Levynkerääjän tunnustuksia

Olen levynkerääjänä saavuttanut taas kyllääntymispisteen, eli levyjä pursuilee ulos ovista ja ikkunoista, levymaterian paljous estää nautintoa, liian monta lättystä siellä sun täällä ovat huomiota vailla, kärsivällistä ja ajan kanssa tapahtuvaa kuunteluelämystä.

Ulospäin tilanne voi näyttää viattomalta. Kodin seinän levyinen levyhylly ei rönsyile vaan pitelee liimalaudan reunat rutisten hengitystään, että vieläkö tänne joku kehtaa tunkeutua? Minne ne levyt sitten kulkeutuvat, jos niitä salakavalasti netistä tilailen ja kirppareilta kotiin haalailen. Minäpä kerron. Komerojen ns. sallitut hyllyt ovat myös ääriään myöten täynnä, pikkaisen olen joutunut tinkimään omista vaatehyllyistäni, toivottavasti tämä ei näy ulospäin räjähtäneenä outlookkina. Mutta mitä paskempi levy, niin sen tie vie ulkovarastoon. Kestokassi ja sanomalehtipaperivuoraus estää nahistumiset. Tällaisia kasseja löytyy jo ulkovarastosta joitakin.

Ongelmia on edelleen. Pyöritän noin 300 sadan kirpparilevyn varastoa. Varasto luonnollisesti vähenee myyntikertojen kautta, mutta kerkeävät sormeni hiplaavat nopsaan kirppareilla levyjen selkiä ja Discogsin vakimyyjän listaa. Levyjä tulee sittenkin vähän enemmän kuin kerkeän niitä myydä eteenpäin. Ennen kaikkea John Mellencampit, Foreignerit, Pat Penatarit ja Simple Mindsit jäävät ikuiselle kiertoradallaan, kirpparilta toiselle, yhä uudestaan, muistona näistä levymyyntikokemuksista hintalappujen ilkeät rääpäleet kansipahvissa, eikä koskaan mene kaupaksi, en nyt ihan 20 sentillä viitsisi myydä. Mietin toisinaan, että mikä on näiden "paskalevyjen" lopullinen kohtalo, jos ne minun mittakaavani mukaan pitävät sisällään ihan hyvää musiikkia. En viitsisi niitä ihan heti Fidalle viedä tai sulattaa uunissa vinyylikulhoiksi. Levyissä näissä, huonoimmissakin, on usein tarina ja merkittävyys. Siihen minä uskon...ja sen takia minä tässä teille(ja itselleni) kirjoitan.

Tässä marraskuun pimeässä illassa olen jälleen kerran päättänyt asettua nettilevynostolakkoon, ei mitään turhaa selailua netissä ainakaan tämän vuoden aikana, eli lakko kestää vuoden loppuun asti. Suosin lakon aikana satunnaisesti kirppareita ja levykauppoja, ainakin uusin Rollari-levy pitää hakea ihan kivijalkalevykaupasta. Nyt on annettava itselle pikkaisen enemmän vapaata muutenkin niukkaan ilta-aikaan. Nyt voisin oikeasti ja ajan kanssa tutustua näihin levyihin...ja ennen kaikkea tehdä kaikkea muuta järkevää ja rentouttavaa.

Niin, jos jotain kiinnostaa tuo Simple Mindsin eeppinen kasarilevy: Street Fighting Years(89), niin sitä löydät melkoisella varmuudella kirppareilta...ja ainakin minulta kaksois-, kolmois-, ellei neloskappalein.

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.

Vähän uutta aaltoa ja futupoppia!

Viime aikoina levysoittimen neula on usein vanginnut kierrokseensa 80-luvun alun uuden aallon bändejä. Ehkä kevätkorva on vähemmän kriittinen ja pahimmat pakkaset ovat jo ohi, nyt voi vähän nuuskia uusia vanhoja tuulia, antaa korvakäytävistä valua sisään muutakin kuin paksua kantrirokkia tai muuta punaviininpehmeää singer-songwriter kamaa.

Osittain olen sitä mieltä, että juuri 80-luvulla julkaistiin ihan valtavasti silkkaa paskaa, musiikkia ilman mitään sisältöä. Turvallisina sisäilmastossa vietettyinä hetkinä, kun säätilat möyrivät ikävästi, on kovin vaikea innostua kehnoilla syntikoilla väännetystä futupopista, mieluummin sitä laittaa Leonard Cohenin kuiskailemaan taustalle ja laittaa leivän päälle tuplakerroksen juustoa.

Nimiä kehiin! Kyllä vaan, yhtenä hämmästyksen ja makustelun kohteena on ollut Simple Mindsin alkupään tuotanto. Simple Minds perustettiin vuonna 1978 Skotlannissa, alusta alkaen bändiä on luotsannut varsin pätevä rocklaulaja Jim Kerr. Kyseinen bändi julkaisi aika tiukan seitsemän studioalbumin sarjan ennen lopullista läpimurtolevyään Once Upon a Time(85). Bändin alkupään tuotantoa on kuvailtu muun muassa postpunkiksi, eurotranceksi tai art-rockiksi. Nyt soi taustalla bändin kolmas albumi Empires and Dance(80) joka on maukas ja kokeellinen sekoitus tuon ajan uutta aaltoa krautrock-vaikutteineen. Levyn aloituskappale I Travel potkii mukavan vinosti. Eräskin The Editors tulee mieleen.

