaille, ilmeisesti pitkän sairastelun uuvuttamana. Leon Russell laulajana ei ole ehkä mieleenpainuvimpia, mutta biisintekijänä aikamoinen ässä. Nämä edellä mainitut 70-luvun alun räkäisen rönsyilevät soololevyt ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Sellaista kantrahtavaa Lynyrd Skynyrdiä ripauksella rollarimaista huojuntaa.
Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.
Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.
Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.
Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.
Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).
Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)
Luulen niin. Aamun avaa Graham Parkerin: 12 Haunted Episodes(95), setärokkia 90-lukuisimmillaan. Kerkeän kuunnella ensimmäisen levynpuoliskon kokonaan ja kaksi biisiä toiselta, ennen kuin aamupiirretyt ottavat olohuoneessa vallan. First Day Of Spring on levyn lopetusbiisi ja siinä oli jotain merkityksellistä? Mutta en kerennyt ymmärrykseen asti.
Ennen aamu-ulkoilua taustalla soi Leon Russell and The Shelter People. Helvetin hyviä biisejä, mutta en saa kunnon otetta tästäkään, kun lapset kinastelevat pehmolelusta. Muistan sentään eilisen B.B.King musadokkarin ja sen kuinka bluesmaestro oli ottanut Russelin Hummingbirdin omakseen. Niin hyvä biisintekijä ja artisti, milloin kerkeäisin kunnolla perehtyä?
Pieni vessaistunto ennen kuin puen lapset. Luen vajaan vuoden takaista Mojoa, jossa David Bowien: Blackstar(16) arvioitiin ennakkoon muusikkohaastattelujen kera. Tutut muusikot arvelivat, että Bowie levähtää hieman tämän levyn jälkeen, ennen kuin punoo uusia juoniaan. Nyt tiedetään, että tuosta lepohetkestä tuli ikuinen. Kuuntelinko Blacktaria kuinka intensiivisesti? Niin, lopetin Bowien aktiivikuuntelun heti hänen kuoleman jälkeen. Niin, en tiedä miksi. Ehkä haistoin jo tuhannet tribuutit ja deluxe-versiot levyistä, rahastuskoneiden julman jylinän. Sama kävi aikoinaan Freddie Mercuryn kohdalla. Se jälkihypetys oli vaan liikaa.
Leikkipuiston jälkeen kalaravintolassa juttelen kaverini kanssa Leonard Cohenin tulevasta levystä: You Want It Darker(16). Sanon, että näitä kuolema-aiheisia levyjä alkaa olla jo liikaa. Rockin tervaskannot ovat loppusuoralla ja tekevät viimeisiä levyjään. Nyt vaan laskemme vuosia, kuukausia, jopa päiviä, että vielä Mr. Dylan tekee vahvan originaalimateriaalista koostuvan albumin? Entä Rolling Stones? Jouluksi on luvattu blues-coveralbumi: Blue & Lonesome(16). Vieläkö ehtii tulla ihan oikea Rolling Stones- albumi, ehkä ensi vuonna?
Levyhylly näyttää kovin täydeltä, ei sinne mahdu maxisinkkuakaan. Kirppareiden vinyylilähteet ovat kuivumaan päin, levymessuihin kyllästyin jo vuosi pari sitten. Discogsin parhaat lähteet on löydetty ja olennaiset puuttuvat albumit hankittu. Ihan uutta musaa kuuntelen aivan liian vähän. Spotifyn suosituslista pitää ajan tasalla, mutta kokemukset uutuuskappaleista tuntuvat kovin ohkaisilta. Mikä oikein mättää? Kun ei saisi musaan kunnolla otetta, hyvätkin biisit lentävät kertakuuntelun jälkeen aivolohkoista ulos. Olen vanhentunut, olen keski-ikäistynyt, mutta enhän ole kalkkeutunut? En myönnä ainakaan.
Mitä rokista on enää jäljellä? Tamperelaisen rokkiravintolan paras Dj lopettaa ja toteaa, että kitararokin arvostus on vähenemään päin, nuoriso kuuntelee jo jotain aivan muuta. Voi olla, että nyt on hyvä aika ymmärtää, että vesi seisoo paikallaan ja siellä lammikossa polskuttelee enää muutama hassu vonkale. Pitääkö mennä eteenpäin vai tyytyä, eppunormaalisoitua itsetyytyväiseen levynkerääjä/bloggariasemaan, sillä kaikki vanhat rouheat rokkiveisut ja vinyyliboxit vanhoista rokkiklassikoista johdattavat levynkerääjää eteenpäin, siis taaksepäin.
Mutta kun se menneiden vuosien musiikki on yhä edelleen hyvää.
Eppu
Normaali saapui tuoreeltaan Tampereella Ratinassa sinfoniaorkesterin kanssa
soitetun 40-vuotiskeikan jälkimainingeissa myös Helsingin Hernesaareen. Se
tarjoili tasaisen varman keikkakokemuksen soittaen tutun hittikatraan lomassa
myös muutaman pirteämmän harvinaisuuden.
Eppu
Normaalia tuskin voi kutsua aliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta on vaikea löytää
syitä miksi se olisi kellekään relevantti asteikolla, jolla artisteja
nykypäivänä arvioidaan. Yhtye kärsii monien aikalaistensa tapaan vuosikymmeniä
jatkuneesta vakavasta radiosoittotasapäistämisestä. Aivan kuin jossain YLEn
takahuoneessa olisi aikoja sitten yhteistuumin valittu joukko viisuja joiden on
uskottu nyt ja ainiaasti tyynnyttävän katajaisen kansan Eppu Normaali-nälän
(”Radio” soi nykyään kummallisena etiäisenä bändin omasta kohtalosta).
En liene
ainoa, jolle radioaaltojen täytteenä vuodesta toiseen soivat ”Tahroja
paperilla”, ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” ja ”Njet, Njet” eivät edusta
sitä yhtyeen ihan kirkkainta antia. Eppu Normaalilla on neljätoista
studioalbumia kattavalla urallaan paljon osumia, joista monet olisivat
paremmasta syystä päätyneet standardeiksi, elleivät olisi jääneet
kuorolaulettavampien veljiensä varjoon. Se on sääli, sillä sinänsä hyvin
toimivien rakkauslaulujen lisäksi bändi kirjoitti liudan kappaleita joiden
tekstit ovat yhä parhaimmillaan nerokkaita ja jatkuvasti ajankohtaisia; joka
sukupolvella on omat ydinonnettomuuskokemuksensa ja kauhnauksensa
vallanpitäjien kanssa.
Vaikka
Hernesaaren keikalla näki joitain myös nuorempaa väkeä, vaikuttaisi
sukupolviviikate leikanneen voittopuolisesti alle kolmikymppiset kuuntelijat
yleisöstä. Jo 90-luvulta jatkuneen varsin harvan levytystahdin ja
itsepäisen tasapäisillä soundilllisilla urillaan kulkevan soitannan vuoksi bändi
tuskin on haalinut pariin vuosikymmeneen montakaan sellaista fania, jolle Eput
ei olisi tullut ikäänkuin verenperintönä omilta vanhemmilta tai naapurin
Makelta. Yhtyettä olisi vaikea kuvitella edes ns. perinnekiintiöksi Flow’n
päälavalle. Se paikka on varattu J.Karjalaisen Ja Kauko Röyhkän kaltaisille
artisteille, jotka ovat olleet halukkaita myös tyylillisiin irtiottoihin sekä
yhteistyöhön modernimpien artistien kanssa.
