Tänä kesänä Beach Boys soi sinun autostereoissasi!

Rantatohtori määrää sinut kuuntelemaan rantapoikia koko kesän. Nyt on Beach Boysin 50 juhlavuosi ja uusi studioalbumi(jo aiemmin blogissa mainittu) That’s Why God Made The Radio(12) on ilmestynyt. Tämän lisäksi rantapojat kiertävät maita mantuja niin alkuperäisessä kokoonpanossa kuin on mahdollista. Ruotsissa ainakin konsertoivat, Suomen suhteen ei ole vielä mitään varmaa? Sinänsä nyt olisi se viimeinen hetki nähdä nämä rantapallot livenä, varsinkin kun Brian Wilson on taas mukana livekokoonpanossa.

The Beach Boys bändinä, nimenä, instituutiona herättää useimmissa meissä jonkinlaisia tunteita, voi olla, että enenevissä määrin hohhoijaa-sellaisia, onhan tämä jo nähty ja kuultu, rantapojat hoilasivat sen 60-luvun kultaisen hetken ajan, kunnes bändin lahjakkain lauluntekijä Brian Wilson sekosi huumeisiin ja valtaviin suorituspaineisiin. Ekaks tuli ne surffihitit: Surfin Safari, Surfin U.S.A., Surfer Girl ja mitä kaikkia niitä oikein olikaan. Musiikki kehittyi ja parani, syntyi huikea mestariteos Pet Sounds(66), joka toimi itse Beatleseillekin innoittajana tuleviin studiotöihin, ennen kaikkea Sergeant Peppers Lonely Hearts Club Bandin(67) luomiseen. Paul McCartney on tunnustanut pitävänsä Pet Soundsin God Only Knowsia yhtenä maailman parhaimmista pop-kappaleista. En menisi väittämään vastaan.

Beach Boys oli ja on yhtä kuin Wilsonin veljekset: Brian(s.42-), Dennis(s.44-83) ja Carl(s.46-98) sekä laulaja Mike Love(s.41-) ja laulaja/kitaristi Al Jardine(s.42-). Beach Boysin alkuvuosina kokoonpanoon liittyi vasta 13-vuotias David Marks, joka oli mukana bändin ensimmäisillä levyillä. Nyt samainen Marks on tullut mukaan tähän 50th - anniversary – kokoonpanoon porukan nuorimpana, 65-vuotiaana. Wilsonin pojista Carl oli se joka lauloi korkeimmat ja herkimmät kohdat, suomeksi sanottuna porukan paras laulaja, vaikkei muitakaan kehnoksi voi väittää, yhteisharmoniat olivat bändin vahva tavaramerkki. Dennis toimi rumpalina, mutta myös multakurkkuisena laulajana, ainakin yhden erinomaisen soololevynkin Pacific Ocean Blue(77) tehneenä heebona. Denniksen kohtalona oli hukkua vuonna 1983. Hän oli bändin ainoa ”oikea rantapoika”, hän joka oikeasti surffasi. Tuossa vaiheessa alkoholi näytteli jo aika isoa osaa, joka osaltaan oli syynä hukkumiseenkin. Carl Wilson taas kuoli syöpään vuonna 1998. Tässä yksi Carl Wilsonin taidonnäytteistä:

Brian Wilsonin ns. sekoamisen jälkeen rantapoikien musiikillinen ura ei suinkaan tyssännyt siihen. Torsoksi jääneen Smile-albumiprojektin jälkeen poijat suolsivat varsin tasalaatuisia albumeja aina 60-luvun lopusta 80-luvulle saakka. Syntyi ns. Wilsonin veljesten ”partakausi”, karvat rehottivat, etureppu kasvoi, mutta ääni kulki edelleen kirkkaana ja yhteisessä harmoniassa ja mikä parasta, Beach Boys julkaisi tasalaatuisen albumin melkein joka vuosi. En siedä nurinaa, että Pet Soundsin(66) jälkeen on menty pelkästään musiikillista alamäkeä, olen vahvasti eri mieltä, vaikka Brian Wilson väistyi omien ongelmiensa kanssa enemmän taka-alalle, niin muu bändi pysyi kovin vitaalina ja suolsi monta popin ”pikkuklassikkoalbumia” näiden vuosien aikana.

