Bowie rokin kuntosalilla - Tin Machine

Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.

Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.

Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.

Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?

Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.

Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.

Ten Years After...tai vielä paljon myöhemmin...

Rock-musiikin historia on vielä kovin nuori, etäisyyttä on vain 50-60 vuotta rokkitsipaleiden alkutilaan. Tuohon aikajänteeseen mahtuu monenmoista yrittäjää, tyrijää ja koko potin korjaajaa. Mustaa muovia on painettu niin tolkuttomasti, ettei voi olla täysin kartalla kaikista riffeistä, rytmeistä ja superkertseistä. Aina välillä eteeni pompahtaa sellaisia bändejä ja artisteja joiden tuotannosta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, vaikka artisti musiikkityyliltään voisi hivellä setärockiin tottuneita korviani.

Neljäkymmentävuotta myöhemmin erään viattoman oloisen nettitilauksen bonarina tuli Ten Years After - yhtyeen albumi: Watt(70). Bändin viides ja aika keskinkertaiseksi noteerattu albumi. Ostopäätökseni oli aika alitajuinen, sillä levyn kannessa oleva kuumailmapallo sinisellä taustalla miellytti silmääni. Käsitykseni ja lukemani mukaan kyseessä on varsin legendaarinen bändi, joka nousi maailmanmaineeseen vuonna 1969 esityksellään Woodstockin festivaaleilla, jossa taltioidussa elokuvassa yhtye esittää legendaariseksi nousseen kappaleen ”I’m Going Home".

Joistakin yhtyeistä voi sanoa heti, että nyt ollaan ytimessä, rytmikkään ja kitaravoittoisen juurimusiikin äärellä. Minulle Ten Years Afterin Watt(70)-levy näyttäytyi juuri tällaisena, aitona asiana. Musiikki vaan tuli ja vei miehen mukanaan. Ten Years After yhtyeenä on minun kohdallani päässyt jotenkin luiskahtamaan ohi, yhtyeen back-kataloogi ei ole minulle ollenkaan tuttu. Pienen tsekkauksen tuloksena bändi on näköjään levyttänyt noin kymmenen studioalbumia, joista parhaat löytyvät tuotannon alkupäästä.

Tänään Watt(70) sai kaverin levystä About Time(89), jonka löysin kirpparilta sopuisaan kuuden euron hintaan. Tästä levystä minulla onkin muistikuvia. Nimittäin, aina ahkerana Soundi-lehden lukijana muistan lukeneeni tästä hyvin positiivissävytteisen levyarvion ja saattaa olla, että äänitin yhden levyn biiseistä jollekin kokoelmakasetillekin vuonna 1989!? Aikaa täytyi kulua se rapiat 25 vuotta ennen kuin levy löysi tiensä kotiini. Niin, näitä rokin klassikoitahan ei spotikan kautta oikeasti diggailla, ei se vaan toimi niin. Vai mitä olet mieltä? Levy täytyy olla fyysisenä, mielellään jopa vähän nuhjuisena esineenä käsissäni, jossa tuntuu, haisee, kuuluu ja melkein maistuu aika.

About Time(89) kuulostaa yhtälailla aidolta asialta kuin Watt(70). Ehkei mitään rokin klassikkobiisejä, mutta hyvin rullaavia ja juurevia kappaleita joita ei edes tuon ajan soundimaailma ole pystynyt pilaamaan. Hienointa tässä kaikessa on se, että minulla on vasta kaksi Ten Years Afterin albumia hankittuna ja kumpikaan niistä ei edusta bändin tuotannon kirkkainta kärkeä, eli paljon on vielä löydettävää.

Annan levynkeruuprosessini tämän bändin osalta edetä yhtä verkkaisen luomuna kuten Watt(70) levyltä löytyvä kiireetön Gonna Run - biisi. Ei ole siis kiire mihinkään ja on melkein epäuskottavaa, jos kuvittelen pystyväni Spotifyn kautta saamaan bändin tuotannon haltuun. Kuulkaahan veljet ja siskot, se musiikin paljous lamaannuttaa ja turruttaa musahermoni. Niin, olikohan se viime bloggaus jossa puhuin vähän Spotifyn puolesta? Tuulet vaihtaa suuntaa tai jotain?

