keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Levyt joiden kuunteluun ei löydy aikaa tai ne eivät ota avautuakseen.

Kun kerää levyjä, kun kerää tolkuttomasti levyjä, niin voiko hyvällä omallatunnolla sanoa, että on kuunnellut kaikki lättysensä huolella läpi? Ei voi. Hyllystä löytyy kymmenittäin, ellei sadoittain ihan klassikkotason plättystä, joiden kunnolliseen perehtymiseen ei ole vain löytynyt aikaa tai oikeanlaista lähestymiskulmaa. Aika on ollut kortilla, tai sitä on käytetty hyödyllisempään tarkoitukseen, kuten perhe- ja työelämään, joskus jopa muihin virkistäviin harrastuksiin. Miksi voi edes olettaa, että voimakkaasti perheellinen mies ehtisi kuunnella kaikki 3000 musiikkiäänitettään kunnolla läpi?

Seuraavaksi aion käydä läpi seitsemän rokkiplattaa joiden kuuntelemiseen aikani ei ole ihan riittänyt, mutta joiden musiikillisesta kulmasta olen saanut jo melkein pitävän otteen, aavistuksen ja tunteen siitä, että tässä levyssä voi olla jotain erinomaista. Erinomaisuuden käsite on useimmiten levyarvioiden ja rokin historiankirjan lukemisen aiheuttamaa, joskus muun hataran tunteen tai intuition, kuten voimakkaan halun uskoa tähän levyyn heikoista Wikipedia-tietoista huolimatta. Tottakai toiveenani on aina päästä kiinni mahdollisimman monen lättysen musiikillisista hienouksista.

David Crosby: If i Only Could Remember My Name(71)
Vuoden 1971 klassikkosarjaa, kosminen, maaginen, ties millainen albumi, joka on nostettu rokin mysteerilevyjen hyllylle. Näihin aikoihin David Crosby teki bänät Joni Mitchelin kanssa, oli kokkelista ja muista päihdyttävistä aineista sekaisin. Levyn tilasin jenkeistä reilu kuukausi sitten ja sen jälkeen levysoittimen neula on raapinut sitä tasaisesti. Niin, onhan tässä hieno kansi ja hieno taustamuusikkokööri mukana levyn teossa, eli melken kaikki tuon ajan muut pitkätukkastarat: Jackson Browne, Neil Young, Jerry Garcia, Graham Nash ja Joni Mitchell. Niin levy soljuu ja velloo, Crosbyn ääni on hienosti vereslihainen, mutta se suuri musiikillinen elämys vielä odottaa. Ehkäpä tämä vaatisi allekirjoittaneeltakin reippaasti alakuloisen tunnetilan tai sekavan poikamiesviikonlopun? Noh, näihin ulottuvuuksin ei sentään pyritä, perheellisen matala volyymitaso ja lukuisat keskeytykset ryydittävät pakostakin levyn lisäkuunteluakin.

XTC: Skylarking(1986)
Levy on ollut minulla pitkään ja kuunnellut olen sitä aina silloin tällöin. Aavistan ja tunnen että levy meinaa kasvaa kukkaan, näppärät kappaleet soljuvat kivasti ja ehkä levypussin sanoja lukemalla saattaa päästää lentoon? Levy on myös aikalailla läpeensäkehuttu ja Todd Rundgrenin tuottama, joka aiheutti nurinaa ja ristiriitaa levyn sessioissa, koska tämä jenkkituottaja vei voimakkaasti aiemmin aika kuivakan brittibändin soundia eläväisempään suuntaan. Sittemmin bändi on myöntänyt, että Rundgrenin musiikillinen visio oli oikea tämän levyn kohdalla.


Elvis Costello: Brutal Youth(1994)
Pidän Elvis Costellosta ja en pidä Elvis Costellosta, riippuu siitä, mikä on vastaanottokykyni sillä hetkellä Elvarin erittäin persoonallista lauluääntä kohtaan. Elviksen täyteenahdetunkuuloinen laulu on välillä iso ongelma, sillä Elvis tekee periaatteessa aika mainioita lauluja...tai sitten omalla superintensiivisellä äänellä saa paskemmatkin biisit kuulostamaan hienoilta. En osaa sanoa mikä on totuus, vastauksen ehkä löydän ensi syyskuun Tampere-talon konsertista jonne Elvis saapuu esiintymään. Mutta tämä levy, jota pidetään Costellon myöhäistuotannon parhaimpana tekeleenä on aivan liian mureaa jöötiä, jotta sen voisi kertakuulemalta kunnolla vastaanottaa. Aistin ja tiedän, että levyssä on paljon, muun muassa pari aivan helevetin hyvää biisiä: Pony Street, Kinder Murder ja You Tripped at Every Step. Mutta liian intensiivinen laulu ja pitkähkö levynmitta läkähdyttää.