Smilen rippeistä heti miten koottu Smiley Smile(67) on oikein hyvä albumi, sisältäen muun muassa kappaleet Good Vibrations ja Heroins and Villains. Tätä seurasi kolme pätevää albumia Wild Honey(67), Friends(68) ja 20/20(69). Parempaa oli vielä tulossa, albumit Sunflower(70) ja Surf’s Up(71) ovat rantapoikien ”myöhäistuotannon helmiä. Varsinkin Surf’s Up(71) on itselleni erityisen rakas albumi, nimibiisiä pidän bändin parhaana teoksena ja myös yhtenä kaikkien aikojen parhaana popkappaleena. Biisi on alun perin Smile-sessioista ja julkaistu sittemmin Brian Wilsonin loppuuviedyllä Smilellä vuonna 2004, mutta tämä nykyversio kalpenee monessa suhteessa alkuperäisellä, etenkin kun nykyversiossa Brian Wilson korvaa veljensä Carlin upean alkuperäisen tulkinnan kappaleesta. Tai noh, alun perinhän biisin lauloi Brian, mutta Carlin versio julkaistiin ensimmäisenä.

Alusta alkaen Brian Wilson ei ollut suinkaan bändin ainut lauluntekijä. Mike Love teki paljon biisejä yhdessä Brianin kanssa(muun muassa California Girls) ja joitain keskeisiä kappaleita omiinkin nimiin. Myös Dennis ja Carlkin sävelsivät jonkin verran. Vuonna 1965 Beach Boysin kiertuekokoonpanoon liittynyt Bruce Johnston on tehnyt myös joitain keskeisiä rantapoikaklassikoita kuten Disney Girls ja Tears in the Morning. 70-luvun edetessä bändi julkaisi sellaisia albumeita kuin Carl and the Passion – So Tough(72) ja Holland(73). Jälkimmäiseltä näistä löytyy bonus ep-levylle, jolle Brian Wilson viime tingassa sävelsi lisää matskua. Brian Wilson ei oikeastaan missään vaiheessa lopettanut biisien tekoa rantapojille, hänen kappaleitaan taitaa löytyä jokaiselta rantapoika-albumilta, lukuun ottamatta kehnoa ysäriplättyä Summer in Paradise(92) jolta ei Wilsonin tekeleitä löydy.

70-luvun muu tuotanto on yleisesti ottaen jo vähän kehnompaa, tosin albumit Love You(77) ja ilmestymisen aikoihin täysin lytätty L.A.(Light Album)(79) ovat varsin mukavaa kuunneltavaa ja eikä kokoelmalta kuulostava 15 Big Ones(76) ole myöskään lainkaan hullumpi. Näille vähän rutiininomaisillekin albumeille on eksynyt hukattuja helmiä, kuten: Hold On Dear Brother, Good Timin’, It’s Ok ja Let Us Go On This Way.




80-luvulla bändin meno jo hidastui, tuli aika perustasoiset albumit Keepin’ The Summer Alive(80), The Beach Boys(85) ja Still Cruisin(89). Tuon ajan hittejä ovat muun muassa Getcha Back ja Kokomo. Uuden That’s Why God Made The Radio(12) ja edellisen Stars and Stripes Vol.1(96) studioalbumien välissä on kokonaiset 16 vuotta. Olisimmeko oikeasti tarvinneet enää uutta Beach Boys-albumia?

Vielä tämä kesä olkoon Beach Boysin, koukuttavien kertosäkeiden ja täydellisen harmonian juhlaa. Kuin kauniiksi lopuksi tai taas uuden kuuman kesän polttoaineeksi löysi levykaupasta Beach Boysin studioalbumin numero: 2, eli Surfin’ U.S.A.(63) ja vieläpä alkuperäisenä vinyylinä. Levy on osoittautumassa varsin mainioksi ”surffilevyksi”(jos sallitte omaperäisen ilmaukseni) sisältäen useita tiukkoja rautalankainstrumentaaleja ja näitä hentoisen viattomia poplauluja, ylväänä kärkenään tietenkin nimibiisi Surfin’ U.S.A.. Mutta esim. laulut Lonely Sea ja Noble Surfer eivät paljoa kalpene tälle jättihitille.

Varsin mainio tarina Beach Boysin Suomen vierailusta löytyy Jake Nymanin Kovan Päivän Ilta(09) kirjasta, Rantapojat nimittäisin soittivat Keimolan juhannusjuhlilla 1969, jossa Carl Wilson oli kysynyt Irwiniä mukaan Beach Boysin keikalle, korvauksena siitä kun rantapojat olivat saapuneet myöhässä kyseiseen tapahtumaan. Irwin oli kieltäytynyt kunniasta. Irwin oli näet kyseisen tapahtuman toimitusjohtaja ja kovin suivaantunut siitä, ettei päässyt pääesiintyjän ominaisuudessa ajoissa lavalle.

