Käräytin itseni taas odottamasta U2:sen uutta levyä. Eikö tämä piina voisi jo loppua. Ihan turhaa odotusta vain. Bono ja kumppanit ovat saaneet minut taas uskomaan, että järisyttävän kova rock-levy odottaa nurkan takana, valmiina hyökkäämään sokean fanilauman kimppuun. Mikä harhainen ajatus. Samaa dollarinkiiltoa silmissä ja maailmanparannuspaisuttelua on tulossa kummiskin.
Vaan olisiko vähän syytäkin odottaa uutta levyä, sillä alkuvuodesta ilmestyneet kaksi ep-levyä: Days of Ash ja Easter Lily olivat vallan mainioita tuotoksia https://homesickhounds.blogspot.com/2026/04/u2-days-of-ash-easter-lily.html, heittämällä parempia kuin edelliset Songs of Innocence (14) ja Songs of Experience (17) levyt, vain onko tulkintani väärä? Jos mainitsemani levyt olisi aikoinaan julkaistu vain ep-levyinä, niin voisiko niiden musiikillinen arvo olla korkeampi? Tiivistäminen usein kannattaa.
Vuosien aikana olen kirjottanut ehkä tarpeettoman paljon U2:sesta, ottaen huomioon kuinka heikkoa bändin viime vuosien tuotanto on ollut. Vai onko? Ei! Pysäyttäkää minut! Etten lähde taas selittelemään, että iTunesiin asennettu riesa-albumi Songs of Innocence (14) olisikin ollut rootsimmalla tuotannolla varsin kelvollinen levy. Mutta entäs Songs of Experience (17)? Levy on mielestäni edeltäjäänsä parempi ja...Stop!
Paras hetki on odotuksen hetki, kun jotain uutta on tulossa, pudotellaan teasereita, riffejä, vuotanut kuva mahdollisesta tulevan levyn kannesta. Nyt on jo varmaa, että perjantaina ilmestyy uusi U2-single nimeltään: Silencio. Pätkä biisistä on jo kuultavissa. Myös levyn nimestä on vahva veikkaus: Carnaval De Luz, meksikaanihenkinen, karnevalistinen levy, sellaista on vihjattu bändin jäsentenkin suusta. Kesällä ilmestyi tulevaa levyä ennakoiva Streets of Dreams, joka oli itselleni isohko pettymys verrattuna em. kahteen ep-levyyn. Tarttuva, mutta ehkä turhan heppoinen biisi. Vai mitä mieltä sinä olet?
Miten tässä tulee käymään? U2 onnistui jälleen tekemään asiasta ison, sai odotukseni nousemaan melko korkealle, vaikka sama temppu on käytetty monta kertaa: se elämää suurempi levy on tulossa, kaikki on isoa ja mahtavaa, odotuksen arvoista. Bändin jäsenet kulkevat meren rannalla kuin Beatles Abbey Roadin kannessa. Onko tämä todellinen kuva vaiko tekoälyn luoma kuva siitä mitä me haluamme nähdä?
Nyt on tiistai 22.9. Huomenna keskiviikkona on todennäköisesti uuden levyn biisilista vuotanut nettiin...ja kenties Silencio soitetaan ensimmäistä kertaa jossain tietyssä radio-ohjelmassa. Ja perjantaina olen jo uukakkosesta kyllääntynyt ja kyllästynyt, sillä Silencio onkin vain kalpea yritys toistaa Vertigon taikatemppua, paitsi Vertigokin on aika keskinkertainen veto. Mutta taikatemppu tapahtui, kirjoitin taas U2:sesta, sen musiikista jota janoan ja inhoan...ja inhoan itsessäni tätä ennustettavuutta. Enkö ihmisenä ole muuttunut, vanhat legendat astuvat aina uuden musiikin edelle, vievät huomiotilan nuorilta ja nälkäisiltä. Näinkö on?
Second Song (26) on Neil Youngin viideskymmenes studioalbumi. Siihen kun lasketaan päälle kaikki arkistojen kokoelmat, livealbumit ja myöhemmin julkaistut kadonneet albumit tyyliin Homegrown, Chrome Dreams ja Toast, niin ollaan lähellä sataa musiikkiäänitettä.
