Turku, Kåren 5.12.2009

Itsenäisyyspäivän aatto, Turku ja levymessut, levynmyyjiä ulkomailta saakka, ei siis paskempi yhdistelmä. Tämän vuoden aikana vinyyliäänitteitä on kertynyt kokoelmaani melkoisen riittoisa määrä, lukumäärällisesti uskaltaisin veikata 100-200 uutta vanhaa, eli käytettyä vinyyliä. Vuoden parhaita apajia ovat ehdottomasti olleet Minneapoliksen levykauppa Treehouse Records ja vierailu Kangasalan rompepäivillä. Minnepoliksesta irtosi n.20 laadukasta levyä ja Kangasalta reilut 10.

Mihin tällä oikein pyrin, näin suurella määrällä rokkiäänitteitä? Keskeisimmät rokkiplatat jo löytyvät hyllystä, karkeasti arvioiden 2000-3000 vinyylin kokoelma on jo aika riittävä. Jos tänä vuonna olen ostanut 157 vinyyliä, niin paljonko olen uhrannut aikaa yhden levyn kuuntelemiseen? En paljoa, en tässä muutenkin niin kiireisessä elämänvaiheessa. Olisiko jo aika laittaa levynkeräilyhanskat tiskiin tai hattuhyllylle, olisiko hyvä levynkeräämiseen menevä energia suunnata johonkin aivan muuhun, eli juuri niihin asioihin joita en kerkeä tekemään hulppean levyharrastusten vuoksi. Toisaalta, eihän tämä paha addiktio ole, kyse on sentään musiikista eikä mistään stimulanteista. Mutta addiktio kuitenkin, olisiko siis aika…

Vielä raporttia viimeiseltä ristiretkeltä for the long time. Paikalle saapuminen Turun ”rokkiklubiin” Kårenin ajoittui mukavasti kahden nurkille, eli messujen kahdelle viimeiselle tunnille(messuaika: 11-16). Tämä tarkoittaa sitä, että myyjät pudottavat hintoja ennen sulkemista ja näin kävi näilläkin messuilla. Ensimmäiseltä tiskiltä lähti mukaan David Bowien Low ja Leonard Cohenin Recent Songs viiden euron yhteishintaan. Onnistunut alku, levyt osoittautuvat vielä originaaleiksi. Hieman lisää pyöriskeltyäni jumiudun hieman Joe Strummeria muistuttavan Ruotsalaismyyjän kojulle, erityisesti pläräsin tiskin alla olevaa ”kympillä kolme laatikkoa”. Nostin laatikosta melkoisia herkkua tyyliin: Bowin: Aladdin Sane, Genesiksen: Trespass, Skynyrdin livetuplan, Procol Harumin Grand Hotellin ym. Maksoin onnellisena kolmekymppiä ja sain aimokasan hyviä rokkiplattoja ja samalla tunsin pääseväni levynkeräämisen Flow-tilaan.

Viereiseltä kojulta lähti kolme euron löytöä: Paul Simonia, Simon & Garfunkelia ja Status Quota. Reilun tunnin päästä vatsa alkoi olemaan jo mukavasti täynnä herkullisista levylöydöistä. Vielä ulko-ovella käännyin takaisin ja palasin yhdelle kojulle jossa olin nähnyt originaalia Pocoa, Joni Mitcheliä ja Todd Rungrenia, kaikki kolme plattaa lähtivät kympin yhteishintaan, tämä oli se kirsikka kakun päälle.

Yhteensä 18 vinyylilevyä ja 58 euroa. Pidän tätä hinta- ja laatusuhdetta varsin oivallisena. Kävelin varsin kylläisenä ulos Joulukuun harmauteen tietoisena siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen levyreissuni hyvin pitkään aikaan. Tästä päivästä lähtien olen päättänyt ryhtyä levynostolakkoon joka saa kestää ainakin ensi kesään saakka. Lakko sallii pari-kolme ostopoikkeamaa jos vaikka Rollarit tekee uuden levyn kevääksi? Lakon toivon näyttävän levyaddiktioni laajuuden ja myös sen että kuinka tarpeellista levyjen keruu minulle oikeasti on? Voi olla, että lakon jälkeen se ei enää ole tarpeellista ja onko tämä sitten lainkaan huono tulos?

Kritisoi rakkaimpiasi, sillä moni hyväkin asia voi muuttua ajan myötä riippuvuudeksi. Nyt minun on aika pyyhkiä levynostorähmä silmistäni ja kirkastettava katsettani muita asioita kohden. En tunne surua tästä päätöksestäni, en vielä...

Liiankin normaalia? - Winter's live series vol.4

En muista aikaa milloin Eppu Normaalin musiikissa olisi ollut erityistä vaaran tunnetta. Levyiltä minkäänlaista kapinaa tai uudistumisen halua ei ole löytynyt viimeiseen 25 vuoteen. Eput on tietyllä tai varsin ilmeisellä tavalla hyvin konservatiivinen bändi, kaikki musiikilliset ratkaisut ovat turvallisia ja ennalta-arvattavia, jopa Eppujen huumorikin on jäänyt 80-luvun Pahkasika-vaiheeseen, mikä sitten tekee Epuista edelleen kiinnostavan bändin?

Livenä Eput ovat muuttuneet edukseen vuosien aikana, selkeästi nyky-Eput nauttivat tekemisestään lavalla, tietty muhkeat keikkaliksat osaltaan pitävät innostusta yllä, mutta tästä rahastusnäkökulmista huolimatta Eppujen nykykeikat ovat varsin nautittavia tapauksia. Itse olen nähnyt Eput livenä reilusti yli kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran 80-luvun loppupuolella ja viimeisen kerran viime perjantaina, enkä muista yhtään huonoa keikkaa.

Olisinko jo saanut tarpeekseni tästä bändistä, riittäisikö jo tämä määrä livekokemuksia ja miksi katsoa kerta toisensa jälkeen sama näytelmä? Okei, saattaa olla että nyt riittää, ainakin vähäksi aikaa. Perjantaina 4.12 Tampereen pakkahuoneella esiintyi ammattitaitoinen ja hittiviisuihin luottava bändi. Martti Syrjä lauloi hienosti, ehkä antaumuksellisemmin kuin koskaan? Pantse Syrjän kitaroinnissa on ollut viime keikoilla yllättävää särmää, samoin kuin Sami Ruusukallion bassottelu on hyvin varmaa ja svengaavaa, puhumattakaan miltei falsettiin yltävästä stemmalaulusta. Toki täytyy mainita Aku Syrjän aina varma rumputyöskentely ja Juha Torvisen sympaattiset irvistelyt kitaransa kanssa. Eppu Normaali ennen kaikkea toimii parhaiten bändinä, enemmän kuin osiensa summana.

Biisilista oli erityisen odotettava, setti alkoi ”nyt reppuni jupiset” –viisulla jota seurasi koko 80-luvun hittiarsenaali. Ihme ja kumma Eput edelleen saavat kuulostamaan nuo biisit tuoreilta ja soittamisen arvoisilta. Olen usein todennut että Eput on parhaimmillaan sopivassa nousuhumalassa, mutta kyllä nytkin vesilinjastani huolimatta musiikki upposi kuin se kuuluisa halko. Keikan huippukohtia olivat erittäin verevä ”Suolaista Sadetta”, viiltävän kaihoisa ”Kun olet poissa” jonka jokaisesta sanasta tihkui suuri merkitys: ”miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani…”
Encoreina soivat ”joka päivä ja joka ikinen yö”, ”Njet Njet” ja joku kolmas biisi mitä en muista. Vielä tuli toisetkin encoret ja keikka loppui Eppujen uransa ensimmäiseen julkaistuun kappaleeseen: ”Poliisi pamputtaa taas”. Se oli siinä.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu siltä, että olen nähnyt Eput riittävän monta kertaa livenä, tarvinko siis enää uusia kertoja? Voi olla, että ensi vuonna Eput pykää uuden albumin ja lähtee taas keikoille, maltanko silloin olla tarttumatta tähän kutsuun? Nyt haluan antaa rauhan tälle yhdestä pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, joka on seurannut mukanani nuoruudesta tähän päivään. Olette antaneet minulle paljon, tarjonneet samaistumispintaa, tukeneet elämäni eri vaiheita, mutta miksi minusta nyt tuntuu siltä että on aikaa heittää hyvästit, jotta jotain uutta tulisi tilalle?

Sevaritunnelmointia, taas!

Ostin Elton Johnin A Single Man(78) vinyylin levymessuilta kolmella eurolla. Levy on hyvässä kunnossa, siinä on arvostamani avattavat kannet, hienoja valokuvia Eltonista ja tietty lyriikat painettuna sisäpussiin.

Aloittaessani levynkerääjän taivalta 80-luvun puolivälissä, huomasin tämän kyseisen albumin löytyvän useimpien levykauppojen postimyyntikuvastoista pilkkahintaan. Tuolloin tein nopean ja pitkään vaikuttaneen analyysin: levy on huono! Olihan Eltonilla takana 70-luvun alkupuolen uskomaton hitti- ja albumiputki, vuodesta 1969 vuoteen 1976 yhteensä 11 studioalbumia, joista kaksi tupla-albumia. Juuri tuon ajanjakson levyjä pidetään artistin parhaina.

A Single Man on ensimmäinen levy ilman Eltonin arvostettua(?) vakiotekstittäjää Bernie Taupinia. Edellinen levy, Eltonin mielestä hänen parhaansa, tupla Blue Moves(76) ilmestyi yli kaksi vuotta sitten, joka oli Eltonin tuotteliaisuuden tietäen varsin pitkä levytystauko.

Millainen levy siis on A Single Man? Nyt 31 vuoden päästä tarkasteltuna ja noin kolme ja puoli kertaa(neljäs kerta täyttyi juuri) levyn kuulleena voisin puhua yllättävän eheästä ja tunnelmallisesta levystä. Ei mikään hittilevy, eikä rokkilevy, mutta monipuolisesti soitettu, vähän klassisen ja jatsinkin sävyjä omaava, levy jonka parissa tuntuu viihtyvän.

Soljuvia säveliä, ei ehkä kaikista unohtumattomimpia Elton-viisuja, mutta varsin pakotonta tunnelmaa kaiken kaikkiaan. Levyltä lohkesi yksi pieni hitti, instrumentaali ”Song for Guy”. Tuntuu, että Eltonin pianotapailu on synnyttänyt varsin helposti tukun viihdyttäviä viisuja: mukavasti keinuva ”Big Dipper”, jopa eeppiseksi kasvava pitkä ”It Ain’t Gonna Be Easy” ja jatsahtava Elton-kaunokki ”Shooting Star”. Ei todellakaan mikään rokin tai popin klassikkolevy, mutta tarviiko aina olla? Joskus riittää hyvä letkeä tunnelma ja riittävän hyvät biisit.

Annoin sinulle tänä iltana aikaa Elton John, ei mitenkään muodikas valinta, myönnetään. Mutta se mitä musiikkisi antaa minulle pyyhkii pois kaikki turhat ajatukset uskottavuudestasi artistina ja epäilykseni unohdettujen levyjesi laadusta. Näin hyvä, sisimpäni vastaanottaa ja jokin siellä mukavasti rentoutuu.

