On vuosi 1968 ja nyt astutaan kirjaimellisesti Stonesien kultakauteen. Tämä ja seuraavat viisi kuusi ehkä seitsemänkin vuotta, niin kaikki oli yhtä nousevaa käyrää, Stones-soundin kukkaan puhkeamista ja sen kaikkia mahdollisia lisäsävyjä. Tästä kymmenen vuotta eteenpäin, niin tuleeko vastaan yhtään Rollarilevyä, jolle annan alle kiitettävän arvosanan? Se jää nähtäväksi.
Joulukuussa ilmestynyttä Beggars Banquetia (68) pidetään syystäkin yhtenä Stonesin parhaimmista albumeista. Edellisen Their Satanic Majesties Requestin (67) psykedeelisten kokeilujen jälkeen Rollarit löysivät rootsimman vaihteen ja tulosta alkoi syntyä. Jo saman vuoden keväällä julkaistiin sinkku Jumpin' Jack Flash joka antoi osviittaa Stonesien suunnanmuutoksesta. Tylystä, rytmikäästä ja ennen kaikkea Keefin riffistään tunnetusta kappaleesta tuli välitön Stones-klassikko. Sen sijaan psykedeelisessä b-poskessa Child of The Moonissa on hyvällä tavalla edellisen levyn vaikutteita.
Beggars Banquetin julkaisun yhteydessä yhtye toteutti Rock and Roll Circus nimisen konsertin, jossa Stonesien lisäksi esiintyivät muun muassa John Lennon. Jethro Tull, The Who, Taj Mahal ja Marianne Faithfull. Rock and Roll Circuksen nauhat pysyivät vuosikymmeniä julkaisematta, Mick Jaggerin toiveesta, koska konsertissa viimeisenä esiintynyt Stones ei ollut parhaimmallaan, lähinnän pitkällisen valvomisen, ehkä myös päihteiden vuoksi, jos katsoo videoklipeistä miltei pystyyn kuollutta Brian Jonesia, jolle tämä oli viimeinen julkinen esiintyminen Stonesien riveissä.
Albumi lähtee yhdellä keskeisellä tulevalla Stones-klassikolla, Sympathy For The Devil, pahaenteinen ralli, joka imee itseensä historiaa, maailman pahuutta ja ajankuvaa, raamatusta Kennedyn murhiin. Tuolla kappaleella vasta 25-vuotias Mick Jagger kunnostautuu ensimmäistä kertaa lyyrisesti.
Beggars Banquet on kaikkinensa hyvin maanläheinen, jopa kantrihenkinen levy. No Expectations on Jaggeria herkullisimmillaan, unohtamatta Keefin slideviiltoja ja muun bändin luomaa unenomaisen hidasta svengiä. Dear Doctor jatkaa samoilla linjoilla, sukeltaen syvemmälle kantrin syövereihin. Periaatteessa ei ehkä muistettavin Stones-biisi, mutta puolustaan paikkaansa levyllä hyvän meiningin vuoksi.
Vain kaksi minuuttinen Parachute Woman on näitä vahvoja albumiraitoja, jotka harvemmin eksyvät millekään kokoelmalle. Pahaenteisempää kamaa kuin edelliset leppeähköt kantrivedot. Soitannollisesti rikas kappale ja enteilee vähän Exile on Main Streetin kellarisoundia. A-puoli loppuu herkullisen omaperäiseen Jigsaw Puzzle biisiin, jossa Jaggerilla runoilee Allen Ginsbergmäisesti lutkasta porraskäytävässä, ajan tappamisesta, mummojen eläkkeistä ja sateen loppumisesta. Mainio kappale.
Kakkospuolen alkuun on annettu yksi suuri klassikko-biisi, Street Fighting Man. Ikonisimpia Keef-riffejä, taistelukappale rokkenrollin puolesta: Well now what can a poor boy do, except to sing for a rock n' roll band. Näin tuolloin, miten tänään? Rokkenroll on 2000-luvun humppaa, eläkeläiskamaa, joka joiltain osin syntyy vielä uudelleen, mutta suurin ruuti on jo käytetty, suuret nimet ovat viimeisimmällä extra-kierroksellaan ja synnyttävät edelleen uutta musiikkia, mutta eivät enää niin köyhinä poikina.
Prodigal Son on akustishenkinen varsin kivasti rullaava kipale, jonka Jagger laulaa jännällä tavalla. Stray Cat Blues on yksi näistä levyn ilkeistä rock-biiseistä. Nätin Factory Girlin Rollarit nostivat uudelleen settilistaan Steel Wheels - kiertueella 1989-90. Levyn päättää erinomaisesti, gospel-vaikutteinen kantriblues Salt of the Earth, jonka ensi rivit laulaa Keith Richards. Tästä eteenpäin, aina tähän päivään asti, Rollarit tulevat onnistumaan lähestulkoon aina levyn päätöskappaleissaan. Siellä odottaa se iso balladi, ripeä rokki tai jotain aivan muuta, kuten skitso FBI-funk Fingerprint File kuusi vuotta tästä eteenpäin.
Beggars Banquet ei ole äkkiseltään kuunneltuna se värikylläisin Stones-levy, mutta se on levy jolla Stones rakensi vahvan musiikillisen perustan, joka loi pohjaa tulevien vuosien ja vuosikymmenten Stones-albumeille. Beggars Banquet on se aito taikinajuuri, perustila, jonne Stones yrittää aina uudestaan kurkoittaa, mutta edessä saattaa olla liian ajanmukaisia musiikki- ja tuotantoratkaisuja, aina 70-luvun discosta 2000-luvun hengettömiin tuotantojälkiin. Jotenkin Stones on saanut aina kuulumaan sen oman soundinsa, vaikka joskus Jagger on tehnyt kaikkensa saadakseen Stonesin soundaamaan trendikkäältä ja ajanmukaiselta.
Kaikki biisit eivät ehkä olen täyden kympin tekeleitä, mutta kokonaisuus on, siispä Beggars Banquet ansaitsee toisena Stones-albumina täydet pojot.
Vuosi 1967 ei ollut paras vuosi Rollareilla, jos mietitään musiikillista suuntaa. Beatles ja monet muut tuon ajan artistit ottivat rakkauden kesän 1967 haltuun erinomaisilla levyillä ja singleillään. Rollaritkin julkaisivat tuona vuonna toki ihan kelvollisia kipaleita, kuten edellisissä kirjoituksissa mainitut Let's Spend The Night Together ja We Love You. Työn alla oli Cosmic Christmas työnimellä kulkeva albumi, joka saatiin enimmäkseen purkkiin loppukesästä 1967, mutta julkaistiin vasta loppuvuodesta. Lopulta levy sai nimekseen Their Satanic Majesties Request (67).
Hipahtava kansi, jossa bändi istuu taikurin hatuissaan ja värikkäissä vaatteissa sai lisämaustetta kolmiuloitteisesta kohokannesta. Levyn alkuperäisen vinyyliversion metsästäminen vei useita vuosia, kunnes sen lopulta tilasin Britteistä sopuhintaan. Selkeästi bändillä on ollut mielessä luoda jotain vastinetta Beatlesin Sgt.Pepperille. Psykedeliaa, värikylläisyyttä ja erikoista kokeilua levyllä riittää, mutta mitenkään ehjä kokonaisuus tämä albumi ei ole.
