Brett Anderson - Hiilenmustat aamut

Taasko yksi kokaiininhuuruinen tilitys?

Tämä kirja kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja, väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.

Näillä aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.

Jo alkusivuilla Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.

Köyhä lapsuus hiilenmustissa aamuissa

Anderson kuvaa varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan perhedynamiikkaan.

Perhe oli hyvin köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki uskonnollinen rituaali.

Jokainen meistä on ollut tylsä teini

Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista, joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä. Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.

Taiteilijuuden alkujuuri

Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää, niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.

Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.

Väistämättä tähtisumuun

Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu aikuisen elämän tahtiin.

Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä esiintymisiä ulkomailla.

Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka ympärille näimme.

Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman ainutlaatuisen auransa.

Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman luonteensa.

Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?

Tammikuun tuoreita jälkiä

Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies...
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan...
Mennyt mies, on historiaa

Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.

Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)


Had to get the train
From Potzdamer platz
You never knew that
That I could do that
Just walking the dead

Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.

Where are we now?
Where are we now?
The moment you know
You know, you know
As long as there’s sun
As long as there’s sun
As long as there’s rain
As long as there’s rain

Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen

ttp://pitchfork.com/news/49073-new-devendra-banhart-fur-hildegard-von-bingen/

Jopa arvostettu ysäripumppu Suede on julkaissut uuden biisin Barriers, levy Bloodsports(13) seuraa maaliskuussa.
http://pitchfork.com/news/49055-suede-announce-new-album-offer-free-download/

Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)



Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.