Editors - On This Light And On This Evening

Olen aina niputtanut Editorsin samaan kastiin Interpolin kanssa, periaatteessa kunnianhimoista ja vaikuttavaa musiikkia, mutta jotain oleellista jää puuttumaan? Molemmat bändit ovat kriitikkojen ja myös ostavan yleisön suosikkeja, jossain määrin molempia pidetään tämän ajan laadukkaimpina bändeinä, mutta tähän päivään mennessä kummankaan bändin musiikki ei ole tehnyt minuun kovinkaan pysyvää vaikutusta.

Sellainenkin yksityiskohta löytyy vuoden reilun vuoden takaa, jolloin näin Editorsin livenä Helsingissä Finnair-Stadionilla R.E.M:n lämppärinä. Toiko livekokemus lisäarvoa bändin musiikkiin? Eipä juurikaan. Musiikin soittamisen intohimo oli korkealla, soitto ja laulu toimivat, mutta edelleen nousi sama kysymys: - Missä on se jokin? Se joka menee pinnan alle ja ravistelee!

Päätin antaa tänä syksynä mahdollisuuden Editorsin uutukaiselle In This Light And On This Evening(09). Levy joka on saanut musiikkilehdiltä varsin ristiriitaisia arvioita, osan mielestä kyseessä Editorsin paras levy, kun taas toiset pitävät sitä köyhänä Joy Division-kopiona. Niin, mitä me oikeasti tiedämme Joy Divisionista ja tuon ajan musiikista yleensä? Väitän edelleen, että harva on edes kuullut Joy Divisionin mestariteokseksi kutsuttua Closer(80) albumia.

Miksi aina nykyartistien vertauskohdaksi haetaan Joy Division, vanha New Order tai jossain tapauksessa Depeche Mode? Jokin asiantunteva kriitikko osasi onneksi yhdistää Editorisin uusimman myös alkuaikojen Simple Mindsiin. Yhtäläisyys kieltämättä löytyy, olen kuunnellut Editorsin uutukaisen rinnalla levyhyllystäni löytyvää Simple Mindsin esikoista Life in a Day(79) vinyyliä, joka julkaistiin pari kuukautta ennen Joy Divisionin esikoista Unknown Pleasures(79). Niin, kuka oli ensimmäisenä lähteenä luomassa tätä uuden aallon ”kylmää soundia?” Toki tästä voidaan vielä hypätä pari vuotta taaksepäin, Davin Bowien ”Berliini-levyihin” Low(77) ja Heroes(77) jotka olivat selkeitä ituja 80-luvun uuden aallon soundille.

Mutta uuteen Editorsiin, joko suhteemme meni uudelle tasolle, joko löysin bändin vaikuttavan musiikillisen ytimen, jonka täytyy olla olemassa? Levy alkoi varsin rauhallisesti, muttei huonosti nimikappaleella. Kakkosbiisi ”Bricks and Mortar” tunnelmoi jo varsin vakuuttavasti, kuten kolmonen ”Papillon”, jossa on muutenkin jotain merkillisen koukuttavaa. Levyn kappalemäärässä on onnistuttu, 9 biisiä on helpompi ottaa haltuun kuin vaikka 15. Kieltämättä levylle on eksynyt pari vaisumpaakin vetoa, ”Big Exitin” paksun löysään tunnelmaan en tahdo millään päästä sisään.

Ei silti, aika hyvin Editors sulattaa vaikutteet musiikkiinsa ja tekee siitä usein alkuperäistä kiinnostavampaa ja biisimateriaaliltaan selkeästi laadukkaampaa. Biisien puolesta haluan julistaa levyn hyväksi, melkein erityisen hyväksi. Mutta ”Se” jokin on minulta edelleen hukassa, epäilen että se johtuu laulajan sinänsä vakuuttavasta äänestä, joka kajahtaa komeasti ilmoille, mutta pitää sisällään annoksen päämäärättömyyttä, solisti ei tiedä mihin suuntaan kuljettaisi tämän sinänsä laadukkaan biisimateriaalin? Harmi, ehkä se ääni löytää maalinsa mutta oma korvani ei vaan pysty kuulemaan sen erinomaisuutta?

Tarinan kauniiksi lopuksi on mainittava, että Twilight Saga- nimiseltä soundtrackilta löytyy tämän vuoden ehdottomasti paras Editors-biisi ”No Sound But The Wind”. Tästä biisistä puuttuvat em. Joy Division, Simple Minds ym. vaikutteet, ollen soundiltaan varsin normaali tämän ajan biisi.

http://www.youtube.com/watch?v=Wq4tyDRhU_4

Valoa Festival 20.11.09, Yo-Talo - Winter's live series vol.3

Ihan varmasti nousuhumala söi sitä mahdollisuutta, että Ruotsin hypetetty tyttöbändi Taxi Taxi olisi päässyt vaikuttamaan edes jollain tavalla. Onhan tällaista jolinaa kuultu jo kautta rokkimaailman sivu. Väistämättä tulee mieleen Joni Mitchell, ehkä vähän Björk, lievästi Patti Smith, mutta todella lievästi. Olen huono sanomaan mitään muuta kuin negatiivista tästä keikasta, enkä pidä noista yleisön fanaattisesti kiiluvista silmistä, jotka syövät kädestä kuin kädestä, jos kyseessä on rokkilehden rumban esiin nostama uusi kyky.

Mutta Liekki? Voi veljet sentään Janskuhan oli laihtunut oikein kunnolla, ennen keikkaa lavallakin häärättiin varsin tomeran oloisesti, odotukset keikkaa kohtaan kasvoivat joka hetkessä. Keikan alkupuolta vaivasi pieni jähmeys, yhteispeli ei ollut ihan täydellistä, Janskun laulu oli melko varovaista ja basistin välispiikit armottoman huonoja - ei niitä uusia biisiä pidä kritisoida, saatana!

Kyllä vaan, keikalta kuultiin kaksi uutta biisiä, progressiivisen oloinen ”Kuningatar” ja hilpeän energinen ”Manu Chao-biisi”, erittäin lupaavia tapauksia molemmat. Muuten keikka piti sisällään poimintoja kaikilta Liekin levyiltä ja varsinainen setti loppui edellisen, törkeästi aliarvostetun Hyönteinen(08) albumin sinkkubiisiin ”Kauan kauan sitten”, jonka aikana viimeistään poikien yhteispeli löysi oikean taajuuden. Encorena kuultiin vielä Korpin(03) hieno ”Veit omasi lentoon”. Varsin maistuva keikka, sanoisin. Tervetuloa takaisin Liekki!

Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ruotsin rohea pikku-Dylan: Tallest Man On Earth. Mies ja kitaraperiaate toimi niin pitkälle, kunnes tajusi että biisit olivat loppujen lopuksi aika samasta muotista vetäistyjä. Esiintyjän ansioksi oli laskettava aivan helvetinmoisen rouhea ja hieno ääni, joka sai heikoimmatkin biisit kuulostamaan hyviltä. Pari biisiä erottui kuitenkin edukseen: Love is All ja Shallow Grave, joista varsinkin ensimmäinen oli varsin koskettava tapaus.

Ompahan vaan loistobiisi!

Joskus biisi on enemmän kuin tekijöiden summa. Dave Grohl Foo Fighterista, Josh Homme Queens of a Stone Agesta ja John Paul Jones Led Zeppelinistä, yhtä kuin superkokoonpano: Them Crooked Vultures

Hoida biisi new fang kotiisi tästä:
http://www.theburningear.com/2009/11/tbe-digest-2-%e2%80%a2-111409/

Hoitava Hollantilainen - Winter's live series vol.2

Seison usein, todennäköisesti aina vasemmalla puolella salia. En tiedä miksi? Epäilen, että kyse on sydämestäni, annan laajan tilan musiikille, koskettamismahdollisuuden, siksikö lie tämä sydämen puoli? Kahden kaljan ei pitäisi aiheuttaa mitään järisyttäviä tunne-elämyksiä, on siis uskottava että kyse on livekokemuksen hyvyydestä, jo kolmas biisi ”Hours” uudelta levyltä, menee suoraan pehmeään kohtaani, koskettava pieni tarina siitä, kuinka nopeasti aika kuluu ihmisen vanhetessaan. Pelkään ja toivon, että olen antautumassa yhdelle suurimmista live-elämyksistä elämässäni.

Mistä on oikein kyse? Valotetaan hieman taustaa. Nits, Hollannin kuuluisin bändi Suomessa, huomattavasti enemmän poppia kuin rokkia, perustettu jo vuonna 1974, noin 20 laadukasta albumia, joista uusin nyt syksyllä ilmestynyt Strawberry Wood (09). Jäljet johtaa Abbey Roadille, sekä musiikillisesti, että ennen kaikkea uuden levyn yhteydessä joka on levytetty kyseisessä legendaarisessa paikassa. Toimittaja, kulttuurihenkilö Seppo Pietikäinen käytti levyjä myydessään mainoslauseena: ”nyt lähtee Abbey Road samassa paketissa”

Alun ekstaattinen tunnelma vaihtui toimivaksi leikkisyydeksi, joka nimenomaan tämän bändin kohdalla toimii, yksi bändiä kuvaava määritelmä onkin: uusiutuminen. Pitkän uransa aikana Nits on kerennyt luomaan varsin monipuolisen musiikillisen kaaren, lähtien alkuaikojen syntsapopista, jalostuen 80-90-lukujen vaihteessa omintakeiseksi ja koskettavaksi popiksi, kokeillen minimalistisia ja klassisen musiikin sävyjä ja viime levyillä palannut alkulähteelleen, eli The Beatlesiin. Hyviä Nits-levyjä ovat mm. In the Dutch Mountains(87), The Hat(88), Ting(92) ja Wool(00)

Rutiini ja hyvät biisit pitivät otteessaan läpi keikan, harmi vaan että muistissani oli vielä neljän vuoden takainen Nits-keikka pakkahuoneella, joka ylitti kaikki odotukset. Tätäkään keikkaa ei voi missään nimessä huonoksi haukkua, sanoisin erinomaisen hyvä normaalisuoritus, mitä se sitten tarkoittaakin? Nitsin puolesta on sanottava, että harva bändi satsaa visuaaliseen ilmeeseen yhtä mainiolla tavalla, monipuoliset taustakuvat vaihtuivat biisien myötä, tehostaen keikan taiteellista tunnelmaa.

Keikan ehdoton heikkous oli yleisön vähyys, verrattuna edelliseen keikkaan jolloin pakkahuone oli miltei loppuunmyyty, nyt paikalla oli ehkä neljännes siitä. Sunnuntai-ilta ei ole paras keikkapäivä ja voi olla taloudellinen taantumakin vaikuttuu?