Levymatkailijan Edinburgh, 15 - 18.5.2012

Noin kuukausi sitten olin lomamatkalla Edinburghissa Skotlannissa ja totta kai tuli myös otettua tuntumaa paikalliseen musatarjontaan, luonnollisesti levykauppakäyntien muodossa. Rapsa piti jo kirjoittaa ajat sitten, mutta jotenkin se jäi. Nyt kaavin kokoon muistin sirpaleita ja hajanaisia muistivihkomerkintöjä, mitä Edinburgh oikein tarjosikaan?

Etukäteistsekkaus paljasti kaupungissa olevan kohtuullisesti hyväksi noteerattuja levykauppoja mukavahko määrä. Etäisyydet eivät olleet mitään mahdottomia ja kävellen pääsi melko vaivattomasti keskeisiin paikkoihin, toisin kun esimerkiksi Berliinissä, jossa täytyi mennä metrolla eri kaupunginosiin löytääkseen alan levymestat. Olimme majoittuneet keskustan Frederick Streetille, josta oli lyhyt etäisyys esimerkiksi suurimmalle kauppakadulle Princess Streetille. Tosin tältä kadulta ei löytynyt muuta kuin HMV – levykauppaketjun myymälä, mitään nuhjuisen antoisia vinyylimestoja en tällä kadulla havainnut. Monissa Euroopan kaupungeissa parhaimmat levykaupat löytyvät hieman keskustan ulkopuolelta, veikkaisin tähän osasyynä kiinteistöjen vuokrahinnat, nykyään ei kenelläkään yksityisemmällä levykauppiaalla ole varaa pitää liikettä vilkkaalla ja useimmiten kallisvuokraisella kauppakadulla.

Reissun ensimmäinen levykauppapisto suuntautui Clerk Streetille. Record Shak sai netissä hyvät arvostelut, mutta todellisuus oli hieman valjumpi. Levylaareja koristivat pelkät vinyylien kannet, itse sisältö oli kassan takana arkistoituna. Jotenkin oli tyhmää plärätä pelkkiä kansia, eikai levynmyynti näin tarkkaa hommaa kuitenkaan ole, että sisältö pitää puolittaa varkauksien tai minkä lie vandalismin varalta? Mitään en ostanut täältä, tosin laitoin merkillä että Roy Harperin sekä Valentine(74) ja HQ(75) olisivat löytyneet laarista vajaalla 20 punnalla kappale. Kävellessäni Clerk Streetiä kohti keskustaa vastaan tuli toinen levykauppa: Hog’s Head Music jonka valikoima koostui pelkästään käytetyistä cd-levyistä. Nopean tsekkauksen perusteella hinnat olivat muutamissa punnissa ja valikoima oli varsin kattava. Mutta joo, näitä laserlevyjähän en tullut tänne hakemaan.

Clerk Streetin muuttuessa Nicolson Streetiksi vastaan tuli otos kirpputoreja, jotka olivat perustettu jonkin sydän- syöpä- ym. terveyden edistämisen hyväksi. Nämä kirpparit(Oxfam, Cancer Research Uk, British Heart Foundation ym.) tarjosivat kivoja pikku vinyyliyllätyksiä pikkurahalla. Levyhyllystäni puuttuva Paul McCartneyn Wings – yhtyeen triplalive Wings Over America(76) löytyi 4:llä punnalla, Harry Nilssonin: Knillsson(77) 2:lla punnalla, pari keskeistä Moody Blues-plattaa 70-luvun taitteesta parilla punnalla ja Sladen tiukka Sladest(73) – kokoelma kolmella punnalla.

Reissuni varsinainen kohde oli Vox Box Music toisella puolen kaupunkia, St Stephen Streetillä. Googlauksen perusteella levykaupasta löytyi kattava takahuone, jossa olisi huoneen täydeltä hyvälaatuista vinyyliä kahdella ja puolella punnalla. Itse asiassa muovia lähtikin tuosta huoneesta 1,5:lla punnalla. Kaiken kaikkiaan kyse oli reissuni ylivoimaisesti parhaasta levykaupasta(mitä tässä ajassa ehti tsekkaamaan). Myyjä oli ystävällinen ja eikä liian asiantunteva, jotta pyytäisi liikaa levyistään tai ottaisi liiketoiminnan liian vakavissaan. Sieltä puolentoista eken takahuoneesta tein muutamia ihan osuvia löytöjä, kuten Bad Companya, Stranglersia, Todd Rungrenia ja Robert Plantia. Levykaupan paras ostos oli epäilyttävästi alkuperäiseltä vaikuttava ja erittäin hyväkuntoinen Steve Miller Bandin: Sailor(69) neljällä punnalla. Kuten melkein jokaisella levyreissullani, niin aina jää laariin jotain mieltä kismittävää, tällä kertaa ne olivat Grateful Deadin: Anthem of The Sun(68), Lou Reedin: Transformer(72) ja erittäin harvoin missään näkemäni Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) 25:lla punnalla.