Kuinka paljon odotin tätä albumia? En ehkä kerennyt odottamaan, kun en ollut edellistäkään kunnolla kuullut, enkä sitä edellistä, enkä sitä... Hieman nyt valehtelen, sillä Niilon nykyisen taustabändin Chrome Heartsin edellistä albumia Talkin' to the Trees (25) olen kuunnellut paljon autossani ja pitänytkin siitä. Ei mikään täyden kympin levy, mutta sellainen perus 7/10 albumi.
Edellisiin levyyn verrattuna Second Song on sävyltään mietteliäämpi ja surumielisempi, mutta toisaalta ovatko kaikki Neil Young levyt samasta puusta veistettyjä, muoto ja sävel kulkee aina tuttuja latuja, että kuuntelenko samaa albumia aina uudestaan, vaikka kyseessä olisikin uusi albumi? En tiedä, mutta maailmaan pitää jättää jälkiä, kestäviä ja laulettuja viestejä, muistoja, opaskylttejä ja bannereita. Neil Young ei ole unohtanut maailmaa ympäriltään. Hän jos kukaan, jaksaa edelleen taistella ihmisyyden, luonnon ja kaiken hyvän puolesta. Lyriikat eivät aina ole kaikista omaperäisempiä, mutta ne ovat aitoja ihmisyyden henkäyksiä, tarpeellisia kannanottoja, melkein rukouksia.
The Foggy Edge of Time aloittaa levyn lupaavasti. Parempi aloituskappale kuin edellisen levyn osoittelevan sentimentaalinen Family Life. Toisena kuultava, pitkähkö Day after Day jatkaa mukavasti ja nousee levyn parhaimmistoon. Earth Girl on pieni akustinen helmi, jota on erilaisilla soittimilla koristeltu kivasti. Hyvin perinteisen kuuloinen Neil-rakkauslaulu, suorakin, kenelle muullekaan omistettu kuin Neilin omalle sydänkäpyselle Daryl Hannahille...vaiko itse äiti maalle? Ota tästä sitten selvää. On tavallaan hellyyttävää kuunnella 80-kymppisen miehen rakkauslauluja. Tämä kommentti kaikella kunnioituksella.
Levyn keskeinen biisi on nimikappale, 11 minuutta kestävä Second Song, joka tavallaan tiivistää kaiken tämän ajassa leijuvan älyttömyyden, surun ja näköalattomuuden. Oikeastaan levy tarvitsee vain tämän kappaleen, muut biisit ovat vain tarpeellista täytettä. Vanha mies katsoo maailmaa tyynesti ja surumielisesti, kuinka asiat muuttuu, hyvät asiat katoaa, mutta unelmat syntyvät aina uudestaan, niin kuin uudet riimit aamulla herätessään, jotka eivät päästä lauluntekijää vieläkään pakoon. Biisi on henkistä sukua sellaisille Neil-klassikoille kuin Cortez The Killer tai Will To Love, hitaasti soljuvaa musiikillista mantraa, joka hypnotisoi kuulijan.
Vain seitsemän biisin albumi kellottaa kuitenkin 42 minuuttia. Toinen pitkä biisi on lopusta löytyvä rauhaksiin kulkeva Soon I Might Be Going, joka ärhentelee vielä valkoisen talon suuntaan, niin säkeistöjen välissä murisevalla kitaralla, kuin lyriikallaan. Täytyy sanoa, että on hyvä kun joku uskaltaa sanoa miten huonosti asiat ovat, vaikka liika sanominen syökin runollisuutta. Pelkkää yhteiskunnallista paatosta levy ei suinkaan ole. Albumi lopusta löytävä I'll Love You Forever on toinen 1960-luvulla tehdystä levyttämättömistä kappaleista. Kaunis ja vähän kuriositeetinomainen biisi.
Ei mitään uutta Neil-taivaan alla, sitä hyvää ja kaunista, lohdullista ja surumielistä. Lauluja, jotka pitää laulaa. Kantaaottavia lauluja ja niitä lauluja, jotka ovat toiselta laidaltaan häpeämättömän kauniita ja täysin vapaita ironiasta. Sen näkisin Neil Youngin vahvuudeksi. Koen tämän levyn tarpeelliseksi ja tähän aikaan sopivaksi, vaikka ei puhuta mestariteoksesta, mutta kohtuullisen ehjästä ja kuunneltavasta levystä kuitenkin.