Levy alkaa häröilevästi, mutta kelvollisesti kappaleella Sing this all together. Kappaleessa on kuultavissa monenmoista eksoottista soitantaa, torven törähtelyä, pianon pimputtelua ym.muita ääniä. Nämä tehosteet kyllä rikastavat biisiä, mutta ehkä pohjimmiltaan kappale ei ole muistettavin. Seuraavaa kappaletta, Citadel, piti Keith Richards yhtenä levyn parhaista. En tiedä miten on, mutta aikamoista haahuilua tuo kappale on korvissani, vaikka sen alkuriffi on aika napakka. Omistamassani vinyylipainoksessa Jaggerin laulu on miksattu lähes kuulumattomiin. Tästä kappaleesta kun riisuisi turhan eksotiikan ja levyttäisi sen uudelleen, rootsimmalla otteella, niin voitas puhua jopa stones-klassikosta.
In Another Land on erikoinen poikkeama Rollarilevyillä. Nimittäin se on kokonaan basisti Bill Wymanin tekemä ja laulama. Tätä ei enää tapahtunut toistamiseen. Tosin Wymanin tekemä Downtown Suzie eksyi myöhemmin Metamorphosis (75) kokoelmalle, tosin Mick Jaggerin laulamana. Wymanilla oli tyrkyllä levylle kaksi muutakin kappaletta, Shades of Orange ja Loving Sacred Loving. Biisit pääsivät demovaiheeseen, mutta Mick ja Keef eivät kelpuuttaneet niitä levylle. Seuraavana vuonna brittiläinen The End levytti nuo kappaleet omalle levylleen. Nyt kuunneltuna kappaleet ovat varsin päteviä ja resonoivat paremmin hippikesän 1967 kanssa. Entä jos Wyman olisi saanut enemmän biisejä läpi Stonesissa, niin millaiseksi Stonesien tulevaisuus olisi muodostunut?
Seuraava kappale 2000 Man on varsin kelvollinen esitys, selkeästi yksi kadonneista Stones-ralleista. Sen sijaan kakkospuolen päättävä Sing This All Together (See What Happens) on kahdeksan minuutin verran aika päämäärätöntä musiikillista sekoilua.
Kakkospuoli alkaa stones-klassikolla She's A Rainbow, joka olisi voinut olla hyvin osa aiemmin julkaistua Flowers (67) kokoelmaa, sen verran heleän kukkainen on tuo tsipale. Kappaleen hienosta jousitaustasta vastaa tuleva Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka tuolloin työskenteli vielä sessiomuusikkona. The Lantern on hiipivästi kasvava melodisesti ihan mielenkiintoinen kappale, joka pitää sisällään hienoa kitaratyöskentelyä. Gomper on taas Stonesien potentiaalinen LSD-trippi, jonka verrokkina pidetään Beatlesien Within You, Without You kappaletta. Kappale alkaa ihan jäntevästi, mutta jossain kohtaa tribaalirummutus ja huilun töräytykset ottavat ylivallan ja kappale kadottaa fokuksensa.
Levyn loppupuolelta löytyy albumin paras kappale, 2000 Light Years From Home. Biisi joka on löytynyt myöhemminkin Stonesien settilistalta, ainakin vielä 90-luvun alussa. Tässä biisisssä on Stones kotonaan psykedeliassa, kappale on jännittävä ja mieleenpainuva. Periaatteessa Rollarit olisi saanut kasattua vuoden 1967 parhaista kappaleista yhden erinomaisen albumin, yhdistämällä Flowers kokoelman helmet tämän albumin parhaimmiston kanssa. Tällaisenaan Their Satanic Majesties Request ei vakuuta levykokonaisuutena, vaikka yli puolet levyn materiaalista on varsin laadukasta.
Hypätään taas hetkeksi sivuraiteelle. Tämän hienon levyn luulin pitkään olevan yhden bändin monista studioalbumeista. Näin aikana, jolloin asiaa ei voinut tarkistaa wikipediasta, vaan musiikkilehdistä ja kirjoista. Joskus jopa kirjoitettiin Soundiin ja kysyttiin asioita lehden kysymys-palstalla.
Vain jenkeissä julkaistu Flowers (67) kokoelma on tärkeä sivuraide Rollareiden studioalbumeiden välissä. Levylle on kerätty tuonaikaisia singlehelmiä ja jokunen täysin ennen julkaisematon kappale. Levy alkaa komeasti Ruby Tuesdaylla ja sitä seuraa Have You Seen Your Mother, Baby, Standing In The Shadow ja kolmantena Let's Spend The Night Together. Tämän jälkeen ei voi kun haukkoa henkeään ja yrittää saada jostain lisähappea. Viimeisin noista kappaleista julkaistiin pienen kohun saattelemana, sillä alun perin kappale kulki muodossa: Let's Spend Some Time Together ja se oli jenkkien makuun liian paheellisesti sanottu ja biisin nimi piti muuttaa. Mutta legendaarisessa Ed Sullivan Showssa Jagger pitäytyikin noissa alkuperäisissä lyriikoissa ja siitähän seurasikin porttikielto kyseiseen ohjelmaan.
Levylle on otettu mukaan muutamia helmiä kahdelta edelliseltä studioalbumilta, kuten: Lady Jane, Out of Time, Back ja Mother's Little Helper. Levylle on kuratoitu 60-luvun puolenvälin ohittaneen Stonesin hitit ja kiinnostavat biisit. Flowers on hyvä käyntikortti Rollareiden jo hivenen kehittyneeseen ilmaisuun ja voisi sanoa myös, että Brian Jonesin kauteen. Tällaista musiikillista moniulotteisuutta ja soitannon rikkautta ei enää 60-luvun lopun levyiltä löytynyt, jotka tosin nousivat muilla avuilla, ja ilman Brian Jonesia, uudelle musiikilliselle tasolle.
Flowers on sävykäs ja kuuntelijaystävällinen levy. Kuinka hyvin se soundaakin. Back Street Girlin keinunta ei jätä toivomisen varaa. Aftermathin sessioista poimitut, ennenjulkaisemattomat, Ride On, Baby ja Sittin' on a Fence puolustavat hyvin paikkaa tällä levyllä ja olisivat voineet olla hyvin itse Aftermathillakin. Sinkkuja ja julkaisemattomia raitoja tutkaillen Aftermath olisi voinut ihan hyvin olla tupla-albumi, mutta sellaista formaattia ei oltu otettu vielä isommin käyttöön, sillä vasta Bob Dylanin Blonde on Blonde (66) oli populaarimusiikin ensimmäinen tupla-albumi.
Hippikesä odotti vielä Rollareiden lopullista panosta, joka tulikin loppuvuodesta 1967. Siitä seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Flowers sen sijaan menee arvioissa komeasti kiitettävälle. Vain tyhjänpäiväinen My Girl ja Aftermathin heikointa tasoa oleva albumiraita Take It or leave It pudottaa tämän kuuman kokoelmalevyn täysistä pojoista.¨
Lopussa Let's Spend Night Togetherin ns.kohua herättänyt esitys Ed Sullivan Showsta.
Between The Buttons (67) pysyi itselleni pitkään tuntemattomana Rollarilevynä. Albumin vinyyliversion sain ostettua vasta muutama vuosi sitten. Tämä levy nousee harvoin esille, kun puhutaan yhtyeen parhaita albumeista, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on klassikkolevy. Niin, notkahtaako Between The Buttons laadullisesti erinomaisen Aftermathin jälkeen? Kappaleet ovat edelleen Jagger & Richardsin käsialaa, mutta yhtä muistettavaa materiaalia ei syntynyt. Vaan olenko sittenkin väärässä? Tutkitaampa mitä levy pitää sisällään.