Vox Box:n levykauppias antoi myös auliisti vinkkejä kaupungin muista levykaupoista, varsinkin Elvis Shakespeare olisi kuulemma tutustumisen arvoinen. Kysyin kauppiaalta myös pitkään etsimääni The Pretty Thingsin: Parachutea(70). Ei löytynyt, vaikka hän ystävällisyydessään kilautti kaverillekin kysyen että olisiko hänen kokoelmissaan kyseistä levyä?

Reissullani kävin vielä edellä mainitussa Elvis Shakespearessa Leith Walkilla, joka oli mainettaan huonompi kauppa, lähinnä tarjonnan puolesta, eikä niinkään palvelun ja huolellisen levyjen esillepanon. Laadukasta vinyylimateriaalia ei vaan näyttänyt olevan. Tosin löysin yhden Roy Harperin levyn viidellä punnalla: Born in Captivity(85) ja punnan seinästä Paul McCartneyn All The Best(87) – tuplakokoelman. Samaisella kävelyreissulla poikkesin vielä Elm Rowilla sijaitsevassa Vinyl Villainsilla, josta lähti mukaan muutama kelvollinen platta edukkaaseen hintaan: Todd Rungrenin: Hermit Of Mink Hollow(78) kahdella punnalla, Isley Brothersin: 3 + 3(73) vitosella ja Stills & Young Bandin: Long May You Run(76) seitsemällä punnalla.

Tulipa vielä käytyä Cockburn Streetin alkupäässä olevassa Underground Musicissa, jossa oli rajoitettu, mutta varsin oiva kattaus rokkivinyylejä. Yllättävän vaikeasti löydettävissä oleva Warren Zevonin: Transverse City(89) sujahti levykassiini, kuten myös mainio Jerry Garcia Bandin: Cat Under The Stars(78). Myyjä oli turhan nihkeä tinkaamiselle ja hinnat piti tarkistaa ärsyttävästi netistä. Ei hyvä.

Levymatkailuni ehdoton kärki on edelleen Treehouse Records Minneapoliksessa, Tukholman Nostalgiapalatset on ehkä hyvä kakkonen, Dublinin Trout Music – koju oli yllättävän hyvä, niin ja kyllä tämä Vox Box Music Edinburghissa ottanee sen neljännen sijan. Lontoon matkallani neljä vuotta sitten keskityin nuohoamaan vain Sohon levykauppoja, jotka olivat tarjonnaltaan yllättävän huonoja. Camden jäi tuolloin tsekkaamatta, ehkäpä sieltä olisi löytynyt ne todelliset herkkupaikat? Hollanti ja Amsterdam ovat vielä koskematon kortti, niin levy- kuin muunkin matkailun puolesta. Veikkaisin, että siellä riittäisi vielä tutkivaa joksikin aika ja ehkä myös se Pretty Thingsin: Parachute(70)?

Genesiksen puolesta

Subterranean Homesick Hounds, jo vuodesta 2007 niin pienten kuin suurten musiikillisten aktien asialla. Puolustuspuheita, fanaattisia tunteenpurkauksia, arveluttavia arvioita ja kaikki tämä rakkaudesta rock ’n’ rolliin ja sen maukkaisiin sivupolkuihin.

Sanoisin seuraavaa haastavaksi lähtökohdaksi, aion puhua hyvää Genesiksestä, tuosta mammutiksi paisuneesta itseriittoisesta megabändistä, jolla arvostettu ja progressiivinen menneisyys, aina siihen saakka kun Peter Gabriel lähti bändistä vuonna 1975. Genesis perustettiin joskus 60-luvun lopulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1967, perustajina olivat opiskelijakaverit laulaja Peter Gabriel ja kosketinsoittaja Tony Banks. Sittemmin mukaan tulivat basisti Mike Rutherford ja rumpali/laulaja Phil Collins. Tosin ennen Collinsin tuloa v.1970 rumpupallilla vieraili muitakin heeboja.

