Levy joka on tehty sellaisessa ja ajassa olosuhteissa, että se on tässä ajassa jo puhdasta illuusiota, osa mytologista hippisaagaa. 70-luvun alun kaunein ja kirkasäänisin laulaja-lauluntekijä James Taylor on edustanut minulle enimmäkseen hämmentävää mitäänsanomattomuutta. Kaikki toimii ja on tavallaan oikein, mutta mikään ei niinku oikein kolahda. Mikä tässä musassa oikein mättää? Näin on käynyt useiden James Taylor levyjen kanssa, aina Sweet Baby Jamesista(70), Mud Slim and the Blue Horizonin(71) kautta 80-luvun väkevään "paluualbumiin" That's Why I'm Here(85).
Walking Man(74), viides levy Taylorin ei niin kovin runsaassa back-kataloogissa oli minulle ennalta tuntematon. Ostin sen taannoiselta Tukholman reissulta parilla eurolla. Todennäköisesti kyseessä on Taylorin uran heikoimpia tekeleitä, ei ihan klassikoihin verrattava, sellainen ihan kelpo välityö. Itseasiassa vasta tämä levy avasi hellävaroen rintakehäni raskasta luukkua ja kuiski sinne ajattelevan 70-luvun hahmon oivallisia säkeitä:
Moving in silent desperation, keeping eye on the holy land
A Hypothetical destination, Say, who is that walking man
Kappaleet eivät ole niin kulmattomia ja ympäripyöreitä kun olen tottunut Taylorin tuotannossa...tai eivät ne taida olla varhaisemmassakaan tuotannossa, kun lauluja olisi vaan jaksanut kuunnella. Lauluissa on hienovaraista herkkyyttä ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Aloituskappale Walking Man päivittää oman tiensä kulkija - teemaa(45 vuotta sitten), ovela Migration vaihtaa teeman maailmanlaajuisemmaksi, Let It Fall Down on varsin tarttuva kappale ja Me and Me Guitar rokkailee irtonaisesti, hyvät taustamuusikot pikkailevat kitarastaan ja koskettimistaan autiomaan kokoisia sointuja ja vingahduksia.
Sitä miettii mikä on tällaisen ihan kivan 70-luvun levyn merkitys tänä päivänä? Kun se pyörii ansiokkaasti vieraan maan alekaukaloissa, eikä sitä ole kukaan 20-30 vuoteen sieltä huolinut ennen kuin tämä setämies Lempäälästä kaappasi levyn kainaloon. Yritänkö nyt vähän väkinäisesti väittää, että tässä on sittenkin varsin oiva levy, kuuntelemisen arvoinen, jopa ystävä? Mutta sanohan käsi sydämellä, että kuinka hyvä levy on kyseessä? 3+, ehkä 3½. Haalea ja kädenlämpöinen ei kuulosta kehulta, mutta levy osuu täydellisesti voipuneen kesämiehen ponnettomaan olotilaan, lohduttaa, kohottaa, ei pakota liikaa, kertoo kuinka kaikki voi mennä rennosti eteenpäin kun sulkee silmänsä ja laskee selkänojan taakse, vaan ei ihan taakse.
Eikä sillä loppujen lopuksi ole väliä monenko tähden levy on kyseessä jos se tarjoaa hetken jos toisenkin jotain kohottavaa, merkityksellistä tunnelmaa, että pääsee arjen harmaan kerroksen yläpuolelle, tuntee saavansa jotain elähdyttävää, että elämän merkitys tulee liki hetkellisesti tämän levyn kautta, että se peilaa tätä hetkeä 44 vuoden päästä levyn julkaisuhetkestä. Niin, eikö silloin ole kyse ajattomasta musiikista?
tiistai 26. kesäkuuta 2018
sunnuntai 24. kesäkuuta 2018
Vanhan fanin tunnustuksia - Ryan Adams: Gold
Kesäpäivä vetää ilmaa sisäänsä, lämpö asettuu helteen ja suomisään puoliväliin. Juhannus on selätetty, vessanpönttö vedetty, aamukahvin jälkihöyryt maistuu vielä kitalaessa. Sunnuntai tarjoaa harvinaislaatuisen kiireettömän hetken, tunnin matkan viimeisestä aamupiirretystä uusien perunoiden porinaan. Kevyesti uurteinen käsi poistaa suojamuovin 2000-luvun exilen päältä, Ryan Adamsin tuplavinyyli: Gold(01) asettuu soittimeen.