Takkiin jäi koskettava alku, erittäin toimivassa kunnossa oleva bändi sekä lukuisat hyvältä kuulostavat uuden levyn biisit, joista mieleenpainuvin oli ”Nick in the house of John”, joka kertoi jo edesmenneen folkartistin Nick Draken vierailusta John Lennonin talossa. Uusi levy täytyy laittaa ostoslistalle, ehkäpä jo ensi viikolla levykauppa kutsuu?

Mitä haen musiikilta?

Viime vuosien aikana musiikin kulutus on kasvanut rajusti. Osasyynä lienee musiikin helppo saatavuus nettiteitse, mutta se ei selitä kaikkea. Jotain on muutakin on tapahtunut? Miksi musiikki on näin tärkeässä osassa? Liekö se jonkinlainen kiireisen elämän tasapainottaja tai itse kiireen muodostaja? Hyvä kysymys, ajoittain tuntuu siltä että fanaattisen(?) sitoutunut musadiggailu tuo elämääni kiireen tunnun, on niin paljon hyviä levyjä kuulematta ja keikkoja katsomatta. Toisaalta juuri näiden kautta tulee mielettömän hienoja elämyksiä, hurmioituneita tunnetiloja ja mielen tasapainoa, mutta tuleeko niin paljon että tämän mittakaavan musadiggailu olisi perusteltua?

Okei, mietitään normaalia viikkorytmiäni. Normaali viikkotyöaika, työmatkoilla musaa autosterkoista tai mp3-soittimesta. Arki – illoin helposti tunti pari musablogien ja levyjen pläräykseen. On ne pakolliset nettilähteet joissa on käytävä: hypemachine, elbows, tsururadio ym. kaikki paikkoja joissa ihmiset jakaa mp3:sia, on vaikea olla vastustamatta kiusausta ja ladata jonkin artistin uunituore biisukka. Musiikkia helposti kertyy koneelle yli äyräiden. Viimeisen tsekkauksen mukaan ämpäreitä on yli 50gigaa, periaatteessa ei mikään valtava määrä verrattuna joihinkin ”ammattilataajiin”, mutta sen verran liikaa että helposti jää puolet kuulematta tai ainakin levyihin tutustuminen jää heikoksi. Niin, olen nyt viikonlopun aikana väijynyt hetkeä, jossa kuuntelisin kaikessa rauhassa vinyylin alusta loppuun sohvalla istuen levyn lyriikoita diggaillen. En ole vielään löytänyt hetkeä ja nytkin kiirettä pukkaa Nitsin keikalle, jota ei vaan voi missata! Miksei muka? Myöhemmin tästä lisäperusteltuja, olkaa kuulolla…

Tarkkaavainen lukija kysynee: mistäs moinen määrä ladattua musaa? Ihan netistä virallisteitse ostettua, kenties? Kröhöm…tässä noudatan tiettyä rahan oikealla tavalla jakautumisen lakia, vaikka osa(suuri osa?) levyistä tupsahtaakin koneelle ihmeellisen ilmaisesti, niin maksan velkaa tästä kuluttamalla liian suuria euromääriä vinyyleihin ja harkittuihin Cd-ostoihin. Tosiasiahan on, että melkein yhden käden sormissa on ne ihmiset, jotka eivät olisi ladanneet tai saaneet netistä ilmaista musaa.

Kello repii varttia vaille seiskaa, Pakkahuoneen ovet aukeavat seiskalta, Hollannin ihme The Nits aloittaa shownsa kasilta. Tässä olisi tilaisuus perääntyä, yksinkertaisesti sanoa isosti Ei tälle puoleensavetävälle livevedolle. Mutta tähän tarvittavaa voimaa ei löydy, antaudun taas musiikin edessä, toivoen taas jotain mitä en tunnista, jonkin kohdan täyttymistä sisältäni, kenties ehjäksi tai vapaaksi tulemista? Näin on hyvä, mutta siellä sävelien suloisessa viistokohdassa on jotain enemmän, vastaus kysymykseen mitä en ole osannut kysyä, jota olen etsinyt ikäni, mikä pienissä hetkissä tulee todeksi, keinuvaksi ja ihanaksi olotilaksi, armolliseksi unohdukseksi.

Dave, Hän elää! - Winter's live series vol.1

Kokemukset Dave Lindholmin livekeikoista ovat vaihtelevia, yleensä ne ovat olleet soolokeikkoja pitkin poikin Suomea ja valitettavan usein rutiinitasoisia sellaisia. Jossain 90-luvun vaihteessa taisi hapan maistua Davelle sen verran paljon, että se lienee yksi syy keikkojen vaihtelevaan tasoon. Toisessa ääripäässä ovat Daven huippukeikat, joita muistojeni reppuun on kertynyt useita. Yksi parhaita oli 90-luvun puolen välin Ganpaza Gypsies- kokoonpanolla vedetty keikka Raahen sen aikaisessa Ramos-ravintolassa. Rytmiryhmä toimi loistavasti, kuten Daven ääni ja kitara, tuolloin kuulin parhaan version ikinä Bluesoundsin klassikosta The W.O.R.L.D.

Tästä voikin päätellä, että olen nähnyt kyseisen herra Limppusen sangen monta kertaa? Kyllä, näin on myönnettävä. Daven keikoille tulee helposti mentyä, ihan pelkästään sen takia että Dave kiertää lakkaamatta ympäri Suomea, jonkin asteinen Dylanin Neverending Tour on käynnissä, paitsi hiukka pienemmässä mittakaavassa.

Odotuksia tämän iltaiseen Dave-keikkaan ei juurikaan ollut, siispä täydellisen timanttinen soolokeikka tuli täytenä yllätyksenä. Samalla pääsin korkkaamaan paikallispubini Mr.Sherwoodin. Baarin yleisö/asiakasjakauma oli yllättävän nuorta, kaltaisiani väistämättä keski-ikäistyviä, jo orastavan tai isomman vatsakumpareen omaavia tapauksia oli baarissa vähemmistö.

Pari biisiä oli mennyt kun hyppäsin junaan, kolmas biisi oli tuttua kauraa: ”tätä iloista siltaa et kävele yksin, et kävele yksin et milloinkaan”. Hymy nousi suupieleen, kitara soi komeasti ja Daven laulukin erottui mukavan selkeänä, osasyynä tähän oli ilmeinen nollalinja, vesituoppi oli laskettu kaiuttimen päälle ja esiintyminen oli kautta linjan skarppia. Ensimmäinen suomenkielinen akustinen setti piti sisällään paljon ilmeisiä, mutta verevästi esitettyjä hittejä, kuten ”tupakka, viina ja villit naiset” ja ”Jatsikansa tulee”. Eka setin positiivinen yllätys oli uuden Lahti(09) levyn ”Elämää 1800-luvulla”. Biisi rullasi sen verran komeasti, että siinä voisi olla ainesta tulevaksi keikkaklassikoksi? Sen sijaan edelleenkin ihmetyttää tämä ”Joo joo mä rakastan sua”, kappale jossa ei ole mitään ideaa, ei melodiaa, ei sanomaa, ei yhtikäs mitään. Mielestäni ihan surkean tasoton ihmissuhderenkutus. Jostain kumman syystä biisiä soitetaan ja yleisön taholta toivotaan kautta vuosien. Okei, ehkä siinä jokin syvä sanoma voi löytyä, mut kiitos ei tänä iltana!

Toinen setti alkoi jo vartin kuluttua ja täydellä blues-vaihteella: ”Dust my broom”, ”That’s all right mama” ja Daven oma ”Love built a house”. Tässä kohtaa viimeistään lensin lopullisesti perseelleen, kitara eli ja hengitti Daven sylissä, ääni kumpusi aidosti tämän autenttisen bluesukon syvyyksistä, onko Suomessa ketään toista joka pystyy samaan, jolla on vastaava kokemus ja uskottavuus?
Noh, ehkä Tuomari Nurmiolla? Dave tekee sitä mitä Dylan toivoisi tekevän, jos ei olisi tullut niin suureksi tähdeksi, eli keikkailee pienimmissä kansan kuppiloissa mitättömästi itseään mainostaen, on yhteydessä paikkakunnan natiiveihin, joutuen joka ilta voittamaan yleisön kiinnostuksen puolelleen, taistelemalla kitarallaan baaritiskin vetovoimaa vastaan.

Tänä iltana Dave oli voittaja, yleisö ja ennen kaikkea häkellyttävän nuoret naiset pistivät joraten Daven kitaroinnin tahdissa. ”Pieni ja hento ote, siinä kaikki”, luulisi, että tuon kliimaksin jälkeen ei paljoa tarvitse? Dave palasi vielä kahden encoren kera, eka levyn Bo Diddleytä komppaava: ”Minun nimi on nimessun” rokkasi terävästi, ennen viimeistä biisiä: Dylan-lainaa ”Farewell Angelina”. Dave tunnusti idolinsa, musiikin tekemisensä lähteen. Kappale toimi kuin hengitys, vaivattomana ja selkeänä, kuin Daven omana biisinä. Niin, miltä Dylan levyltä kyseinen raita löytyykään?

Kaikki oli ohi klo:00.50, kaksi noin 50 minuutin settiä täyttä tavaraa, monipuolinen leikkaus Mr.Lindholmin urasta. Viiden minuutin pyöräily lähibaariin kirpakassa pakkassäässä ja viiden euron pääsylippu tuli moninkertaisena takaisin, jäi vain hymy, tyytyväinen tunne että reagoi tämän musiikillisen kutsun edessä. Kiitos, Dave!

Tahdon sinut vuoden levyksi!

Postilähetys kaukaa meren takaa; The Avett Brothersin: I and Love and You. Odotin sinua kaksi viikkoa, nyt lepäät raukeana levylautasellani, annas kun tunnustelen sinua!

Miten harvinaisen sileä levyn kansi, kiiltävää ja kovaa pahvia, avattavat kannet ja kaksi jämerää vinyyliä, tupla-albumi minkä lie armosta, kenties tuottaja Rick Rubinin?
Joskus on vain myönnettävä: - Helvetti, voi olla kaunis levy! Ja onhan tämä, kannessa on utuinen kuva inkkarimiehestä ja pääkallosta, avattavien kansien sisällä sydämellä kirjoitettu alustus levyyn. 13 biisiä, neljä levyn puoliskoa, vajaa vartti musaa/puolisko, eli käden täytyy käydä ahkeraan levyä kääntäessä.

Entäs sisältö? Haluaisin sanoa, että levystä huokuu jotain käsittämätöntä inhimillistä lämpöä. Olen ladannut toiveeni tämän levyn varaan. Mitä siis toivon? Olethan vuoden levy, se vielä nuoren ja elinvoimaisen bändin lopullinen läpimurtolevy, ehjä ja kaunis kokonaisuus, selkeän teeman omaava, eli: Rakkauden! Mihimpä muuhun nimi: I and Love and You voi johdattaa.

Levystä erottuu jo parilla kuuntelulla selkeitä huippubiisejä: January Wedding, And it Spreads, The Perfect Space. Lyriikat on painettu selkeästi levyn sisäpusseihin. Silmä löytää yksittäisiä lauseita, viisauksia, yksinkertaisuuksia, kauneutta, jotain mitä en ymmärrä. Enimmäkseen olen juuri avatun aarteen lumoissa, tietämättä vielä sen sisällön todellista arvoa.