Simple Mindsin ura on kestänyt näihin päiviin asti, bändin ylivoimaisesti paras levy ja ajaton rokki/poppiklassikko on vimmainen Sparkle in the Rain(84). Jossain kohtaa bändi ajautui enemmän musiikin keskitielle ja ideat ehtyivät, mutta tarkemmin muistellen(ja levyjä kuunnellen) ei bändi kai kovin monta huonoa levyä ole julkaissutkaan? Viimeisin platta Graffiti Soul(09) oli vahvempi korjausliike, näppärän tiheätunnelmainen kiekko. Ihan vinkkinä vaan, että tuota alkupään Simple Mindsia löytää eurolla tai kahdella kirpparilaareista, miksiköhän?

Toinen uuden aallon bändi jota viime aikoina olen kuunnellut on Magazine. Howard Devoton perustama brittibändi. Eka sinkku Shot by Both Sides oli pikkuhitti. Bändin kolmannen(ja ilmeisesti parhaimman) albumin The Correct Use of Soap(80) hommasin jo joskus 90-luvulla. Aika harvoin sitä on tullut pyöriteltyä. Nyt taas innostuin kun löysin Magazinen livealbumin Play(80) kirpparilta parilla eurolla. Vastaavanlainen mauttomuuden intohimo tässäkin bändissä kuin Simple Mindsissa, oikein voi kuvitella itsensä 80-luvun alun karuun ja ehkä vähän pieruntuoksuiseen diskoon.

Editors - On This Light And On This Evening

Olen aina niputtanut Editorsin samaan kastiin Interpolin kanssa, periaatteessa kunnianhimoista ja vaikuttavaa musiikkia, mutta jotain oleellista jää puuttumaan? Molemmat bändit ovat kriitikkojen ja myös ostavan yleisön suosikkeja, jossain määrin molempia pidetään tämän ajan laadukkaimpina bändeinä, mutta tähän päivään mennessä kummankaan bändin musiikki ei ole tehnyt minuun kovinkaan pysyvää vaikutusta.

Sellainenkin yksityiskohta löytyy vuoden reilun vuoden takaa, jolloin näin Editorsin livenä Helsingissä Finnair-Stadionilla R.E.M:n lämppärinä. Toiko livekokemus lisäarvoa bändin musiikkiin? Eipä juurikaan. Musiikin soittamisen intohimo oli korkealla, soitto ja laulu toimivat, mutta edelleen nousi sama kysymys: - Missä on se jokin? Se joka menee pinnan alle ja ravistelee!

Päätin antaa tänä syksynä mahdollisuuden Editorsin uutukaiselle In This Light And On This Evening(09). Levy joka on saanut musiikkilehdiltä varsin ristiriitaisia arvioita, osan mielestä kyseessä Editorsin paras levy, kun taas toiset pitävät sitä köyhänä Joy Division-kopiona. Niin, mitä me oikeasti tiedämme Joy Divisionista ja tuon ajan musiikista yleensä? Väitän edelleen, että harva on edes kuullut Joy Divisionin mestariteokseksi kutsuttua Closer(80) albumia.

Miksi aina nykyartistien vertauskohdaksi haetaan Joy Division, vanha New Order tai jossain tapauksessa Depeche Mode? Jokin asiantunteva kriitikko osasi onneksi yhdistää Editorisin uusimman myös alkuaikojen Simple Mindsiin. Yhtäläisyys kieltämättä löytyy, olen kuunnellut Editorsin uutukaisen rinnalla levyhyllystäni löytyvää Simple Mindsin esikoista Life in a Day(79) vinyyliä, joka julkaistiin pari kuukautta ennen Joy Divisionin esikoista Unknown Pleasures(79). Niin, kuka oli ensimmäisenä lähteenä luomassa tätä uuden aallon ”kylmää soundia?” Toki tästä voidaan vielä hypätä pari vuotta taaksepäin, Davin Bowien ”Berliini-levyihin” Low(77) ja Heroes(77) jotka olivat selkeitä ituja 80-luvun uuden aallon soundille.

Mutta uuteen Editorsiin, joko suhteemme meni uudelle tasolle, joko löysin bändin vaikuttavan musiikillisen ytimen, jonka täytyy olla olemassa? Levy alkoi varsin rauhallisesti, muttei huonosti nimikappaleella. Kakkosbiisi ”Bricks and Mortar” tunnelmoi jo varsin vakuuttavasti, kuten kolmonen ”Papillon”, jossa on muutenkin jotain merkillisen koukuttavaa. Levyn kappalemäärässä on onnistuttu, 9 biisiä on helpompi ottaa haltuun kuin vaikka 15. Kieltämättä levylle on eksynyt pari vaisumpaakin vetoa, ”Big Exitin” paksun löysään tunnelmaan en tahdo millään päästä sisään.

Ei silti, aika hyvin Editors sulattaa vaikutteet musiikkiinsa ja tekee siitä usein alkuperäistä kiinnostavampaa ja biisimateriaaliltaan selkeästi laadukkaampaa. Biisien puolesta haluan julistaa levyn hyväksi, melkein erityisen hyväksi. Mutta ”Se” jokin on minulta edelleen hukassa, epäilen että se johtuu laulajan sinänsä vakuuttavasta äänestä, joka kajahtaa komeasti ilmoille, mutta pitää sisällään annoksen päämäärättömyyttä, solisti ei tiedä mihin suuntaan kuljettaisi tämän sinänsä laadukkaan biisimateriaalin? Harmi, ehkä se ääni löytää maalinsa mutta oma korvani ei vaan pysty kuulemaan sen erinomaisuutta?

Tarinan kauniiksi lopuksi on mainittava, että Twilight Saga- nimiseltä soundtrackilta löytyy tämän vuoden ehdottomasti paras Editors-biisi ”No Sound But The Wind”. Tästä biisistä puuttuvat em. Joy Division, Simple Minds ym. vaikutteet, ollen soundiltaan varsin normaali tämän ajan biisi.

http://www.youtube.com/watch?v=Wq4tyDRhU_4