Sony
records on kuluvan vuosikymmenen aikana julkaissut kaksi ”Eput Rautaa”-kokoelmaa,
joilla sekalainen joukko suomalaisia nuoremman(kin) polven artisteja tulkitsee
Eppujen kappaleita. Muutamaa valopilkkua, kuten Egotripin jo 90-luvulla
coveroimaa Lautturia lukuunottamatta tulkinnat ovat suhteellisen
tyhjänpäiväisiä eivätkä juurikaan tarjoa potentiaalisille uusille diggareille
yriittävästi tarttumapintaa tai syitä innostua Eppu Normaalista.
Karjalaisen
ja Röyhkän tapaan Syrjän veljekset ovat ainakin toistaiseksi kieltäytyneet
yleisesti kultakaivokseksi osoittautuneista Vain Elämää -sarjan kausista.
Ilmeisesti keikat, AV-talo Akun Tehdas ja teostotulot tuottavat siinä määrin
rahaa koko bändin jäsenistölle, ettei koko kansan emotionaaliselle itkumuurille
ole ollut tarvetta kavuta. Hyvä niin.
Syy
vankkaan museoitumiseen on kuitenkin pitkälti myös bändin itsensä - se ei tee
itselleen palveluksia soittamalla yhäkin hämmästyttävällä tarmolla ja varsin
tyytyväisenä esimerkiksi Baarikärpästä humaltuneelle yleisölle vailla ironian
häivää. Myös sen kulttuurilliset viittaukset ovat internet-asteikolla
kivikautisia. Voisiko jälkijättöisyyttä korostaa järeämmin kuin
Kummeli-huumoriryhmän spiikkaamalla sisäänjuontonauhalla? Ratkaisu on
kyseenalaista sikälikin, että Eppu Normaali on aina osannut tuottaa itse oman
huumorinsa. Sen ulkoistaminen aiheuttaa vuonna 2016 tarpeettomia myötähäpeän
väristyksiä.
Saapuessamme
keikkapaikalle Hernesaaren päätyyn oli Helsingin edustalle kerääntynyt
reippaasti uhkaavannäköistä pilvimassaa, joka repesi sateeksi vasta ”Voi kuinka
me sinua kaivataan”-kappaleen aikana. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi.
Hetken kestänyt rankkasade toi asiaankuuluvaa dramaattista painoa biisille,
jonka lyriikoissa kuvaillaan maailman merten kiehuntaa.
Hernesaari
on tällä hetkellä kummallinen sekoitus tehdashalleja, Löyly-saunan modernia
arkkitehtuuria ja keikkapaikkamme rättikattoisia kaljatelttoja. Koristaapa
seutua myös vanhasta proomusta tehty beach volley -kenttä.
Itse
keikkalava on sympaattinen puusta kyhätty laitos, jolle ei big bandia istuteta
(Hernesaaressa onkin toistaiseksi painotuttu ymmärrettävästi EDM-keikkoihin).
Viisijäseniselle Eppu Normaalille lava oli kuitenkin kooltaan juuri sopiva.
Välitöntä tunnelmaa tuki osaltaan se, että yleisöllä on pääsy aivan lavan
reunalle.
Olen
aina kokenut jonkinlaista lapsellista ylenkatsetta VIP-alueelle vapaaehtoisesti
suuntaavaa väkeä kohtaan. Uskon nyt ymmärtäväni VIP-karsinoiden merkityksen.
Kyseessähän on nerokas järjestely, joka palvelee kaikkia. Jako VIPpeihin ja
normaaleihin tavallaan toteuttaa proggressivisen verotuksen periaatetta; ne,
joilla on varaa, maksavat suuremman osan kokonaiskustannuksista ja kiitokseksi
tästä heidät ohjataan kauemmas rahvaasta ja lavanedustasta nauttimaan
ylihinnoitellusta Moetista ja kohotetusta itsetunnosta. Tavalliselle
musiikinystävälle jää täten enemmän tilaa lähempänä bändiä ja hänen rahallinen
panoksensa jää pienemmäksi (iloisena yllätyksenä keikalle pystyi ostamaan myös
opiskelijalippuja).
Torstai-illalle
sijoitettu keikka alkoi vain hieman ilmoitetusta kello kahdeksasta myöhässä ja
kesti vajaat kaksi tuntia. Sellaisenaan se oli mukava kokonaisuus arki-iltaan,
vaikka Ratinan keikan tuplasti pidempi settilista selvästi oli antanut tilaa
harvinaisemmalle biisiainekselle.
Hernesaaressa
joukosta erottuivat ”Pidetään Ikävää”, ”Linnunradan laidalla” ja
henkilökohtainen illan kohokohtani ”On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa”.
Hoikassa kuosissa kolmen kappaleen ajan yhtyeen kanssa esiintynyt Iiro
Rantala puhalsi henkeä jopa ”Murheellisten laulujen maan” piano-osuuksiin,
saaden kappaleen kuulostamaan tuoreelta. Eppu Normaali soitti hyväntuulisesti
ja varmasti. Martti haki tuttuun Pete Townshend-tyyliin ilmaa alleen lähes
jokaisen kappaleen lopetuksessa, ja jatkoi jutustelua vain vähän hengästyneenä.
Vuosi 2016 on niittänyt suuria muusikoita enemmän kuin tuskin kukaan uskoi.
Eppu Normaalin aikoja sitten raitistuneet jäsenet ovat vielä kuudenkympin
hujakoilla hyvässä iskussa, ja heidän on helppo nähdä keikkailevan vielä
ainakin vuosikymmenen ajan. Uskoisin että 50-vuotistaiteilijajuhlalle olisi
sillekin tilausta.
Muovi on jatkanut kulkuaan levyhyllyyni, komeroiden kätköihin, ulkovarastoon ja epämääräisiksi kasoiksi pitkin huoneistoni nurkkia. Laitoin itseni kesän loppupuolella osittaiseen nettilevyjenostolakkoon. Hieman turhan hanakasti sormi napautti "Place order" nappia. Tämä lakkoon asettautuminen sai taas kirpparijalkani liikkeelle, sillä mustan muovin kutsua on liki mahdoton välttää. Kirppareilta on tullut raahattua epämääräisiä kasoja ihan laadukkaita musiikkiäänitteitä. Ajattelin tässä esitellä niistä muutaman.
June Tabor: Airs and Graces(76) levystä maksoin sen yhden euron. Varsin mukava löytö kirpputori Silinteristä Tampereelta. Aikansa folk-prinsessa, joka on minulle ollut tähän asti vain aavistuksen omainen nimi korvissani. Junen laulu on häikäisevän kaunista irkkutyylistä folkkia vaikka britti onkin. Levyn biisit ovat enimmäkseen omia ja hyvälaatuisia.
Tom Jones: Reload(99) Tämä on se levy josta löytyy megahitti Sexbomb. Reload on isolla rahalla tehty duettolevy. Yllätyin heti alkuun kuinka kova meininki tällä levyllä on sillä Tompan ja kumppaneiden versiot tunnetuista populaarimusiikin helmistä ovat varsin tyrmäkkäitä, Talking Headsin Burning Down The House sopii yllättävän hyvin Tompan ja Cardigansin Nina Perssonin laulettavaksi. Tom Jones pesee pääsääntöisesti kaikki duettokaverinsa Van Morrisonia lukuunottamatta, jonka murakka ilmaisu nousee samoihin maskuliinisiin lukemiin Tompan laulun kanssa. Mainittakoon, että tällä kertaa on formaattina cd ja hintaa oli kokonaiset 60 senttiä.