Olet minulle uusi rakas, mutta en vielä tiedä kuinka rakas, vasta kun saan raivattua meille keskinäistä laatuaikaa, intensiivisempää vuorovaikutusta, niin silloin vasta tiedän oletko sinä se mitä odotin?

http://www.myspace.com/theavettbrothers

Kuka teki mestariteoksen?

Ja tarina jatkukoon…

Suokaa anteeksi ilmeinen otsikkoni, joka tosin sisältää totuuden vuodesta 1973, yhdestä niistä rokin suurista vuosista, jolloin mestariteoksia tuli solkenaan: Wingsin: Band On The Run, John Lennonin: Mind Games, Pink Floydin: Dark Side of The Moon, David Bowien: Aladdin Sane, Rollareiden: Goat’s Head Soup ja tietenkin The Who:n Quadrophenia(73)

Annan neulan pudota vinyylin mustalle pinnalle, ensiksi kuulen vain aaltojen ääntä, mutta sitten rävähtää: "Can you see real me, Doctor!" Aloituskappale ei jätä verevyydellään mitään moitteen sijaa, tarina Quadrophenista alkaa. The Real Me:tä seuraa väkevä instrumentaali nimibiisi ja levyn edetessä tunnelma ei kertaakaan pääse väljähtymään, biisit ovat korkeaa tasoa ja kokonaisuus mietitty. Mikä ihmeen Quadrophenia?

”Albumin tarina sijoittuu vuosien 1964–1965 Lontooseen, jossa mod-tyyli kukoisti. Tarina keskittyy Jimmy-nimiseen teiniin, joka kokee tarinan aikana psykologisia ja sosiaalisia muutoksia ottaessaan ensiaskelia aikuisuuteen. Albumin nimi viittaa neljään persoonatyyppiin, jotka vastaavat albumin päähenkilön vaihtelevia persoonallisuuksia ("Kovanaama", "Romantikko", "Hullu", "Kerjäläinen-Tekopyhä")."(Wikipedia)

Quadrophenia on siis omanlainen väännös Skitsofreniasta, jakautuneesta persoonallisuudesta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvaus ahdistuneen Mod-nuoren mielentilasta. Tupla-albumi on visuaalisesti vaikuttava tekele. Avautuvat kannet pitävät sisällään reilun kymmensivuisen visuaalisen tarinan levystä sekä lyriikat. Avautuvista kansista löytyy myös pitkä alustus Jimmyn tarinaan. Harmaasävyinen, ja fyysisestikin raskaalta tuntuva tupla-albumi on myös Who:n ja ennen kaikkea kitaristi/biisintekijä Pete Townshendin Magnus Opus, biisimateriaaliltaan kaikista vahvin levy. Tämän on myös Townshend itse myöntänyt.


Olen kuunnellut levyä aktiivisesti viime päivät. Aiemmin suhde levyyni oli varsin etäinen, itse asiassa hankin levyn vasta vuosi sitten, jonka jälkeen olen kuunnellut sitä varsin säästeliäästi ennen näitä päiviä. Toiset levyt ja kirjat ovat sellaisia että ne odottavat omaa vuoroansa pitkään, ennen kuin pääsevät vaikuttamaan kuuntelijaan tai lukijaan koko voimallaan.

Quadrophenian aika on nyt ja totisesti olen polvillani sen edessä, yhtä aikaa voimaantuen ja nöyrtyen tämän taiteellisesti korkeatasoisen ja hyvin intohimoisen teoksen voimasta. Levyllä ei ole yhtään suurta hittiä, 5:15 on se tunnetuin biisi. Ehkä tämän hitittömyyden vuoksi levy on jäänyt merkillisellä tavalla varjoon. Hyvin harvoin nykyisin Quadropheniaa nostetaan esiin kun puhutaan merkittävistä rock-levyistä, Who:n tapauksessa merkittävän levyn tittelit useimmiten saavat: Tommy(69) ja Who’s Next(71) jotka totta kai ovat armottoman hienoja plattoja, mutta miksi Quadrophenia usein vaietaan? Syy voi olla niinkin yksinkertainen: harva on kuullut tätä levyä koskaan, ainakaan nykynuorisosta? Levy ilmestyi ceedeenä vuonna 1996 ja sen jälkeen mitään remaster-versiota ei ole julkaistu toisin kuin muista Who:n levyistä.

The Who:n ja melkein kaiken muun vanhan rokin ollessa kyseessä, se aidoin ja oikein formaatti on totta kai vinyyli, vaikka nykyisin vouhotetaan ihan kyllästymiseen asti siitä, kuinka hienolta esim. uudet Beatles-remasterit kuulostaa. Mutta minun mielestä sen ajan formaatti jolloin levy ilmestyi, on kaikista vakuuttavin. Niin ja kuka voisi vastustaa tätä vinyylien kansien tuomaa konkretian tunnetta? Ei ainakaan allekirjoittanut omassa vinyylifetississään.

Mistä siis aloittaa, milloin on Quadrophenian aika? Minulla se on tänään, jollain toisella ei liene koskaan. Tämäkin tarina, niin kuin moni muu, loppuu siihen ikuiseen sanomaan: rakkauden kaipuuseen ja sen parantavaan voimaan: ”love, reign o’ver me”
http://www.youtube.com/watch?v=nhVmPecME6M

Kuka oli ensimmäinen?

Tajusin juuri, että blogistamme puuttuu kokonaan The Who, tuo sähköisen rokin pioneeri. Aihe on sen verran suuri ja henkilökohtaisella tasolla merkittävä, että siitä kirjoittamisen täytyy epäonnistua surkeasti, tekstistä tulee pelkästään fanaattisen ylistävää, musiikkipedagogista vuodatusta suuren tunteen kera. Vai tuleeko…?

Riskillä sisään. Lauantai-ilta ja nivaska The Who-vinyylejä, juuri avattu kaljatölkki, valmius pikkuhiljaiseen nostatukseen kohti illan tummenavaa ydintä, siinä odottavia humalaisen rehvakkaita rokkipolkuja. Erinomaisia lättyjä vuosien varrelta, herkullisen särmikäs b-puoli kokooma Odds&Sodds(74), yllättävän verevä ”paluulevy” Keith Moonin kuoleman jälkeen Face Dances(81) sekä The Who:n ehdottomasti vaikuttavin ja kunnianhimoisin tekele, tupla-albumi Quadrophenia(73) joita omistan kaksi kappaletta. Ensiksi ilmoittautunut ja Who fanikriteerit täyttävä saanee toisen näistä levyistä…

Tämä on vasta alkua, musiikki ja ilta vie minua vääjäämättömästi, mitä ovatkaan ne erinomaiset biisit joita Quadrophenia pitää sisällään?

Tarina jatkuu ja täydentyy…

Sing it again, Rod!

Nippaan sterkoista pois Okkervil Riverin muodikkaan indiefolk-nostatuksen ja laitan tilalle ehtaa 70-luvun pierua, Rod Stewart vinyylin Footloose & Fancy Free(77).

Nyt on parasta olla allekirjoittaneella helvetin hyvät argumentit, miksi vitussa kuunnella Rodia tai yleensä kirjoittaa hänestä? Eikö muka olisi parempia ja muodikkaampia artisteja, innostavampaa ja aidosti luovaa materiaalia? Varmaan olisi ja ihan varmaan sellaisia jutun aihioita pyörii mielessäni, mutta Rod kerkesi ensin, varsinkin kun kaikki 70-luvun Stewart-vinyylit löytyy hyllystäni. Ansio vai häpeä? Tämä on myös viimeinen herätys A-Houndin suuntaan, nyt tarvitaan sevaripierun hälventäjää, täysin erilaisia juttuja, ettei blogimme olisi pelkkää 70-luvun vinyylihistoriaa…joka toisaalta ei olisi lainkaan hassumpi vaihtoehto!?

Mutta palatkaamme Mr.Stewartiin, on erittäin arveluttavaa tuhlata muutenkin niin kiireisiä arki-iltoja Stewartin 70-luvun kylläisimpien vuosien vinskyjen pyörittämiseen. Puhun ajasta jälkeen Every Picture Tells a Storyn(1971), joka on Rodin ehdottomasti vaikuttavin albumi. Seuraavana vuonna ilmestyi Never a Dull Moment(72), vielä kohtuullisen arvostettu albumi, jonka heppoinen Dylan-cover Mama You Been On My Mind nousi arvoon arvaamattomaan Nick Hornbyn 31 Biisiä kirjan myötä. albumilta löytyy myös Rod Stewart & Ronnie Wood yhteistyön helmiä, kuten Lost Paraguayos. Noina 70-luvun alkuvuosina Rod tehtaili omia soololevyjä ja bändilevyjä ristiin The Facesin kanssa(jossa Rod siis hoiti solistin virkaa). Monilla Rodin levyillä soittavatkin Facesin heebot. Legendan mukaan veijarit eivät aina tienneet missä sessioissa olivat, kenen levyä olivat tekemässä? Rod tosiaankin teki tuona vuosikymmenenä liki joka vuosi uuden albumin.

Seuraava levy Smiler(74) koostuu suurimmaksi osaksi covereista. Atlantic Crossing(75) oli Rodin lopullinen kaupallinen läpimurto Sailing hitteineen, levy on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja sisältää paljon laadukasta materiaalia. A Night On The Town(76) on myös laadukas platta, sisältäen useita vahvoja hitaampia vetoja The Killing Of Georgie.

Tuli vuosi 1977 ja juuri tämä Footloose & Fancy Free, kannen perusteella jo aika väsynyt levy. Viskigrogeja on laskettu alas muutama säiliöautollinen, on heilasteltu näyttelijöiden kanssa(Bond-tyttö Britt Ekland), ostettu makeita autoja ja kartanoita, tuhlattu paljon ja ympäristöä säästämättä. Millä vitun oikeudella? Luulen, että tuolloin ei mitään ilmastoasioita vielä mietitty, tehtiin vaan kylmästi levy vuodessa, raavittiin kasaan 3-4 omaa biisiä, palkattiin helvetin hyviä studiomuusikoita, juotiin ja pidettiin hauskaa sekä siinä ohessa pykättiin uusi levy. Hauskaa ja toimivaa? Noh, ainakin tämä kyseinen levy on yllättävän nautittava, hyvin soitettu, hyvin laulettu ja tässä on sitä jotain; musiikin imua.
Seuraava vuonna iso menestys jatkui: Blondes Have More Fun(78) sisälsi Rodin megahitin Do Ya Thin I’m Sexy.

Jotta tarina saisi jonkinlaisen päätöksen, niin on vielä nostettava esiin uunituore Stewart-platta Soulbook(09). Odotukset levyn suhteen olivat nollassa, ei voi kovin paljon odottaa levyltä jossa vanha elähtänyt raspikurkku tulkitsee aika kuluneita soulklassikoita, mutta yllätys oli sitäkin mukavampi, kyseessä on aidolla tavalla tunteikas levy joka tuo korvien kuultavaksi yllättävän asian: - ihan kuin Rodin ääni olisi parantunut? Kysymys kuuluukin: että voiko raspi kestää?