Bob Dylan: John Wesley Harding(1968)
Pidän tätä levyä enimmäkseen luonnosmaisena ja huonona, josta tosin löytyy muutama hyvä biisi, kuten All Along The Watchtower, joka vasta Hendrixin versiona löysi todellisen luonteensa. Olen aina ihmetellyt miksi tätä levyä varauksetta kehutaan? Levyssä on erittäin huono soundi ja Bob ei tunnu välittävän miten päin ne biisit tarttuvat narulle. Tiedän, että Dylanin tapauksessa tämä on aika yleistä, Bob melkein pyrkii sabotoimaan liian hyvän soundin levytysvaiheessa, sillä levyjen tuottaminen ei ole Dylanille merkittävä juttu. Toinen todellisuus on tietenkin se, että oikeasti en ole istunut alas ja kuunnellut levyä tarpeeksi monta kertaa ajatuksella alusta loppuun. Toisaalta epäilen, että siitä huolimatta tämä levy ei tule miellyttämään korvaani? Niin, täytyykö levyn olla aina ns. kuunteluystävällinen? Ehkä tämän levyn ansiot ovatkin jossain toisenlaisessa kauneudessa?

Arcade Fire: Funeral(2004)
Arcade Firen esikoisalbumista: Funeral(04) en ole oikein koskaan saanut minkäänlaista otetta. Tässä tapauksessa tunnustetaan heti kärkeen, että arvioni levystä perustuu noin kahteen kuuntelukertaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä vain pitäisi laittaa lätty soimaan? Arcade Firen kanssa on käynyt vähän samalla tavalla kuin monen muun nykymusan kanssa, että ei löydä oikein sopivaa kuuntelutapaa levylle. Cd:n ostaminen tuntuu turhalta, vinyyliversio on liian kallis ja Spotikka-kuuntelu on tyhmää ja hajanaista. Näin ollen loppujen lopuksi turvaudun huonolaatuiseen lataukseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi tietokoneeni kovalevylle. Ongelma on siis siinä, että kaikkia näitä nykylevyjä voisi kuunnella, mutta tietoisuus siitä, että ne on heti ja nyt kuunneltavissa Spotifyn kautta luo kummallisen merkityksettömyyden tunteen. Ei tämän pitäisi olla näin helppoa ja juuri tämä helppous estää kuuntelun. Mikä omituinen ristiriita!

Fleetwood Mac: Tusk(79)
Fleetwood Macin Rumours(77) albumia pidetään yhtenä aikuisrokin klassikoista. Ihan ookoo levyhän se on, mutta ehkä hiukan yliarvostettu. Yhtälailla bändin seuraavaa levyä: Tusk(79) pidetään yhtenä bändin parhaista. Kyseessä tupla-albumi, jonka vinyylinkerääjän on kohtuullisen helppo löytää muutaman euron uloskantohintaan. Tämä on niitä hyllyni merkillisiä levyjä jotka vain odottavat sitä oikeaa kuunteluhetkeä ja syvempää tutustumista. Olen varmaankin kuunnellut levyn yhden kerran läpi ja sen perusteella olen mahdollisesti kehunut sitä kavereillenikin. Häpeällistä toimintaa, sanoisin.


Nick Cave: Abaittoir Blues/The Lyre of Orpheus(04)
Näinä päivinä Nick Cave on yksi nykyrokin horjumattomista messiaista ilman minkäänlaista kritiikin vivahdettakaan. On ihan sama mitä ja millä tavalla tämä kalapuikkoviiksinen mies julkaisee, niin tiedostava rockyleisö huokailee kuolaten hänen erinomaisuuden edessään. Ok, lievää liioittelua, myönnetään, sillä saihan Cave jonkinmoista sapiskaa muiltakin viimeisestä Grinderman-levystään. Tämä levy on Caven tuotannossa yksi kehutuimmista, ellei jopa mestariteoksena pidetty. Onhan tämä komea tuplalevy, josta tällainen kiukkuinen rokkisetäkin löytää ihan hyviä biisejä kuten: Get Ready for Love ja alle linkitetty Easy Money. Mutta jotain tässä on liikaa, musiikkiako vai Nick Caven tällöin ylimaallisen egoistisen kukkaan kasvanutta persoonaa? Vai voiko kyse olla yksinkertaisesti siitä, että minua vain vituttaa etten mennyt katsomaan vuoden 2004 erinomaista Kulttuuritalon keikkaa ja lohdukseni olen kehitellyt tällaisia negaatioita levystä. Noh, vuoden takaisen Flow:n keikankin missasin. Jospa joku kerta vielä kohtaa Niilo Luolan ihan kunnolla, joko levysoittimen avustuksella tai ihan livenä?



keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Television - Helsinki, The Circus. 10.6.2014

Muistan kesäyön vuodelta 1989, jolloin olin saavuttanut täysi-ikäisyyden, saanut ajokortin ja ostanut itsellesi kesätyörahoilla saippuanvihreän Opel Kadetin vm- 76. Tuona lämpimänä kesäyönä kuuntelin autossani äänittämääni kokoelmakasettia, jossa Rockradion toimittaja Juhani Kansi pehmeä-äänisillä välispiikeillään nostatti musiikkikappaleiden arvoa. Tuona aikana kaikki rockin klassikot tulivat minulle ensimmäistä kertaa aitoina ja uusina, elämää suurempina musiikkikokemuksina. Juhani Kansi spiikkasi sisään Beatlesin mystisen: The Fool On The Hill:n, jonka jälkeen tässä radio-ohjelmassa, jonka nimeä en nyt muista, oli vielä yksi kortti käyttämättä, New Yorkin taidepunk-yhtyeen Televisionin eeppinen Marquee Moon samannimiseltä klassikkoalbumilta: Marquee Moon(77).

Lämmin kesäyö ja TDK AD60 kokoelmakasettini laukkasivat eteenpäin nuoren mielen/miehen herkässä unisonossa, Marquee Moonin tunnistettava kitarakomppi ja biisin myötä kasvava kitaramyrsky loppui vasta, kun olin ajanut Opel Kadettini tien takana olevaan ulkorakennukseen ja lukinnut oven. Tuo kesäyö, tuo kokoelkakasetti ja varsinkin Televisionin Marquee Moonin kymmenminuuttinen hurmoksellinen tunnelma syöpyi ikuisesti mieleeni. Tuona iltana olin minä ensimmäistä kertaa, en ollut pelkkä teini-iän jatke P-Pohjanmaalta, olin nuori mies jolla vielä suurempi ajatus ja unelma jostain, jota tuskin koskaan tulen täysin saavuttamaan.

Tänä iltana on kulunut 25 vuotta tuosta kesäillasta ja olen perhefarkullani matkalla Helsinkiin katsomaan Televisionia. Näin ei pitänyt käydä, tämän ei pitänyt millään muotoa olla mahdollista tai relevanttia. Eihän bändi ole uransa aikana julkaissut kuin ne kolme albumia: Marquee Moon(77), Adventure(78) ja Television(92), tosin kaikki ovat erinomaisia ja neljännestä levystä ollaan huhuttu jo vuosia. Bändi keikkailee nykyään harvakseltaan ja youtube-klipit tarjoavat vain keskitason osaamista, ehkä pienehköä leipääntymistä tekemäänsä hommaan. Bändi kokoonpano on muuten alkuperäinen, lukuunottamatta kitaristi Richard Lloydia, joka on joko pudonnut tai potkittu pois bändistä. Tämän tyylitajuisen kitaristin oman, katkeran arvion mukaan, hän on saanut kenkää bändistä ja laulaja- lauluntekijän Tom Verlainen vaikealla persoonalla on osuutta asiaan. Tiedä tästä mikä on totuus, mutta Lloydin korvannut kitaristi Jimmy Ripp on ollut Verlainen oikea käsi jo pitkään hänen laadukkailla soololevyillään.

The Circuksen liveilta alkoi nousevan suomalaisen singer-songwriter tähden Mirel Wagnerin kitara ja nainen sooloesityksellä. Itselläni ei ollut aiemmin mitään kosketusta kyseiseen Wagneriin, paitsi ne lukemani ylistävät musiikilliset arviot neidin lavapreesensistä ja syvällisestä materiaalista. Ok, Wagner hoiti tonttinsa hienosti, biisit olivat selkeitä ja jollain tapaa muotovalioita. Kitaransoitto oli tyylikästä ja äänenkäyttö vahvaa. Tästä huolimmatta matsku ei ihan täysillä iskenyt, luulen etten tule Wagnerin levyjä ostamaan, vaikka musiikilliset ansiot ovatkin ilmeiset. Löysin jopa pari yhtäläisyyttä Mirel Wagnerin ja Kari Peitsamon väliltä: molemmilla on lyhyitä englannikielisiä biisejä joiden sanat on helppo kuulla ja ymmärtää. Tosin mitään muuta yhteistä ei näillä artisteilla taida olla keskenään.

