Syksyn pudonneet omenat

Epäilen, että iso osa syksyn musaomenista on vyörähtänyt kellarin pimeään silmään, vainukoiran korvieni ulottumattomiin. Vihi-Veikkona olen oman kapenevan arkiaikani puitteissa etsiskellyt syksyisiä musaherkkuja. Vinyylisoitin on ollut vähällä käytöllä, spotikka, mp3 ja perus-ceedeet ovat toimineet musalähteinäni. Itseasiassa olen ollut jo pitkän tovin lp-levyjen ostolakossa, noh, mitä nyt reilun kuukauden, mutta allekirjoittaneelle se on melko kova saavutus.

Spotify on tarjonnut varsin mukavasti uusia ilmestyneitä rokkiplattoja, mutta ei aukottomasti. Pieniä harmillisia puutteita löytyy, Ty Segalin uutta ei löydy, kuten ei myöskään juurikaan Bob Segeriä. Heh, siinäpä vasta kaksi varsin erilaista artistia, joilta molemmilta on ilmestynyt ihka uusi studioalbumi. Ty Segalin Manipulator(14) otti valmistuakseen kokonaiset 14 kuukautta, joka on varsin pitkä aika ottaen huomioon kuinka tiuhaan tahtiin Segall on tehtaillut plattoja lähivuosina. Niin, mikä ihmeen Ty Segall? San Franciscolainen garage-rokkari kera T.Rex ja punkkivivahtein. Äkkiseltään vähän valjua, mutta tarkemmin kuunneltuna varsin tiukkaa ja energistä kamaa. Itsellä on ollut viime viikkoina juoksumusana Ty Segall Bandin: Slaughterhouse(12), joka on varsin tiukka garage-punkkislevy, jossa aidon rähinän ja fiiliksen haistaa. Uutukaisella Manipulatorilla(14) on taas tällaista perinteisempää altsu-herkistelyä:



Palataan vielä aiheeseen Spotify. Täytyy myöntää, että en ole saanut toimintoa kunnolla haltuun. Tulee sellainen karkkikauppaefekti, musaherkkuja on ihan järjettömästi, että lamaantuu tarjonnan edessä tai vetää harkitsemattomasti itsensä tukkoon. Musa ei oikein maistu niin hyvältä, kun sen saamisessa ei ole mitään haastetta. Homma on liian helppoa. Levytkin tulee kuunneltua jotenkin puolihuolimattomasti kaiken muun toiminnan taustalla. Noh, lenkillä spotikka on varmaan ok, mutta toistaiseksi olen käyttänyt lenkkisoittimenani vanhaa kahden gigan mp3-soitinta, jossa kuuntelen kuukauden parin verran 7-8 huolella valittua uutuusplattaa. Esmes viime talvena tällaisen pitkäaikaisen toiston kautta aukesi muun muassa The Flaming Lipsin uhkaavan hieno: Terror(13).

Mitä tästä opimme, kuuntele aina ja huolella fyysistä äänitettä, eli lp-levyä. Saat koko paketin, et hajanaisia säveliä, helposti paljouteen hukkuvia biisukoita. Niin, toisaalta olen tullut siihenkin tulokseen, että tuota tolkutonta muovinhaalimista pitää välillä huolellisesti arvioida, että onko järkee vai ei? Musiikki on muodoltaan aineetonta, miksi se pitäisi omistaa äänitteinä? Eikö pelkkä musiikin kuuleminen riitä? Vittuun myöskin hifistelyt, ei äänenlaadulla ole oikeasti mitään merkitystä jos musa on hyvää. Muistan kesän 1994, jolloin kuuntelin aika huonolaatuiselle c-kasetille äänittämääni Rollari-kokoelmaa, haikean krapulaisessa olotilassa Pudasjärven Jyrkkäkosken Juhannusfestareiden aamuna, kokoelma toimi kuin tauti, hiveli nuoren miehen sieluni jokaista(silloin olemassa olevaa) sopukkaa. Nykyään noita "sielun sopukoita" on tullut muutama lisää ja pari vanhaa on hautautunut ajan alle, hyvä niin.