Joskus 80-luvulla levyhankintalistallani pyöri pitkään Genesiksen keskeinen merkkiteos Selling England By The Pound(73). Levy jäi ostamatta, sen sijaan olen täyttänyt levyhyllyäni Genesiksen myöhäisemmällä tuotannolla varsin ansiokkaasti. Ensimmäinen omistamani Genesis taisi olla The Lamb Lies Down On Broadway(74) tupla-albumi, Peter Gabrielin viimeinen levy bändissä, joka on myös aivan järkyttävän hieno teos. Viime vuosina olen täydentänyt Genesis-kokoelmaani albumeilla: Trick of The Tail(76), Wind & Wuthering(77), …And Then There Were Three…, Duke(80), Genesis(83) ja Invisible Touch(86). Vinkkinä voin kertoa, että juuri näitä Genesis-vinyylejä myydään ihan törkeän halvalla Tamperelaisella Radiokirppiksellä, sen isoimmalla levylaarilla, huomaatte kyllä paikan jos siellä käytte?



Tänään sitten pienellä viattomalla Radiokirppisnuuhkaisulla haaviini tarttui tämä kauan etsimäni(jossain vaiheessa jo unohtamani) Selling England By The Pound(73) vaatimattomaan kahden euron hintaan. Miksi näin halvalla vaikka kyseessä on todennäköisesti originaali vinyyli? Koska: A. Genesis on erittäin Out tänä päivänä. B. Kansi on hieman nuhjuinen, ei pahasti. C. Levyn b-puolella on silmin havaittava naarmu, joka ei tosin vaikuta äänenlaatuun. D. Koska myyjällä on selkeästi Genesistä aivan liikaa varastossa, muutamalla eurolla lähtee melkein koko tuotanto. E. Mene sinne laarille, jos pidät Genesiksestä tahi muusta 70-luvun rokista.

Muutama sana siitä Phil Collins- ajasta, joka ei ollut sekään musiikillisesti pöllömpää. Bändin progressiiviset vaikutteet karisivat levy levyltä ja tämä Invisible Touch(86) albumi oli aivan törkeä menestys. Ensimmäinen kosketukseni albumiin tapahtui Rockradion kautta, kun äänitin albumin nimikappaleen ollessani teini-ikäisenä maatalouslomittajana. Välillä kävin luomassa paskaa navetan puolella, josta kiiruhdin maitohuoneen puolelle laittamaan sormen Rec-nappulalle. Pikkaisen meinasi tulla kohinaa nauhalle ja jotain tahroja kasettikotelon kanteen, mutta tuo nauha on edelleen tallessa. Tämä tarina on tosi. Sittemmin löysin levyn alkuperäisenä kasettina kotikyläni kaupan lähimetsiköstä, joku kai oli singonnut sen metsään huomatessaan millaista tuubaa korvat joutuivat vastaanottamaan. Ei silti, tässäkin Genesis-albumissa on sisältöä ja ainakin sitä nostalgiaa. Hauska vertailla näitä blogin kahta videota, kumpi onkaan sietämätöntä katseltavaa/kuunneltavaa?

Päät puhuivat (silloin ennen)

Viime talvena kävin katsomassa tämän Sean Pennin tähdittämän hassun ”goottirockari-elokuvan” This must be place. Tarina kertoi Cheyenne nimisestä entisestä rokkarista, joka saa mission mennä kostamaan hänen edesmenneen isänsä körmyyttämälle SS-upseerille. Tästähän seurasi varsin hauska road trip halki Amerikan. Ihan ok leffa, vaikkei mikään klassikko.

Tästä leffasta saan aasinsillan blogini aiheeseen, eli bändiin nimeltä Talking Heads, 80-luvulla varsin suurta taiteellista arvostusta saavuttaneeseen bändiin, jota tänä päivänä ei juurikaan enää kuunnella tai muistella(korjatkaa jos olen väärässä?). Nimittäin tuossa leffassa Cheyenne kohtasi Talking Headsin ex-nokkamiehen, itsensä David Byrnen. Byrne bändeineen esitti varsin hyvän version leffan nimibiisistä This Must Be The Place, joka löytyy alun perin Talking Heads – albumilta Little Creatures(85). Lievä kiinnostus heräsi ja muistin omistavani melkein kaikki Talkkari-levyt vinskyinä, miksi en ollut kuunnellut niitä vuosikausiin?