Tässä kuumaa jalkaa vuodelta 1977. Mikä bändi tuleekaan mieleen? Iso ja pyörivä?

Vuoden 2009 Rollaribiisit!!!

Löyhähköä listaa vuoden 2009 rollarivaikutteisista biiseistä, joista Jammin Pearli on ylivoimainen ykkönen, biisi olisi ollut Stonesin Tattoo Youn(81) helmiä jos olisi julkaistu silloin!


1. Pearl Jam: Fixer http://www.myspace.com/tenclub
2. The Black Crowes: I Ain’t Hiding
3. Jarvis Cocker: Angela
4. Conor Oberst & Mystic Valley Band: Nikorette
5. New York Dolls: Cause I Sez So

Ensi vuonna kenties kuulemme ehtaa ja originaalia uutta Stonesia?

Olipa kerran äänite...

Kuka enää kaipaa oikeita levyjä, ceedeitä, vinyyleitä tai kasetteja? Kaipaatko sinä? Levymyynti on tilastojen mukaan tippunut neljänneksen viime vuodesta. Nuoremmat sukupolvet ovat kasvaneet nettilatauksen maailmaan, vielä on onneksi ostavana massana 30-40-50kymppiset pohjanmaan reliikit, jotka syytävät rahaa suosikkiartistiensa tahmeille uutuuslevyille.

Itse tunnen välillä jonkinasteista häpeää mittavan levykokoelmani puolesta, kuin kyseessä olisi jokin lapsenomaisen keräilyharrastus, verrattavissa sarjakuvalehtiin. Jotain lapsenomaistahan tässä kieltämättä on, omistamiseen ja levyjen hellimiseen liittyvää juttua. Mielelläni otan hyllystäni nipun vinyylejä sunnuntaikuunteluun. Keittelen kahvia, lueskelen tai kirjoittelen jotain, vaihdan levyn puolta, välillä hiplailen levynkantta, uppoudun tutkimaan lyriikoita, ehkä nuuhkaisenkin levyn ajan patinoimaa pahvikantta. Siinä se aika kuluu mukavasti, niin kuin se ei muutenkin kuluisi liian nopeasti.

Rentoutuminen, erilaisten tunnetilojen läpikäyminen, energisointi, nostatus, pohjien otto, kutumeininki, turvallinen taustameteli, tietty ajallinen ja teemallinen kokonaisuus, äänite jonka tekoon on uhrattu paljon aikaa ja energiaa tai paljon päihteitä ja huonoa elämäntapaa.

Pakomahdollisuus epävalmiiseen maailmaan jossa kulkee jokin vaistonvarainen lanka pitämässä tarinaa käynnissä, musiikilliset palat, rokkaavat pirulaiset, korvasta sisään, vatsaan tai sydämeen, löytävät niin usein paikkansa.

Kaverini ihmetteli taannoin miksi en soita autostereoissani Mp3:sia? Perustelin olevani levykokonaisuuksien mies. Mutta voihan Mp3:ltakin soittaa kokonaisia levyjä? Se ei ole sama asia, koska siitä puuttuu äänitteen konkretia, fyysinen äänite johon on koottu hallittava määrä musiikkia mielelleni. Tarvitset sen hemmetin levyn, joko alkuperäisen tai poltetun, muuten musiikki hukkuu eetteriin, lipuu liian helppona ohi korvieni. (17.10.2009)

Modest Mouse, lyhyt oppimäärä

Modest Mouse on aina ollut bändinä vallan hankala tapaus, musiikillisesti rouhea ja intensiivinen, mutta harvemmin tulee kuunneltua kokonaan bändin levyjä. Yritin edellistä levyä ”We were dead before the ship even sank(2007)”, mutta tavaraa oli aivan liikaa, joukossa tosin erinomaisia biisejä, syitä miksi aikoinaan tartuin levyyn. Bändi on ollut kasassa vuodesta 1993 asti, levyjä on tippunut harvakseltaan, noin kolmen vuoden sykleissä, yhteensä viisi kappaletta. Bändin soundi kulminoituu pitkälti laulaja/kitaristi/lauluntekijä Isaac Brockiin, vähän huudahteleva laulutyyli, kuin vimmaa olisi ladattu liikaa tällaisen vaihtoehtoisrokin tarpeisiin.

Viime viikkojen aikana kiinnostuin jälleen kerran Modest Mousesta kun heidän uusi Ep-levynsä ”No one’s first and you’re next” ilmestyi. Kahdeksan biisin levy tuntui heti sopivan mittaiselta, Brockin yli-intensiivinen laulu ei käynyt tökkimään ja itse asiassa ep:ltä löytyi vallan herkullisia biisukoita. Aloituskappale Satellite Skin on perushyvää Modest Mousea, jäntevä ja mieleen jäävä biisi. Ep:n puolivälistä löytyy levyn suurimmat herkut, lempeän popahtava Autumn Beds ja tämän vuoden paras kitarabiisi, liki eeppinen Whale Song. Tähän kappaleeseen tiivistyy jotain erityisestä, sekä kyseisestä bändistä että epävireisen rockmusiikin voimasta, kappale etenee rohkeasti huojahdellen eteenpäin, kasvaa, säröilee itkevän kitaran säestyksellä kohti kliimaksiansa. Biisi ei ole kenties rakenteellisesti muotovalio, siinä on puutteensa, mutta tunnelmaltaan se on täydellisen epätäydellinen, biisi minun makuuni.

Loppulevy jatkaa hyvää linjaansa, mukavasti torvilla ryyditetty Perpetual Motion Machine keinahtelee maukkaasti. Jokaisella biisillä on oma vahva luonteensa ja samanaikaisesti ne pyrkivät välttämään ilmeisintä kappaleen rakennetta, levy ja koko bändi edustaa jonkinasteista vaistonvaraista epätäydellisyyttä, musiikissa on jotain samaa kuin Stoogesin tuotannossa, kappaleet tekevät välittömän vaikutuksen, mutta eivät alistu helppoon rock/pop-biisi kategoriointiin, tarttuvuutta ja koukkua on, mutta se koukuttaa pintaa ja lähitajuntaa syvemmältä, niistä hämäristä ja puoliunen kaltaisista kerroksista, jolloin rationaalinen järkemme on hetkeksi kytkeytynyt pois päältä ja vaistomme ymmärtää hetkessä kaiken, mutta herättyämme tunnemme vain lohdutonta menetyksen tunnetta, kun otteemme tuosta merkillisestä ymmärryksestä kirpoaa.

Koko ep näyttäisi olevan MySpacessa kuultavana:http://www.myspace.com/modestmouse

Ujo Fleetwood Mac (Doris 28.8.2009.)

Sehän on kuin Stevie Nicks, suoraan Fleetwood Macin 70-luvun kultavuosilta. Hiukset ovat tuollaiset ihanan vaaleat, kasvoissa samaa pientä somaa porsasta kuin Steviessä, aistikasta sierainta ja hämillistä huulta.
- Soita Rhiannon! Kaverini melkein huutaa vieressä.
Jotain pitäisi tehdä, nyt keikka soutaa ja huopaa, yrittelee ja kasailee, välillä melkein leimahtaa mutta pastissisävelet ja muiden jäsenten rokkitukkien kanssa patsastelut pitävät homman alkutekijöissä.

Keikka alkoi hienosti laulun ja kitaran säestyksellä, epäilemättä komeaääninen Salla Day ja ikityylikäs Timo Vikkula suorittivat herkän entreen. Mutta herkkyys pysyy, ei kasva keikan edetessä isommaksi, ei ainakaan rokimmaksi. Jossain kohtaa näyttää, että vokalisti uskaltaisi heittäytyä, mutta käsijarrun vaijeri pysyy kireänä, kun ei lähde niin ei lähde!

En tiedä, paljonhan tässä olisi ollut hyviä aineksia, kuten Sallan persoonallinen laulu ja nimimiehet taustalla, Vikkulan lisäksi Kevinin Ville Särmä kitarassa ja välillä rummuissa. Koko keikan perusote on hämillinen ja vähän ulkokohtainen. Eturivissä kyllä jotkin Hipster-Jampat kiljahtelevat joka biisin jälkeen tarpeettoman kovaa, ilman todellista syytä. Niin, aina pitää olla myötäilijöitä, jos ensiaskeleet ovat huojuvia, on totta kai ihan inhimillistä että alkumatkaa tuetaan.

Kieltämättä tuntuu siltä, että tässä ei soita bändi vaan väkisin tehty kokoonpano, hienot elementit on sekoitettu maukkaaksi sopaksi, 60-luvun Amerikkalaisen Garage-rokin tuntemattomat helmet herätetty uuteen elämään Suomalaisin apuvoimin. Biisit kuulostivat kyllä MySpacessa hyvältä ja varmaan kokopitkältä vielä paremmalta, mutta livekeikka ei tuo lisäarvoa, itse asiassa sammuttaa kiinnostuksen tutustua Them Bird Thingsin pystyyn kehuttuun debyyttialbumiin. Nyt vaaditaan tahtoa, ettei tämä lupaava(?) kyky ihan kokonaan unohtuisi.

Bussipysäkillä vaihtuu vielä A-Houndin kanssa ajatuksia nykyrokin tilasta, onko tänä vuonna ilmestynyt yhtään todella merkittävää rokkilevyä? Decemberists? Ei ainakaan tähän astisella kuuntelulla. Wilco? Peruskauraa. Dylan? Heheh. Grizzly Bear? Ehkä hiukka yliarvostettu. Dirty Projectors? Hirveääkö(?) Ja monet muut albumit jotka eivät ole täysin vakuuttaneet. Mistä tämä johtuu? Onko kyse musiikin laadun hienoisesta huonomisesta, että klassikkoalbumeita ei juurikaan enää synny? Vai onko oma musiikkimaku juuttunut tiettyyn indie/singer/songwriter -genreen, joka ei salli vaikuttua toisen tyylisestä musiikista, kuten rapista ja erilaisista raskaan musiikin muodoista.
Vai onko tapahtunut pahin mahdollinen vaihtoehto, rokki ei enää vaikuta samalla voimalla kuin nuorempana, musiikillinen tunne-elämys on muuttunut laimeammaksi, tietoa ja kuunneltuja levyjä on jo aivan liikaa, se musiikin neitseellinen elämys on menetetty. Onko näin? Pitäisikö polttaa levykokoelma tai alkaa kunnon musapaastoon, jonka jälkeen kuuntelemisen nälkä olisi hirmuinen ja arvostelukyky olisi pudonnut nilkkoihin, kaikki uppoaisi aina Bon Jovista Madonnaan.

En kuitenkaan aio menettää toivoani tai kääntää selkääni rokille, en ainakaan tänään. Loppuun pieni musaknoppi; mikä bändi teki v.1979 loistavan ja ehkä tänä päivänä hiukan unohdetun tupla-albumin?