Yesterday's Papers aloittaa levyn terhakkaasti. Ei kappaleessa ole mitään vikaa, varsin laatuisa rollariralli, tällaista kuuntelee mielellään. My Obsession jankkaa sanomaansa vähän yksitotisesti. Ei parhaimmistoa. Kolmas kappale ja: Bang! Backstreet Girl on yksi bändin vain studioalbumeilta löytyvistä slovarihelmistä, vähän samaan tyyliin kuin edellisen levyn I Am Waiting. Connection on luultavimmin kokonaan Keith Richardsin tekemä kappale, jossa hän jakaa vokaalivastuun Jaggerin kanssa. Mainio ralli, jota herra kitaristi on esittänyt harvoilla soolokeikoillaankin.
Tänään kuunnellessa levyä yllätyin positiivisesti monien kappaleiden kohdalla. She Smiled Sweetly, varsin nätti kappale, joka puolustaa hyvin paikkaansa vuoden 1967 hippikesää ennakoivalla albumilla. Niin, mikä oli Stonesien paikka tässä hippikesässä. Itse näen, että Rollarit olivat musiikillisesti hivenen hukassa kyseisenä vuonna. Beatlesilta otettiin surutta vaikutteita, jos Liverpoolin pojat julkaisivat kuuman kesäbangerin All You Need is Loven, niin Rollareiden vastaus oli varsin läpinäkyvä: We Love You. Tuo sinkku taisi saada vähän kritiikkiä osakseen, mutta tänä päivänä sitä kuuntelee mielellään. Jännittävä ja kokeellinen kappale, joka pysyy hyvin kasassa.
Levyn kakkospuolen avaa jännän kiemuraisesti rullaava All Sold Out, ei mikään instant-hitti. Sen sijaan Please Go Home tuo mieleen ensimmäisten levyjen rhytm'n blues rymistelyt, johon on lisätty jännää kaikuisaa laulua ja Jonesin soittamaa mellotronia. Who's Been Sleeping Here kappaleesta löydän The Kinks-vaikutteita. Ihan kelvollista, mutta ei välttämättä klassikkotasoa. Complicated, ihan perushyvä biisi tämäkin, mutta onko löytänyt koskaan tietään millekään kokoelmalle. Levyn viimeisellä kappaleella Something Happened to Me Yesterday kuullaan Jaggerin ja Richardsin duettoa, joka harvinaista herkkua rollarilevyillä. Missä uran toisessa Rollarikappaleessa herrat duetoivat keskenään kun mennään 10 vuotta eteenpäin? Keefin ääni on tällä kappaleella vielä aika kirkas ja kaukana siitä äänestä, jonka tunnen tulevien rollarilevyjen Keef-numeroiden kautta.
Koko levyn ongelma on tietty fokuksen puute. Vaikutteita on vaikka kuinka ja monenlaisia uusia musiikillisia jippoja, jolla on rikastettu kuunteluelämystä ja useimmiten onnistuneesti. Mutta osa kappaleista kuulostaa vähän yhdentekeviltä, ne on tehty, koska biisejä on syntynyt näinkin iso kasa. Kaksi tuon ajan kärkisinkkua oli taas lisätty jenkkiversiolle, Ruby Tuesday ja Let's Spend The Night Together. Näin ollen jenkkipainos on kuunteluystävällisempi kokemus. Mutta pisteet menee taas brittiversiolle. Laadukasta materiaalia ei riitä koko levyn mittaan, siksi alle kiitettävä arvosana.
Rolling Stonesien neljäs studioalbumi: Aftermath (66) räjäytti potin. Kyseessä on ensimmäinen pelkästään Jagger & Richards originaaleista koostettu albumi. Yhä edelleen britti- ja jenkkiversiot poikkesivat toisistaan. Brittiversiosta löytyy 14 tsipaletta, kun taas jenkkivastaavalla niitä on 11, mutta jenkkiversion avaa Rollareiden all time Top 5 biisi: Paint It Black, joka puuttuu brittiversiolta. Tästäkin huolimatta brittiversio on minulle se oikea Aftermath.
Aftermath on ensimmäinen omistamani Rollarivinyyli. Ostin sen vuonna 1986 Raahen Kirjasta & Kasetista, samana vuonna kuin sain levysoittimen. Taas oli kyse saksalaisesta halpisprässistä, joka soi edelleenkin varsin kelvollisesti, jopa paremmin kuin myöhemmin ostamani brittioriginaali, joka on oudon tunkkainen. Mutta tuo lyhyempi jenkkiversio soi näistä kaikista parhaiten. Omistamani saksaprässi on uskollinen originaalille brittiversiolle, kappalejärjestys ja kansi on samat, kun taas jenkkiversiolle valikoitui erilainen kansi. Levyn alkuperäinen työnimi oli Could You Walk on the Water, mutta siitä luovuttiin, koska pelättiin sillä loukkaavan etenkin jenkkilän kristittyjä.
Aftermathilla aloin ymmärtää mistä Rollareista oli kyse. Toki bändi tuolloin itsekin keksi itsensä. Omat originaalikappaleet ovat kautta linjan laadukkaita ja usea niistä oli tuleva Stones-klassikko. Levyn (brittiversio) avaava Mother's Little Helper (Kuka teki tään Suomeksi?) kertoi heti mistä kana pissii. Uudenlaista paheellisuutta oli hiipinyt kappaleisiin mukaan, tuon ajan modernia ahdistusta ruotiva tsipale nosti esiin pillerit pienenä helpotuksena, jopa kotiäitien repertuaarissa. Biisien sanoitukset olivat siirtyneet uudelle tasolle. Pakkomielteet, päihteet, naiset ja rokkenroll-elämä olivat ujuttautuneet lyriikoihin mukaan. Laulujen kohteena olevat naiset eivät esittäytyneet aina kovin mairittelevassa valossa, vaan pienen naljailun ja sarkasmin värittämänä.
Levy on alusta loppuun täyttä tavaraa. Oikeastaan huonoja kappaleita ei levyltä löydy, ellei sellaiseksi laske a-puolen päättävää ylipitkää bluesvetoa Going Home, josta tulee etäisesti mieleen CCR:n Run Throught The Jungle. Melko unohdetussa, mutta mainiossa Doncha Bother Me:ssa kuullaan Brian Jonesin herkullista slidekitarointia. Jones vastaa levyllä dulcimerin ja sitarin soitosta, esimerkiksi levyn majesteetillisessa Lady Jane balladissa kuullaan Jonesin dulcimerin soittoa. Muutenkin Jonesin rooli oli tärkeä levyn musiikillisten sovitusten luomisessa, vaikka tuolloin Jones kamppaili oman päihderiippuvuutensa kanssa ja sitoutui huonosti levyn äänityksiin.
Aftermathilta löytyy useita tulevia Stones-klassikoita. Yksi niistä on maukkaasta kulkeva Under My Thumb, joka on pysynyt bändin keikkasetissä aina viime vuosiin saakka. Tällä kappaleella kuullaan myös Jonesin soittamaa marimbaa, joka nostaa kappaleen arvoa pykälän tai pari. Myös ikiklassikko Out of Time nostettiin takaisin settilistaan Rollareiden vuoden 2021 kiertueella. Levyn kakkospuoleltakin löytyy useita unohdettuja helmiä. Näistä yksi, Flight 505 on ollut aina yksi salaisista stones-suosikeista, puhumattakaan kauniisti keinuvasta I Am Waiting balladista.