Menneisyyden mullasta nousee mitä parhainta americanaa. Mitä tästä voisi enää sanoa, 17 vuoden takainen muheva ja monipuolinen rokkiplatta. Miten voikin olla näin herkän rosoinen ja sydänverenmakuinen kokonaisuus, rokin vaikutelaatikosta on nostettu esiin kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.
New York, New York, räväkkä alku, saa hetkellisesti muistamaan tämänkin kansakunnan...hmmh… hyvät puolet. Firecracker jatkorokkaa kivasti eteenpäin, Answering Bell tavoittelee jo klassikkoluokkaa. On muuten ensimmäinen Ryan Adams - kappale jonka kuulin ja näin, itseasiassa jo edesmenneestä Moon TV:stä. La Cieneca Just Smiled….Levyn suosikkibiisejäni, yhä edelleen. The Rescue Blues, oih miten ihanan räkäisesti Ryan tulee biisiin, kitara naukahtelee kivaa sointukuviotaan. Ennen kaikkea Ryan Adams on rocktulkki parhaasta päästä, elää ja hengittää täysillä jokaisen biisin mukana. Stars Go Bluesta Ryan esitti erilaisen versin Flow-festareilla viime kesänä. Nobody Girl, melkein 10 minuuttinen jöötikkä, ehkä tässä kohtaa kuulija puutuu hetkeksi.
Loppupuolisko tarjoaa sellaisia laatukappaleita kuin Sylvia Plath, Wild Flowers ja Goodnight, Hollywood Blvd. Albumi on erittäin runsas kokonaisuus, että sen olisi helposti voinut jakaa kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi: Gold act.1 ja Gold act.2. Itseasiassa tämä hyvien biisien runsaus aiheuttaa tietyn kyllääntymisefektin puolen välin jälkeen. Kaiken lisäksi Goldin(01) vinyyliversiosta löytyy viisi cd:ltä löytymätöntä kappaletta, niin tietenkin puhutaan nyt vuoden 2001 - näkökulmasta. Nythän löydät nämä viisi tsipaletta spotikasta, striiminä, juutuubista, tai mistä nyt vaan.
Ryan Adamsin ura on jatkunut Goldin ajoista aina tähän päivään asti musiikillisesti hyvin runsaana. Soololevyjen määrä keikkuu kahdessakymmenessä. Viime vuonna ilmestynyt Prisoner(17) oli pirteä vajaan neljän tähden levy ja täksi vuodeksi oli tulollaan myös uutta kamaa, mutta ihan loppumetreillä Ryan tuhosi tehdyn levyn ja alkoi työstämään uutta.
Tässä vielä loppuun lievästi sanottuna happoisa video Goldin(01) tsipaleesta: Answering Bell. Kuka se siellä se videon lopussa lymyileekään?
Menneisyyden mullasta nousee mitä parhainta americanaa. Mitä tästä voisi enää sanoa, 17 vuoden takainen muheva ja monipuolinen rokkiplatta. Miten voikin olla näin herkän rosoinen ja sydänverenmakuinen kokonaisuus, rokin vaikutelaatikosta on nostettu esiin kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.
New York, New York, räväkkä alku, saa hetkellisesti muistamaan tämänkin kansakunnan...hmmh… hyvät puolet. Firecracker jatkorokkaa kivasti eteenpäin, Answering Bell tavoittelee jo klassikkoluokkaa. On muuten ensimmäinen Ryan Adams - kappale jonka kuulin ja näin, itseasiassa jo edesmenneestä Moon TV:stä. La Cieneca Just Smiled….Levyn suosikkibiisejäni, yhä edelleen. The Rescue Blues, oih miten ihanan räkäisesti Ryan tulee biisiin, kitara naukahtelee kivaa sointukuviotaan. Ennen kaikkea Ryan Adams on rocktulkki parhaasta päästä, elää ja hengittää täysillä jokaisen biisin mukana. Stars Go Bluesta Ryan esitti erilaisen versin Flow-festareilla viime kesänä. Nobody Girl, melkein 10 minuuttinen jöötikkä, ehkä tässä kohtaa kuulija puutuu hetkeksi.