Palataan tähän syksyyn ja uutuuslevyihin. Leonard Cohenin jo erinomaisesi kehuttua Popular Problemisia(14) olen kuuntelut säästeliäästi, koska tähtäimessä on vinyyli ja pukinkontti, sitten joulupyhinä oikein olan takaa. Vanha vauhtiveikko Billy Idol julkaisi myös uuden albumin: Kings & Queens Of The Underground(14). Niin, kuuntelussa on, empä osaa vielä kehua, en haukkuakaan. Annetaan aikaa. Ääni entisensä, karhean poikamainen töröhuulituulahdus. Kuunnelkaapa huvikseen herran vanhaa Rebel Yelliä(83), hämmästyttävän hyvin on kestänyt aikaa näinkin puhkikulunut hittilätyskä.

Neil Young ei myöskään malta olla julkaisematta uutta albumia tänä syksynä. Marraskuussa saa päivänvalon ties kuinka mones Young-levy: Storytone(14). Kyseessä orkesterisovituksin kuorrutettu sooloalbumi. On mielenkiintoista kuulla, että käsittelevätkö levyn biisit Neilin eroa pitkäaikaisesta vaimostaan ja muusastaan Peggystä?
AC/DC:n uutukainen saa päivänvalon lokakuun lopussa. Sen nimeä en edes viitsi googlata tähän, eiköhän se ole juuri sitä samaa peruspäkkyrää kuin aiemminkin, vai mitä olette mieltä tästä levyn ensimmäisestä maistiaisesta:

Ryan Adams - Kantrirokin huutavin haava.

Löysin Ryan Adamsin vuonna 2001 katsoessani jo ajat sitten kuopattua Moon Tv:ta. Ruutuun ilmestyi mustavalkoinen musiikkivideo, jollain kömpelöllä tavalla svengaava veisu Answering Bell osui ja upposi heti tuolloin hyvin levottoman lihani syvimpään sopukkaan. Meni päiviä, ehkä viikkoja ennen kuin sain selville artistin nimen. Tässä kohtaa kiitän blogikollegaani A-Houndia joka ohjasi minut Ryanin tuhdin kakkosalbumin: Gold(01) pariin.



Ryanin musiikki täytti tuolloin täydellisesti levottoman poikamiestilani. Musiikki oli pelkkää vuotavaa haavaa, katkeransuloista ja letkeästi svengaavaa. Käytän usein ja mielelläni termiä "haava" kun puhun ns. syväluotaavasta musiikista. Mitä tällä oikeasti tarkoitan, tiedänkö sitä oikein itsekään? Mietitään ja avataan. Tehdä musiikkia haavasta on jonkin sisimmän ehkä vaurioituneen kohdan paljastamista, että kaikki ei ole ihan hyvin, että on sattunut ja mahdollisesti juuri nyt sattuu vielä enemmän. Eikä siinä kaikki, tämä pohjakosketus on jo totuttu ja jopa tavoiteltava, bluesiin voi rakastua, siihen katkeransuloiseen toivottomuuden syleilyyn...ja loppujen lopuksi se kantaa eteenpäin, sävyttää elämää syksyn syvillä väreillä, antaa elämälle toden tuntua, kohottaa harmaata arkeamme, vaikkakin sisäavaruudesta käsin. Ryanin musiikki on tunnelmaltaan automaattisesti jotain tällaista, vaikka eivät ne tekstit ja biisit ole pelkästään synkistelyä.

Goldin(01) jälkeen Ryan julkaisi albumeja hurjalla tahdilla. Välityöksi tituleerattu Demolition(02) oli täynnä toinen toista hienompia biisejä, varsin aliarvostettu albumi. Vuonna 2003 tiskiin ladattiin Ryanin virallinen rokkiplatta: Rock'n Roll(03) ja umpisyvä Love is Hell(03). Tosiaan, Love is Hell(03) julkaistiin alkuun kahtena erillisenä ep-levynä ja vasta seuraavana vuonna kokonaisena albumina. Jälkeenpäin kuunneltuna ja tarkasteltuna Ryanin alkupään albumit ovat vain ja ainoastaan täynnä toinen toistaan hienompia kappaleita. Julkaisutahti ei syönyt laatua, ei vielä tässä vaiheessa. Kuka muistaa Love Is Hellilta kappaleet: Shadowlands, Please Do Not Let Me Go tai huikean Oasis-coverin Wonderwall? Käsittääkseni Love Is Hellin taustalla on niinkin traaginen asia kuin tyttöystävän kuolema.

