Michael Chapman - Window

Sukellan soundimaailmaan. Levy soittimessa, sopu sisimmässä. Muovinen kierrätysilmestys täynnä historiallisia yksityiskohtia, ajantajua ja tajuttomuutta. On se tajuttoman hyvää, on se ihanaa ja Tahtoo vielä vaikuttua, musiikista ja sen voimasta.

Levynkeräys nostaa päätään, vaikka niska on jäykkä ja silmät hartaasta helmien kalastamisesta haalistuneet. Se elää vielä. Ja kun postisetä tuo pakettilappusen, niin sydän kurkkuun ponnistaa. Ei siinä paljon viidentoistapakkaset hidasta kun täytyy paketti hakea perjantai-illaksi kotiin.

Michael Chapman. Yksi viime vuosien löydöksiäni. Kitaravoittoista tarinankerrontaa jo vuodesta 1969 alkaen. Levyjä on tullut kymmenittäin, joista tuorein True North(19) ilmestyy ensi kuussa nuoren folknoviisin Steve Gunnin avittamana. Michael Chapman on pian 78 vuotta täyttävä halonhakkaaja Yorkshiresta, jonka ceeveestä löytyy useita laadukkaita folkahtavia rocklevyjä vaikkakin Chapman ei itseään mielellään yhdistä folkgenreen yhdessä Nick Draken, John  Martynin tai vaikka Bertr Janchin kanssa. Chapman on tehnyt omaa hieman vaatimattoman kuuloista, mutta meditatiivisen täyteläistä musiikkiaan melkein täysin parrasvaloilta piilossa.

Chapmanin kolmas albumi Window(70) on tuorein löytöni. Levy alkaa pitkällä folkeepoksella Lady on The Rocks/Song For September. Omintakeinen kitarannäppäily uppoaa hyvin minuun. Kakkospuoli alkaa mietteliäällä In The Valley kappaleella, jota seuraa monta mietteliään hyvää kappaletta, ei hittejä, mutta kaiken kaikkiaan miellyttäviä folkralleja. Michael Chapmanin laulut ovat rauhoittavia arjen hartauksia, kuin pieniä laulettuja runoja.

Window on yleisesti noteerattu välityöksi Chapmanin pitkällä uralla, mutta varsin hyvältä se kuulostaa välityön leimasta huolimatta. Levyn edeltäjää Fully Qualified Survivor (70) pidetään yhtenä folkrockin merkkipaaluista, jota on määritelty levyksi, jonka David Bowie olisi voinut tehdä ennen klassikkoaan: Hunky Dory(71). Levyllä soitti nimittäin Bowien bändin kitaristi Mick Ronson. Tämän klassikon originaalia vinyyliversiota odottelen vielä ensi viikon postilähetyksessä brittein saarilta.

Keltaisesta etiketistä tuttu Harvest - levy-yhtiö puski maailmaan vuonna 1970 ison läjän merkittäviä levyjä merkittäviltä artisteilta, kuten Pink Floydin: Meddle, Deep Purplen: In Rock, Roy Harperin: Flat Baroque Berserk ja nämä kaksi em. mainittua levyä. Michael Chapman teki Harvestille vielä yhden erinomaisen albumin: Wrecked Again(71) joka löytyy myös levyhyllystäni ja on ollut viime vuodet huolellisen kuuntelun kohteena. Tämän jälkeen Chapman siirtyi Deram-levy-yhtiöön ja purkitti kärkeen sähköisemmän Millstone Grit (73), joka taitaa toinen puuttuvista Chapmanin alkupään levyistä debyytti Rainmakerin(69) ohella. Eli etsintä ei ole vielä lakannut.

Näytteenä puolen tunnin mittainen konserttitaltiointi vuodelta 1970, joka on antaa hyvän kuvan Chapmanin ja hänen bändinsä kitarataiteesta:

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.