Minä ja Albert!

Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.

Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.

Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?



70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.

Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.

Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.

Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.

Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.

Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää:

Melkein merkittävä

80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.

Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.

Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.

Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.

Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.

Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?

Self-torture!

Muistan 70/80-luvun vaihteen jolloin isoveli soitteli mopomökissään mopon korjailun ohessa erilaisia kokoelmakasetteja. Mieleeni jäi tuosta ajasta isoveljeni hyräily: - "Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan..." Meni vuosia, vuosikymmeniä jopa ennen kuin yhdistin biisin Mikko Alataloon.

Vähän aikaa sitten löysin kirpparilta kolmella eurolla Mikon älppärin Hasardi(76). Löytämisen tunne ei välttämättä ollut riemullinen, ehkä enemmän hämmentynyt ja vähän häpeilevä, kehtaako viedä kotiin Mikko Alataloa, eihän sitä kukaan vakavissaan kuuntele? Samalla rikon myös blogini nippa nappa aisoissa pysyneen musiikillisen linjan. Mutta ajattelin tehdä sukelluksen, musiikillisen itsekidutuksen, aion kuunnella levyn alusta loppuun, tietenkin kerta sen ostinkin!

Millainen levy on kyseessä? Kansi on suorastaan hauska, neljä tyyppiä poseeraa peliautomaatin luona esittäen jonkinlaisia erilaisia sosiaaliluokkia, olettaisin? Värit ja tunnelma ovat Niin 70-lukua kuin olla ja voi. Levyn sanat on painettu sisäpussiin, olisiko ollut tarpeellista? Niin, Mikkohan levytti Love-recordsille 70-luvulla Juicen, Hectorin, Daven ym. ohella, oikein uskottavat Love-leimat näyttää olevan.

Nimibiisin ensimmäinen rivi menee näin: ”Me leikimme ylijäämäihmisten osapäiväfiksaajaa kabareessa, joka täynnä oli ihmistenkuoria”. Hämmentävää. Lyriikat - tai miksi näitä nyt kutsuisi - ovat Mikkomaisen hämmentäviä, rohkeita ja joskus jopa osuvia. Biisissä ”Että jotain tuntisis” Mikko kuorii nahkaansa auki: ”Mä löin sua turpiin, et lyönyt takaisin, sun kauhus tahdoin nähdä että jotain tuntisin” Melodian taju tuntuu olevan kohdallaan, niin ja lyriikat menee 50/50 Mikon ja Harrin Rinteen kanssa. Rinnehän on käsittääkseni ihan tunnustettu kynämies!

Jätin tietoisesti nettilähteet väliin ennen levyn kuuntelua, että voisin kohdata levyn puhtaalta pöydältä. B-puolisko alkaa Mikon euroviisusuoraa ennakoivalla ja musiikkielämää herjaavalla rallilla ”Heikki, Mä haluun sut”. Heh ja heh, täähän on suorastaan hauskaa matskua. Puoliskon edetessä lievä oksennuksen tunne nousee kurkkuun: ”Tuhkimo”, ”Sinä olet sade”, ”Meri jota seilaan”, voiko nämä olla hyviä biisejä? Niin, avoimuudella ja valmiilla Mikko-sympatialla pääsee pitkälle, jopa kuunteluelämykseen. Em. Sinä olet sade biisissä soi tex mex haitarit ja melodia on ihan hyvä, lyriikasta en tiedä: ”Sinä olet sade, joka leikkii hiuksissani kuin villi lapsi” Niin, tuota…

Mikko Alatalon musiikillinen kritiikki on suorastaan itsestään selvää, toisin väittäjät ovat pelkästään amatöörikuuntelijoita, joille riittää vähäinen laatu. Onko todellakin näin? Muutamia vuosia sitten ”hurahdin” noin kahden viikon ajaksi Mikko Alatalon tuotantoon. Kyllä vaan, näin kävi. Yksi suurimpia musiikillisia häpeän aiheita, niin miksi? Ehkä Mikon musiikin puhtaan naivi ote on vaan aivan liikaa vastaanotettavaksi, jos on tottunut vaatimaan musiikilta kestävyyttä...tai vaikeutta, miten sen sitten määritteleekään? Mikko on vaan päästänyt innostuksissaan itsensä aivan liian helpolla. Onko näin todella: ”Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan…” Mitä tähän nyt sanoisi?

En pysty sanomaan lopullista arviota levystä, onko se hyvä vai huono? Joka tapauksessa se on toinen omistamani Mikko Alatalo- levyni. Niin, mikä onkaan se toinen?

Niin, mutta tää biisihän on puhdas klassikko ja ah mikä falsetti:)