Mielestäni levyn nimikappaleen video on aika toimiva. Auto joka kulkee maalaismaiseman ja metsäteidän läpi. Tunnelmaan pääsee kun hyppää kyytiin, unohtaa hetkeksi ajan ja sen kaikki vaatimukset.
Onko todellakin niin, että en ole kirjoittanut blogiini aiemmin skottilaisesta Big Countrysta? Luultavasti olen pitänyt bändin tuotantoa niin itsestäänselvän laadukkaana, että se ei tarvitse lisämainintaa. Kaikkihan nyt Big Countryn muistaa? Tuo 80-luvun vitaalein rock-bändi, joka pesi kirkkaasti kaiken maailman Simple Mindsit ja U2:set. Näin ainakin itse ajattelin vielä vuonna 1986, jolloin pidin Big Countrya maailman parhaana rockbändinä, jopa Rollaritkin jäi taakse.
Tänä syksynä löysin Big Countryn tupla-live cd:n bändin viimeisiltä vuosilta, juuri ennen laulaja-kitaristi Stuart Adamsonin traagista kuolemaa vuonna 2001. Tuolla cd:llä soittaa edelleen vitaalinen bändi, jossa on edustettana yhtyeen liki kaikki aktiivivuosinaan julkaistut kahdeksan studio-albumia. Bändi on tuolla livellä uskomattoman kovassa terässä ja Adamsonin ääni nousee edelleen poikamaisen korkealle.
Vaan palataan sinne mistä kaikki alkoi. Big Countryn alkuvuodet olivat melkoista menestystä. Debyytti-albumi The Crossing (83) oli sekä myynti-, että arvostelumenestys. Edelleenkin The Crossing (83)on liki ylittämätön albumi. Levyltä löytyvät sellaiset ikiklassikot kuin In A Big Country, Harvest Home, Fields of Fire ja ennen upea Change, ehkä bändin Se kappale. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson ja toinen kitaristi Bruce Watsonin loivat levylle hienon säkkipillisoundin, josta tuli bändin käyntikortti, ainakin alkuvuosina. Albumin tuotti Steve Lillywhite, jolla oli jo kokemusta mahtipontisen soundi luomisessa, muun muassa U2:sen levyiltä.
Monet pitävät kakkosalbumia Steeltownia (84) bändin mestariteoksena. Tummasävyisempi albumi on debyyttiä kantaaottavampi. Levyltä heijastelee 80-luvun alun Brittein saarten yhteiskunnallista tilannetta, lakkoja, työttömyyttä, teräskaupungin epätoivoa. Itselleni Steeltown on ollut hitaasti sulava ja ei niin lähestyttävä albumi. Vuosien aikana olen antanut sille useita mahdollisuuksia, mutta mitään suurta elämystä en ole levystä saanut. Ehkä olen ollut vain laiska kuuntelija, sillä ostavakin yleisön on tästä tykännyt, kun levy komeili pitkään Brittien listaykkösenä.
Levy on kieltämättä tiukka ja vahvan kuuloinen, mutta kappaleet eivät ole jääneet elämään samalla tavalla kuin The Crossingilla. Pitkään pidin vain hidasta Come Back To Me:ta ainoana ns. kuunneltavana biisinä. Kyllä, se kuuntelijan laiskuutta on ollut. Nyt kuunneltuna levyhän kulkee eteenpäin kuin juna. Aloituskappale Flame Of The West on tylyn tiukkaa kitarointia. East Of Eden oli aikoinaan Top 20 hitti ja ihan aiheesta. Hieno kappale, mutta ehkä tässä biisissä tiivistyy levyn vaikeus kuulijalle. Kappaleesta puuttuu sellainen irtonainen svengi, mitä debyyttialbumin kappaleilta löytyy. Puristetaanko mailaa liikaa...mutta toisaalta tällä puristuksella on päästy rockin klassikko-albumien joukkoon. Tänään annan taas uuden mahdollisuuden Steeltownille, ehkäpä se siitä aukeaa.
Kolmas albumi The Seer (86) oli suuri menestys Suomessa. Samana vuonna bändi vieraili Provinssi-rockissa ja konsertti myös televisioitiin. Edelleenkin tuo konsertti löytyy nauhoitettuna vanhalta VHS-nauhaltani. Levy on edeltäjäänä popimpi ja kuuntelijaystävällisempi. Ei ihme, että tykästyin tuohon levyyn jo sen ilmestymisvuonna. Alkuun kuuntelin levyä kasetilta, jonka olin äänittänyt kaveriltani. Sittemmin vinyyli löysi tien hyllyyni. Tänä päivänä löydät kaikki kolme ensimmäistä Big Country-levyä muutamalla eurolla kirppareiden laareista.