Phil Collins: Face Value(81) Kädet ylös kenen mielestä Phil Collinsin musaa tuli aikoinaan vähän liikaa joka tuutista, se soi radioissa, diskoissa, ruotsinlavoilla ym. Aika tuoreessa Phil Collins haastattelussa artisti kokee jonkinmoista syyllisyyttä tästä liiallisesta esilläolostaan 80-luvulla. Onkohan oikeasti syytä? Noh, ehkä sen Another Day In Paradisen soittoa olisi voinut hieman rajoittaa. Face Value on Phil Collinsin eka soololevy ja silkkaa rautaa. Uskokaa minua. Tässä on monipuolinen ja sävykäs levy, jossa on jokunen iso hitti, mutta myös paljon persoonaa ja musiikillista laaja-alaisuutta. Olen viimeisen puolen vuoden aikana hommannut näitä levyjä kolmen kopion verran. Koska halvalla on lähtenyt ja tämä levy edustaa todellista laatua. Mainittakoon myös, että Phil Collinsilta ilmestyy syksyllä omaelämänkerta nimeltään Not Dead Yet. Eli repikää siitä.
Los Lobos: The Neighborhood(90) Edellä mainitulla tamperelaisella kirpputorilla on myyjä joka ei arvota kovin korkealla Los Lobosin tuotantoa. Tämä lähti uudenkarhealla kuosilla eurolla, samoin kuin bändin edellinen levy: By The Light Of The Moon(87). Molemmat ovat vankkoja juurirocklevyjä sinne John Hiatin, John Mellencampin ja ehkä Springsteeninkin suuntaan kallistuvia. The Neighborhood(90) kuulosti pitkään korvissani varsin keskinkertaiselta. Sitten kai kasvoin tai pehmenin hieman, sillä tämä mukavan roots-sävytteinen levy avautui vasta viime vuosina täyteen kukkaansa. Noniin, nyt näitäkin on kaksi, tämä ja aikaisempi irkuista ostettu kanneltaan vähän kulahtanut versio.
The Alarm: Strength(85) ja Change(89) The Alarm on vekkuli bändi, nimittäin yhtyeen levyjä on alelaarit pullollaan ja maksimissaan euron kappalehintaan. Itsekin olen hommannut varsin kivuttomasti bändin ns. kulta-ajan tuotannon, eli levyt: Declaration(84), Strength(87), Eye of the Hurricane(87), Change(89) ja Raw(91). Enkä näistä ole paljoa maksanut. Joo, aina välillä erehdyn ostamaan jonkun bändin levyn kaksoiskappaleen, kun levyt ovat kirppareilla aina niin hyvässä kunnossa. Tähän löytyy ilmeinen ja valitettava syy, sillä luulen,että harva oikeasti kuuntelee ja diggailee näitä levyjä. Minäkin aivan liian vähän, sen myönnän. Levyjä on julkaistu aivan liikaa ottaen huomioon niiden todellinen laatu. Onko The Alarm sitten enimmäkseen paskaa? Noh, onhan se sitä suurimmaksi osaksi. Sellaista väkinäistä Big Countryn ja U2:sen sekoitusta. MUTTA, The Alarmilla on yksi aidosti hyvä levy, se on esikoinen: Declaration(84), jossa on punkahtavaa kiihkoa ja hyviä biisejä, sellaista The Clash goes Springsteen meiningillä. Niin, miksi sitten ostan näitä kehnompia Alarmin levyjä? Joo, ihan mint-kuntoinen vinyyli kera hienon kansitaiteen euron kappalehintaan aiheuttaa aina sen hairahduksen...ja, iso JA..olen kuuntelijana kärsivällinen, jaksan pyöritellä kehnoakin levyä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Välillä tapahtuu ihmeitäkin, kehno levy osoittautuukin hyväksi, kuten em. Los Lobosin; The Neighborhood(90). Mutta The Alarm, voinko suositella tätä bändiä kellekään, Avautuuko tyylikkäällä kannella siunattu: The Change(89) koskaan? Ehkä tänä iltana? 22.8.2016 Lisäys: Todellakin, The Change albumi on alkanut avautumaan. Ei sittenkään kovin väkinäistä menoa, enemmänkin rootsia ja rentoa, avaraa rokkia. Hyviä biisejä löytyy, kuten Sold Me Down The River, Love Don't Come Easy, Scarlet... Joe Cocker: Cocker(85) ja Unchain My Heart(87). Joe Cockeria ostetaan silloin kun mitään muuta ei kirpparilta löydy. Osittain allekirjoitan tämän puolilevottoman väitteeni. Nämäkin kaksi levyä löytyivät euron kappalehintaan. Yllätyin kuinka hyvin Cockerin ääni kulkee näillä levyillä. Hitit You Can Leave Your Hat On ja Unchain My Heart puhuvat puolestaan, mutta hyvin rullaavat muutkin "coverveisut". Niin, Joe Cocker ei ole paljon itse biisejä tehnyt, paitsi ihan uran alkuvaiheessa. Cocker on jollain tavalla verrattavissa edellä mainittuun Jonesin Tomppaan, molemmat ovat tulkkeja, eivät biisintekijöitä. Aika lailla samaa vuosikertaakin, Tomppa ehkä vuoden pari vanhempi. Hieman on jäänyt harmittamaan kun ei tullut koskaan lähdettyä Joe Cockeria keikalle katsomaan, Suomessakin hän kerkesi vierailemaan useaan otteeseen.
Black: Wonderful Life(87) Tämän jutun viimeinen euron löytöni on jo edesmenneen Blackin, eli Colin Vearncomben popklassikko Wonderful Life(87). Niin, Colin Vearncombe kuoli tämän vuoden tammikuussa traagisesti auto-onnettomuudessa, luulen että se meni aika monelta ohi, koska noihin aikoihin viikatemies vieraili aika tiuhaan rockpiireissä. Artisti nimeltään Black on paljon muutakin kuin inhottava korvamato Wonderful Life, 80-luvun itkettävimpiä hituteita ja ennen kaikkea sen takia, koska itse oli herkässä teini-iässä ja aika ulkopuolella kun kyse oli hitaiden tanssimisesta tyttöjen kanssa. Black teki uransa alkupuolella neljä laadukasta albumia, edellä mainitun Wonderful Lifen lisäksi albumit Comedy(88), Black(91) ja Are We Having Fun Yet(93). Blackin hissuttelevat biisit jäävät helposti taustamusiikiksi, mutta päämäärätietoinen kuuntelu on avannut Blackin tuotannon herkkään kukkaansa. Suosittelen erityisesti kakkosalbumia Comedy(88) joka on mielestäni tämän musiikkityylin omanlainen täydellistymä. Niin, tietenkin jos pidät tällaisesta kasaripopista, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät bändeistä: Prefab Sprout, ABC ja Deacon Blue. Tässä näyte Comedy(88) levyltä, kasarisiirappia parhaimmillaan...tai pahimmillaan:
Annetaan hyvään kotiin Ace yhtyeen kolmosalbumi: No Strings(77). Ace oli aikansa pubirockia, Sheffieldiläinen bändi joka julkaisi urallaan kolme albumia: Five-A-Side(74), Time for Another(75) ja edellä mainittu: No Strings(77). Pubrock oli vähäinen brittigenre 70-luvulla, edustajineen muun muassa Dr. Feelgood, Graham Parker ja The Pirates.
