Neil Diamond - Hot August Night

Neil Diamond oli pitkään minulle synonyymi mitäänsanomattomuudelle, yhtälailla kuin John Denver tai Glen Campbell. Sittemmin toki huomasin, että kahden jälkimmäisen tuotanto ei ollutkaan pelkkää tyhjää kiillettä, vaan myös hienovaraista kantrirokkia kera hienojen biisien. Kun taas Neil Diamond majaili pitkään b-laarissa, ehkä syynä oli tähän aikoinaan alelaarista poimimani tyhjänpäiväinen Lokki Joonatan soundtrack Seagull (73).

Jossain kohtaa sain vihiä Diamondin albumista: Tap Root Manuscript (70), joka oli toiminut esikuvana myöhempien vuosien artisteilla ja heidän maailmanmusiikkilevyilleen, kuten Peter Gabrielille ja Paul Simonille. Tap Root oli avain timantin sisään, jos näin leikkisästi kuvaillaan. Ok, levyn eka puoli toimii varsin hyvin, mutta se kokeellisempi b-puoli koettelee korvia.

Mutta en luovuttanut. Niilo Timantin etsintä jatkui jatkumistaan, ehkä juuri siksi, kun näitä levyjä saa ihan törkeän halvalla. Stones (71) oli seuraava ostamani Diamond-levy. Puolittain hyvää, mutta osittain unohdettavaa. Levyn parhaimmistoa ovat rytmikäs Grunchy Granola Suite ja Joni Mitchell-cover Chelsea Morning. Isot plussat levyn elinvoimaisesta ja jopa hivenen raa'asta soundista, joka tekee tällaiselle silosointisuuden kallistuvalle komeljanttarille hyvää. 

Kaikesta huolimatta Neil Diamond ei kaapannut vieläkään riittävän isoa paikkaa levyhyllystäni, nuo kaksi levyä riittivät varsin hyvin...ja unohtuivat sittenkin. Tänä talvena eksyin Levykauppa Äx:n sivuille ja huomasin uusien alevinyylien joukussa Neil Diamondin tuplaliven Hot August Night (72). Hintaa oli pudotettu 80 eurosta (Mitä **ttua?`) 25 euroon. Edelleen liian kova hinta. Niimpä tilasin sen eurolla ulkomailta (ja pari varakappaletta kaupan päälle). Miksi eurolla? Koska levyjä on painettu valtavia määriä ja se on yksi myydyimpiä (ja arvostetuimpia) livelevyjä kautta aikojen. Tuolloin vuonna 1972 Diamond teki Los Angelesin The Greek Theatressa kymmenen loppuunmyytyä ja konserttia, jonka pohjalta koostettiin kyseinen livealbumi.

Se mitä levy yllättäen tarjoaa, on villiä vaaran tunnelmaa, kuin Neil laulaisi henkensä hädässä, jotenkin hyvin intensiivisellä otteella. jo edellä mainittu Grunchy Granola Suite on verevä avaus, joka svengaa ja rollaa kuin höyryjuna. Done Too Soon jatkaa samalla paksun svengin linjalla. Solitary Man, Sweet Caroline ja Girl You'll Be A Woman Soon ovat kaikki kestäviä klassikoita, jotka kestävät kaikenlaista tulkintaa, nyt on tarjolla varmaa ja nautittavaa. Harvinaisempi Cherry Cherry sytytetään liekkeihin, jossa Neil laulaa ja ähkii parhaansa mukaan. Kauttaaltaan hyvin nautittava livealbumi.

Vuonna 1977 Diamond palasi samaan Greek Theatreen konsertoimaan, jonka nauhoista koostettiin toinen vahva tuplalive Love at The Greek (77). Tuota levyä edelsivät ihan  hyvät arviot saaneet studioalbumit: Moods (72), Serenade (74) ja Robbie Robertsonin tuottama Beautiful Noise (76). Jälkimmäistä levyä löytyy puoli-ilmaiseksi lähes kaikkialta minne vinyylinkeräyssilmänsä vaan laskee. Tästä muutama vuosi eteenpäin Diamond julkaisi erinomaisen soundtrack-albumin The Jazz Singer (80). Senkin jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, joistaa viimeisin on nimeltään: Melody Road (14). 82-vuotias Diamond on esiintynyt pienimuotoisesti ihan näihin päiviin asti, vaikka vuonna 2018 hänellä todettiin Parkinsonin tauti.

Tässäpä vielä kestävä klassikko Solitary Man. Videossa huomionarvoista on Diamondin varsin sympaattinen spiikkaus, kuinka hän halusi edes yhden oman biisin soivan radiossa ja onnistui siinä.

Ville Leinonen, M - Klubi. Tampere. 25.2.2023.