Levy pitää sisällään ns. helppoja rock-paloja, kuten Look Away, One Great Thing ja The Teacher, joista ensimmäisestä tuli bändin suurin hitti. Albumin kunnianhimoisella nimiraidalla laulaa itse Kate Bush. Levyä pidettiin ilmestyessään ehkä hivenen epätasaisena ja kriitikot eivät ihan täysiä pojoja levyllä antaneet. Tosin levy ammensi kappaleihin aineksia Skotlannin historiasta ja mytologista, että mikään vasurilla tehty levy ei ollut tämäkään. Nyt 40-vuotta ilmestymisen jälkeen albumi kuulostaa edelleen mukavan raikkaalta ja monipuoliselta. Jos et vielä omista yhtään Big Countryn levy, niin tästä levystä on hyvä aloittaa.
Seuraavalla albumilla Peace in Our Timellä (88) bändin kelttivaikutteet oli riisuttu pois ja tilalle tarjottiin hivenen puleerattua jenkkirock-soundia. Levy myi edelleen hyvin Suomessakin, mutta minään mestariteoksena sitä ei pidetty. Kuuntelin levyä paljon armeija-aikana korvalappustereoistani. Tykästyin siihen ja mielestäni se on mainettaan parempi albumi. Jälkeen päin Stuart Adamson on katunut, että antoi tuottajan siivota ns. särmät pois yhtyeen uniikista kelttirock-soundista. Mutta tänä siivottunakin versiona levy ei ole yhtään huono. Rollareille flirttaileva pilottisinkku King of Emotion toimii edelleen, kuten melodinen Broken Heart (Thirteen Valles), joka on ihan bändin tuotannon kärkikastia. Myös nimikappale Peace in Our Time ja hidas In This Place ovat mainitsemisen arvoisia.
Yhtyeen viides albumi: No Place Like Home (91) saattaa olla monille se tuntemattomin tapaus. Ainakin se oli kaupallinen floppi ja levyn jälkeen bändi sai potkut Vertigo-levy-yhtiöltä. Levy on edeltäjäänsä orgaanisempi ja yllättävän monipuolinen. Were Not In Kansas on hieno avauskappale, Keep On Dreaming svengaa ovelasti, Beautiful Peoplelta löytyy kansanmusiikkisävyjä. Levyltä on myös yksi bändin uran suurimmista balladeista: The Ships. Muutama vuosi tästä eteenpäin julkaistiin rokimmat albumit: Buffalo Skinners (93) ja Why The Long Face? (95). Molemmista levyissä on hyvää energiaa ja yritystä, hyviä biisejäkin, mutta kovin läheisiksi ne eivät ole muodostuneet.
Neljän vuoden tauon jälkeen julkaistiin vielä albumi Driving to Damascus (99). Levyä pidetään bändin myöhäistuotannon helmenä. Omistan tuonkin levyn ja olen sitä jonkin verran kuunnellut. Kahta edeltäjäänsä orgaanisemmalta levyltä nouseen esiin ainakin kappaleet Fragile Thing ja John Wayne's Dream, jotka ovat hienoja biisejä. Big Countryn ura loppui Stuart Adamsonin kuolemaan vuoden 2001 jouluna. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Honolulusta hotellihuoneesta. Aiemmin Adamson oli retkahtanut alkoholiin pitkän raittiin kauden jälkeen ja oli ollut kadoksissa läheisiltään useita kuukausia.
Big Countrysta olisi voinut tulla biisimateriaalin puolesta verrokkibändien U2:sen ja Simple Mindsin kaltainen rock-mammutti, mutta pienet tuotannolliset asiat, ja ehkä epäonnikin esti paluun suureen menestykseen bändin alkuvuosien jälkeen. 1990-luvun alkupuolen tuotannosta kuulee sen hivenen epätoivoisen yrityksen saada isompaa menestystä. Voi olla, että yhtyeen oma musiikillisen visio hautautui levy-yhtiöiden kaupallisten paineiden alle. Jos oltaiskin menty vaan säkkipillikitarasoundilla loppuun asti.