Acen No Strings(77) levystä minulla kaksi kopiota, joista toisesta en ole päässyt millään eroon. Olen lähinnä yrittänyt sitä myydä kirppareilla polkuhintaan. Niin, ketä kiinnostaisi? En ole valmis sulattamaan levystä vinyyliastiaa tai tekemään siitä seinäkellon pohjan. Tässä on sisältöä, hyvääkin musiikkia, mutta ei pelkästään(myönnän), koska tässä on kosolti myös keskinkertaisuuttakin. Tämä lienee huonoin myyntipuhe ikinä, mutta Acen No Srings-levyllä voi olla jotain mikä sinua kiinnostaa, ainakin biisi You're All That I Need on aidosti hyvä. Kuunnelkaa vaikka:
Acen suurin hitti oli eka levyn How Long, joka lienee teillekin hieman tutumpi. Laulaja Paul Carrack on tehnyt tasalaatuista soolouraa ja ollut vierailevana laulajana muun muassa Squeezessa ja Mike And The Mechanicsissa, edellisen bändin Over My Shoulder hitti on Paul Carrackin laulama ja osittain myös kynäilemä veisu.
Acen koko tuotannon saat helposti kolmella eurolla. Näitä levyjä liikkuu kirppareiden alimmissa laareissa, etenkin tuota eka levyä: Five-A-Side(74) joka ei ole myöskään mitenkään huono levy. Näitä levyjä minulla taitaa olla kolme kopiota kotona pyörimässä. Niin, kelpaisiko kellekään?
Käsi sydämellä, mikä seuraavista artisteista luo kaikista valjuimman mielikuvan: Iggy Pop, Morrissey vaiko New Order. Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta minulle tämä artisti oli syy ja seuraus, miksi yleensä lähdin Flow-festareille. Tässä kohtaa lievät pahoitteluni, että teen oletuksia musamakunne suhteen. Voihan se ollakin niin, että New Order ei oikeasti olekaan valjuin näistä kolmesta? New Order oli ainut jota en ollut nähnyt aiemmin. Iggsterin olin nähnyt kolmesti, Morrisseyn kerran surullisen kuuluisalla Ruisrock-keikalla vuonna 2006. Surullisen kuuluisalla siksi, koska lähdin kesken kaiken katsomaan Ismo Alangon keikkaa. Niin, paljastetaan myös, että en ole koskaan ollut Morrissey-miehiä. 80-luvulta tähän päivään Smithsin ja Morrisseyn musiikki on yrittänyt löytää väylää minuun, onnistumatta koskaan siinä täydellisesti. Arvostusta riittää Morrisseytä kohtaan, mutta musiikki ei puhuttele tarpeeksi paljon.
Näistä turinoista siirrytään kohtaan, eli mitä minä sain Flow-festareilta? Ok, perjantain ja lauantain huikeat flow-kattaukset jäivät tällä kertaa kokematta ja minä valitsin pelkän sunnuntain New Orderin takia. Sunnuntain ensimmäinen keikka oli suomalainen Death Hawks. Tämä psykedeelisvoittoinen rokkiryhmä esiintyi tällä kertaa edukseen. Kerran olin Death Hawksin aiemmin nähnyt klubikeikalla, enkä ollut vakuuttunut lainkaan bändin liveotteesta. Flow-keikka sen sijaan alkoi heti hyvällä energialla, mutta paketti oli jotenkin epätasapainoinen. Laulu ei kuulunut tai laulaja ei suostunut laulamaan kunnolla? Niin, bändin laulaja-kitaristi oli homman villi kortti, välillä tuntui, että mies vain rämpsäytteli hienoja sointuja hienosta kitarastaan, mutta ei vaivautunut oikein laulamaan mitään. Mieshän oli pukeutumisen puolesta kuin jostain 70-luvun spacerock-bändistä, hauska kuvioasu kera pyöreiden aurinkolasien ja vaalean pörrötukan. Noin puolen tunnin jälkeen homma vapautui täysin ja rockjuna karkasi jonnekin linnunradan reunalle, bändi löysi niin sanotusti yhteyden energiaan, myös lauluilmaisun fokus selveni, ilmeisesti laulu on vähän kuin yksi instrumentti muiden joukossa, että ei ne sanat ehkä niin tärkeitä olleetkaan. Erityispointsit vielä bändin kireäpöksyiselle taustalaulaja rokulle, todellinen The Hahmo.
Seuraavaksi seurasin muutaman biisin verran suomiräppiä, eli Ruger Haueria feat.Regina. Tähän en osaa oikean sanoa mitään muuta kuin, että biiseissä oli selkeästi sanomaa ja Regina Iisa Pykärin laulu sopi mainiosti soppaan mukaan. Myös kerkesin parin biisin verran seurata Jukka Nousiaisen Räjäyttäjät bändiä. Mutta aika pian piti ehtiä päälavan suuntaan seuraamaan J.Karjalaisen keikkaa. Jukka aloitti keikan menevällä versiolla ikihitistään: Doris. Karkki jonka yleisö nielaisi heti. Tästä oli helppo rakentaa liki täydellinen keskipäivän aurinkoinen festivaalikeikka. Aloitusta seurasivat uuden levyn kappaleet: Kitara ja Viinii, Stinde Binde ja Mennä Huitelee. Pankki räjähti vasta edellisen Et Ole Yksin(13) levyn hittiveisussa: Mennyt Mies. Miettikää nyt oikeasti: "Mä olen mystinen hopeinen discomies mä olen kieltään lipova liskomies mä olen Uuden-Englannin nahkamies aina ilosta syntyvä uudestaan" Ja tätä me hoilataan pää innosta punaisena. Tämän on myös Jukan vahvuus, saada mitä absurdeimmat lyriikat svengaamaan. Muita J.Karjalaisen keikan huippukohtia olivat syvällinen Riisinjyvä, kepeästi kulkeva Hän ja riehakkaana encorena: Ankkurinappi. Mainittakoon, että itse Jii oli tavattoman hyvällä tuulella ja tartutti poikamaisen ilonsa myös katsojiin. Hienoa Jukka. Aina mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mikko Lankisen tunteikkaan tarkka työskentely kielisoittimensa ääressä.
Ennen New Orderia katsoin noin viiden biisin verran arvostettua veteraanipunk-yhtyettä Descendents. Meno oli tiukkaa, mutta tällainen "peruspunk" ei vaan allekirjoittaneeseen oikein uppoa. Hieman vaihtelua pliis tai aivan jumalatonta alkuvoimaa. Päivän suurin yllättäjä oli päälavalla esiintynyt Anderson Paak & The Free Nationals. Tämä mies bändeineen edusti minulle uutta ja määrittelemätöntä suuntaa. Sopivasti räppiä, vähän Hendriximäistä otetta, suvereenia rumputyöskentelyä, funkkia, dancea, torvia, ties mitä. Aivan uskomattoman svengaava soppa. Anderson Paakin lavaolemus oli yhtä aikaa räävitön, ystävällinen ja aito.