Vuoden 2005 alussa tuli tieto, että Ryan Adams aikoo julkaista tänä vuonna 3 albumia, joista ensimmäinen on tupla. Okei, vuonna 2005 julkaistiin albumit: Cold Roses(05), Jacksonville City Nights(05) ja 29(05). Ostin jokaisen näistä albumeista tuoreeltaan ja jokainen niistä on muodostunut minulle rakkaaksi. Jälkeenpäin tarkasteltuna pieni tiivistäminen olisi tehnyt terää, ainakin Cold Rosesille ja Jacksonville City Nightsille. Tähän päivään mennessä Ryan julkaisi vielä muutaman albumin, raitistui, meni naimisiin, julkaisi kaksi kirjaa ja piti parisen vuotta luovaa levytystaukoa(onneksi?)

Yksi suurimpia suruja on se, että en ole Ryanin nähnyt vielä kertaakaan livenä. Suomessa hän on tiettävästi vieraillut vain kerran, vuonna 2002. Ryanin livekonsertit ovat kuulemma omanlaisia tapauksia, improvisaation, tarinoiden ja arvaamattomuuden juhlaa. Nyt kun Ryan Adamsin live-esiintymiset ovat Menieren taudin takia vähäisempiä, niin menneiden vuosien railakkuutta(=sekopäisyyttä) tuskin enää odotettavissa. Tosin uusimmissa haastatteluissa Ryan on kertonut, että Marihuanan polttelu on helpottanut taudin tuomia korva-ongelmia. Niin, en tiedä miten tähän tietoon suhtautuu, muuta kuin it's only rock'n roll, but i like it!

Ihka uusi, tänä syksynä ilmestynyt Ryan albumi: Ryan Adams(14) on hitaanlaisen tutustumisen valossa paljastumassa varsin kelvolliseksi tekeleeksi. Huomaan, että soitan levyä koko ajan enemmän ja biisit alkavat tarttumaan aivolohkooni lopullisen oloisesti. Gimme Something, Kim, My Wrecking Ball keinuttavat näin alkuun mielihyvän venettäni. Uuden levyn vanavedessä Ryan julkaisi toisen "minialbumin" 1984(14), lyhyempiä ja punkahtavampia biisejä sisältävän kokonaisuuden. Ryan Adamsin tuotteliaisuus on välillä pienehkö ongelma, ainakin jos meinaa saada koko tuotannon haltuun. Viime vuosina Ryan on julkaissut Pax Am single - sarjaa, pienen painoksen seiskatuumaisia, jotka on myyty loppuun varsin nopeasti ilmestymisen jälkeen. 2000-luvun puolivälissä Adamsin kotisivuilla oli kuunneltavana 11 albumillista julkaisematonta musiikkia, suurimmaksi osaksi varsin puolihuolimattomasti tehtyä kamaa. Mieleeni jäi Adamsin rap-levy. Noita levyjä kai ei koskaan julkaistu fyysisessä muodossa, ehkä hyvä niin.

Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että olen jättänyt täysin noteeraamatta Ryan Adamsin arvostetun esikoisalbumin: Heartbreaker(00) ja sitä edeltäneen Whiskeytown - bändin levyt. Syy on yksinkertainen. Edelleenkään en ole ottanut Heartbreakeria(00) haltuun, puhumattakaan myös hyviksi kehutuista Whiskeytown - levyistä. Ryan Adams on kantrirokin runsaudensarvi, joka on tähän päivään mennessä saattanut päivänvaloon melkein 20 väkivahvaa levyä sekä runsaasti irtobiisejä ja outoja projektilevyjä siellä sun täällä. Uudelle kuulijalle Adams lienee haastava juuri tämän tuotteliaisuuden takia, mistä oikein kannattaisi aloittaa? Omasta mielestäni Ryanin parhaat piirteet summaa parhaiten ns. välikauden työ Easy Tiger(07). Paljon hyviä biisejä ja tuttua kantrirock-tunnelmaa, sekä muutama saavillinen syvyyttä ja sielua. Jos levy puhuttelee sinua edes osittain, niin suosittelen pitemmän oppimäärän haltuun ottamista.

