Suorastaan helteinen toukokuun ilta tarjosi Tampereen Klubilla kolme kovaa kotimaista pop/rock-artistia. Tähän tasoon nähden oli hämmentävää todeta kuinka vähän porukkaa oli paikalla, vain muutama kourallinen. Toisaalta kesäinen lauantai tarjosi muita sijaistapahtumia, aina oluttoreista, Saimaan Olympian keikan kautta mestarien liigan finaaliin. Onhan se myös taivaan tosi, että tällainen laadukas indieltä haiskahtava rokki ei ole enää voittopuolisesti nuorison musiikkia. Toisaalta oli ilahduttava huomata, että yleisön joukossa seisoskeli kuitenkin ujohkoja ja persoonallisesti pukeutuneita rokkipoikia- ja poppityttöjä, jotka osasivat ulkoa artistien biisien sanat.
Illan avasi Pariisin Kevät yhtyeen kitaristi Antti Pouta, joka julkaisi viime vuonna mainion soolodebyytin: Yhteys(17). Vain puolen tunnin mittainen keikka oli kaiken puolin laadukas otos Poudan soolodebyytiltä kera yhden(?) uuden biisin. Poudan keikan ympärillä oli nelimiehinen bändi, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Maestro istahti itse usein urkujen taakse ja avasi äänensä komeasti. Erityisesti Poudan lauluilmaisu oli vahvaa. Poudan debyyttilabumin kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, Valkea Valo on hieno The War On Drugs - tyyppinen voimarokki, Itsenäisyyspäivä on komea levynavauskappale ja etenkin tällä keikalla lentoon noussut Tähtimies on taitavasti rakennettu pienimuotoinen popteos. Toivon todellakin, että Poudan debyytin hienot kappaleet ovat tavoittaneet kuulijansa, sillä Yhteys(17) albumissa on (kadonneen) klassikon hohtoa.
Illan kakkosakti Salaliitto täräytti keikan komeasti käyntiin ihka uudella kappaleella, joka kuulosti...hmmh...varsin hyvältä. Ostin pari kuukautta sitten Salaliiton kakkosalbumin Melankolia(17) vinyyliversiona. Olen pyöritellyt levyä melko taajaan, mutta en ole ollut ihan korviaan myöten ihastunut levyyn. Ok, laadukkaita kappaleita, mukiinmenevää lyriikkaa ja muutama täysosumabiisi: Korpit, Harmaa, Ollaan Nuorii ja Antipako. Ehkä hieman häiritsee nykyajan vinyyliprässien vaisuhko äänenlaatu. Tähän levyn äänenlaadun määrittelyyn minulla ei ole sen tarkempaa evidenssiä kuin omat naavaiset korvaparini.
Keikalla Salaliitto oli levyversiotaan huomattavasti parempi. Nuorekas neljän miehen bändi jossa riitti soittamisen iloa ja silmäniskuja yleisön suuntaan. Voisin jopa sanoa, että tässä on tämän hetken yksi kuumimmista suomirock-bändeistä. Keikkaversio kappaleesta Harmaa oli todella tykki, noin kolme uutta biisiä vakuuttivat, etenkin illan toiseksi viimeisenä kuultu voimarokki, jonka kertsissä toistettiin jotain viiden numeron sarjaa tyyliin 25150. Toivottavasti Salaliiton kolmas albumi on jo rakentumassa valmiin suuntaan, sillä tämä keikka kasvatti musadiggarin näläntunnetta korkeimpaan potenssiin. Upea keikka, upea bändi.
Illan päätti näistä kolmesta artisteista se tunnetuin, eli Pimeys. Valitettavasti kerkesin seurata keikkaa vain sen puoliväliin asti. Noin 8-10 kuulemaani kappaletta vakiinnutti käsitystäni, että Pimeys on edelleen yksi vahvimmista suomalaisia pop/rock-artisteja. Kuulemistani biiseistä parhaiten toimi uusimman: Silkkitie(17) levyn kappale Ollaan Hiljaa, joka kasvoi hienoihin mittasuhteisiin. Muutaman kerran livenä nähdyltä bändiltä ehkä toivoi jo uusia kappaleita. Ainakin kitaristi-laulaja Pekka Nisu totesi, että kesällä he keikkailevat harvakseltaan ja seuraavana onkin vuorossa uuden levyn teko. Sitä odotellessa. Veikkaan, että tämä erinomainen pimeys-kappale jäi minulta kuulematta ennenaikaisen keikalta livahtamisen vuoksi:
Setämiesten musatietoisuus, Indie, sporttracker ja valioliiga, valioliiga, valioliiga...
Kuin mantran omaisesti toistan aikoinaan kirjoittamaani runoani, koska pian ollaan pikkurilli pystyssä nauttimassa vähän kyldyyria. Kuvittelenko alati viettämässä aikaani omassa musiikillisessa valioliigassani, liian ylhäällä, liian kaukana normaaleista musiikkimieltymyksistä? Niin mikä on normaali musiikkimieltymys?