Aftermathilla bändin alkuaikojen luovuus on huipussaan. Kappaleet ovat selkeitä ja iskeviä. Sellainen painostavampi ja uhkaavampi rollaus antoi vielä odottaa muutaman vuoden. Päihteet ja arveluttavat elämäntavat eivät olleet- vielä iskeneet koko voimallaan. Tältä levyllä on vaikea löytää puutteita ja näin ollen se on asteikoillani ensimmäinen täyden kympin Stones-levy.
Vuonna 1966 julkaistiin sinkkuina muitakin Rollaria-helmiä, kuten alla oleva, hivenen jo happoisa, Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in The Shadow.
Heinäkuussa 1965 ilmestyneellä Rolling Stonesien kolmannella virallisella studioalbumilla Out of Our Heads (65) britti- ja jenkkiversiot löysivät melkein toisensa. Albumin nimi oli sama Atlantin molemmin puolin, mutta sisällöstä löytyi paljonkin eroja, kyse oli melkein kahdesta eri levystä. Jälleen kerran brittiversio oli se kuivakkaampi ja ei niin hitikäs vaihtoehto. Kun taas pari kuukautta aikaisemmin julkaistulla jenkkiversiolla, oli muun muassa sellaisia järkälemäisiä stonesklassikkoja, kuten Last Time, Satisfaction ja Play With Fire. Siksi harmittaakin kovin, että en omista tätä jenkkiversiota vinyylinä. Taitaa olla ainoa vakava puutteeni Stonesien vinyylikataloogissa.
Kolmoslevyllä omaa materiaalia oli melkein jo puolet levystä, etenkin tuolla jenkkiversiolla. Edelleen tyyli on sama mitä eka- ja tokalevyllä, rhytm'n bluesia, soulia ja jokunen oma samaan pirtaan sopiva kappale...itseasiassa omat kappaleet olivat jo suuntaviittoja tulevaan. Killeri-riffillä varustettu Satisfaction räjäytti tietenkin potin. Siinä oli kaikki mitä hyvä rollaribiisi tarvitsee. Tavaramerkki oli syntynyt. Ja oliko bändin taiteellinen huippu tuossa kappaleessa? No ei tietenkään, parempaa, rootsimpaa ja jotain suorastaan syntisen svengaavaa kamaa oli vasta tulossa tulevaisuudessa.
Albumin brittiversio lähtee liikkeelle puolentoista minuutin ihan ookoo rymistelyllä She Said Yeah. Kakkostsipaleessa Mercy, Mercy keinutaan jo tutun rollarimaisesti, varsin onnistunut veto. Soulahtavavalta cover-osastolta löytyy Marvin Gayen kynäilemä, varsin tyhjänpäiväinen Hitch-Hike. Sen sijaan Otis Reddingin tunnetukseni tekemä soulballadi That's How Strong My LoveIs onnistuu paremmin. Etenkin Jaggerilta irtoaa tässä kappaleessa vakuuttavaa tulkintaa. Soulosastolla jatketaan, Sam Cooken Good Times keinuu mukavasti. Ajanmukaisesti cover-valinnat ovat varsin tuoreita, Reddingin versio ilmestyi samana vuonna ja Cooken biisi edellisenä.
Omaa tuotantoa edustaa a-puolen lopettava Gotta Get Away, joka ei ole jäänyt historiaan kovinkaan muistettavana Jagger & Richards kappaleena. Ilman Chuck Berryä ei jää tämäkään levy, Talkin' About You kuulostaa aika rutiininomaiselta. Jos levyn alkupää mennään vähän tunnustellen, päteviä ja ei niin päteviä covervetoja, niin vasta b-posken lopussa laatu alkaa lisääntyy. Kolme viimeistä kappaletta enteilevät jo tulevaa. Heart Of Stone on muotovalio alkuaikojen Jagger & Richards balladi, joka ei pidä vaikutteitaan piilossa (Otis Redding, Sam Cooke ym.).
The Under Assistant West Coast Man on koko bändin nimiin (Nanker Phelge) laitettu hauska rhytm'n blues kuljetus. Huuliharppu värittää kivasti kappaletta. Levyn päättävä I'm Free on tuleva piiloklassikko. Kappaleesta teki oman "madchester" version The Soup Dragons vuonna 1990. Joka on mielestäni parempi kuin Rollareiden alkuperäinen.
Näin ollen Out of Our Headsin brittiversio ei saa minulta kiitettävää arvosanaa, mutta jenkkiversio ansaitsee kiitettävän, useamman Jagger & Richards originaalin vuoksi. Esille täytyy nostaa levyn päättävä The Spider And The Fly (Alunperin Satisfaction sinkun b-puoli), melkein kadonnut klassikkobiisi, jonka Rollarit ottivat 30 vuotta myöhemmin takaisin ohjelmistoon; Stripped (95) livealbumille.
Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia.
Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).
Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.
Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.
Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.
Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia.
Asia jota olen pitkään miettinyt ja...pelännyt. Nimittäin, kirjoittaa arvio jokaiselta Rollarilevystä. Tässä sitä nyt ollaan. Urakka on alkanut. Totaalista turhuutta ja hulluuttako? Käyttää nyt tehokasta peliaikaa/elämisenaikaa tällaiseen mammuttiurakkaan, kun maailmanluokan kriitikot tai tekoäly voisi hoitaa homman uskottavammin ja helpommin. Vai voiko? Haluan uskoa, että yhden Pohjois-pohjanmaalaisen tyypin mielipiteet ovat myös kiinnostavia ja vakaasti uskon, että pystyn valottaa teksteilläni jotain Rolling Stonesin maagisestä ytimestä, että miksi tämän musiikin seuraan kannattaa ajautua.
Rolling Stones on tuonut elämääni niin paljon hyvää, luonut uskoa ja jatkumoa, että liikkeen voimaa meidän maallisessa maailmassa voi venyttää aivan loputtomiin. Ja kyllä, nämä ukot ovat ansainneet ehkä noin tsiljoonanne fanistatementtinsä. Kaikki nämä rakkaat levyt joista nyt alan kirjoittaa, ovat todellakin kirjoituksen arvoisia.
Oma kriittisyysteni näitä arvioita kirjoittaessa on tuskin huipussaan. Voinko antaa millekään Rollarilevylle alle kiitettävää arvosanaa? Vaikea kysymys, sillä jokaista plättyä rakastan omalla tavallani, sen mahdollista heikkouksista huolimatta. En pystyne pitää tohkeissaan olevaa fanipoikaa etäällä arvioistani. Mutta nyt jo tiedän, että minunkin rollariarvioista löytyy niitä reilusti alle kiitettävän arvosanan saavuttavia levyjä. Numeraalinen arviointitaulukkoni tulee olemaan: 0-10.
Mitään aikarajaa en anna tälle mammuttiprojektilleni. Levyarviot saattaa tulla valmiiksi tämän vuoden, jopa kesän aikana...mutta todennäköisesti tähän urakkaan kuluu vuosia. En pidä kiirettä, mutta en myöskään pidättele, jos sanomisen tarve on kova, niin annan palaa. Myöskään sanomisen mittaa en tarpeettomasti venytä, jokin levyarvio voi tulla varsin lyhyenä, kuin alaviitteenä, mutta jokin arvio voi kasvaa pitkäksikin. Tähän mahtiponnistukseen saattaa kuulua tärkeitä sivuraiteita, kuten tietyt live- ja kokoelmalevyt ja ennen kaikkea Mickin ja Keefin mainiot soololevyt. Katsotaan mihin tämä tie vie.