Puhutaan alkuun vinyylien hinnoista. Neljä kymppiä uudesta vinyylialbumista on iso summa, jopa tällaiselle työssäkäyvälle musiikinharrastajalle. Tässä virkkeessä kerron, että ennen oli kaikki paremmin, Niin, monen muisti yltää tuonne kymmenen vuoden päähän, jossa uusia vinyylejä sais rapialla kahdella kympillä. Tästä johtuen uuden lp-levyn ostamista miettii tarkkaan ja usein päätyy uuden cd-levyn ostoon, joita saa sentään kahdella kympillä, joskus jopa alle.
Beckin uusi albumi Ride Lonesome (26) läpäisi hintaseulani ja päätin raottaa kunnolla kukkaronnyörejäni. Neljä kymppiä levykaupan tiskiin ja tummanvihreä vinyylialbumi oli minun. Ensimmäisten levyarvioiden mukaan tässä saattaa olla yksi vuoden levyistä. Ride Lonesome on jatkoa Beckin kahdelle melankoliselle erolevylle: Sea Change (03) ja Morning Phase (14). Puhutaan, että trilogia olisi nyt valmis, Beck Hansen ratsastaa yksin auringonlaskuun nickdrakemaisesti keinuen ja kuiskien.
Oletetetun trilogian kahdella edellisellä levyllä biisit soljuvat vaivattomasti eteenpäin, vaihtuvat ja unohtuvat...eivätkai sentään. Lost Cause, Turn Away, Heart is A Drum...onhan niitä muistettavia biisejä, kun alkaa muistelemaan. Tunnelma Ride Lonesomella on tismalleen sama kuin noilla kahdella albumilla, mutta se ei tunnu ollenkaan toistolta, vaan tarpeelliselta trilogian täydentäjältä.
Beckin kaksi edellistä levyä: Colors (17) ja Hyperspace (19) olivat värikkäämpiä levyjä ja kaikin puolin kelvollisia. Jostain syystä Hyperspacen jälkeen kiinnostus Beckin musaa kohtaa putosi niinkin alhaalle, että en poiminut pitkään polkuhintaista Hyperspace-vinyyliä alelaareista. Tosin uutta musaakaan ei tullut vasta kuin nyt. Sen sijaan eetteriin tipahteli vuosien aikana muutamia makoisia cover-vetoja, niistä etenkin Korgisin kasariballadi Everybody's Gotta Learn Sometime on mahtava esitys ja sitä pitkään luulinkin Beckin omaksi kappaleeksi.
Ride Lonesome on vasta alkukuunteluvaiheessa. Mitään huonoa en löydä tästä. Vaikka kappaleet ovat tunnusomaisia akustishenkisiä Beck-biisejä, niin ne kuulostavat omilta ja uniikeilta teoksilta. Tässä kohtaa on helppo myötäillä kaikkia niitä viiden tähden arvioita joita levy on kauttaaltaan saanut. Beckin rauhoittava ääni on sellainen, että se asettaa kappaleen tiettyihin rajoihin, että se saattaa kuulostaa jotenkin liiankin tutulta, mutta samanaikaisesti se onkin taitavasti rakennettu ja siitä löytyy monenlaisia hienoja musiikillisia ratkaisuja. Esimerkkinä tästä vaikka kakkospuolen avaava hieno Slow Canyon.
Falling Through My Hands, oijoi, millainen kaunokki. Hieno melodia ja hieno toteutus. Kitaraa ja kevyttä orkesteraatiota, Beckin kauniisti soljuva ääni ja vähän chorusta taustalle ja loppuun huuliharppuakin. Aivan upea biisi. Pilottisinkut Ride Lonesome, In The Night ja Disappearing Act ovat kaikki komeita biisejä. Mitään filleriä en tästä löydä. Levy loppuu hienoon Beyond The Light balladiin. Niin, ovatko kaikki levyn biisit balladeja? Hidastempoista ja tunnelmallista, joskus vähän ripeämpääkin menoa, mutta aina kauniisti maalaillen.
Beck Hansen luo oman erityisen musiikillisen maailman johon helppo sukeltaa. Levy istuu täydellisesti alkusyksyn melankoliamaastoon, lohdullista ja kohottavaa musiikkia. Lyriikoita olen vasta viitteellisesti makustellut, mutta huonoilta ne eivät vaikuta, annetaan niille vielä tilaa ja aikaa. Myös oma vahva veikkaukseni on, että Beck Hansen on tehnyt yhden vuoden levyistä...ellei jopa sen hohtavimman timantin? Tätä levyä on vaikea ylittää.