Palanen musakokoelmieni historiaa, kasarikassuista spotikka-aikaan.

Ensimmäisen musiikkikokoelman väänsin c-kasetille jo vuonna 1984. Tältä kokoelmakassulta löytyivät muun muassa Kirkan Hengaillaan ja Dingon Sinä ja Minä. Alkuun kokoelmat koostuivat vain radiosta äänitetyistä hyvistä biiseistä ilman sen suurempaa tematiikkaa. Jokunen vuosi tästä eteenpäin sain ensimmäisen levysoittimen joka johti hieman hallitumpien kokoelmien äänittämiseen. Enimmäkseen artistien tuotannosta poimittujen yksittäisten helmien koostamiseen tietyn teemallisen otsikon alle tyyliin: Best Bits, Rare Gems ym.

Kukkeimman nuoruuteni ja täysi-ikäisyyteni ensivuosien aikana äänitin tolkuttomasti erilaisia kokoelmakasetteja. Pelkästään radiosta tuli äänitettyä jotain 200-300 sataa kokoelmakasettia, joista suurin osa taitaa olla vielä tallessakin. Jossain kohtaa huomasin äänittäväni erilaisia, tunnetilaani myötäileviä biisikokoelmia, ei siis pelkästään vain ja ainoastaan hyvien biisien kokoelmia. Tärkeää oli seurata sen hetkistä tunnettani tai, että miten etenisin jostain elämäni jumitilasta kokoelmieni musiikillisen selonteon avulla seuraavan hetkeen. Syntyi paljon itselleni rakkaita kokoelmia...jotka jäivät myös enimmäkseen omaksi kuunteluomaisuudekseni.

Aikuisiälläni kävin jonkin verran kokoelmien vaihtoa ystävieni kanssa ja huomasin vähän harmikseni, että tämähän on sen verran yleinen harrastus, että siitä on väännetty hyvä kirja ja sen pohjalta elokuva, nimittäin Nick Hornbyn: High Fidelity (Uskollinen äänentoisto). Maailmassa oli paljon muitakin musiikkikokoelmia vääntäviä jannuja. Oli jossain määrin yleistä, että musiikkia diggaileva nuori mies äänitti mielitietylleen ylistävän kokoelmakasetin. Tähän olen langennnut itsekin, muutaman kerran ainakin, tosin joskus sisu on mennyt kaulaan ja kasetti ei ole mennyt kohteelle saakka.

Vuosien edetessä tulivat polttavat cd-asemat, helposti netistä poimittavat mp3:set ja lopulta nämä tämän ajan streemauspalvelut, korkeimpana kärkenään tietenkin spotify. Alkuun vierastin pitkään Spotify:ta sen helppouden vuoksi. Tuli ihan valtava ähky kun koko maailman musa oli nokan edessä, eikä ollut mitään mahdollisuutta tai syytä kuunnella albumikokonaisuuksia kun pystyi niin helposti hyppimään biisistä toiseen, artistista ja tyylilajista toiseen, ties minne. Minut yhdisti Spotifyhin oivallus soittolistoista: nehän ovat kuin vanhan ajan kokoelmakasetteja, jos jaksaa hakea teemaa ja tunnelmaa? Valitettavan usein soittolistat ovat vain biisejä toisensa perään ilman mitään sen kummempaa liimaa toisiinsa. Hyvänä(tai huonona) esimerkkinä on Soundin parasta juuri nyt - soittolista, jonne vain päivitetään uusia ja tyylilajiltaan hyvin vaihtelevia biisejä. Ei sellaisia kokoelmia halua kuunnella, en minä ainakaan. Onneksi Spotify on täynnä hyviäkin soittolistoja, musiikin tyylilajien ja erilaisten teemojen ympärille sidottuja, jos vaan jaksaa ja haluaa etsiä niitä.

Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt aika monta soittolistaa, tosin enimmäkseen hyvien biisien jatkumo - periaatteella, mutta myös jonkin löyhän teeman ympärille sidottuja kokoelmia kuten: 70-luvun sinkkubileet, Suomitippoja, 90 to rise ym. Olen oikeastaan aikalailla jäänyt koukkuun soittolistojen tekemiseen, kuinka paljon nopeammin ja helpommin kokoelman vääntää kuin kasarin kasettiaikoina, jolloin yhden kokoelman koostamiseen käytti helposti koko päivän. Nyt pystyy varttitunnissa väsään maukkaita musakokoelmia, kun Spotikka ehdottaa samansuuntaisia artisteja, niin on helppo myös pysyä musiikillisessa teemassa mukana.

Tämä helppous nostaa myös esiin kysymyksen jota myös aidosti pohdin: onko syytä edes tehdä kokoelmia, kun on aina helppo löytää samansuuntainen biisi edellisen jatkeeksi, kun musiikillinen taivas on koko ajan auki joka suuntaan, miksi lukita biisejä mihinkään erityiseen järjestykseen, eikö päivän fiilis voisi ratkaista mikä tsipale soitetaan seuraavaksi...tai käytetään vain ja ainoastaan näitä Spotifyn itsensä ehdottamia ihan päteviä mielentila- ja tyylilajikokoelmia.

Ei tietenkään näin, tottakai oma kädenjälki on tärkeintä, että saa ihan itse luoda oman mielentilansa soundtrackin, tänä helpon musiikin aikana se on monin kerroin helpompaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tartutko sinä tähän haasteeseen? Jaksatko tehdä teemallista kokoelmaa, vai jääkö se vain hajanaiseksi soittolistaksi hyviä tsipaleita sieltä sun täältä, irvokkaita tyylilajien vaihteluja ja väsähtämistä edes hakea edes kuin yhden tai kahden artistin biisejä?

Tässä alla annan teille Spotikkalinkin johon päivitin kukkeimman nuoruuteni kokoelmakasetin: S1(Songs 1.) vuodelta 1989. Kasetin koostamiseen käytin aikoinaan päiviä, ellei viikkojakin, nyt sen päivitin vajaassa vartissa Spotikkaan, biisitkin löytyivät kahta lukuun ottamatta, jotka korvasin samaisen artistin vähintäänkin yhtä kovalla vedolla(Kinks ja Bob Seger). Teemaltaan levy edustaa kesää 1989, täysi-ikäisyyttä, siirappisen sentimentaalisia nuoren miehen alun ajatuksia, olla vain ja ainoastaan omassa musiikillisessa haavemaailmassa, ehkä vähän lipsahtaa siitä hajanaisiin viihdereissuihin ja tökeröihin lähestymisyrityksiin vastakkaista sukupuolta kohtaan. Vuonna 1989 levykokoelmani oli kolminumeroinen, eli valinnanvaihtojakin nuoruuden soundtrackin biiseiksi oli tarjolla.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/41WILRRkbLpbbPYidHsCB2

Radio Asiaa ja vanhoja Soundeja!

Radio Asia, tuo mainio uusi radiokanava. Soittaa tauotta hyvää rokkia 60-luvulta tähän päivään. Kanava kuuluu ainakin Tampereella ja Helsingissä sekä käsittääkseni netin kautta muuallakin. http://www.radioasia.fi/
Biisit vaihtuvat kiitettävästi, joka päivä soitetaan uutta kamaa, ei todellakaan mitään ”i love rock’n’ rollin” ja ”livin on a prayerin” pakkopyöritystä. Juuri nyt soi Kate Bushin Breathing, niin miltä vuodelta ja miltä levyltä?



Sunnuntaiaamu alkoi verevästi Dylanin Chimes of Freedomilla, jota seurasivat vuoden 1989 helmet New Orderin Run ja The Smithereensin Girl like You, niin kuka muistaa bändin? Joka tapauksessa muistoni lukittuivat vuoteen 1989, tuohon vuoteen josta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Täysi-ikäisyyteni vuosi, uunituore autokortti, kesä 1989 ja rajaton määrä musiikkia löydettävänä, kuunneltavana, elettävänä…ah, tuota nuoren miehen todeksi tulematonta haaveusvaa.