Kesällä ilmestyy Rolling Stonesin kahdeskymmenesviides studioalbumi: Foreign Tongues (26). Ennen kuin päästään sinne asti, niin aloitetaan tämä tarina ihan alusta, vuodesta 1964 jolloin ilmestyi bändin esikoisalbumi Rolling Stones (64), jonka jenkkiversio tunnetaan nimellä: England's Newest Hit Makers (64). Alkujaan Stonesit olivat silkkaa bluesrokkia ja kappaleet olivat enimmäkseen covereita. Eka levyltä löytyy vain yksi Jagger/Richards-kappale: Tell Me. Tuo popmainen kappale(jossa Keef on helposti erotettavissa taustalaulusta) onkin levyn kiinnostavinta antia, verrattuna noihin aika perustason cover-valintoihin. Kappale on vuosien myötä kerännyt lisää arvostusta ja se löytyy esim. Martin Scorcesen Mean Streets (73) leffan soundtrackilta.
Reilun puolen tunnin mittainen esikoisalbumi on kaikin puolin mallikelpoinen suoritus uudelta lupaavalta brittitulokkaalta. Vaikka mennään lainakappaleiden varassa, niin jo nyt Rollareiden oma soundi on erotettavissa, kuinka nuori vitaalinen bändi on ottamassa bluesia nupullaan olevan tyylinsä tueksi, joka tarvitsi vielä jokusen vuoden lisää, sekä enemmän Jagger/Richards originaalikappaleita.
Cover-kappaleita toimivat parhaiten levynavaajat: Route 66 (UK) ja Not Fade Away (US). Biisijärjestys oli siis hivenen erilainen näiden kahden painoksen kesken. Pidän brittipainoksia enemmän "alkuperäisimpänä" kuin jenkkipainoksia. Muilla alkupään levyillä jenkkipainokseen lisättiin enemmän sinkkubiisejä, kun taas brittipainoksilta niitä ei löytynyt.
Levyllä lanseerattiin myös mystinen Nanker Phelge niminen biisintekijä, joka tarkoitti koko bändiä. Näin ollen kaksi biisiä tältä levyltä meni koko bändin nimiin. Näistä toinen Little by Little,Not Fade Away sinkun b-puoli, on varsin vaikuttava veto. Legendan mukaan Jagger olisi laulanut kappaleen vahvassa humalassa. Brittiversiolta löytyy kappale I Need You Baby (Mona), joka muistuttaa todella paljon Not Fade Awayta. Se voi olla syy miksi molemmat kappaleet eivät löydy britti- ja jenkkiversioilla. Tietokilpailukysymys: miltä vaikuttavalta suomifilmiltä löytyy kyseinen "Mona" kappale?
Koska kyseessä on näinkin merkittävän bändin esikoisalbumi, niin kovin huonoa numeroa en pysty antamaan. Energia ja meininki on kohdallaan. Jaggerin laulajan karisma on jo tällä levyllä läsnä, parikymppinen brittipoika haastaa heti kättelyssä bluesesikuvansa ja luo jotain täysin uutta ja omaa lauluilmaisua. Hyvin mieluisaa on myös kuunnella Jaggerin huuliharpun soittoa, jota löytyy riittämiin tältä levyltä. Tiukasti soittaa myös koko muu bändi. Wattsin kannut kuljettaa karavaania jo nyt vuosien varrella tutuksi tulleella jouhevuudella. Tämä valtavan pitkä menestystarina on saanut onnistuneen lähtölaukauksen.
Sitä on jälleen odotettu, sitä on edelleen ihmetelty, että miten nämä veikkoset edelleen jaksaa? Mick Jagger & Keith Richards, tänä kesänä tulee mittariin 83v. ja "uudella tulokkaalla" Ronnie Woodillakin jo 78v. Ja tiristyykö heistä yhä rokkenrollin ydinmehua? Eihän tämän pitäisi olla mitenkään mahdollista, mutta silti, ihme on tapahtumassa taas uudelleen.Edellinen ihme oli kahden ja puolen takainen, hyvinkin kelvollinen rollarilevy: Hackney Diamonds (23). Nuoren ja kuuman tuottajan Andrew Wattin pitkälti freesaama levy, joka sai kivet vierimään yhä kiivaammin. Tuottajan moderni ote ehkä söi jonkin verran levyn luonnollista rollaavuutta, vaikka parilla levyn kappaleista olikin edesmenneen svengikeisarin Charlie Wattsin rumpuraidat. Eipä silti, tuolla levyllä oli paljon hyvääkin. Kuten ärhäkän moderni stonesrokki Get Close, vereslihainen puoliballadi Depending On You, Keithin laulama koskettava Tell Me Straight sekä vaikuttava gospelballadi Sweet Sounds of Heaven, jota alkuun vieroksuin, mutta jolle aika on tehnyt hyvää.
Ja bang! Takaisin tähän hetkeen. Kello on klo:19.17. Albumijulkistus on tullut. Uusi levy: Foreign Tongues (26) julkaistaan kymmenes heinäkuuta. Suoratoistoon tipahti heti kaksi kappaletta: In The Stars ja Rough And Twisted. Jälkimmäinen kappaleista julkaistiin pari viikkoa sitten rajattuna vinyylipainoksena, The Cockcroaches salanimellä. Kuinkas muutenkaan, sillä nyt on käsillä torakoiden noin sadas elämä.
Nopea nappaa biisit haltuun, ekaksi suoratoiston kautta ja sitten juutuubin lyriikkavideoiden. In The Stars on hyvin tutunkuuloinen, kuin synteesi vanhemmista rollarirokeista, kuten Doom & Gloom, Highwire ja ehkä Saint of Me. Mutta sellaisihan ne rollaribiisit tuppaa olemaan, jos uraa on takana jo yli kuusikymmentä vuotta. Pidän kuitenkin tästä.
Rough And Twisted on sen sijaan todella alkuvoimaista bluesrokkia, jota täydentää ja kohottaa Jaggerin ylivertaisen hieno vokaalisuoritus. Tällaista kamaa mielellään kuulisi uudella levyllä enemmänkin.
Tulevalla neljäntoista biisin plätyltä löytyy kuulemma yksi Charlie Wattsin viimeisimmistä rumpuraidoista. Mukana on myös näyttävää vierailijakaartia, kuten Steve Winwood, Paul McCartney, Robert Smith (The Cure) ja Chad Smith Red Hot Chili Peppersistä. Jonkin aikaisemman haastattelun mukaan Jagger olisi vinkannut, että olisi yksi levyllinen julkaisematonta materiaalia tulollaan. Voisiko tämä enteillä jopa albumitrilogiaa?
Eurooppaan suuntautuneen perheautomatkan ohessa tarkoituksena oli pöyhiä kolmen suuren kaupungin levykauppoja. Tässä aikeessani onnistuin aika hyvin. Automatkan ensimmäinen etappi oli Kööpenhamina, jonne ajoimme Viking Linen aamulautalta saman päivän aikana, yli 700 km:n matkan. Kaupungissa olen käynyt kerran aikaisemmin, vuonna 2016, jolloin otin jo tuntumaa paikallisiin levykauppoihin: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/06/koopenhamina-muovimatkailijan-silmin.html
Jos tuo yhdeksän vuoden takainen Köpis-reissu oli vähän tunnusteleva, niin tällä kertaa painettiin urku auki ja nyt ei ollut 2-vuotiasta lasta vaunuissa ilmoittamassa tarpeistaan, ihan yksin sain remeltää muovimaailmassa. Aikaa ei ollut nytkään kuin se noin 3-4 tuntia, jonka aikana nuohosin neljässä levyliikkeessä nokka syvällä muovissa.