Ville Leinosta en ole nähnyt muutamaan vuoteen elävänä, siksi olikin korkea aika mennä katsastamaan mikä on miehen keikkakunto tänä päivänä? Leinosen jo kolmatta vuosikymmentä kestänyt musiikkiura on monesta näkökulmasta tarkasteltuna runsas ja vaikuttava. 2000-luvun alun iskelmäprinssi vaihe Valumo-yhtyeen kanssa tuotti neljä laadukasta albumia, joista kruununjalokivenä voitaneen pitää luovuutta pursuavaa Kimaltavia Unelmia (11) albumia, joka sai pari vuotta sitten arvoisensa vinyyliprässin. Tähän vaiheeseen liittyi myös sooloalbumi Suudelmitar (04), joka on kenties Leinosen uran vahvin albumi. Näin Pekka Laine aikoinaan kirjoitti kyseisestä levystä: 

Ranskalainen pop on alusta asti ollut keskeinen Leinosen innoittaja. Nyt Serge Gainsbourgin ja eroottisen chansonin opit ovat loksahtaneet ehyiksi lauluiksi luontevammin kuin kertaakaan aiemmin satuprinssin uralla. Albumin alaotsikon lupaamat balladit metsäpoluilta ja merten rannoilta ovat antaneet sijaa ilmavammalle otteelle kaikkein hurjimman patetian kustannuksella. Sama väljyys ja rentous toteutuu myös musiikissa ja sovituksissa. Kitaran tukena soi kissamaisella kepeydellä väreilevä sitarin, kirjavien kielisoittimien, kontrabasson, puhaltimien ja perkussioiden muodostama akustinen kudos. Pinnalta hillityissä laulelmissa on myös ovelaa rytmistä intensiteettiä, joka muistuttaa bossanovan ja Gainsbourgin varhaisten töiden herkullista pidättelyä. (Soundi 2/2004)

Iskelmäprinssi vaihe päättyi albumiin Hei! (07), jolla Leinonen coveroi mallikkaasti suomalaista iskelmää. 2010-luvun vaihteessa Leinonen hyppäsi kokeellisimmille linjoille. Tuon ajan levyistä etenkin Majakanvartijan Uni (10) ja Auringonsäde/Pommisuoja (11) ovat tutustumisen arvoisia. Etenkin jälkimmäinen on kadonnut helmi, joka avautuakseen vaatii kärsivällistä ja kuuntelua ja avointa mieltä, albumi jossa nimensäkin mukaisesti kauneus ja painostavuus vuorottelevat. Myös Leinosen viimeisimmät levyt Isi (15) Laivalla (16) ja toinen iskelmäcover-levy Hei taas (17) ovat kaikki vahvoja albumeita, joita ihmisten soisi edelleen kuuntelevan ja ihastelevan. Ainakin minä ihastelen.

Uudesta materiaalista ei ole toistaiseksi minkäänlaisia viitteitä, ei ainakaan tällä eilisiltaisella Klubin mies- ja kitaratyylisellä keikalla, jossa Ville soitti vajaan tunnin verran uransa helmiä. Vähän haparoiden käyntiin lähtenyt keikka kasvoi hienosti loppua kohden. Haparointi saattoi johtua uusista kitarankielistä, jotka Leinonen oli kertomansa mukaan vaihtanut aamulla ja niiden soundi oli paikoin ei niin korvaystävällinen. Tosin keikan loppua kohden, laulu ja kitara alati paremmin synkassa. 

Keikan ensimmäinen täysosuma oli Mopo-yhtyeen kanssa aikoinaan yhteistyössä tehty Kuka tätä laivaa ohjaa?, jossa esityksen intensiteetti nousi mukavasti. Villen laulu löysi myös ns. ylempiä sfäärejä, äänikanava oli auki ja sisimmän urkupillit ulvahtelivat vaikuttavasti ja moniulotteisesti. Muistan yhden jos toisenkin Leinosen keikan, jossa artisti on saattanut itsensä omanlaiseen luovaan hurmostilaan ellei jopa mielenhäiriöön. Nyt homma pysyi enemmän lapasessa, mutta vokaaliosastolta löytyi edelleen vahvaa ja heittäytyvää tekemistä. Leinosen runollisen herkän lauluäänen voi edelleen nostaa kotimaisen osaston kärkikastiin, miksei myös kansainvälisenkin. 