Sitten oli vuorossa New Order. Lapin Kulta Red Arena teltta täyttyi miltei äärimmilleen jo puolta tuntia ennen keikkaa. Onneksi löytyi keskivaiheilta telttaa ihan hyvä patsastelupaikka. Keikka käynnistyi odotetusti uuden Music Completen(15) kappaleella: Singularity. Yleisö söi heti bändin kädestä ja bändi toimi...hmmm...ihan hyvin. Taustanauhat, Stephern Morrisin rummut, basso ja Gillian Gilbertin koskettimet olivat balanssissa, mutta laulaja/kitaristi Bernard Sumner oli pienoisella etsikkoretkellä miltei koko keikan ajan. En tiedä oliko mies väsynyt, oliko hän turhautunut joihinkin teknisiin ongelmiin, vaatiko hän itseltään liikaa, vai oliko yleisön joukossa jollain: Where is Hooky? paita päällä? Bernard oli vain puolittain mukana tässä sopassa, laulu toimi välillä tosi hyvin, välillä laiskasti, kitarassa tuntui olevan jotain ongelmaa ja Blue Mondayn lopussa piti mennä pimputteleen Gillianin koskettimille, niin kuuluuko se yleisesti ottaen ohjelmanumeroon?
New Orderin biisilista edusti itselleni liki parhautta. Kakkosena kuultiin heti ikisuosikkini Regret, joka toimi livenä aika hyvin. Toka levyn Power, Corruption & Lies(83)Your Silent Face oli piristävä yllätys, kun taas uuden levyn Tutti Frutti tanssitti yleisö hyvin, mutta versio ei ollut paras mahdollinen. Waitings for The Siren's Call edusti keikan parhautta, vaikka biisinä ei kovin tunnettu. Uuden levyn Plastic toimi myös hienosti ja keikkatilanne näytti kuinka vahva ja hyvä biisi on kyseessä, tuleva New Order-klassikko.
Keikan lopussa tulivat hitit True Faith, Blue Monday ja keikan ehkä parhaiten toiminut kappale: Temptation. Tässä myös Bernard oli täysillä mukana. Encoreina kuultiin Joy Division coverit: Decades ja Love Will Tear Us Apart. Niin, lopun kappaleet olivat enemmän kunniaosoituksia edesmenneen Joy Division laulaja Ian Curtisin suuntaan, mutta olivatko ne keikan kannalta tarpeellisia? Yhdyn kaverin numeraaliseen arvioon keikasta, eli sellainen kahdeksikon keikka.
Loppukaneettina haluan onnitella teitä, jotka olette jaksaneet kolme päivää flow-festaroida. Se on hieno suoritus. Itselläni yksikin päivä asvaltilla seisoskelussa sai jalkani melkoiseen jumitilaan. Kolmen päivän festivaalielo jos mikään on todellista urheilua. Loppuun videon verran Flow-sunnuntain parhaalta artistilta. Tosin Sia ja ANOHNI jäivät kokematta kun bussi lähti kohti Tamperetta jo yhdentoista tienoilla.
Tänään Hämeenkatu Elää! tapahtumassa esiintyi tuore kotimainen artisti nimeltään MirkaKaarina. Tunnen MirkaKaarinan henkilökohtaisesti ja hänen kaksi muuta musiikillista projektiaan, Delay Laman ja Isle Of Mandon. Lähtöasetelma artistille oli kohtuullisen haastava, sillä esiintyjien lava oli rakennettu Tampereen pääkadun, eli Hämeenkadun viereen. Tämä tarkoitti sitä, että ohitse kulki jalankulkijoiden lisäksi aimo otos TKL:n busseja. Myös tempoileva suomalainen kesäsää ei luonut keikalle ihan parhaita olosuhteita.
MirkaKaarina esiintyi sähköpianolla itseään säestäen. Yhden cover-soundcheckbiisin jälkeen keikka potkaistiin käyntiin kappaleella, jonka nimi oli todennäköisesti: Boring. Perhe-elämää, parisuhteen arkea ja keskinkertaisuuteen valahtamista ruotiva kappale teki välittömästi vaikutuksen. Tätä seurasivat enimmäkseen syvältä luotaavaat ja elämisen kipukohdista kertovat kappaleet. Keikan ja kappaleiden yleissävy oli melkoisen melankolinen, mutta lyriikoiden mielenkiintoiset vertauskuvat ja virkeä kielellinen ote esti biisejä painumasta liian syviin vesiin.
MirkaKaarinan laulutulkinta oli miellyttävän sielukasta, välillä jopa svengaavaksi äityvää. Laulajana MirkaKaarina toi mieleen osittain Jonna Tervomaan ja osin laulelmallisuuden. Laulut olivat kauttaaltaan vahvoja ja elämänmakuisia tarinoita, joita MirkaKaarinan väkevä tulkinta tuki mainiosti. Keikkaolosuhteet ehkä hieman vaikuttivat siihen, että laulut eivät kautta linjan lähteneet täysin lentoon. Välillä laulutulkinnassa aisti selkäpiitä mukavasti värisyttävän voimaa, niin että pienellä hienosaadöllä tai pelkästään klubiympäristöllä tämän artistin lupaava ilmaisuvoima saadaan täyteen kukkaansa.
Keikan parhaimmistoa edustivat edellä mainittu Boring, muusta materiaalista hieman poikkeava Anarkisti-Kissa, herkkä ja koskettavasti pakolaisuudesta kertova kappale: Bagdadin Sirpaleet, hitikäs Kosketus ja Ilmaa ja keikan päättävä herkkä parisuhdekuvaelma: Valkealta Sohvalla. Artistina MirkaKaarina ei ole käsittääkseni vielä päässyt levyttämään, tämän keikan ja biisimateriaalin perusteella voi odottaa vahvaa ja omintakeista soololevyä joskus tulevaisuudessa. MirkaKaarina erottuu nykysuomirokin genrestä vahvalla omintakeisella tarinallisella ilmeellä ja sielukkaalla tulkinnalla. Keikan ajan mietin, että kuinka paljon myönteiseen arvioon vaikuttaa se, että tunnen artistin henkilökohtaisesti. Luulen, että tästä huolimatta pystyin katsomaan keikan kohtuullisen kriittisten linssien läpi.
MirkaKaarina vaikuttaa edellä mainitussa kokoonpanossa Isle of Mando ja tässä näytteenä kappaleen verran MirkaKaarinan vahvaa tulkintaa:
Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.
Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.
Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.
Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.
Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.
Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.
Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.
Ensi sunnuntaina Helsingissä Flow-festareilla astuu lavalle indierockin suuri nimi New Order. Lippu on tietenkin takataskussa ja sunnuntaita odotellaan malttamattomin mielin. Viime viikkojen lämppäri New Orderin keikalle levyiltä soitetun musiikin lisäksi on ollut Bernard Sumnerin mainio oma elämänkerta: Chapter and Verse(14).