Loppupuolisko tarjoaa sellaisia laatukappaleita kuin Sylvia Plath, Wild Flowers ja Goodnight, Hollywood Blvd. Albumi on erittäin runsas kokonaisuus, että sen olisi helposti voinut jakaa kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi: Gold act.1 ja Gold act.2. Itseasiassa tämä hyvien biisien runsaus aiheuttaa tietyn kyllääntymisefektin puolen välin jälkeen. Kaiken lisäksi Goldin(01) vinyyliversiosta löytyy viisi cd:ltä löytymätöntä kappaletta, niin tietenkin puhutaan nyt vuoden 2001 - näkökulmasta. Nythän löydät nämä viisi tsipaletta spotikasta, striiminä, juutuubista, tai mistä nyt vaan.
Ryan Adamsin ura on jatkunut Goldin ajoista aina tähän päivään asti musiikillisesti hyvin runsaana. Soololevyjen määrä keikkuu kahdessakymmenessä. Viime vuonna ilmestynyt Prisoner(17) oli pirteä vajaan neljän tähden levy ja täksi vuodeksi oli tulollaan myös uutta kamaa, mutta ihan loppumetreillä Ryan tuhosi tehdyn levyn ja alkoi työstämään uutta.
Tässä vielä loppuun lievästi sanottuna happoisa video Goldin(01) tsipaleesta: Answering Bell. Kuka se siellä se videon lopussa lymyileekään?
Tunnisteet:
elton john,
gold,
la cienega just smile,
new york,
Ryan Adams
tiistai 12. kesäkuuta 2018
Vinyylinnuohousta Tukholman muinaisluolista
En sano, että puntari värähti
edellisiltana sadan tuolle puolen. Ollapa herra 47, ollapa
pitkänlinjan levyseppo, tuo jokaisen kiven ja kannon kääntänyt
muovinkerääjä, raskas, pitkä ja pitkän kierroksen tehnyt. Oli
taas taistoon ryhdyttävä ja pilata tai täydentää Ruotsin
lomamatkaa malttamattomilla musahaaveilla. Kuinka paljon sinulla on
levyjä? Ehkä 4000 lp-levyä, 2000 cd:tä, mahdollisesti 1000
seiskatuumaista ja satoja kaksoiskappaleita myyntiin ja kavereille.
Mutta se ei riitä vieläkään. Ei, Ei
ja vielä yksi vaisu ei. Tukholman St Eriksgatanin levykaupat saivat
paikkansa auringossa. Record Hunter ja Skivbörsen, tuo Ruotsin vanhimmaksi levykaupaksi
tituleeraava muinainen muovijättiläinen ohensivat lompakkoani
säädyllisin ottein. Vain 660 kruunua ja 21 lättyä, 20 sinkkua ja
yksi cd. Varsin kohtuullista.
Record Hunterilla olen käynyt elämäni
aikani ehkä kaksi kertaa, edellinen visiitti oli noin 10
vuoden takaa. Hunterin pojat ovat myös Suomen levymessujen
vakimyyjäkaartia, mukavia ja hyvällä tavalla hintatietoisia
kauppiaita. Saapuessani kyseiseen levykauppaan kahta tuntia ennen sen
sulkemisaikaa sukelsin heti päämäärätietoisesti alakerran
aleosastolla. Niin sanottu 10 kruunun osasto tarjosi määrältään
suuren, mutta laadultaan heikohkon valikoiman lp-levyjä. 20 minuutin
tehotonkimisella napsaisin itselleni albumit: Santana:
Borboletta(74), Jason & The Scorchers: Lost &
Found(85), Hurriganes: Hot Wheels(75) ilman kansia, No
Nukes hyväntekeväisyyslevyn. Sen sijaan 50 kruunulla 10
sinkkukasassa oli paljon hyvää ja liki soittamatonta
muovimateriaalia. 20 sinkun kasaani mahtui muun muassa Cheap Trickia,
George Harrisonia, George Michaelia, Primitivesia, Pretendersiä ja
Roy Orbisonia.