Oli se mikä tahansa, niin olen vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut lähteä seurakseni katsomaan Hollannin parasta popbändiä The Nitsiä. Ymmärrän kyllä, että itselleen tuntematonta artistia harva lähtee katsomaan näin kauniina kesäiltana. The Nitsin aika taitaa olla muutenkin ohi, tai kuka nyt muistaa ajan jolloin The Nits oli kuuminta kuuminta hottia, kaikin puolin relevanttia kamaa? Mennään 80-luvulle ja nostetaan esille myötämielinen suomalainen musamedia, joka jaksoi hehkuttaa vuodesta toiseen The Nitsin laadukkaita levyjä...öh, jotka ovat edelleen laadukkaita. Mutta mitä levyjä? Vaimoni kysyi, että onko bändillä jotain hittejä?
- Ainakin The Dream
- Ei sano mitään, onko muita?
- Noh, The Train ja In The Dutch Mountains, Soap Bubble Box...
- En oo kyllä kuullut...
- Kyllä ne soi radiossa, silloin joskus, Radiomafiassakin...
- Ookooo...
sanoi vaimoni loppuliu'ussaan jo vähän unettavasti ääntäen. Niin, ei tällainen hollantilainen taidepoppi taida kovin montaa kiinnostaa, varsinkin jos bändin kohdalta useimmilla on musta aukko. Mutta minä poika sitten lähdin keikalle näinkin kauniina kesäiltana. Kannattiko lähteä? Jos jäikin vähän harmittamaan?
Ei todellakaan. The Nitsin Tampere-talon keikka tarjosi koko rahan edestä, eikä harmittanut vaikka toinen näistä keikkalipuista jäi käsiini. Tampere-talon pieni sali oli melkein loppuunmyyty. Valmiiksi lämmin yleisö(Huom. Poikkeuksellisen lämmin toukokuinen ilta) söi heti alusta alkaen Nitsin kädestä. Ajan myötä kolmen miehen trioksi tiivistynyt The Nits tarjoili uniikkia soundiaan heti ensitahdeista alkaen. Pelin avasi vaikeahko, mutta kiinnostava taidepala, todennäköisesti uusimmalta Angst(17) albumilta. Tätä seurasi hitit J.O.S Days ja Soap Bubble Box, joista jälkimmäinen oli keikan ensimmäinen täysosuma.
Laulaja Henk Hofsteden, kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin ja rumpali Rob Kloetin yhteistyö toimi kuin ajatus. Oltiin kuin yhteisen musiikillisrunollisen kokemuksen äärellä. Laulut olivat koristeltu hienoilla yksityiskohdilla, dynamiikan vaihteluilla ja humoristisilla oivalluksilla. Rob Kloetin herkkä ja monipuolinen rumputyöskentely on The Nitsin soundin vahva, mutta alati muuntuva perusta. Kyseessä ei ole todellakaan mikään kannuttaja, vaan enemmänkin maalari ja ajatustenlukija. Yhtälailla kosketinsoittaja Robert Jan Stips taikoo instrumentistaan mitä mielikuvituksellisimpia ääniä ja värittää mainiosti laulaja-kitaristin Henk Hofsteden läsnäolevaa ilmaisua. Kyse on leikin ilosta, sekä vahvasta vuosikymmenien kokemuksesta, nämä veijarit voivat tehdä melkein mitä tahansa lavalla ja he kuulostavat hyvältä. Veikkaan, että yksityiskohdat on tarkkaan hiottu ja näin ollen on myös varaa pienille improvisaatioille.
Keikan ensimmäisen puoliskon loppuun tuli useampi kappale uudelta Angst(17) albumilta. Omaan sukuhistoriaan ja toisen maailman sodan jälkeisiin tunnelmiin sijoittuvan "teema-albumin" vaikeahkot kappaleet kuoriutuvat hienosti keikkatilanteessa esille. Varsinkin juuri ennen väliaikaa esitetty kappale, johon Henk liitti Elviksen armeija-aikaan liittyvän alustuksen oli todella hieno.
Jos ensimmäinen puoliaika oli laadukas, niin toinen puoliaika oli todellinen hurmio. Heti sisääntulokappaleesta alkaen bändi esiintyi urku auki yleisölle. Nyt saatiin vielä enemmän vanhoja tuttuja kipaleita, kuten Sketches of Spainin, Nescion tai vaikkapa Doing The Dishes(08) albumin No Man's Land. Toisaalta bändin setti ei perustunut siihen, että tunsiko yleisö välttämättä kaikkia kappaleita. Sillä monessa tuntemattomammassa kappaleessa bändi sai mahtavan tunnelman päälle. Toki ennen encoreita kuultu Port Of Amsterdam oli aivan tyrmistyttävän hieno, jonka ajaksi tuotiin marssirumpu lavalle tehostamaan biisin massiivisia iskuja. Tuntemattomampaa ensimmäistä encorea seurasi itseni melkein kyyneliin vienyt Giant Normal Dwarf saman nimiseltä albumilta vuodelta 1990. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani The Nits albumi, oi noita aikoja ja tunnelmia.