Viime syksynä ilahduin kovin New Orderin mainiosta levystä: Music Complete(15). Levy on yksi parhaista New Orderin uralla, biiseiltään vahva, hyvä ja rullaava levy. Toimii myös erinomaisena juoksumusiikkina. Music Complete(15) palautti uskon New Orderiin, ennen kaikkea siihen, että bändi voi tehdä relevanttia musiikkia ilman yhtä sen perustajajäsentä basisti Peter Hookia. Viimeiset vuodet Orderin uralla ovat olleet kohtuullisen riitaisat. Vuonna 2007 Peter Hook ilmoitti New Orderin hajonneen. Vähän tämän jälkeen muut bändin jäsenet korjasivat, että bändi ei ole suinkaan hajonnut, ilmoitus oli vain yhden miehen mielipide. Pian Hooky erosi lopullisesti(?) bändistä ja sen jälkeen on julkaistu muutamia kärkeviä kannanottoja aiheesta, sekä lehdistön, että muistelmateosten kautta.
Bernard Sumnerin syksyllä 2014 julkaisema muistelmateos: Chapter and Verse(New Order, Joy Division and Me) summaa hyvin New Orderin seikkailut tähän asti. Kirja alkaa Sumnerin kohtuullisen traagisesta työläislapsuudesta Pohjois-Englannin Salfordista, Manchesterin läheltä. Sumner kuvaa koskettavalla tavalla omaa lapsuuttaan, pyörätuolissa ollutta äitiään, sukunsa tiivistä yhteisöä, joka tarjosin turvan isättömälle lapselle. Lapsuuden kuvailu kulkee mukavasti kohti Joy Divisionin alkuaikoja, kuinka bändin soundi ja imago ovat syntyneet näiden tylyjen, sateisten ja sumuisten lapsuusmaisemien seurauksena.
Joy Divisionin tarina ja New Orderin alkuvaihe saa suurimman huomion tässä kirjassa. Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin persoona ja traaginen itsemurha saa kirjassa uuden näkökulman, verrattuna siihen mitä on aiemmin kuullut. Sumner kuvaa Ian Curtisia kohteliaaksi, jopa humoristiseksi tyypiksi ja hänen traaginen ratkaisunsa tuli kuitenkin Sumnerille yllätyksenä. Ian Curtisin kuoleman jälkeen Joy Divisionista jäi jäljelle em. Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris, joista aika pian syntyi New Order.
Siirtymä Joy Divisionista New Orderiin kerrotaan seikkaperäisesti. Sumner valittiin laulajaksi keikkakokeilujen ja levy-yhtiön pienoisella painostuksella. New Orderin alkuaikaa Sumner kuvaa melkoisen epävarmaksi, live-esiintymisiä suorastaan surkeiksi, vaikkakin bändin levyt otettiin alusta alkaen hyvin vastaan. Bändin suurin hitti: Blue Monday nosti New Orderin isojen nimien joukkoon 80-luvun alkupuolella. 80-luvun kuvailu on herkullista luettavaa. Levytyssessiot olivat täynnä bileitä ja tolkutonta päihteiden käyttöä. Etenkin New Orderin ehkä parhaan albumin: Techniquen(89) levytyssessiot tapahtuivat osin Ibizalla, jonne tuli brittein saareilta paljon kavereita mukaan bailaamaan. Happy Mondaysin marakassimiehen Bezin toilailut Ibizalla ovat hauskaa luettavaa, kuten se kuinka hän kolaroi paikan päällä autolla noin viisi kertaa ja kuinka Sumner oli hetken mielijohteessa lähettänyt oman ajokorttinsa Bezille postissa. Sumner toteaa moneen otteeseen kirjan aikana, että hedonismin määrä oli aikalailla maksimissa noina huuruisina 80-luvun vuosina, mutta nuorena kroppa ja mieli kestivät tätä ankaraa bailaamista.
Ison osan kirjassa saa myös Factory Records ja sen surullisen kuuluisa klubi: Hacienda, kuinka se kasvoi bändin omasta "bailauspaikasta" liian suureksi ja hallitsemattomaksi paikaksi, johon liittyi myös paljon lieveilmiöitä, lähinnä huumeita ja väkivaltatapauksia. Kirjan loppupuolella käsitellä em. basistin Peter Hookin eroamista bändistä. Niin, elämänkertoja aiheesta syntyy ja on syntynyt useita, tämä on yksi versio aiheesta. Sumner kertoo rehellisen oloisesti Hookyn oudoista tempuista, pomottamisen tarpeesta ja suorannaisesta ilkeydestä. Muun muassa viimeisillä yhteisillä New Orderin keikoilla Hooky pyrki olemaan bassoineen etualalla peittäen Sumnerin taakseen.
Peter Hookin eron jälkeen bändi on julkaissut ylijäämämateriaalista koostuneen: Lost Sirens(13) albumin ja em. Music Completen(15). Lost Sirens(13) ei ole myöskään mikään huono levy, sen piti tulla nopeaan Waitíng for The Siren's Call(05) albumin jälkeen, mutta erinäisistä syistä se jäi julkaisematta. Varsin nautittava ja kohtuullisen nopealukuinen Chapter and Verse(14) ja New Orderin musiikki on pitänyt minua otteessa nämä viikot. Sunnuntain suhteen minulla on yksi erityinen toivomus, se on tämä, mielestäni yksi parhaista New Order biiseistä:
Suhtaudun hieman varauksella tässä ajassa ilmestyviin uusiin vinyylilevyihin. Ajatus on kaunis ja arvokas, pitää tätä hienoa levynkeruutouhua hengissä. Toisaalta törmään usein uusiin vinyyleihin, jotka on prässätty kansia myöten todella hienosti, mutta itse levyn soundi on kuitenkin pettymys. Näin on käynyt useiden levyjen kohdalta, mainittakoon vaikka Pimeyden uusin levy: Aika Tihentyy(15).
Onneksi aina ei ole näin. Vastikään tilasin netistä Beach Boysin: Pet Sounds(66) albumin tänä vuonna ilmestyneen 50v. juhlaprässäyksen. Täytyy sanoa, että tässä levyssä on soundit kohdillaan. Mono-version soundi on juuri niin autenttisen kuuloinen kuin saatoin etukäteen kuvitella. Uusista artisteista ostan vinyyliversiona juurevampia artisteja, alt-country-linjalta, mutta harvemmin modernia rokkia, kuten vaikkapa Radioheadia ja Pet Shop Boysia.
Yksi uusi tilaamani ns. muovilankku on amerikkalaisen singer/songwriter Kurt Vilen: Believe I'm Going Down(15). Kurt Vile vaikutti The War On Drugs bändin alkuvaiheessa, bändi joka tällä hetkellä nauttii Vilen tavoin suurta arvostusta ja suosiota Indie rock - piireissä.
Kurt Vilen edellinen sooloalbumi Wakin on a Pretty Daze(13) oli iso arvostelumenestys ja tämä seuraaja taisi ottaa pari askelta vielä pitemmälle, sekä arvostuksen, että myynnin suhteen.
Tilasin Believe I'm Going (Deep) Down(15) levystä hämmästyttävän tripla-vinyyliversion. Hämmästyttävää tässä on se, että vielä nykypäivänä käytetään rahaa näinkin paljon kartongin ja muovin taiteelliseen liittoon. Sillä tässä on kyseessä kunnon jämäkkä boxi, levyt ovat paksuja ja hyvin soivia(onneksi). Pahvikartonki ympärillä on vankkaa ja sisältää löytyy kuvalliset sisäpussit, lyriikat, pieni juliste ja latauskoodi. Hintaakin kertyi postikuluineen kokonaiset 15 euroa.