On huvittavaa, valitettavaa ja ehkä
säälittävää kuinka sitä nostaa esille juuri niitä artisteja
jotka kolahtivat nuoruudessa, ajatelkaas nyt, The Primitives, The
Pretenders ja Big Country. Kilahtaako kello? Se on vähän sama kuin
itsepintaisesti ostaisin vain Reijo Taipaleen ja Francis Goyan
levyjä, niiden kaksoiskappaleita ja eri painoksia. Tässä kohtaa
levyjenkerääjän uraa ns. uuden vanhan albumin löytäminen on yhä
vaikeampaa siksi sitä napsii sinkkuja, kaksoiskappaleita,
erikoisversioita ja kuvittelee, että varmastihan tää Graham
Parkerin: The Mona Lisa’s Sister(88) on edelleen relevantti
ja kova kiekko, mutta mille kohderyhmälle? Kavereilleko? Vähemmässä
määrin. Nuorille? Hei, jotain rajaa. Itselleni? Kyllä, neljänneksi
tai viidenneksi versioksi.
Skivbörsen olikin sitten varsinainen
grahamparker- ja stevegibbonskiekkojen hautuumaa. Lähestulkoon koko
Graham Parkerin tuotanto makaisi syvällä levykaupan aleosastolla
10-20 kruunun haarukassa. Steve Gibbons Bandin: Down In The Bunker,
Rollin, Street Parade ja Live ovat edelleen alelaarien
perusriesat. Mistä löytyisi ihmisiä joille voisi jakaa ilmaiseksi
näitä Steve Gibbons Bandin mukiinmeneviä pubrock-levyjä? Nouseeko
löysähkö ja vähän rollaripohjainen pubirock uuteen
kukoistukseen? Ei se kyllä nouse.
Onneksi nuhjuinen ja pölyinen
kellariluola piti sisällään ihan kelpo aarteita. Ny Inkommet –
laarista tärähti silmien eteen Neil Youngin Tonight’s the
Night(75) originaalina jenkkipainoksena 80 kruunulla. Kannessa
oli hieman kulumaa, levy oli likainen, muttei naarmuinen. Eikä siinä
kaikki David Bowien: Space Oddity(69) ja Ike&Tina
Turnerin: River Deep Mountain High(69) lähtivät molemmat 20
kruunun kappalehintaan. Uuh, vähän alkoi jo hengästyttämään.
Rollareiden Throught the Past Darkly(68) kokoelma maksoi
octacon-kannella sen 20 ekee. Perskeles! Alakerran parkergibbons
aleluolasta kuokin esiin muun muassa The Nitsiä, James Tayloria,
Richard Thompsonia, Beach Boysia(aina), The Animalsia ja muita
setäisiä perusrocklevyjä. Kaikki nämä hintahaarukassa 10-40
kruunua. Pisteenä Iin päälle levykaupan myyjä pyöristi mojovan
viittäsataa kruunua hipovan kasan neljään sataan. Aargh, miltei
laskin alleni.
Levykaupasta lähti Tunnelbanaa kohden
hikinen jannu käsissään usean kilon levypunnukset. Now i have to
training my muscles heitin vielä levymyyjälle kömpelöllä
englannilla. Jotenkin hupaisaa oli marssia ICA-markettiin, ostaa
vesipullo ja Kick-patukka, sulatella intensiivistä kaksituntistani
levyjentonkimisen ytimisessä. Kyllä, olin löytänyt noina pyhinä
tunteita yhteyden finniposkieni tietämättömyyteen, hikoaviin
kämmenpohjiin ja hahmottomien populaariunelmian hamuamiseen. Olin
yhä siellä, 80-luvulla, alussa mutta lopussa, etsimässä
vitaalista suuntaviittaa, musiikillista ruisketta suoniini. Ja vielä,
olla samalla piikkipaikalla, samojen aineiden kanssa touhuamassa. Ja
kyllä, vielä kerran kicksinsä täysimittaisena saava. Kiitän.
Vähän tosin harmitti kun se Julian
Copen: Trampolene(87) maxisinkku jäi laariin.
Tunnisteet:
julian cope,
record Hunter,
skivbörsen,
steve gibbons band,
tukholma levykaupat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)