Ja niin vinyylisoittimeni kannen jousi taas narahtaa kun levy asettuu alustalleen, matka alkakoon kohti tihenevää lauantai-iltaa…

Muistuma usvan takaa

Mitä sanoo bändin nimi Prefab Sprout sinulle? Tuskin paljonkaan, se voi olla etäisesti tuttu nimi jostakin yhteydestä. Mitä nimi oikeasti pitää sisällään? Sanoisin, että yhden länsimaisen populaarimusiikin hukatuista pop-helmistä. Bändin ura on kohtuullisen pitkä, ensitahdit on lyöty jo vuonna 1982. Tähän päivään kestänyt tuotannoltaan niukka ura on poikinut vain 7 studioalbumia ja kahdeksas on ilmestymässä syyskuun alussa.

Millaista tämä musiikki on? Kerron tarinan. Melkein 20 vuotta sitten suoritin asevelvollisuutta kaukana pohjoisessa Sodankylän jääkäriprikaatissa. Olin iltapalalla prikaatimme keittiössä, kun kaiuttimista kuulin biisin jossa laulettiin Jesse Jameksesta. Biisi kuulosti hämmästyttävän tutulta ja ajattomalta sekä erinomaisen hyvältä. En tunnistanut bändiä tuolloin Prefab Sproutiksi. Asia vaivasi minua sen verran, että meinasin kysyä tupamme Dj:ltä että sanooko tällainen ”diskobiisi” nimeltään Jesse James mitään? En kysynyt sittenkään, ujous voitti, olihan tällä kaverilla ”puukon kahvassa” 47 kaadetun naisen lovi. Siitä olin varma jo tuolloin, että musiikki oli tehty minulle, yksinäiselle takarivissä seisoskelijalle, sumeasilmäiselle romantikolle, jonka nuoruus oli pelkkää paksua unelmausvaa. Onneksi tuolta usvasta noustiin myöhemmin…

Muutama vuosi tapauksen jälkeen kappale tuli luonnollista tietä luokseni, eli Epesin postimyyntiluettelon kautta, jolloin tilasin kokeilumielessä Prefab Sproutin ajattoman klassikkoalbumin Jordan, The Comeback (1990). Albumin ruotiminen, eli ylistäminen vaatisi toisen blogijutun, ehkäpä palaan albumiin tuonnempana.

Prefab Sproutin musiikki on täynnä sitä yksinäisen haavetta, hylätyn pojan mahdottomiin mittoihin paisunutta kaipuuta, lainsuojattoman huonoja valintoja, tähtitaivasta, täydellisen kirkasta valokuvaa ensimmäisestä polttavasta rakkauden kaipuun hetkestä. Se on musiikkia jonka ensivaikutelma voi olla täysin mitäänsanomaton tai kammottavan siirappinen, se on musiikkia jonka kuulaassa kauneudessa noustaan yhä korkeampiin ja ajattomiin säveliin. Se on avonaisen ja vähän haavaisen sydämen musiikkia, siksi helposti myytävää ja tavallaan itsestään selvää, mutta jostain kumman syystä ollut monien korvaparien ulottumattomissa.
http://www.youtube.com/watch?v=RqSSNi8ta28

Suuri huijaus!

Ensi alkuun on ilmoitettava, että seuraavat mielipiteet ovat henkilökohtaisia, kärjistyneitä ja tunteen värittämiä. Tosin vaakakupissa painaa oma käsitykseni länsimaisesta populaarimusiikista, ennen kaikkea maanläheisemmän rytmimusiikin arvostus, eli rock’n’ rollin.

Ketä voi kutsua Popin Prinsessaksi tai Kuninkaaksi? Millainen titteli se oikein on ja kuinka tarpeellinen? Kun Herra Jackson siirtyi manan maille, niin kuinka paljon se heitti vettä myllyyn äskeisen Madonnan konsertin suhteen? Nyt tai ei koskaan, tämä on ainutlaatuista, kuinka Suomea nyt hellitäänkin mielettömällä konserttielämyksellä jne.

Periaatteessa minä en vihaa Madonnan musiikkia, ”Ray of Light” on ihan pätevä levy, enkä Madonnaakaan ihan täysin prosenttiyksiköin, mutta tunnen suurta vastenmielisyyttä sen suhteen kuinka sokeasti ihmiset halusivat päästä katsomaan Madonnan konserttia, myös sellaiset jotka eivät hänen musiikistaan ole juurikaan perustaneet. Niin, kyseessä lienee Suomen euroviisujen kaltainen ”once in a lifetime” tapahtuma, suurin konsertti ikinä, poptaiteen ylivoimaisin kliimaksi maamme kamaralle.

Tämä poptaide onkin vasta kummallinen juttu, se aiheuttaa itsessäni suuren vastenmielisyyden tunteen. Pidän suurten viihdeartistien konsertteihin kuuluvan rouheaa ja rokin värittämää musiikillista ydintä, arvostan musiikkia joka on soitannollisesti riittävän taidokasta, tunteenomaista ja mahdollisuus mennä spontaanisti sivuraiteillekin, nostaa luovalla tavalla konserttielämystä uudelle tasolle. Niin, miksi sitä kiertelemään, olen rokkikeikkojen mies, en tällaisten teennäisten megapoppikonserttien. Mutta voihan Madonna kaikki nuo kriteerit jollekin toiselle ihmiselle täyttää ja ylittääkin, mutta mikään ei tee hänestä rokkimimmiä, kuin esimerkiksi Patti Smithistä tai Chrissie Hyndestä.

Mutta tämäkään ei selitä kaikkea inhoani Madonnaa kohtaa. Madonnan joka ottaa valtuuksia miespuolisilta viihdeartisteilta, on itsenäinen, määrätietoinen(paljon määrätietoisempi kuin monet rokkarit, ehkä juuri siksi tavattoman tylsä), pitää kakskymppistä rakastajaa, tekee kaikkensa että pysyy nuorena…Bang! Tässä on se tärkein ero rokkareihin(myös naispuolisiin), heidän ei tarvitse näyttää ikäistään nuoremmilta, ei enää, kun Rolling Stones on raivannut tien aurinkokuivatulle nikotiini-iholle. Madonna yrittää olla edelleen ulkoisesti nuori, rokkareille riittää olla sisäisesti nuori. Madonna on vanha folioitu kermaleivos, jonka sisus on jo pahoin pilaantunut, se näyttää ja ehkä kuulostaakin hyvältä mutta se ei enää pysty heräämään henkiin tai uusiutumaan…niin, milloin Rollarit ovat uusiutuneet viimeksi? Pointtihan on siinä, ettei heidän tarvi, koska he ovat parhaimmillaan uskollisia omille juurille, alkukantaiselle bluesille ja rytmimusiikille.

Yhtään keikka-arvostelua en ole lukenut Madonnan konsertista, mutta voin kuvitella että ne ovat yksipuolisen ylistäviä, median on paree tässä kohtaa vaan hypettää. Voin vain todeta; onneksi en ollut paikalla, kiitos ja anteeksi!

Paitsi viime tingassa luin Ilta-Sanomien arvostelun...Madonna oli hypännyt yleisön sekaan, siitä pointseja!

Syssymmällä

Alkuvuotta ja kesää voi kyllä kutsua erityisen kehnoksi ilmestyneiden levyjen puolesta? Mitä oikeasti hyvää ilmestyi? Parhaimmistona kenties Conor Oberstin Outer South vaiko Dylanin uusin ja oliko U2:n uudesta mihinkään? Ei ollut. Grizzly Bear ei sitten täysin vakuuttanut, vai…?
Muutama toivo löytyy vielä menneestä vuodesta: Kasabian ja Noah and The Whale, ensikuuntelun perusteella imua löytyy…
http://www.myspace.com/noahandthewhale

Onkin aika luoda katsaus tulevan syksyn levysatoon, jospa sieltä tärähtäisi muutama killeri, tärkeä ja tähän aikaan solutettu kuuntelulevy!?

Lokakuulle lupaillaan uutta Devendra Banhartin albumia What We Will Be, 14 biisiä, 50 minuuttia musaa ja Devendramaisen häröt kannet. Odotetaan mielenkiinnolla, edellinen albumi Smokey Rolls Down Thunder Canyon oli ainakin vakuuttava, liki klassikko

Liekin MySpace-sivuston mukaan uusi materiaali on kesytetty kasaan ja studioon marssitaan lähipäivinä. Saa nähdä materialisoituuko musiikki äänitteen muotoon jo tämän vuoden puolella, toivotaan parasta.

Midlaken tulevan albumin nimi Courage for Others on ollut tiedossa varmaan jo vuoden päivät, mutta itse albumi ei tahdo nähdä millään päivänvaloa. Useiden lähteiden selailun keskiarvon mukaan levy saattaisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.

Viime vuoden Folkrockin megakomeetta ja hieman jo ärsytyskynnystä rapsuttanut Fleet Foxes on joissakin yhteyksissä lupaillut albumia vuoden loppuun. Saa nähdä riittääkö aika, varsinkin kun Fleettareiden keikkakalenteri näyttää aika tiiiviiltä.

Vampire Weekendin kakkoslevyn teko on ihan viimeistelyvaiheessa, liekö jo valmiina? Julkaisuajankohdaksi lupaillaan syyskuuta, odotetaan vesikielellä.

Omaa rollarirock-musiikkimakua ilahduttaa erityisesti Black Crowesin uuden tupla-albumin Before The Frost…Until The Freeze julkaisu. Esimakuna hieman epä-Crowesimainen biisi I ain’t hiding on ladattavissa ilmaiseksi bändin kotisivuilla. Hyvää kamaa. http://www.blackcrowes.com/

Jo tulleita...tai oikeastaan verkkoon vuotaneita syysuutukaisia ovat muun muassa: Arctic Monkeys, Mew, ja Muse, joista Mew ainakin kuulostaa hyvin lupaavalta

Työn alla on muitakin odotettavia albumeita, kuten uutta Shinsiä, Radioheadia ja huhujen jopa uutta Rolling Stonesia…mutta kaikki tämä herkku vasta ensi vuoden puolella.

Naamat!

Mikä on totta ja mikä on keksittyä, mikä on mielenkiintoista ja mikä tarpeellista? Nämä kysymykset vievät minut jonnekin 70-luvun hämärään ja tietenkin rokin pariin. Istun baarissa ja katson kuinka viereisessä pöydässä remuaa iloinen retkue, joukko näyttää tutulta, erotan Stewartin Rodin, Woodin Ronnien, Lanen Ronnien…kunnes tajuan kyseessä olevan The Faces-bändin. Ilo on ylimmillään ja yhtäkkiä saan tuopista päähäni!

Tarinan alku jää alkutekijöihin, sillä tämä poikien repaleinen vinyyli tempaa minut mukaan. Sivusta leikattu halpis-levy aikoinaan, repeytyneet kannet, vinyylikiekon painallusjälki, likainen ja tahmainen vinyyli, juuri sellainen mitä eniten arvostan(?). Ja tuo elämäntyyli, pahanmaineinen ja huoleton, sellainen johon tämän ajan veromaksajilla ei ole juurikaan rahkeita.