Entäs sisältö? Edelliseen albumiin minulla oli muutaman biisin perusteella mukava ote ja levy on odottanut näihin päiviin asti want-listallani, jahka se sopivan hintaisena(vinyylinä) tulee eteeni. Mutta tämä uutukainen otti varaslähdön ja on pitänyt seuraa minulle useita päiviä. Levy pitää sisällään laadukkaan korvamadon: Pretty Pimpin - biisin, joka rennossa letkeydessään ei ole ainakaan vielä herättänyt minkäänlaista kyllästysmisreaktiota.
Muu osa levystä on hitaasti aukeavaa, raukeaa jenkkirokkia. Sellaista mies, kitara ja sohva - meininkiä, mutta hyvää sellaista. Kurt Vilen rauhallinen ääni ja tyylikäs kitarankäsittely uppoaa aika miellyttävästi sateisten kesäpäivien soundtrackiin. Hitikkään Pretty Pimpin aloituksen jälkeen äkkiseltään tuntuu, että levyltä ei ihan heti löydy mitään muuta tarttumapintaa. Soitto ja meininki kuulostaa vain hyvältä, mutta entäs ne muut kappaleet? Joidenkin levyjen kohdalla pysyy sellainen hassu intuitio, että kunhan tätä aikani pyöritän soittimessa, niin kyllä se siitä alkaa aukeamaan. Vilen uusimman kohdalla juuri näin on tapahtumassa. Kauttaaltaan muutkin levyn kappaleista alkavat valtaamaan lisää tilaa. Esimerkiksi biisit: I'm an Outlaw, Life Like This, That's Life Tho ja nimibiisi Believe I'm Going Down ovat nyt näyttäneet minulle todellisen voimansa. Veikkaan, että suhteeni Believe I'm Going (Deep) Downiin tulee kestämään tämän sateisen kesän yli.
Heinäkuun sateiden keskeltä pilkistää välillä aurinko. Sudenkorento ehtii korkealle, ylimmille koivunoksille. Sateenkaari muodostuu toiselle taivaanpuoliskolle, satanut vesi helmeilee vähän lasten uima-altaan nurjalla puolella ja Bob Dylan valtaa kasettidekkini. Plouh, oliko tässä jotain runollista?
Heinäkuiset lomamiehen päivät pitävät usein sisällään epäsymmetrisiä kirpparikierroksia kotomaamme sivuosaan joutuneissa kaupungeissa. Erään teräskaupungin kotikutoisella kirpputorilla silmääni pisti kasa Bob Dylanin kasetteja 2 euron kappalehintaan. Kyseessä oli Dylanin taiteellisesti heikoimman kauden, eli 80-luvun tekeleitä. Niin, aika monelle pitkän linjan artistille 80-luku edusti sitä tuotannon huonointa laitaa, kiitos onttojen kasarisoundien ja liiallisten dollareiden.
Tuosta kirpparipöydästä lähti mukaani aliarvostettu Dylan-kasetti Shot of Love(81) ja täysin aiheesta tylytetty Empire Burlesque(85), Dylanin 80-luvun kimalteinen pakkopulla, suorastaan kuuntelukelvoton äänite. Kuten useat draamaoppia lukeneet teistä varmaan arvaavat, että seuraavaksi tässä bloggauksessa on tulossa tarinallinen käänne, kun Dylan Empire Burlesquineen pääsee kasettipesään, niin tämän pojan mieli yllättäen muuttuu. Näinkö tapahtuu?
Monien artistien tyyliin tottuu, näin on käynyt Dylanin, Springsteenin, Neil Youngin, Rollareiden ym.ym. kohdalla. Kun tätä epävireistä narinaa on kuunnellut vuosikymmeniä, niin korvani on alkanut muotoutumaan musiikin muotoiseksi, tänne se Bob-variskin kryptisine tarinoineen helposti solahtaa. Empire Burlesque(85) oli aikoinaan myös minulle suuri pettymys. Avauskappale Tight Connection To My Heart edusti juuri sitä kasarisoundeilla pilattua Dylania. Jotain outoa on tapahtunut tässä vuosien aikana, ehkä juuri se korvien muotoutuminen...korvakarvojen kasvaminen tai jokin on aiheuttanut sen, että Empiren avauskappale kuulostaa nyt ihan mukiinmenevältä. Ennen kaikkea mieleni on heti vastaanottavaisempi tämän hylkäämäni levyn suhteen. Tästä on helpompi jatkaa muihinkin biiseihin.
Kakkosbiisi Seeing The Real You At Last vaikuttaa vahvalta, mutta Dylan kiekuu sen hieman piloille. Dylanin laulussa on vielä ns. uskonnollisen kauden jälkeistä hurmosta, joka ilmenee tänä riitasointuisena kiekumisena. Tänä päivänähän Dylan on palannut laulamiseen, ainakin mitä on kuuleminen uusia cover-levyjä ja keikka-arvioitakin, joiden mukaan Dylan selkeästi on panostanut laulamiseen. I'll Remember You on perinteinen Dylan-hituri ilman sen kummempaa klassikkostatusta.
Kyllähän tämänkin kasetin parissa voi kesäistä keskipäiväänsä viettää, useat saattavat viettää päivänsä paremminkin, ärhäkkäämmän ja vitaalimman musan parissa...tai nauttimalla kesästä uimarannalla, jäätelöbaarissa, rantabaarissa tai tolkuttoman hienolla rokkikeikalle. Sellaisellehan vielä ehtii.
Bob jatkaa kasetin puoliväliin ja oma ajatuskin pääsee harhailemaan, jääkö mitään merkittävään korvakäytäviini, hmm, epäilen. Kasetin toinen poski käynnistyy jälleen kerran hermostuttavasti ns. hurmoskauteen vivahtavalla kappaleella: Trust Yourself. Helpotusta tarjotaan onneksi jo seuraavassa biisissä, Emotionally Yours, joka on juuri sellainen kappale, että jos sen pahaa aavistamatta kuulee radiosta, niin se luikahtaa sydämeni Dylanin muotoiseen muottiin, todellakin, emotionaalisesti sinun!
Mitä jää vielä jäljellä? Kaksi vähän keskinkertaisempaa veisua ja Bang! Puhdasverinen Dylan-klassikko Dark Eyes. Täysin akustinen Dark Eyes on juuri sitä itseään, riisuttu, vahva, mystinen ja voimakkaasti otteessaan pitävä kappale. Empire Burlesque(85) saa synninpäästönsä viimeistään tämän kappaleen myötä ja olisi aiemminkin, jos tiettyä hurmos- ja tuotantonappulaa olisi väännetty pikkaisen maltillisimmen. Tämä malttihan löytyi vasta Daniel Lanoisin tuottamalla hienolla: Oh Mercy(89) albumilla, sitä ennen Dylanin kasarituotanto osui maaliinsa vain hetkittäin. Tähän soittolistaan olen kerännyt näitä Dylanin 80-luvun "osumia"
https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4cnrZUQSnhJ6Zv3VQU3QSd
Entä se aliarvostettu Shot Of Love(81)? Tässä kohtaa vedin vesiperän ja Shot of Love tarjosi pelkkää nauhaulinaa, eli kyseessä oli vioittunut kasetti.