Ryan teki aikoinaan myös albumin nimeltään Blackhole, joka on edelleen julkaisematta. Kyseessä on Ryanin viimeinen albumi niiltä ajoilta kun hän käytti estotta alkoholia ja humehia. Nettiin vuotaneen version perusteella kyseessä on väkevä levy. Viimeisimmän tiedon mukaan levy julkaistaisiin ensi keväänä Record Store Day:ssa. Sitä odotellessa.

Samuli Laiho, O'Connells, Tampere. 3.10.2014

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, en ole siis kertomassa 2000-luvun suurimmasta suomirockin kyynikosta Samuli Putrosta, vaan vielä pitemmän tien kulkeneesta Samuli Laihosta. Tällä nimellä tässä ajassa jäänee helposti unholaan, kun näitä julkisuuden Samuleita on muitakin.

Laihon Samuli aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun loppupuolella Hearthill-bändin kitaristina. Hearthill julkaisi vuosina 1988-1992 viisi väkivahvaa albumia. Ensimmäisen soololevynsä Laiho julkaisi vuonna 1994. Tuolta Samuli Laiho(94) nimeä kantaneelta levyltä parhaiten jäi yleisön mieliin pieni radiohitti Maria. Esikoisalbumin jälkeen kului vuosia teatterimusiikin parissa, Ismo Alanko Säätiön kitaristina ja osana mainiota Soul Tattoo bändiä vuosina 2004-2008.

Laihon toinen sooloalbumi Aamut(14) sai päivänvalon viime kesänä. Kaikin puolin mallikelpoinen ja hyvillä biiseillä ladattu Aamut(14) lienee pudonnut tähän tyypilliseen uuden suomimusan mustaan aukkoon, levy saadaan nippa nappa julkaistua, mutta myynti jää minimiin. Olen itse kuunnellut jonkin aikaa Laihon uusinta Spotifyn kautta ja enkä pidä sitä lainkaan huonona albumina. Aamut häviää esikoisalbumin rajoja rikkovalle nuoruuden energialle, mutta tuo aimo annoksen  elämänkokemusta mukanaan. Kappaleet Muinainen Laulu, Pellavapää, Rämä Tyttö, Aamut ym. ovat yksinkertaisesti vain hyviä, perinteisiä suomirockbiisejä. Jos vertailukohdaksi otetaan kaima Putro, niin huomattavasti helpommin viihdyn Laihon musiikillisissa maisemissa, jotka ovat mielestäni uskottavampia ja aikuisempia kuin Putron vastaavat.

Pääsin eilen todistaman Samuli Laihon Tampereen keikkaa irkkubaari O'Connelssiin. Pääsymaksuton keikka tarjosi varsin verratonta musiikillista kyytiä. Uuden levyn sävykkäitä biisejä täydensivät muutamat otot Laihon eka soololta, yksi uusi biisi ja mainio J.Karjalainen-cover Hölmö Nuori Sydän. Aivan uusi biisi Takarivin Goottityttö edusti keikan popimpaa puolta, kun taas viimeisenä encorena kuultu uudelta levyltä löytymätön Vaahteranlehti oli syksyisessä koskettavuudessaan varsin tanakkaa ja silmäkulmia kostuttavaa tavaraa.

Keikka oli tiivis ja kaikin puolin onnistunut. Laihon mutkaton lavatyöskentely kitaran ja mikin varressa oli miellyttävää seurattavaa. Pystyi helposti toteamaan, että Laiho on tehnyt näitä musiikillisia hommia jo pitkän tovin, sen verran ammattitaitoista oli meininki. Bändistä löytyi Laihon lisäksi vielä basisti, rumpali ja Hearthillista tuttu viulisti Ufo Mustonen. Keikan jälkeen pääsin vaihtamaan muutaman sanan itse artistin kanssa. Sympaattinen Laiho kertoi, että seuraavana olisi vuorossa popimpi sooloalbumi. Biisejä on jo tehty, mutta levyä saanee vielä odottaa vuoden ellei kaksi!?

Loppuun levyiltä löytymätön biisi, ehkä vuodelta 1995 tai 1996. Käsittääkseni tämän biisin piti enteillä Laihon kakkosalbumia vuonna 1996, joka ei koskaan ilmestynyt.