Kööpenhamina
Ensimmäinen kohteeni oli discogsistakin tuttu Soundstation. Moneen huonetilaan jaettu laadukas levykauppa sai keräyskuumeeni nousemaan. Suuntasin heti käytettyjen vinyylien huoneeseen, jonka seinille oli aakkostettu kaikki musagenret runsaalla otannalla. Keskellä huonetta löytyi laareittain halvempaa kamaa, 25 kruunun (3,35€) levyjä. Äkkiä keräsin itselleni kymmenen levyn satsin, josta löytyi muun muassa seuraavat herkut: Jethro Tull: Warchild (74), Tom Petty: Full Moon Fever (89), Bon Jovi: New Jersey (88), Chic: Risque (79) ja Ringo Starr: Time Takes Time (92). ym. Nokitin vielä kasaani 100kr arvoisella Neil Youngin: Eldorado (89) ep-levyllä ja Pulpin tuoreella: More (25) vinyylillä, hinnaltaan 200kr.
Jätin liikkeen taakseni hyvin mielin ja seuraava kohteeni oli Köpiksen vanhin levykauppa: Accord, jossa vierailin myös yhdeksän vuotta sitten. Accordissa käytettyjen levyjen osuus oli odotettua pienempi. Viime kerralta muistamani alelaarikellari oli muotoutunut omaksi liikkeekseni, josta kerron pian lisää. Accordin emoliikkeen varsin vaikuttavasta second-hand osiosta napsin muun muassa seuraavia 50kr.n helmiä: Fairport Convention: Full House (70), Thin Lizzy: Johnny The Fox (75) ja Jethro Tull: Aqualung (71). Levykasaani täydensin Frank Zappan: 200 Motels (71) tupla-albumilla hintasan 75kr sekä hienon singer/songwriterin Anna Calvin (11) debyyttialbumilla hintaan 85kr.
AccordISH Lagersalg oli syvemmältä Köpiksen turistikohteista löytyvä secondhand-levyjen myymälä, joka piti sisällään sekä vinyylejä, että cd-levyjä. Rajallisesta peliajasta johtuen keskityin pelkästään vinskyihin. Pelin nimi oli seuraava: levyjen päiväkohtainen hinta laskee sitä mukaa kun kuukausi etenee, nyt oltiin vasta päivämäärässä kesäkuun seitsemäs ja hinta oli 36kr/levy (kun osti 10 levyä). Kuukauden lopussa hinta tulee olemaan 5kr/levy. Mutta tuollakin 36kr:lla napsin kassiini reissun ehkä laadukkaimmat levyt, joista iso osa vielä muovitettuja, eli soittamattomia lättyjä. Näistä laareista löysin muun muassa seuraavat aarteet, vielä itseltä löytymätön ja todennäköisesti alkuperäinen painos levystä: Rod Stewart: An Old Raincoat Won't Ever Let You Down (69). Muita herkkuja olivat: Rolling Stones: It's Only Rock'n' Roll (74), Procol Harum: Shine On Brightly (69), Little Feat: Sailin' Shoes (72),The Kinks: Sleepwalker (77) ja pitkään etsimäni Eurythmicsin eka levyn: In The Garden (81).
Köpispäivän viimeisti levyliike nimeltään: Mint Records. Ihan nimensä mukainen liike ei ollut, sillä alelaarin kuntoluokitus ei ollut ihan Accordin tasoa, mutta kauttaaltaan hinta/laatusuhde oli varsin hyvä. Alekellarin 10kr:n laareista otin muun muassa levyt: Steppenwolf: At Your Birthay Party (69), Pretenders: Get Close (86) ja Debbie Harry: Koo Koo (81).
Myös hintahaarukassa 20-25kr napsin edustavia albumeja, kuten: John Lennon: Rock'n' Roll (75), Jethro Tull: A (80), Duran Duran: Duran Duran(81), Kinks: Low Budget (79), Johnny Winter: Guitar Slinger (84) ja The Band: Cahoots (71). Alelättyjen lisäksi tein yhden isomman löydön, nimittäin Rollareiden Bridges To Babylon (97) originaalina vinyylinä hintaan 350kr.(n.45€) Tuon summan maksoin mieluusti, sillä levyn hinta heiluu helposti sadan euron tuntumassa. Jälkeen päin tarkastellessani Mint-recordsin hinta-laatusuhde oli Euroopan reissun parhain. Tosin, Soundstation myyjä totesi, että tarvitset 2 viikkoa tutustuaksesi kunnolla Kööpenhaminan levykauppoihin. Niimpä, toisella kertaa sitten ilakoidaan perusteellisemmin Köpiksen levymeressä, vaikka pieni ei ollut tämänkään tihkusateisen lauantain saalis.
Bremen
Kööpenhaminassa ostin aika holtittomalla otteella levyjä, koska ennakoin sen etukäteen reissun parhaimmaksi mestaksi ja olin siinä aikalailla oikeassa. Autoreissumme seuraava kohde, Saksan Bremen oli tarjonnaltaan selkeästi köykäisempi, jopa osin huvittavan niukka hinta-laatusuhteeltaan. Tämä päti etenkin ensimmäiseksi käymässäni levyliikkeessä: Hot Shot Records. Osastoja ja levyjä oli paljon, mutta laatu oli heikkoa, sellaista viihde/slaager-osastoa ja pop/rock-klassikot olivat selkeästi ylihinnoiteltuja. Yhden löydön tein, Joan Armatradingin laadukkaan esikoisalbumin: Whatever's For Us (72) 2:lla eurolla.
Kaupungin toinen virallisempi levyliike Black Plastic Bremen oli tarjonnaltaan ja tunnelmaltaan paljon enemmän minun makuuni. Heti kaupan edustalta löysin makoisat kolmen ja viiden euron vinyylilaarit. Mukaan tarttui muun muassa seuraavat levyt: Kate Bush: The Kick inside (78), Talking Heads: Stop Making Sense (84), George Thorogood: Move it Over (78), Procol Harum: Grand Hotel (73) ja Allman Brothers Bandin tupla-albumi: Eat a Peach (72). Noin kymmenen vinskyn lisäksi ostin kymmenkunta seiskatuumaista 50 sentin kappalehintaan, joukossa kasarihelmiä tyyliin A-Ha, Chris Rea ja Kim Wilde. Mukava ja tunnelmallinen kauppa, jossa voisi käydä uudestaan.
Bryssel
Brysselin levyretkeni alkoi suurenluokan pettymyksellä. Helteisenä lauantai-iltapäivänä ratsasin noin seitsemän levykauppaa. Tehtävä oli sinänsä helppo, koska kaupat sijaitsivat lähellä toisiaan, Brysselin turistikeskittymässä. Moni näistä kaupoista oli saanut viittä tähteä arvioissa. Halvempaa muovia näistä kaupoista oli vaikea löytää, jos sitä oli, niin muovin laatu oli varsin alhainen. Levyjen hinnat olivat kauttaaltaan varsin korkeat. Netissä kehutussa Caroline Musicissa oli oma yläkerta käytetyille levyille, jonne ei saanut ottaa omaa laukkua mukaan, vaan se piti jättää alakerran tiskille. No jätin sen sinne. Mutta yläkerta huusi kyllä laaduttomuuttaan. Miksi noin heikkotasoisen käytetyn levyn ympärille oli perustettu oma yläkertansa? Paha pettymys. Ihan samantyylisiä olivat muutkin ydinkeskustan paikat. Kallista, kovin kallista.