Keikan vihoviimeinen veto oli itseoikeutetusti In The Dutch Mountains, ehkä se Nitsin tunnetuin kappale. Olisiko näin? Pieni harmitus, että ei tullut yhtään biisiä mielestäni The Nitsin parhaalta albumilta The Hat(88). Niin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Summarum summarum, olen nähnyt The Nitsin kolme kertaa aiemmin livenä ja jotenkin tuntuu, että tämä veto oli näistä se paras. Ne kolme edellistäkään Tampereen keikkaa eivät olleet huonoja. Unohdin mainita tämän toisen Ting(92) albumilta esitetyn kappaleen, Cars & Cars joka oli myös yksi keikan kohokohdista:
Paljon on vettä virrannut kun päästään tilanteeseen jossa ostan Ressu Redfordia levymessuilta. Näin siis tänään. Ressu Redfordin soolouran myyntimenestys Taas Aurinko Nousee(93) lähti eurolla mukaani. En aio vaipua syvään häpeään vaan nostan lipun salkoon ja liputan myös Neon 2:sen puolesta. Niin, Neonin levyt jo löytyy hyllystäni. Se mitä inhosi teini-iästä voikin muuttua siedettäväksi ellei jopa hyväksi. Näin on käynyt Neon 2:sen kohdalla. Ressun suhteen, hmmh, nyt täytyy olla tarkkana mitä sanoo. Kerran kuuntelin tänään, toista kertaa en välttämättä vapaaehtoisesti. Tosin tää vinyyliversio saattaa olla arvokas!?
Levymessut Nokialla Kerhola-nimisessä paikassa olivat edellisen päivän Hyvinkään levymessujen jatkumo ja kattaukselta todennäköisesti hyvin paljon pienemmät. Levymyyjiä oli yhteensä vähän yli kymmenen joista parisen ruotsalaista myyjää ja yksi saksalainen. Parin tunnin nuohoaminen osoitti sen, että levyjen hinnat ovat edelleen noususuunnassa varsinkin ruotsalaisten myyjien laarilla. Prince ja David Bowien poismenojen jälkeen artistien levyjen hinta nousi helposti 5-10 euroa, usein enemmänkin. Mitä sanotte kun Princen Parade(86) maksaa messuilla 20 euroa? Tampereelta sitä saa edelleen vitosella tsipale. Hävetkää myyjät!
Tästä hintakritiikistä huolimatta löysi paatunut levyseppo mukiinmenevään hintaan kelpo kasan lättyjä. Yksi parjaamista ruotsalaismyyjistä piti sentään kahden euron laaria, josta lähti kelvokasta indie-poppista Goodbye Mr.MacKenzien Fish Heads and Tales(89) ja räväkkää americanaa Joe Elyn: Hi-res(84). Samaiselta monilta levymessuilta tutulta ruotsimyyjältä raapaisin vielä mukaan viitisentoista 50sentin sinkkua, joukossa muun muassa Happy Mondaysia, Poisonia, The Primitivesiä ja Erasurea.
Seuraavaa kelvollista levykojua jouduin etsimään jonkin tovin kunnes löysi makoisan kympillä kolme laarin. Käsi noukki miltei vapautuneesti syliini kasan aarteita, kuten John Fogerty: John Fogerty(75), Temptations: Sky is The Limit(71), Blondie: Autoamerican(80), Tears for Fears: Songs From The Big Chair(84) ja Beach Boys: Surf's Up(71) sekä lukuisia muita hienoja lätysköjä. Tarkkaavainen blogini lukija saattaa huomata, että seassa aiemmilta bloggaamiltani messukertoilta tuttuja löytöjä. Kyllä, ostan usein vähän parempia kaksois- tai kolmoiskappaleita, joihin vaihdan alkuperäisen löytöni. Ylimääräiset kappaleet jatkavat matkaa jonnekin, ehkä sinun levykassiisi kun näemme seuraavissa musabileissäni ;) Myös Jaakko Tepon eka levy löytyi tältä laarilta.
Loppua kohden täydensin rapiat 20 kappaleen levykasaani, melkein ostin himoitsemani Dusty Springfieldin: Dusty in Memphis(69), mutta liian pramealta näyttävä uusintaprässi kuihdutti aikeeni. Sen sijaan Raahen ylpeyden Stalkerin: Kultahiekkaa(90) albumin löysin viimein vinyylinä. Orastavaa John Martyn kokoelmaa täydensin myös albumilla: Glorious Fool(81).
Levymessut eivät olleet anniltaan kaikista mykistävimmät, tarjonta oli vähän niukahkoa ja kuten aiemmin kerroinkin, levyt olivat enimmäkseen ylihintaisia. Toisaalta parina viime vuonna vinskyjen hinta kivunnut koko ajan ylöspäin, mitään ihan täräyttäviä löytöjä ei tee enää helposti, levyjen myyjät ovat nykyisin aika hintatietoisia kun todellinen pyyntihinta on helppo tsekata netistä. Palataan vielä hetkeksi Ressuun, Taas Aurinko Nousee(93) levyyn. Kuka onkaan sanoittanut tämän albumin toisen megahitin?