Pitkään, pitkään odottamani Television aloitti oman osuutensa aikalailla tarkkaan kello kymmenen, kuten ohjelmassa luki. Aluksi viriteltiin kitaraa pari minuuttia ja sitten pamahti eetteriin Television(92) levyn aloituskappala 1880 or so. Varovainen, ihan hyvä aloituskappale. Pääjehu Tomppa Verlaine tuntui vielä vähän arastelevan kitarankäyttöä ja valokeilassa olemista. Ilta lämmitteli kappale kappaleelta bändiä parempaan iskuun. Alkupuolella keikkaa kakkoskitaristi Jimmy Ripp hoiteli soolo-osuudet, kun taas Verlaine ripotteli sinne tänne omaa tyylitajuista kitarointiaan. Keikan biisit koostuivat enimmäkseen klassikkoalbumin: Marquee Moonista(77), taisi jäädä vain kaksi biisiä soittamatta tältä levyltä: Friction ja Torn Curtain.

Huomioitavaa oli bändin rumpalin Billy Ficcan edellen erinomaisen luova ja rytmikäs rumputaiteilu. Voipi olla, että Television soundi ei perustu kovin paljon musiikilliseen tarkkuuteen tai oikeaoppisuuteen, ilmassa leijui kokoajan tietynlainen avatgardistinen taidepunkhenki, vaikkakin Verlaine virittelu kitaraansa vähän väliä ja tuntui hakevan koko ajan parempaa ja selkeämpää soundia. Verlainen persoona pisti tietenkin kiinnostamaan, missä mies on oikeastaan ollut sitten vuoden 2006 jälkeen, jolloin hän julkaisi viimeksi omaa originaalimateriaalia? Tosin Telkkarin kanssa hän on keikkaillut viime vuosina, mutta harvakseltaan. Richard Lloydin muistaakseni Uncutista lukemani katkerahkon haastattelun mukaan Verlaine viettää aikaa liikaa neljän seinän sisällä, eikä saa oikein mitään aikaiseksi. Tiedäpä sitten näistä ex-kitaristin vuodatuksista.

Tom Verlaine ja koko bändi pääsivät viimeistään lentoon julkaisemattoman Persia(?) kappaleen aikana. Biisi oli aivan käsittämättömän huikea ja monipuolinen teos, kuin kehittyneempi ja nyanssirikkaampi versio Marquee Moonin kitarabattlesta, biisi oli helvetin pitkä ja jollain tapaa kuin kertomus. Soittimet kertoivat mielenkiintoista musiikillista tarinaa, jossa sanoilla ei ollut niin suurta arvoa. Jimmy Rippin antaman tuoreen haastattelun mukaan Television huhuttu neljäs levy on enää kiinni sanoituksista, kun Verlaine  saa ne aikaiseksi. Niin, jollain tapaa pidän Television musiikissa sanoituksen osuutta aika pienenä tai Verlainen laulu kuulostaa vähän falsetinomaisessa ulvahtelussaan yhdeltä lisäinstrumentilta. Viimeisin soololevykin: Around(06) olikin silkkaa minimalistista kitarataidetta ilman laulua.

Keikan loppupuolella bändiltä tuntui onnistuvan kaikki, aiemmin vähemmän noteraamani kappale Guiding Light toimi upeasti, ensimmäisenä encorena tullut jo vuonna 1974 tehty levyttämätön kappale I'm Gonna Find You toimi myös upeasti, Entäpä se Marquee Moon? Väkevästi kulki myös tämä nuoruuden eeppinen statement, P-pohjanmaan kummuilla soinut finnimyrskyn läpäissyt styge. Koitin saada otetta tuosta 25 vuoden takaisesta tunnelmasta, suljin silmäni ja annoin itseni vaipua jonnekin. Törmäsin kipeytyneeseen selkään ja jäykistyneeseen niskaan sekä vähän löystyneen tuntuiseen ihoon, kadotettuun fokukseen. Oli miten oli, matkani Helsingin Circukseen oli ollut antoisa rockretki, matkaa on kuljettu valtava ajallinen matka ja lisää on tulossa. Suurin keikalla syntynyt oivallus lienee se, että kaikenlaiset unelmat ja päämäärät ovat tavoittelemisen arvoisia, näiden finniaikojen muisteloita ei pidä väheksyä. Jostain nuori mieleni yritti saada otetta 25 vuotta sitten ja jotain samaa tavoitellaan edelleenkin.



sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kauko Röyhkä - Etelän Peto

Röyhkän uuden Etelän Peto(14) levyn kansi vaikuttaa kumman tutulta. Hetken aivonystyröitä rassatessani, muistin viime syksyisen "paperitalon" Turun taidemuseossa, tosin en muista tämän paperimassainstallaation tekijää, mutta selkeästi Röyhkä kumppaneineen on hoitanut kannen kuvaussessiot kotikaupungissaan Turussa.

