Paul Kelly & The Messengers

Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.

Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).

Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).

Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.

Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle.  Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.