Illan pääesiintyjä oli M, eli Minja Koski niminen sooloartisti, jonka muutaman vuoden takainen Tehtaantyttö (17) albumi sai ylistävän vastaanoton. Muutamista kuunteluyrityksistä huolimatta artistin musiikki ei löytänyt kunnolla luokseni. Tämä Klubin terhakka keikka muutti tilannetta ja artistin tuotanto vaikuttaa nyt kiinnostavammalta. Eilisen esityksen perusteella pitäisin artistia enemmän bändinä, sillä taustalla musisoinut mieskolmikko (rummut, kitara ja basso) mahdollisti Minja Kosken vaikuttavan ilmaisun. Vokaalit toimivat hienosti yhdessä soiton kanssa. Kappaleet olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia, mutta eivät salamannopeasti tajuntaani iskeviä. Vahva artisti on kyseessä, jota fanitti paikalla mukavan kokoinen yleisömäärä. Juuri julkaistu Molotovin cocktail - sinkku kuulosti myös varsin tutustumisen arvoiselta. Näin myöhäisherännäisenä otan ilomielin M:n jatkokuunteluun.

Subterranean Homesickhounds 2007-2022 - Juhlazine

Subterranean Homesickhoundsin viistoistavuotiskarkeloita vietettiin viikko sitten Pub Armossa Tampereella. Lämminhenkinen ja riehakkaaksi yltynyt tilaisuus piti sisällään upean Homesickhounds zinen julkistuksen, kahvia ja mokkapalaa, pop up vinyylilevylaareja, musavisaa, vapaata seurustelua ja livemusiikkia. Lauteille nousivat juureva runo-kitaraduo Sumuiset Kansiot ja suomirokin vahva tekijä Mara (Mara Balls).

Juhlazinen pääkirjoitus alkaa seuraavilla sanoilla:

Viisi vuotta hurahti kumman nopeasti. Syksyllä 2017 vietimme blogin kymmenvuotisbileitä Huurupiilossa Tampereella. Kekkereiden kunniaksi koostimme tuhdin zine-julFpienikaisun blogin parhaimmistosta kera runsaan määrän uusia juttuja. Zine tarjoili innostuneita ja kuumenneita juttuja allekirjoittaneen lisäksi kuudelta rock-musiikin rakastajalta. Noista mainioista rokkikynäilijöistä ovat tässäkin zinessä mukana A-Hound, Haba-Hound, Peba-Hound, Vellu-Hound ja Samppa-Hound. Sen sijaan ihka uusia kynätaiteilijoita tässä julkaisussa ovat Jari-Hound, Miikka The Howlin’ Hound, Kookos-Hound ja Harri-Hound.

Tämä Homesick Houndsin 15-vuotisjuhlakatalogi on erityisen mehukas paketti. Kahdensadan kappaleen painoksen kannet on tehty käsin silkkipainotekniikalla, ja jokainen tämän lehdykän pahvikansi on oma uniikki taideteoksensa. Graafisesta ilmeestä ja taittotyöstä vastaa kuvallisen ilmaisun suurvisiiri Ville-Hound. 

Olemme saaneet tähän julkaisuun mukaan neljä relevanttia ja luomisvoimaista artistia. A.Takalo, Mara Balls, Pekka Nisu ja Laura Moisio avaavat elämänsä biisejä, omia ja vieraita, zinen biisistudiossa. Julkaisun alkupuolella saa erityistä tilaa Joteskii Groteskii levy-yhtiön perustaja Nike Sarapohja. Kyseinen levy-yhtiö on julkaissut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana useita indierokin helmiä.

Juhlakatalogi on jaettu neljään osaan: Uutuudet, Alelaari, Klassikot ja Ennen julkaisemattomat. Jokaisen osion avaa kirjoittamani levynkansiruno, joka johdattelee välillä aiheeseen ja välillä sen sivuun, sillä kaiken yllä leijuu rokin arvaamaton alitajunta, seuraavaa hetkeä seuraa toinen, yllättävämpi, äkillinen rytminvaihdos, falsettiin pyrkivä C-osa, sillä kaikkihan on vain rokkenrollia ja me pidämme siitä.

En voi muuta kuin suositella hankkimaan tämän kyseisen teoksen. Kymmenen eri kirjoittajan  innostuneet, mutta tyyliltään erilaiset jutut luovat upean kokonaisuuden, jonka kruunaa Ville-Houndin luoma graafinen ilme. Zine on jaoteltu neljäksi eri värilliseksi tabloidiksi ja pakattu lp-levyn kansipahviin. Juhlazineä on saatavilla Tampereella muun muassa Laukontorin antikvariaatista ja vähän myöhemmin eri levykaupoista. Voit tilata zinen myös suoraan minulta osoitteesta: tauno.mathlin@live.com hintaan 10€/kpl.

Alempana on soittolistalinkki, johon kerätyt kappaleet resonoivat julkaisun sisällön kanssa. So, if you like good music?

https://open.spotify.com/playlist/34wRxgO6h6tRyJzT3EUFid?si=5af805e71d2749c8