Kyllä vain, viime päivät mieli on taantunut tuohon vuosilukuun 1989. Tuo oli aikaa ennen edellistä lamaa, rahaa oli ihmisillä käytettävissä mukavasti, töihin pääsi kysymällä – vuosi pari tästä eteenpäin niin töihin pääsi vain paikkakunnan terästehtaan remontteihin - elintaso näkyi muun muassa musalehtien sisällössä, legendaarinen Soundi-lehti oli tuolloin muhkeimmillaan. Selailin tässä viime päivinä tuon vuoden Soundeja, en voinut muuta kuin hämmästellä sisällön rikkautta. Haastatteluja on paljon, ne ovat pitkiä, rohkeasti kirjoitettuja. Suomalaiset musatoimittajat ovat oikeasti matkustaneet ulkomaille haastatellakseen artisteja.

Nykylehdissä ulkomaisia artisteja haastatellaan melkein ja ainoastaan vain Suomen keikkojen yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä uusimman Soundin ainoa ulkomaisen staran, eli Serj Tankianin haastattelu, joka on tehty jo viime elokuussa Sonispehere-festarin backstagella Porissa. Haisee vahvasti ja pahasti siltä, että säästöleikkuri syö musalehtienkin sisältöä, enää ei lennetä Tukholmaan haastattelemaan pressitilaisuutta pitävää maailman luokan tähteä, sen sijaan Jouni Hynysen ja Pate Mustajärven pärstä löytyy melkein joka Soundista.

Aina on mahdollisuus vaihtaa lehteä, hakea kiinnostavampaa musajournalismia muualta, mutta mistä? Suomalaiset musalehdet eivät sitä enää tarjoa. Rumban lukee noin 5-10 minuutissa, Rytmi on nykyisin aivan surkean sisällötön, ilmaisjakelu Sue:ssa on hetkensä, vähäiset sellaiset. Selkeästi netti syö musalehtien arvoa. Ulkomaiset musalehdet eivät ole paljon sitä parempia, Q:sta katosi ote jo kauan sitten, NME on silkkaa hattaraa, Mojosta tosin löytyy vielä särmää, mutta Uncut-mennyt ihan surkeaksi retroiluksi vaikkakin joka numeron melkein ostan halvahkon hinnan ja yleensä hyvän kokoelma-ceedeen takia.

Totta kai kaiken musatiedon löytää ensin netistä, tieto ei syvenny musiikkilehtien sivuille pitkinä ja rönsyilevinä haastatteluina mitä esim. nämä kasari-Soundit parhaimmillaan tarjosivat. Nyt tulee vaan valmiiksi ajateltuja, tietyn formaatin mukaisia täsmäjuttuja. Ennen musiikkilehdissä oli jopa proosallinen ote, yksi esimerkki Soundista 6/1989. Toimittajamme haastattelee yhtä 80-luvun erinomaisinta laulaja/lauluntekijää Joe Jacksonia. Uuden levyn Blaze of Glory(89) kappaleet käydään yksi kerrallaan läpi, haastattelusta tulee läpi lämmin ymmärrys, laulut nostetaan alkukontekstistaan maailmaa syleileviin yhteyksiin, esim. päätöskappaleessa Human Touch:
”Human Touch tunnustaa, että olemme ankarassa maailmassa ja kaiken sen keskellä meidän täytyy tehdä jotain sen asian eteen, kun meitä ympäröi ihmisen hulluus, joka hitaasti tuhoaa planeetan jossa elämme.”

Ei silti, annoin Soundille netin kautta palautetta ulkomaisten haastattelujen vähyydestä. Toimitus vastasi ja puolustellen kertoi, että kotimaisten artistien suuri osuus johtuu vain painotuksesta, kun Suomalaisen rokin kentällä tapahtuu enemmän, niin haastattelujakin on silloin enemmän.