Levy alkaa rouhealla nimibiisillä Etelän Peto, joka on alkuunsa tekstin puolesta vähän kiusallinen, mutta kuuntelukertojen myötä kappale paljastuu verevän reheväksi menopalaksi. Seuraava biisi Tahdon sukeltaa yöhön on perinteisempää Röyhkää, sellaista joka olisi voinut löytyä artistin 90-luvun albumeilta. Albumin kolmas biisi Aurinko ja kuu ja kaikki muu pitää sisällään selkeää hittipotentiaalia, melodia on hieno, ylväs ja nousujohteinen. Levy on saanutkin hyvää palautetta nimenomaan sen tarttuvista melodioista, ei niinkään lyriikoista, joiden teemana on seksuaalisuus. Röyhkän tapauksessahan tämä ei ole mitenkään uutta, koko uransa Röyhkä on vääntänyt tästä aiheesta kappaleita ja usein romaanejakin.

Albumin puoliväli tarjoaa hitaampia, eeppisempiä kappaleita. Jokainen on palanut joskus, Poika Sateessa ja Alkukantaisuus ovat kaikki hienoja kappaleita, varsinkin viimeksi mainittu joka yltää Röyhkä-asteikolla varsin korkealla, kenties tuleva klassikko? Kiinnostava persoona kappale lytättiin muistaakseni Sue:n arviossa kepeäksi Kinksin Lola-mukaelmaksi ja tekstiltään epäuskottavaksi. Omaan silmiini nuorempien rockjournalistien levyarviot ovat usein epäuskottavia, kun pistää merkille kaikki ne historialliset musadiggauksen aukot, niin en pysty kovin helpolla nieleksimään eriäviä mielipiteitä. Toisaalta tämä voikin kertoa enemmän omasta kalkkeutumisesta ja rokkipoliisin viitan painosta kuin nuorten kloppien vääristä mielipiteistä. Itse pidän kappaletta Kiinnostava persoona varsin menevänä menopalana, varmana keikkasuosikkina ja tekstikin on hauska ja mieleenpainuva. Myönnetään tosin, että Kinksin Daviesin Ray oli ensiksi tämän teeman kimpussa.

Täydellinen nainen on taas perinteisempää Röyhkää, eli kertojaäänen ihailua biisin täydellistä naista kohtaa: "aion pelata sun peliä ja voittaa siinä, kunnes haluat mua". Tematiikaltaan tällaisia kappaleita Röyhkältä löytyy uran varrelta tolkuttomasti, ollaan vähän syrjässä, ihaillaan naista, mutta loppujen lopuksi kerätään potti kotiin, eli saadaan unelmien kohde pokattua. Kun puhun, että tämä ja tämä biisi on perinteisempää Röyhkää, niin voisin sanoa, että koko levy on varsin perinteistä Röyhkää, ei siis mitään uutta auringon alla. Kauko ei ole uusiutunut, mutta hyviä biisejä hän tekee edelleen. Teksteissä tosin vilisee Röyhkälle ominaisia ilmauksia, kuten "Hullu nainen, hullu mies" ym. Olisi mielenkiintoista laskea kuinka monta kertaa sana: "Hullu" toistuu Röyhkän biiseissä? Veikkaisin kolminumeroista lukua.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta Enkeli ja Loistava Menneisyys ovat tuttua laadukasta Röyhkää. Varsinkin Enkelin musiikillinen toteutus on hieno. Tässä kohtaa täytyy lausua iso kiitos Röyhkän taustabändille, oululaiselle The Bootsille. Mielestäni levyn musiikillinen toteutus on parempi kuin kehutuissa Röyhkä & Mattila - levyissä, erittäin nauttivaa rokkenrollia kaiken kaikkiaan. Ns. eroottista teemaa en pidä tällä levyllä mitenkään erityisen päälleliimattuna, tällaisiahan nämä Röyhkän levyt tuppaa olemaan, on paljon ja vähän enemmän biisejä naisista, seksistä ja bailaamisesta...ainakin silloin 90-luvulla.

Mainittakoon vielä levyn vinyyliversion hyvä hintalaatusuhde, huolella tehty albumi avattavilla kansilla ja download-koodilla maksoi vain 16.95 paikallisessa levykaupassa. Oheisesta linkistä löytyy kappaleen Etelän peto - video:

http://nyt.fi/a1305825000607