Taas oli Nitsin aika, sillä edellisestä Suomen keikasta, myöskin Tavara-asemalla tapahtuneesta, oli tasan kaksi vuotta. Silloin Nits esiintyi 50v. juhlakiertueellaan ja vyössä oli uusi mini-albumi Tree House Fire (24), joka kertoi yhtyeen traagisesta studiopalosta vuodelta 2022, jossa bändi menetti kaikki soittovälineensä.
Traagisissa merkeissä alkoi tämäkin keikka, sillä alkuun laulaja Henk Hofstede piti muistopuheen heinäkuussa menehtyneelle bändin pitkäaikaiselle ääniteknikolle Paul Telmanille. Telman oli se henkilö joka oli ehdottanut bändille ensimmäisiä Suomen-keikkoja. En tiedä, kuuluiko keikan miksauksessa jo uuden henkilön kädenjälki, sillä osin musiikki tuli aikaa kovaa ja kulmikkaasti. Aiemmilta Suomen-keikolta olin muistavinaan sellaisen korviahivelevän pehmeän äänimaton.
Kahden vuoden takaista keikkaa pidin sellaisena perushyvänä suorituksena https://homesickhounds.blogspot.com/2024/09/nits-tavara-asema-tampere-1692024.html Tänä iltana esiintyi mielestäni fokusoituneempi bändi, etenkin laulaja Henkin otteissa oli tekemisen meininkiä. Laulu ja liike oli kohdillaan. Alati kehumani rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips olivat tänäkin iltana niin varmoja ja hyviä kuin aina. Stipsin synasta pulpahteli monenlaista äänimaailmaa taidokkaan soiton tueksi.
En tiedä kannattaako muusikoiden iästä edes puhua, sillä se ei näkynyt juurikaan suorituksessa. Henk totesikin bändin olevan vasta puolivälissä neverending touriaan ja lisäsi, että Dylankaan vastaavassa tourissa ei ole loppu vielä näkyvissä. Henkin välispiikit olivat tuttuun tapaan hauskoja, mutta Yellow Sock & Angstin mummonsa sukkatarinan olin jo kuullut pari kertaa, kuten Neon (22) albumin Beromunsterin kappaleen spiikin. Edellisessä keikkarapsassa kritisoin hieman näitä kappaleita, että ne olivat saaneet turhankin suuren roolin bändin setissä, ottaen huomioon, että kyseessä kaksi musiikillisesta auttamattoman tylsää kappaletta. Tänä iltana kuitenkin kappaleiden omaperäinen, herkkä ja taiteellinen maalailu kiipesi plussan puolelle.
Settilista piti sisällään voittopuolisesti poimintoja viimeisimmiltä Nits-albumeilta, vaikkakin In The Dutch Mountaisilta (87) ja Giant Normal Dwarfilta (90) kuultiin kolme kappaletta/albumi. Uusimmista kappaleista toimivat hienosti etenkin Neonilta (22) löytyvä Ultramarine ja Tree House Firen (24) Tree. Keikan yleistempo oli enemmän rauhallinen kuin riehakas, mutta ei millään tapaa unelias. Nitsin hienosti rakennetut taidepop-kappaleet pitivät koko illan hyvin otteessaan.
Nitsin settilistassa oli melko paljon tuttuja kappaleita, mutta oletettavasti myös ihan uutta, julkaisematonta tavaraa. Encorena kuultu vähäeleinen ja kauniin melodinen Factory of Tears toimi mainiosti. Toinen encore-biisi VHS/UFO sai livedebyytin Tampereella. Hitaasti kasvava, tummasävyinen kappale osoittautui keikan parhaaksi vedoksi. "Darkness, fade in..." hokema imaisi mukaan uhkaavaan tunnelmaan. Vielä tämän vuoden puolelle on lupailtu ihka uutta Nits-levyä, mutta virallista julkistusta asiasta ei ole vielä tullut. Voidaan todeta, että Nits ei todellakaan elä menneessä ja toista illasta iltaan vanhoja hittejään. Tavara-aseman keikka oli enemmän syvä ja taiteellinen, kuin kevyesti poppaava. Seuraavaa keikka odotellessa, jonka veikkaan olevan kahden vuoden päässä.