Ehkä Talking Headsin perinnön kanssa kävi pikkaisen samalla tavalla kun R.E.M.:n musiikillisen perinnön kanssa meinaa käydä, eli: älykkörock-bändit on helppo unohtaa, koska niiden musiikillinen juuri on jotain muuta kuin Be-Bob-Lula, Whole Lotta Love tai edes Get On!

Talking Heads, R.E.M., Smiths ym. monet muut aikansa bändit olivat enemmän silloin nuoruutta tai varhaisaikuisuutta eläneiden sukupolvien musiikillista lyhytproosaa kuin ikuisesti lantionpohjaan jäänyttä jytkettä. Tosin emme voi täysin ennustaa mitä tulevat sukupolvet arvostavat?

Nojoo, ainaskin Smithsiä kierrätetään tunkkaisesta juurestaan huolimatta ihan rehvakkaasti, mutta samaa en oikein usko em. R.E.M:stä, biisit olivat niin bändinsä näköisiä, suorituskyvyn huippuja, tavallaan antibiisejä, eivätkä mitään nuotiolallatuksia. Vai kenes biisi se Everybody Hurts oikein oli? Nojoo, ehkä tämä teoria on hieman hatara, koska toisaalta juuri tällaiset art-rockbändit voivat olla niitä suurimpia vaikutteiden antajia tuleville musiikintekijöille, kuten on ollut laita David Bowien, Lou Reedin, Patti Smithin ja vaikka Televisionin kanssa.

Viime viikonloppuna sain taas kosketuksen Talkkareihin, kun löysin Turun Manhattanin kirppikseltä bändin soundtrack – albumin Stop Making Sense(84) varsin suopeaan kahden euron hintaan. Nappasin levyn mukaan rutiininomaisesti; - että otetaan tuo nyt tuosta diskografiaa täydentämään! Yllätys oli melkoinen kun laitoin plätyn levylautaselle, hommahan toimii!

Kuluneista, tai ainakin tutuista Talking Heads – bravuureista oli saatu hienosti niiden musiikillinen ydin esille. Avausnumero Psycho Killer soi avaravana ja rentona, joka ei todellakaan ollut bändin vahvin ominaisuus sen vähän neuroottisilla ensilevyillä: 77(77), More Songs About Buildings and Food(78) ja Fear of Music(79). Bändin eka hitti Burning Down the House näytti nyt vasta kyntensä. Koko livenä äänitetty albumi oli varsin nautittava kuuntelukokonaisuus.

Nautittavuuden puute on lienee se hylkimiseni pääasiallinen syy, Byrnen kieltämättä aika persoonallinen ja hermostunut laulutapa ei aina hivele korvia. Talking Heads oli toki paljon muutakin kuin laulaja/lauluntekijä David Byrne, varsin timmiä rytmiryhmää täydensivät oivasti rumpali Chris Franz, basisti Tina Weymouth ja kitaristi Jerry Harrison. Paljon afroamerikkalaisia vaikutteita musiikkinsa sisällyttänyt bändi oli aikansa edelläkävijöitä. Bändin neljäs albumi: Remain in Light(80) on tämän rytmikkään fuusion ja taiderokin ehdoton klassikko.

Monet nykybändit ovat paljon velkaa Talking Headsin rytmiselle perinnölle, Vampire Weekend on silkkaa poppis-Talking Headsia, Grizzly Bear, Dirty Projectors ja moni muu nykybändi on imaissut vaikutteensa tältä New Yorkilais-bändiltä. Väittäisin jopa, että Paul Simonin klassikko-albumi Graceland(86) ei olisi syntynyt ilman Talking Headsia. Myös aikansa kotimainen ”superkokoonpano”, eli Dave Lindholmin Bluesounds myönsi auliisti Talkkarit yhdeksi musiikilliseksi esikuvaksi.

Bändi lopetti toimintansa vuonna 1988 erinomaiseen albumiin Naked(88), tämän jälkeen julkaistiin vielä joitain jämäbiisejä soundtrack- ja kokoelmalevyillä. Byrne on tehnyt vahvan soolouran, albumit Rei Momo(89) ja Uh-Oh(92) ovat ainakin tutustumisen arvoisia. Viime vuosina on ollut hiljaisempaa, viimeisin studioalbumi on yhdessä Brian Enon kanssa tehty varsin oiva Everything That Happens Will Happen Today(08). Esiintyihän Byrne Tammerfesteissäkin vuonna 2004, luonnollisesti missasin tuon keikan, grrr.