Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.
Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".
Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.
Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Queen: ostettu, vihattu, ylistetty!
En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.
Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.
Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.
On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.
Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?
Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?

Tunnisteet:
freddie mercury,
innuendo,
jazz,
john deacon,
paul rodgers,
queen,
under pressure
lauantai 26. marraskuuta 2011
Jackie Leven on kuollut!
Sehän ei ole mikään uutinen, kun totean maailmassa olevan aareittain helvetin hyvää ja pahasti unohtunutta rokkimusaa. Eilen löysin kirpparilta Ike & Tina Turnerin timantinkovan studioalbumin Working Together(70), helvetti menitte sitten tämän loistavan duon unohtamaan, heti kun Tina loisti soolourallaaan. Ketterästi tosin väistin tänään kirpparin euron tärppiä, eli Tinan menestyskauden lättystä Foreign Affair(89), jossain sen rajan on mentävä.
Entäpä sitten Skotlanti ja tällainen vallan unohdettu lauluniekka: Jackie Leven, kilahtaako kellot? Jos mainitsen vielä Bändin Doll By Doll joka teki 80-luvun vaihteessa neljä melko hyvätasoista rokkialbumia, joka paljasti Levenin lahjakkaaksi biisintekijäksi ja todella sielukkaaksi laulajaksi. Doll By Doll hajosi vuonna 1982, herra Leven ajautui pahasti päihdeviidakkoon, tuli hakatuksi ja menetti äänensä useiksi vuosiksi. Leven palasi musiikkiteollisuuden erinomaisen elämänmakuisella albumilla(myös erinomaisesti nimetyllä albumilla) The Mystery of Love Is Greater Than The Mystery of Death (94).
Surullisinta tässä on se, että Jackie Leven kuoli parisen viikkoa sitten syöpään. Uutista ei noteerattu missään suomenkielisellä musasivustolla, eikä tosin keskeisimmissä ulkomaan sivustoissakaan. 61 vuoden ikään mennessä Leven kerkesi julkaista hurjat parisen kymmentä studioalbumia, joista edellä mainitun plätyn lisäksi omistan seuraavat: Defending Ancient Springs (00), Elegy for Johnny Cash (05) ja Oh What a Blow That Phantom Dealt Me! (07).
Kyse on tietenkin aika marginaalisesta artistista, jolla ei ole ollut yhtään isompaa hittibiisiä, tai että mies olisi musiikilla muutenkaan tähdännyt suurempaan kaupalliseen menestykseen. Aikoinaan kuullessani ensimmäisen kerran em. Mystery of Love – albumin jalat meinasivat mennä alta. Kauniit ja syvälliset biisit läpäisivät romantiikkaan taipuvaisen nuoren miehen suojauksen täysin. Tämän levyn ehdoton ykkösbiisi on kansanlaulunomainen Call Mother a Lonely Field, mutta ei suinkaan levyn ainut helmi. The Garden, Snow in a Central Park, Clay Jug ja upea versio Burt Baccarachin: Say a Little Prayerista, kohottavat levyn huimiin korkeuksiin.
Leven on artisti joka pitää itse löytää. Tällainen yksi blogivuodatus ei siihen riitä. Toivon, että tämän hienon laulaja/lauluntekijän musiikki valtaisi vielä uusia kuulijoita. Ennen Levenin kuolemaa elättelin toivetta, että josko näkisin artistin vielä joskus livenä, ehkäpä vaikka Skotlannin matkan yhteydessä? Kohtalo päätti toisin. Mutta onneksi edes hyvä musiikki on kuolematonta.

Doll by doll,
Jackie Leven,
Mystery of love,
Skotlanti,
Tina Turner
Kivien seikkailut jatkuu...
Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.
Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.
Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?
Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!

deluxe,
facebook,
kauko röyhkä,
keith richards,
kivi,
mick jagger,
pop life,
rolling stones,
some girls deluxe,
superheavy,
we had it all
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)