Toisaalta ihan hyvä ettei Dylan-jatkanut näillä ns."rokkilinjoilla". Tässä esimerkki 80-luvun hallaa tekevästä vaikutuksesta:
Ensinnäkin, onko kolmen tunnin maratonkeikat kaiken kaikkiaan vähän liioittelua? Useimmiten näiden pitkien keikkojen takana on rokin legendat, 70-kymppiset artistit, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi tyytyä lyhyempiin ja säädyllisimpiin keikkoihin. Springsteen tekee tätä, Paul McCartney tekee, Leornard Cohen muutama vuosi sitten ja myös tämän illan artisti: Neil Young bändinsä The Promise of The Realin kanssa. Mikä tolkku tässä on? Tarvitseeko soittaa kolmea tuntia ellei ylikin? Tietenkin Neil Youngin tuotanto on niin laaja, että soitettavaa kyllä löytyy. Mutta entä yleisö? Käsi sydämellä, nautitko sinä kolmen tunnin rokkikeikoista, joissa jalat ja hartiat puutuvat, erilaiset luonnolliset fyysiset tarpeet riivaavat? Minä en nauti, jos en pääse liikkumaan, jos en ole varustautunut hyvin, eli olen syönyt huonosti, juonut vähän liikaa, että mietin sopivaa hetkeä livahtaa vessaan ja menettää samalla erinomainen permantopaikka. Miten Neil, Paul, Bruce ja muut luulette, että vahvasti keski-ikäinen yleisönne kestää näitä tolkuttomia keikkajöötejä. Naurettavaa puhetta, tottakai me kestetään, jos artisti kestää ja on tässä ja nyt tekemässä parasta osaamistaan.
Neil teki sitä parhaiten osasi. Oli omien biisiensä läsnäoleva, liki taianomainen tulkki. Keikka alkoi biisillä After The Goldrush, jota seurasi ikihitti Heart Of Gold. Neil oli heti hämmästyttävän läsnä, laulu kulki väkevänä ja huuliharppu vongahteli voimallisesti. Oli suorastaan ainutlaatuista todistaa tämän 70-vuotiaan tervaskannon voimakasta musiikillista kosketusta. Neljäkymmentä, pian viisikymmentä vuotta vanhat kappaleet soivat vahvoina ja tuoreina tässä illassa. Alun viiden biisin akustinen setti päättyi hartaaseen, Neilin polkuharmoonilla säestettyyn kappaleeseen: Mother Earth(Natural Anthem). Tämä oli keikan alkupuolen ylivoimainen kohokohta. Neil lauloi biisin hyvin herkällä otteella ja se oli kuin rukous Äiti maalle.
Maagisen akustisen setin jälkeen lavalle tuli Neilin taustabändi: Promise of The Real. Selkeästi Neiliä nuoremmista muusikoista koostunut taustabändi osoittautui illan aikana varsin päteväksi tapaukseksi, aivan kuin tarkemmaksi ja energisemmäksi versioksi Crazy Horsesta. Neil ajautui illan aikana Promise of The Realin kanssa miltei samanlaisiin kitaramyrskyihin ja jumituksiin kuin Crazy Horsen kanssa. Tosin Crazy Horsen Kaisaniemen keikalla( http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young) Horsen kitaramyrskyt olivat vielä pitempiä ja eeppisempiä kuin Promise of The Realin kanssa tehdyt särinät ja suhinat. Toisaalta Crazy Horse taustabändinä on ihan oma tapauksensa ja vertailua näiden bändien välillä ei ehkä kannata edes tehdä.
Bändin tullessa lavalle Neil jatkoi vielä kantrivoittoisilla linjoilla. Itseäni ilahduttivat suuresti Harvest Moonin(92) hieman harvinaisemmat kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend. Näitä seurasi monia hyviä kantrahtivia Neil-biisejä, kuten Hold Back the Tears, Human Highway ja todella koskettavasti esitetty: Old Man. Tämän jälkeen sähkö ja sähkökitara alkoi tulla enemmän keskiöön. Harvestin(72)Words - biisi räjähteli hienolla tavalla, On The Beachin(74)Walk On biisistä kuultiin todella tiukka versio, olisiko ollut jopa levyversiota parempi? Alabama maistui ehkä lievästi välipalalta minun korviini, vaikkakin bändin ja ennen kaikkea Neilin intensiteetti ja läsnäolo piti koko keikan ajan. Missään kohtaa se ei päässyt herpaantumaan. Työtä tehtiin koko ajan vahvalla läsnäololla. Ainut kysymysmerkki oli kitaroiden alati kasvava osuus, oliko keikalla kuitenkin vähän(tai huomattavasti) liikaa kitarointia? Down By The Riverillä eeppinen kitarointi tuntui löytävän paikkansa, koska aina palattiin vahvaan kertosäkeeseen jossa rumpalit iskut olivat kuin pistoolinlaukauksia: "down by the river, i shoot my baby". Sen sijaan aika keskinkertaisessa kappaleessa Country Home kitarat surrasivat ehkä tarpeettomankin pitkään.
Olisko keikan voinut editoida kahden tai kahden ja puolen tunnin mittaiseksi? Tavallaan kyllä. tällöin keikan jälkivaikutus olisi voinut olla tehokkaampi. Toisaalta tällainen kolmen tunnin setti vähän harvinaisine biisivalintoineen oli monen fanin märkäuni. Lukeudun itse tähän kastiin, vaikkakin jalat ja hartiat meinasivat puutua useaan otteeseen.
Oli hienoa, että Neil soitti uuden levyn kappaleita vasta keikan lopussa. Melkein kiusallisesti kantaaottavan Monsanto Years(15) albumin ekologinen nimikappale Monsanto Years, herkkä Wolf Woon sekä uudelta Earth(16) livelevyltä löytyvä aiemmin julkaisematon Seed Justice soitettiin juuri ennen encoreita. Monsanto Years kappale päättyi hienoon jazz-henkiseen äänikollaasiin, jossa soittajat Neilin johdolla vapauttivat instumenteistään erilaisia äänteitä, sointuja ja riitasointuja. Tämä äänikollaasi kasvoi liki hurmoksellisiin mittasuhteisiin. Varsinkin hyvältä permantopaikalta nähtynä ja kuultuna tämä loppuylevöitys teki suuren vaikutuksen.
Lopussa vapautetiin vielä kitarat: Love and Only Love ja encoret: Cinnamon Girl sekä When You Dance, I Can Really Love paketoivat tämän keikan surisevaan loppuun. Hampaankoloon jäi vielä My My, Hey Hey ja Rockin'In The Free World. Ehkä ensi kerralla? Jos sellainen vielä tulee. Monien oletusten mukaan tämä saattaa olla Neilin viimeisimpiä, ellei viimeinen Suomen keikka. Tähän nähden Neil tarjoili tällä keikalla hyvin 70-lukulaisen biisikattauksen. Neil oli vielä täysin voimissaan, vaikka ulkoisesti hän ei näyttänyt tippaakaan alle 70-vuotiaalta. Neilin jo viisikymmentä vuotta jatkunut musiikillinen missio on edelleen hienossa myöhempien aikojen kukassaan. Välillä mietin, että onko Neilin pakonomainen särökitarointi ja vellominen sähköisten soitinten myrskyssä jonkinlaista yhteyden etsimistä, voimakasta Äiti maan ääntä, olemista kanavana hirmuisille luontovoimille, jotka sähkökitara ukkosenjohdattimen lailla vapauttaa. Ainakin mielikuvana tämä on kiehtova ajatus.