Joskus vinyyli vaan kuulostaa saatanan hyvältä, kuten nyt. Löysin The Facesin erinomaisen kakkoslevyn Kangasalan rompe-päiviltä pari viikkoa sitten. Mukavan oloinen maalaismies möi seitsemän vinyylin satsin kympillä, kattauksesta löytyi Facesin ohella Cat Stevensiä, Rod Stewartia ja Eric Claptonia. Sarjassamme elämää suurempia levylöytöjä, tämä oli niitä.

Levyn aloitus Miss Judy’s Farm nakuttaa naulaa otsaan, rouheaa soundia, iskevää ja helevetin autenttisen kuulosta, jonka täytyy olla myöskin vinyyliformaatin ansiota. Soitto on kautta linjan irtonaista ja rentoa ja biisit ovat yllättävän laadukkaita…siinä mielessä yllättävän, etten aiemmin ollut juurikaan korviani lotkauttanut tälle rollari-kopiolle. Totta kai jäljet johtavat Rollareihin ja Keith Richardsin kitaranräminään, sillä täytyihän kitaristi Ronnie Woodin uida jo tulevan emobändinsä pirtaan. Pari vuotta tästä, niin Ronnieta jo ”salakuljetettiin” Rolling Stonesin uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin tilalle.

Ihmetellä täytyy, miten tällaisia soundeja ei enää saada aikaiseksi? Onko levyt miksattu jotenkin liian siloisiksi, soundin särmät on viilattu kuriin ja siinä samalla on tapettu levyn musiikillinen ydin. Tämä levy kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi vieressä, kolistelisi soittimiaan, tipauttaisi tupakan natsan lattialle palamaan ja haistaisin kuinka englantilainen kokolattiamatto saisi pienen hiilloksen aikaan, lisäten musiikillisen elämyksen aistipintaa kuulosta hajuksi, melkein kosketukseksi…

Kosketustahan tämä on, luoksetulevaa todellista rokkenrollia joka riisuu aseettomaksi. Tämä on myös sellainen levy jonka tekee mieli laittaa heti uudestaan soimaan, taidan tehdä sen saman tien…

http://www.youtube.com/watch?v=rnfbGWX_2CU

Hekin ovat rokin alkueläimiä

Tampere, kesäloman viimeinen viikko, New York Dolls Pakkahuoneella, ei siis hassumpi tärppi. Kerkeän hikisenä paikalle, takana voitokas puistofutismatsi. Pummaan naiseltani 10 euroa virvokkeisiin, annan suukon ja riennän sisään. Vaihdan hikiset pelikamppeet Pakkiksen vessassa rentoihin kesävetimiin, loiskin hädissäni saippuavettä naamalle lavuaarin yllä, löydän vielä ohuen nipun käsipyyhkeitä, kuivaan niillä naamani ja riennän baaritiskille. Heti kärkeen jäävesi ja olut-tuoppi. Vettä siemaillessa venyttelen samalla pohkeita ja etureisiä.

Siinä ne sitten ovat lavalla edessäni, koko retkue, niin kuin Juho Juntusella on usein tapana sanoa. Ensiksi katse kiinnittyy laulaja David Johanseniin, joka on kuin ilmetty Mick Jaggerin velipuoli, ihan samanlainen hoikka töröhuuli, epäilen että tästä yhdennäköisyydestä ei ole rock-piireissä puhuttu tarpeeksi!? Bändin soittovolyymi on yllättävän kova, niinpä siirryn kaiuttimen vierestä keskemmälle salia.

Miten Tampere voi tänä iltana? Väkimäärän puolesta aika vaisusti, Pakkahuone on tuskin puoliksikaan täynnä. Yleisöstä on bongattavista paljon rokkirokuja, ontuvia Keith Richards ja Ronnie Wood kopioita. Ehkä rokkijätkien tehtävä ei ole jorata, vaan edustaa sinnikkäästi juuriaan, tässä tapauksessa umpimielistä Pirkanmaalaisuutta, sillä yllättävän vaisua ja paikoillaan pysyvää on yleisön liikunta sinänsä laadukkaan rock-show:n edessä.

Laadukasta ja itsevarmaa, mutta ei niin itsevarmaa että olisi jättänyt hieman tekemällä tehdyn ja yleisön huudattamiseen perustuvan lava-show:n takavasemmalle. Ei silti, kyllä bändin soitossa oli selkeää yhdessä tekemisen riemua, humoristista mokailua ja hassuja kommentteja. Suomi-lintu, Dollsin basisti Takamäen Sami soitti ja rokkasi mahtavalla otteella, yhtälailla toinen kitaristi, bändin toinen alkuperäisjäsen Sylvain Sylvain oli varsin pirteä tapaus. Vokalisti Johansen hoiti leiviskänsä rennolla rutiinilla, mikä tuollaisesta ruttunaamaisesta kapeapepusta lähtee selkärangan ydinnesteestä asti.

Miten se on, kuinka merkittävä bändi tässä on oikein kyseessä? Kovastihan New York Dollsia arvostetaan…mutta arvostaako kukaan muu kuin entisen Hanoi Rocksin jäsenet ja heidän faninsa…ja onko kukaan oikeasti diggaillut niiden levyjä tai tietää yleensä niiden nimet? Okei, Trash, Pills, Personality Crisis, siinähän niitä merkkibiisejä ja kyllä vain niistä nytkin oli erotettavissa jotain merkittävyyttä ja rokin vaarallisuutta, vaikka kahta niistä en ollut koskaan aiemmin kuullut ja Trashinkin kuuntelin vasta tänään eka kerran.

Pakkahuoneella näitä bändin materiaalin tuntevia faneja ja mukana rokkaavia oli muutama kymmenen, suurin osa Manse-Urpoista seisoskeli ilmeettömän ryhdittöminä salin laitamilla, kuin olisivat eksyneet väärään paikkaan, todennäköisesti olivatkin. Niin, mitä he ajattelivat, miksi he olivat täällä ja miksi eivät rokanneet ollenkaan? Entä itse, rokkasinko? Nojoo, lievästi naputtelin jalkaa ja välillä ulvahtelin taputusten tahtiin. Mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että tunsin aika hyvin kahden viimeisimmän levyn matskua, jota tulikin kiitettävästi ja joka soi hyvällä intensiteetillä, häpeämättömänä.

Korvat soiden kotiin, jotakuinkin näin. Kai tällä 30 euron sijoituksella oli tarkoituksensa, vaikken sitä elämää suurta tunne-elämystä saanutkaan, mitä se sitten olisikaan, ehkä jotain sellaista minkä olisi voinut kokea aikoja sitten nuoruudessani. Mutta tunti ja kaksi, iloiset rokkiherrat kiittävät, heiluttelevat punaviinilaseja ja minä hurraan heille, muutaman metrin päässä hurraa sekaisin oleva tutunnäköinen nuori mies, tuohon sekavuuteen en vaan itse ole koskaan päässyt, ehkä olen jäänyt jostain paitsi, mutta oudosti nämä huojuvat rokkikeikat vetävät aina puoleensa, aina uudestaan.

Kesä on runoutta, musiikki on...

Rakas levyhyllyni, silmiäni hivelevät levyjen selkäpuolet
puhkisoitetut ja uudenkarheat aarteeni
Kelmeän suojamuovin sisällä kuin koomassa,
ajattomassa tilassa valmiina neulan yliajamaksi
Tuhannet muovikiekkoni, mieletön musiikillinen omaisuuteni,
sateisten sunnuntaipäivien iloni
Aina te siinä, jossain kohtaa tajunnassani,
ympärilläni
Rakkaat levyni, tänään aion livahtaa kauniiseen kesäiltaan
älkää peljästykö, etäisyys on vain hyväksi suhteellemme

KESÄLEVYÄ ETSIMÄSSÄ

Se on kehuttu melkein pystyyn, Fleet Foxes - äijä mikä lie Pecknold on sen nimennyt jo vuoden levyksi. Kyseessä on(en sano: ”tietysti”, koska se olisi lukijan musatietämyksen yliarvostamista) Grizzly Bearin: Veckatimest. Okei, löysin levyn biisit helpohkosti eri blogeista ja sain niistä poltettua kokopitkän itselleni. Hmm, tämä vaatii aikaa, tutustumme vielä toisiimme, mutta sinkkubiisi Two Weeks on erinomainen, yhtälailla kuin biisin video:
http://www.youtube.com/watch?v=tjecYugTbIQ

Bowerbirds, bändi josta netissäkin on vielä aika niukalti tietoa. Olisiko tämän ajanmukaiseen folk-rock genreen kuuluvan bändin uutukaisessa Upper Air kesälevyn ainesta? Mukavastihan tämä musiikki helkkyy, mutta valuuko ohi korvien? Mutta jotain jää takkiinkin, miltäs kuulostaisi tämä nykivästi polkeva Northern Lights: http://stereogum.com/archives/mp3/new-bowerbirds-northern-lights_069122.html

Suurimman toivon olen laskenut Dirty Projectorsin uutukaiselle: Bitte Orca. Bändi herätti mielenkiinnon viime syksyisellä Aids-kokoelmalevyllä ”Dark Was The Night” ja biisillä Knotty Pine, jonka taustoilla hönkäili ex - Talking Heads David Byrne. Bitte Orcaltakin olen löytänyt biisit yhtä lukuun ottamatta netistä. Kuuntelussa olen ollut säästeliäämpi, uuden musiikkielämyksen neitseellistä pintakerrosta en ole vielä täysin rikkonut. Tässä on paljon jotain mikä voi olla merkittävää uutta musiikkia tai sitten hikipäistä kikkailua.
http://www.myspace.com/dirtyprojectors

Mä, Bruce ja Ratina 2.6.2009

”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?

Mutta Mansen keikasta päällimmäisenä nousi pintaan Brucen rennon energinen esiintyminen. Ääni toimi huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten Olympia Stadionilla jossa Brucen ääni oli pahimmillaan melkoista käninää, tästä erityisesti kärsi herkempi materiaali, kuten toka levyn helmi Sandy. Helsingin vetoahan pidetään yleisesti Suomen keikoista parhaana. Ok, energia ja yleisön villitseminen oli tuolloinkin kohdallaan, mutta kyllä Tampereen keikka oli ehjempi, monipuolisempi ja ennen kaikkea rennompi.

Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?

Okei palataan takaisin Tampereelle. Sanoisin, että yleisö oli kiitettävästi mukana, vaikkakin kaikki vähemmän Brucen tuotantoa tuntevat odottivat sitä Born in the U.S.A:a ihan turhaan, yhtälailla kuin Riveriä, jonka allekirjoittanutkin olisi mielellään kuullut. Pienoisena miinuksena voisi sanoa tämän herkemmän osaston vähäisyyden, Bruce soitti isolla energialla isoja rokkibiisejä, muutaman akustisen vedon kun olisi pudottanut joukkoon, niin homma olisi parantunut entisestään. Uuden levyn biiseistä jäin kaipaamaan ennen kaikkea herkän merkityksellistä Life Itselfiä, joko nyt hukattua klassikkoa?