Melkein meinasin heittää levynkerääjän kirveeni kaivoon ja jättää Brysselin sikseen, mutta onneksi en jättänyt. Seuraavana päivänä sisuuntuneena kaivoin Brysselin päivittäiseltä Jeau De Balle megakirppisekseltä kivan siivun muovia, muun muassa Mike Oldfieldin, Rick Nelsonin Garden Partyn ja Rupert Hinen levyn kahdella eurolla. Ei mikään täräyttävä alku, mutta jotain kuitenkin. Satuin eksymään isolta kirppikseltä antiikkiliikkeisiin, jossa myytiin myös levyjä ja Ka-Boom! Jo tärähti. Löysinkin varsin mukavan varsin iäkkään pariskunnan pitämän Chez Alex nimisen antiikkiliikkeen, jossa lattiarajassa oli komeat viiden euron laarit, josta nostin muun muassa seuraavat lättyset: Dusty Springfield: A Brand New Me (70), Steeleye Span: Hark! The Village Wait (70), Camel: The Single Factor (82) ja The Rascals: Freedom Suite (69) tupla-albumi.
Bryssel sai arvoisensa päätöksen levymatkalleni kun löysin pienen, mutta tunnelmallisen Circle Story levykaupan. Alelaareissa oli malttia ja laatua. 4-5 euroon sai muun muassa platat: Bee Gees: 2 Years On (70), The Ozark Mountain Daredevils (73), Slade: In Flame (74), Billy Idol: Vital Idol (85), Isaac Hayes: Don't Let Go (79).
Kaikkinensa ostettujen käytettyjen keskihinta pyöri noin neljässä eurossa. Voisin sanoa, että mentiin hivenen maltillisimmissa hinnoissa kuin Suomessa, mutta ei välttämättä kovin paljon halvemmissa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana käytetyn lp-levyn hinta on vähintäänkin kaksinkertaistunut.
Näistä löydöistäni puuttuivat esimerkiksi sellaiset klassikkonimet, kuten Beatles, Led Zeppelin, Pink Floyd ja David Bowie, joista saa kaikkialla maailmassa maksaa arvoisensa hinnan, näitä ei hyväkuntoisina(tai edes välttävän kuntoisina) viiden euron laareista enää löydä, puhumattakaan 80-luvun hevistä tai vaikka Black Sabbathista. Tietyistä nimistä saa aina pulittaa pitkän pennin. Näin se menee.
Tällaisen vinyylipumppauksen jälkeen on hyvä ottaa taukoa ja tehdä muita asioita...tai kuunnella nämä levyt läpi. Iso ostamistani levyistä on kaksoiskappaleita ja menevät jatkomyyntiin tai kavereiden levykokoelmiin. Noin 20% tavarasta menee omaan hyllyyn. Levynkeräykseni on väistämättä muuttunut vuosien varrella levymyynniksi, joskus jopa harmittavan paljon, sillä usein (miltei aina) levyä hypistellessäni mietin, että mikä on sen jälleenmyyntiarvo?
Onneksi diggailuunkin on vielä aikaa...ja sitä pitää olla jatkossa enemmänkin. Reissulta ostamani Pulpin: More (25) on ollut tehokuuntelussa, kuten hyvin soundaava Rollareiden: Bridges To Babylon (97) vinyyli. Seuraavaa levyseikkailua odotellessa.
Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!
Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.
Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: "Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali". Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää. Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: It's a Raw Shit.
Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä Hot Stuff ja Emotional Rescue. Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:
Angry
Edellisessä Blogikirjoituksessa pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten Bigger Bangin (05)Rough Justice. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8
Get Close
Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan Can't You Hear Me Knockingin. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9
Depending On You
Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:
Your fingerprints in the dark Your past and present tangle up in my arms Our secrets sealed in our scars Sharing a smoke on the steps of a bar
Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale. 9½
Bite My Head Off
Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+
Whole Wide World
Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8
Dreamy Skies
Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9
Mess It Up
Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten Miss You ja Dance. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½
Live By The Sword
Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä?
- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9
Driving Me Too Hard
Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun Whole Wide Wordille, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8
Tell Me Straight
On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan Happyn, Yoo Got The Silverin tai Before They Make Me Runin tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. Sleep Tonightin, Slipping Awayn ja vaikka The Worstin.
Tell me straight I need an answer, how long can this last? Just tell me straight, don't make me wait Is my future all in the past?
Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9
Sweet Sounds Of Heaven
Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.
Rolling Stone Blues
Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.
Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5.
Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!
Olenko kirjoittanut noin sata kertaa googlen hakukenttään: "Rolling Stones new album"? En ole kirjoittanut sataa kertaa, vaan olen kirjoittanut tuhat kertaa, enemmänkin. Useita kertoja päivässä. Kirjoitinko jo edellisenä vuonna? Kyllä kirjoitin ja etenkin sitä edellisenä vuonna ja sitä edellisenä ja...etc.
Hyvin voimakkaasti etsin infoa Rollareiden uudesta levystä 2010-luvun alkupuolella, kun edellisestä Bigger Bang (05) platasta oli kulunut jo melko tovi. Kirjoitin niin paljon, että minun oli kuviteltava seuraava Rollarilevy ja kirjoitettava siitä levyarvio. Levyn nimi oli: Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Tässä bloggaukseni levystä:
Vihdoin odotukseni on palkittu ja uusi, ihka oikea Rollarilevy Hackney Diamonds (23) julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Albumin nimi, Hackney Diamonds, " on vanha Itä-Lontoon slangilause rikkoutuneelle lasille. Erityisesti se viittaa lasinsirpaleisiin, jotka ovat jääneet rikkinäisistä auton ikkunoista ja näyteikkunoista ryöstön seurauksena." (Why is the new Rolling Stones album called Hackney Diamonds? | Evening Standard)
Albumin pilottisinkku Angry julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen Sweet Sounds of Heaven viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:
Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)
Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!
Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten Start Me Up:sta ja Undercover (83) albumin kätketyltä helmeltä: It Must Be Hell-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku Undercover (Of The Night) tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.
Angryn paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa (iorr.org) pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins = Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi Sticky Fingersin (71) päättävä eeppinen Moonlight Mile on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan.
Angryn riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin.
Arvosana: 7+/10
Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)
Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: Sweet Sounds Of Heaven kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie?
Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?
Sweet Sounds Of Heaven on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku Angrya. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.
Arvosana: 6/10.
Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin Rolling Stone Blues, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin Every Loser (23) ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt.
Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi Time Waits For No One, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.
Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla...Time waits for no one an dit won't wait for me...
Kaikki on vähän taas jumissa ja lähtökuopissa. On rajoituksia ja sen sellaisia. Lupaavasti kehittynyt livevuosi 2021 tyssäsi rumasti joulun alla kun koronarajoitukset taas iskivät. Jethro Tullin loppiaiskonserttiin Tampere-taloon ostin lipun, mutta sepä siirtyi sitten huhtikuulle. Sentään siirtyi, ettei kokonaan peruuntunut.
Nojoo, kerkesin sentään jotain liveihanuutta viime vuonna harrastaa, muun muassa käydä Jonna Tervomaan erinomaisella keikalla Laukon Kartanossa ja parilla pienemmällä keikalla. Mutta en kovin paljoa kerennyt. Ennen joulua Tampereen uusi Nokia Areena suorastaan tyrkytti lippuja Popedan ja Eppujen megakonsertteihin. Mutta eipä sitä tullut lähettyä. Eikä sitä rahaakaan aina niin paljoa ole, puhumattakaan ajasta. On se muukin elämä.