Encoreista aina voi olla montaa mieltä, joidenkin mielestä sinne kuuluvat Glory Days, Dancing in The Dark ym. itsestään selvät yleisönhuudatukset, mitäpä jos Mr.Boss lopettaisi konsertin vaikka johonkin harvinaisempaan akustiseen numeroon, riittäisikö rohkeus? Nojoo, loppulaukka Ratinassa oli joka tapauksessa upeaa kuultavaa ja jopa upeaa hypittävää, vaikka tämän option Manse jätti totta kai käyttämättä. Moni ihmetteli, että mikä olikaan se encoreiden kovin tutunkuuloinen kansanlaulu American Land? Kyseessä ei ollut Poguesin biisi, vaan Brucen oma veisu joka syntyi parin vuoden takaisen Seeger-sessions levyn jälkikuohuissa.

Ilma oli sopivan kesäkuinen, ei hellettä, ei koleuttakaan, aurinkokin paistoi muutaman armollisen tunnin taivaalla. Välillä täytyi katsoa ympärilleen ja kysyä itseltä: tapahtuuko tämä todella Tampereella? Aika monessa yhteydessä Brucen keikkaa verrattiin humoristisesti saarnatilaisuuteen, niin, aikalailla samoja hurmoshenkisiä elementtejä siitä kieltämättä löytyi. Ennen kaikkea energian välitys oli konsertin suurinta antia, toivon luominen, uskominen omiin arvoihin ja ihanteisiin, ja kun artisti tekee sen suurella sydämellä ja kaikkensa antaen niin se välittyy muillekin, erittäin merkittävä piirre herran konserteissa sanoisin. Jonkin sentimaalisen hetken aikana mietin, että onko Bruce ollut suurin vaikuttaja elämässäni, antanut sytykettä unelmilleni, näyttäen sen luvatun maan jota kohti pitää taivaltaa. Niin, miten on?
”Mister I ain’t a boy no I’m a man, and i believe in promised land”

Bruce the Wild, Bruce the Innocent.

Harvalta lienee jäänyt huomaamatta, miten Pomo on jälleen kierrossa myös uudemman rokupolven piirissä. Suomessa Damn Seagulls julisti joitakin vuosia sitten suureen ääneen oppi-isäkseen E-Street Bandin, ja maailmalla muun muassa Killersin sedät ovat olleet musaa ja kuontaloa myöten 70's -Pomon lumoissa. Oi aikoja. Jopa Bruce on itse ryhtynyt jäljittelemään jäljittelijoitään. Tämä ajatus tuli väkisinkin mieleen edellisen levyn Radio Nowhereä kuunnellessa.

Pomo. Juu, eräänlaista stadion-nostalgiaa tosiaan. Ajoilta jolloin tehtiin musiikkia Wembleylle, musaa joka oli vähän liian paljon Ullevin stadionin perustuksille. Musiikkia valkoisen duunarin mielenmaisemaan - Budweiser-six-packeille, baseball-lippiksille ja veekaseille. Juu, Born to Run, taannoin maailman parhaaksi äänestetty rock-albumi. Kaikkea tätä.

Mutta malttakaahan, kyseiseltä sedältä löytyy muutakin. Musiikkia, joka on juuri klubin kokoista, mutta pyrkii silti ahmimaan koko suurkaupungin yön. On olemassa levyjä, jotka on tehty tulessa, mielettömän, tuskin kontrolloitavan hurmion vallassa. Pomon toinen albumi The Wild, the Innocent & the E-Street Shuffle on näitä tuiki harvinaisia levyjä. E-street -poppoo oli vuonna 1973 jo muodostunut, mutta ei vielä nykyisessä kokoonpanossaan. Conanin maskotti Weinberg ei hakannut vielä rumpuja robotin lailla, vaan Vini Lopezin rytmissä on hävytöntä funk-potkua. Ranteiden ja lanteiden letkeys on viety äärimmäisyyksiinsä. Komppi meinaa aina karata käsistä, kuten E street shufflen Curtis Mayfieldin mieleen tuovassa loppurevityksessä. Clarence Clemmonsin saksofoni taitaa yllättäen olla kaikkein maltillisin instrumentti tällä levyllä.

Tuntuu kuin Pomo olisi vasta tullut täysi-ikäiseksi ja löytänyt viskin ja naiset, virittänyt tusinan ylistyksiä nousuhumalan, keskiyön humalan ja laskuhumalan ansioille.

Kappaleet ja sävellykset eivät ole olennaisia. Tämä levy on mielentila - jos kliseinen ilmaus sallitaan. Ei siis ihme että tämän levyn myötä, erään keikan jälkeen kriitikko Jon Landau saattoi todeta:

"I saw rock and roll future, and its name is Bruce Springsteen. And on a night when I needed to feel young, he made me feel like I was hearing music for the very first time."

Otto Talvio kehottaa perjantain Nytissä kysymään Pomolta, mikäli herra sattuu tulemaan Tammelan torilla vastaan, minkä vuoksi keikoilla ei käy lainkaan mustia faneja. Talvion näsäviisas pointti sikseen, mutta harvemmin kuulee valkoiselta mieheltä mustempaa (ja samalla irlantilaisempaa, van morrisonimpaa) musiikkia kuin Pomon toisella albumilla.

Bob Dylan, Then & Now

Se haisee, se rahisee, se tulee kokonaisena tietoisuuteni. Kannessa on iän tuomia painaumia, kurtistumia, säilynyttä kiiltoa, alkuperäisyyden varmistavia merkkejä. Levyn kannessa on levollisen näköinen, hieman pyöreäposkinen miehenalku, tyylikäs ja valmis luovan voimansa valjastajaksi.

Löysin sen tänään 15 eurolla Tampereen parhaasta käytettyjen levyjen kaupasta, Swampin Second Hand Storessa. En oikein voinut uskoa, että levy on oikeasti alkuperäinen. Tein tarvittavat googletukset ja asia varmistui: Kyllä vaan, ihan originaali brittipainos vuodelta 1963(Jenkeissä levy ilmestyi jo vuonna 1962).

Miltä se kuulostaa? Pelkäsin, että musiikki on haalistunut ajan myötä, mössöytynyt naarmujen ja tahmaisten, jo kuusikymmentä luvulla painettujen sormenjälkien alle. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kuulen ekan puoliskon neljännen biisin: Man of Constant Sorrow, en voi kun hämmästellä tätä originaalin levyn rahisevaa voimaa, uskon että Bob itse toivoisi tätä levyä kuunneltavan juuri tässä aidossa ajan patinoimassa kunnossa. Musiikki on tallella, ehkä syvempänä ja aidompana kuin niinä 60-luvun alkuvuosina?

Entäs Bob? Käsittääkseni Dylan ei arvosta levyä kovin korkealle, sillä täysin omia biisejä levyllä on kokonaiset kaksi, joista tunnetumpi Song to Woody on puhdas klassikko, jos joku ei tiedä, niin kyseessä on ylistys Dylanin esikuvalle Woody Guthrielle jonka vuoksi Dylan teki pyhiinvaellusmatkan 1960-luvun alussa kohtaakseen jo huonossa kunnossa sairaalassa olleen esikuvansa. Muuten levy rokkaa(?) kuin mikä tahansa vanhan bluesäijän originaali. Huomattavaa on Dylanin ajoittainen hurjaksi yltyvä laulu, joka tasaantui Dylanin uran edetessä. Tästä esimerkkinä biisi eka puolen hurja lopetus: Highway 51 ja toka puolen aloitus Gospel Plow.
Levyltä löytyy ensimmäinen levytetty versio(?), sittemmin The Animalsin tunnetuksi tehdystä laulusta House of the Rising Sun.

Levy ja alulla oleva ura josta puhumiselle ei tahdo tulla loppua, ei vieläkään. Niin, tämä kohtahan on vasta alkusysäys suuremmalle syväanalyysin mahdollisuudelle, miten levy istuu tuohon ajankauteen, miten saa merkittäviä rattaita jo liikahtamaan, kuinka merkittävä kivijalka se voi olla kokonaiselle uudelle sukupolvelle…monelle uudelle sukupolvelle.

Musiikki itsessään täyttää huoneen, tuo miellyttävän tunteen sisälle, jakaa jotain jo puoli vuosisataa sitten syntynyttä perintöä tai paljon paljon aiemmin, Bobhan oli vain pienen pieni musiikillinen välittäjä puuvillapelloilta lähteneen rytmimusiikin ja nykyajan välissä. En tahdo saada tarpeekseni tästä pienestä miehestä, minkä tietoisen tiedostamatonta uraa niin herkeämättä tutkiskelen ja josta koetan saada tarttumakohtia. Perkuleen koukuttaja!

Syntynyt tähän päivään!

Materiaa 38 vuoden takaa, kuuntelen kuinka se hengittää, rahisee ja rokkaa. Urat ovat syvenneet vuosien saatossa, raitojen väliin on tarttunut elämisen tukkeumia, onnettomuuksia ja onnenpotkuja, miten tämä kaikki on voinut säilyä tähän päivään asti.

Ollaan jo toisella puoliskolla, viivyttelevän torven puhalluksen kyydissä, hetkellä jolloin olet vaipuvassa sateisen alkukesän pehmeään uneen, juuri silloin kun tavoitat sellaista tunnelmaa mitä et ollut aikoihin muistanut, räikeän värikästä vuoden 1971 liikennettä, pölyä ja oransseja auringon heijastumia, kun kaikki oli tuoretta ja vastasyntynyttä.

Kuinka suloisen karheaa voi olla kaikki tämä minkä ihmismieli hädin tuskin muistaa, kuinka hauras onkaan se lanka tai johdatus joka on kuljettanut meidät vuoden 2009 alkukesään, eksyneen yhteiskunnan vääristymiin, piloille pureskeltuun maailmaan, sähköisen viestinnän turruttamaan tietoisuuteen, kuinka luulemme olevamme enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta autuaina suljemme silmämme kun historia yrittää meille jotain kuiskia.

Ennen kaikkea materian tuottama lämpö, ahnaasti levyn uria kyntävä neula, kymmenen raidan helminauha, joista jokainen on omalla paikallaan. Rakkaus tähän 38 vuoden kunniakkaan iän saavuttaneeseen hahmotelmaan, erinomaisten biisien kyllästämään rock’n’ roll albumiin, kun kapinassa oli vielä väriä ja luovuus pelkkää sisään-ulos hengitystä, luontevaa ja merkityksellistä.

Vielä kirsikka kakun päälle, tuon teräksisen vuoden kaihoisin ujellus, kyynelistä ruostuneen sulkakynän vakaa viiva, Moonlight Mile. Niin Rolling Stonesin ehkä vaikuttavin albumi Sticky Fingers(71) saapuu maaliin. Ennen kaikkea vinyylin alkuperäisyys, vetoketjukansi ja Andy Warholin suunnittelema maailma sen takana. Nöyrä kiitos tästä elämyksestä.