Aika samanlailla kävi bloggaamisen kanssakin, kun rajoitusta pukkaa, niin kynäkin tyrehtyy. Tai noh, se tyrehtyi jo marraskuun alussa. Syynä ihan vaan se, että ei ollut mitään sanottavaa. Ja onko nyt sen enempää? Epäilen, mutta kone on taas käynnistettävä, edes jonkinmoinen kone, joka suoltaa ajatuksia musiikista ja sen sivusta.
Vaan onhan tämän uuden vuoden rokkihorisontissa jotain siintämässä. Niitä uusia levyjä. Tässä olisi nimiä toivomuslistallani: Rolling Stones, The Cure, J.Karjalainen, Bruce Springsteen...ja heiii, onko musamakuni juurikaan muuttunut sitten vuoden 1989. Ei se paljoa ole, Isot ovat edelleen isoja ja pieniäkin suositaan, mutta nuo rokin monsterit kilauttelevat vieläkin ties mitä kelloja.
Mutta annetaan päivien edetä ja mieleni nostaa esiin loppuvuoden kypsyneitä herkkuja, jotka joutavat tarkastelun alle tässä blogissanikin. Toivottavasti.
Tämä oli vuoden ensimmäinen raapustus, Kiitos jos luit tämän (ei tässä paljon luettavaa ollut), kun etenkään en tätä mitenkään jakanut. Toivottavasti kone tästä käynnistyisi. Tämä ensimmäinen paksu karstakerros oli vaan poisedestäkirjoitettava. (oliks se edes yhdyssana?)
vielä kerran estradille nousseiden dinosaurusten korahduksia
Ja vielä kerran haluan kuulla sen äänen
Jo pitkälle ehtinyt syksy on ollut kauniin sadonkorjuun aikaa. Marraskuun hyytynyt maa puskee esiin ylivuotisia maa-artisokkia, vanhoja soivia penteileitä, pitkän linjan pelimanneja, musiikin ammattilaisia ja liian tuttuja hahmoja.
Kuka odotti Abban paluuta? Minä en ainakaan. Uusi levy Voyage (21) tuli aikalailla puskista. Herkkä balladi I Still Have Faith In You sulatti jään, poppaavampi Don't Shut Me Down soi jo jossain lasten elokuvassa, niin tyttäreni väittää. Muuten levy on tuttua ja niin tervetullutta Abbaa. Osa huttua, osa toimivaa. Voulez-Vous levyn sessioista pelastettu Just a Notion soi myös pirteästi. Levyn lopettava ylevä Ode To Freedom muodostunee myös yhdeksi Abban iskusävelmäksi.
Seuraava ääni tulee haudan takaa, sillä David Bowien kaksikymmentä vuotta sitten hyllylle jäänyt albumi: Toy (21) näkee päivänvalon tänä syksynä. Levyn ensimmäinen maistiainen on kulkeva ja tutunoloinen. En vastustele. Bowien spotify-profiili näyttää olevan muutenkin väärällään ties mitä live- ja deluxe-albumeita. Iso nimi myy edelleen.
Rollareiden Tattoo You(21) deluxe-painos ilmestyi pari viikkoa sitten. Levyllinen arkistojen aarteita lätkäistään varsinaisen levyn kylkeen. Troubles A Comin' on cover-kappale, kappale löytyy alunperin The Chi-Lites bändin albumilta I Like You Lovin' Do You Like Mine? (70). Uudet, vanhat veisut ovat ns. hybridimallia, Mick ja Ronnie lisäsivät lähteiden mukaan kesällä niihin puuttuvia vokaaleja ja kitaroita. Levyltä löytyy muun muassa Start Me Up:n alkuperäinen reggaeversio, joka oli tyrkyllä jo Black&Blue(76) albumille.
Onko Wasted Days on hukattua aikaa, jo hukkaan joutuneilta biisintekijöiltä. Ei kai nyt sentään. John Mellencampin tulevaa (ensi vuonna julkaistavaa) albumia ennakoiva kappale on tekijänsä näköinen ja kokoinen. Brucen duetointi tässä on mielestäni tarpeetonta, vaikka kahden ikisuosikkini kohtaaminen on suorastaan liikkuvaa, mutta Brucen tulkinta ei tuo tähän mitään lisää. Sanoisin jopa, että Brucen ääni ja preesens ei ole tässä parhaassa terässä, toisin kuin viime syksyisellä erinomaisella Letter To You (20) levyllä. On huhuiltu, että Bruuussellakin ois levy tulollaan. Saapas nähdä.
Elton John yllättää positiivisesti. Finish Line on pitkästä aikaa mieleenpainuva ja varsin energinen biisi maestrolta. Syynä tähän on Stevie Wonderin läsnäolo biisissä. Mitä upeaa laulua ja huuliharpun soittoa. Loppupuolella kappale lähtee suorastaan lentoon Stevien käsissä ja huulissa, niin että Elton jää kähisemään taustalle. Lokakuun lopulla julkaistu Lockdown Sessions (21) on koottu koronavuoden aikana nauhotetuista duetoista ja siitä ei edes pitänyt tulla levyä.
Sting kuulostaa pitkästä aikaa pirteältä ja relevantilta. Niin, milloin viimeksi kuuntelin Stingiä? Ehkä vuonna 1999. Jokin Sting-mitta täyttyi ja vuosien varrella artistin musiikki ja ennen kaikkea tunnistettava laulutyyli alkoi vieraannuttaa. Uutta levyä pukkaa, varmaan aika pian?
Rod Stewart on ollut 2010-luvulla varsin aktiivinen, trilogia: Time, Another Country ja Blood Red Roses ovat kovaa kamaa, etenkin jälkimmäisestä pidän paljon. One More Time on uusin vitaliteetin osoitus, kai nyt seiskavitosellakin seisoo ja komeasti. Sitäkö se rotukka yrittää sanoa? Ainakin videolle on valittu vanhaan malliin nuoria blondeja typyköitä, joka voi olla tosin fiittaus oivallisen toksiseen Hot Legs videoon...tai oikeastaan ihan mihin vaan Rodin musavideoon. Marraskuussa ilmestyvä vaatimattomasti nimetty The Tears of Hercules (21) on varmaan sitä ittiään, parhaalla tavalla tunetettua ja terästettyä elämännestettä.
Dylanin arkistojen ovet ovat taas selällään. Springtime in New York on Bootleg Seriesin kuudestoista osa ja se käsittelee vuosia 1980-1985, levyjen Shot of Love(81),Infidels (83) ja Empire Burlesque (85) sessioita. Mielestäni kaikkien noiden levyjen alkuperäistoteutukset ovat joko vaisuja tai tuotannolla pilattuja. Shot of Lovessa on rootsia, mutta on jotenkin biiseiltään köpöinen levy. Mark Knopflerin tuottama Infidels on taas tunnelmaltaan yhtenäinen, mutta jää polkemaan paikalleen. Empire Burlesquella on vahvoja biisejä, mutta tuotanto on silkkaa kasaria, sen huonoimmassa merkityksessä. Poikkeuksena akustisesti vedetty Dark Eyes. Bootleg-paketin ennakkomaistiainen Foot of Pride on lupaava...ja kappas, itseasiassa koko levy on jo ulkona. Eikun mars levykaupoille!
Eikä tässä kaikki, alla oleva soittolista antaa täkyjä tärppejä tästä hetkestä ja tulevaisuudesta, eli menneisyydestä. Vanhat jaksakoon vielä heilua. Tosin joukossa on muutamia nuorentavia ääniä, mutta saman nostalgiatyylilajin ammattilaisia. Sitä uutta U2:sen biisiä en tähän listaan sitten laita.
