keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Graham Parker - Mies lasien takana

Ehkäpä juuri neljän vuoden välein tämä karhea miesääni läpäisee heikon suojaukseni, pyytää tulla rintakehääni möyrimään, karhealla tavalla tarinoita kertomaan. Ääni lienee yksi rokin persoonallisimmista tai toisesta näkökulmasta tarkastellen: vain yksi rokin multakurkuista. Kutsuivat häntä aikoinaan punkin kummisedäksi, debyyttialbumin Howlin Wind(76) aikoihin puhuttiin suuresta lupauksesta, joka lunastikin odotukset, ainakin omassa mittakaavassa, omassa ajassaan.

Elettiin 70-luvun loppupuolta, Graham Parker & The Rumour oli yksi uuden aallon kovimpia nimiä, kevyesti samassa uskottavuuskategoriassa The Clashin, Elvis Costellon tai vaikkapa Nick Lowen kanssa. Parker bändeineen teki puolenkymmentä tiukkaa albumia. Debyytti Howlin Wind(76) oli hyvä käyntikortti aiheeseen, kakkonen Heat Treatment(76) tiivisti tunnelmaa ja lisäsi soppaan soulahtavia sävyjä. Stick To Me(77) oli uuden aallon torvisävytteisen rokin juhlaa, vaikkakin Parker on myöhemmin paljastanut, että alkuperäiset (ja paremmat) nauhat tuhoutuivat ja levy piti äänittää uudestaan muutamassa päivässä vauhdikkaaksi tunnetun tuottajansa Nick Lowen kanssa.

Vuosikymmen huipentui rätväkkääseen livealbumiin Parkerilla(78) ja erinomaiseen Squeezing out of Sparks(79) studioalbumiin. Vuonna 1979 Graham Parker & The Rumour oli myös yksi Ruisrokin pääesiintyjistä. Kuka lienee muistaa noista ajoista tai tuosta keikasta mitään? Paikallaolijat ilmoittautukaa! Käsittääkseni Graham Parker ei ole muulloin Suomessa esiintynyt. Tämä biisi tiivisti tuon ajan Graham Parker & The Rumourin huikean energian ja asenteen: ”Hey Lord don’t ask me Questions”



Itse löysin Graham Parkerin vuonna 1989, jolloin nauhoitin Rockradiosta Parkerin karhean livetulkinnan kappaleesta: You Can’t Be Too Strong. Ihastuminen oli välitöntä. Jälleen yksi uusi rokin ääni, niin karhea, niin todellinen, multaisempi ja terävämpi versio Springsteenista(myös lyriikkapuolella?). Tuttavuus johti erinomaiseen livetallenteeseen Live! Alone in America(89) jolta em. kappalekin löytyi.

Parkerin ja Rumourin teiden erkaannuttua 80-luvun alussa, artisti itse jatkoi soololevyjen tekemistä. Syntyi kolme epätasaista ja tuotannolla pilattua albumia: Another Grey Area(81), The Real Makaw(83) ja Steady Nerves(85). Hyviä biisejä löytyi jokaiselta levyltä, mutta tuotantopuolella epäonnistuttiin raskaasti. Niin, toisaalta voidaan kysyä välttikö kukaan artisti noina aikoina kasarisoundia ja koneiden ylivaltaa?

Heräsin Parkerin musiikkiin hänen toisen ”kultakauden” alkuvaiheessa. Edellä mainittua livealbumia edelsi Parkerin juurekas paluualbumi: Mona Lisa’s Sister(88). Ilmaisu oli tiiviimpää, oli palattu perinteiseen singer/songwriter - ilmaisuun, kaikki turha oli kuorittu pois. Ratkaisu oli toimiva, sillä Mona Lisa’s Sister kuulostaa edelleen erinomaisen hyvältä ja luontevalta albumilta. Seuraava levy Human Soul(89) piti hyvin alkanutta tasoa yllä ja toi mukaan uusia sävyjä muun muassa soulista. Tähän omasta mielestäni Graham Parkerin luomisvoimaltaan parhaaseen kauteen sisältyvät vielä albumit: Struck By Lightning(91), Burning Questions(92) ja 12 Haunted Episodes(95). Jokainen näistä albumeista on minulle rakas ja jokaisesta niistä voisi kirjoittaa oman blogijuttunsa. Parkerin toista kultakautta löytyy niukalti Youtubesta, jotain kuitenkin, tämä kappale löytyy Human Soulilta:



Parkerin ura on jatkunut näihin päiviin asti. Ihan päteviä, välillä miltei erinomaisia albumeja on tipahdellut tasaiseen tahtiin. Tuoreimman studioalbumin Imaginary Television(10) hommasin taas vaihteeksi vinyyliversiona. Viimeisimmän tiedon mukaan Graham Parker & The Rumour olisi julkaisemassa tämän vuoden aikana paluualbumin Three Chords Good.

Aktiivisena levynkerääjänä olen tehnyt myös sen huomion, että Parkerin vinyyliajan tuotantoa on varsin hyvin saatavilla divareissa ja kirpputoreillla. Välillä ihan pahaa tekee kun näkee esmes em. Mona Lisa’s Sisterin parilla ekellä kirpparilla. Myös alkupään Rumour-albumeja on hyvin tarjolla ja muutaman euron poiskantohintaan. Viikonloppuna löysin Turun Manhattanilta liki soittamattoman vinyyliversion albumista: Burning Questions(92) kahdella eurolla, samaan laariin jäi muun muuassa em. Mona Lisa's Sister. Herätkää siis ihmiset, tämä artisti voi olla mahdollisuus?

Niistä laseista vielä, Parker ei ole juurikaan silmiään vilautellut julkisuudessa. Niin, kuka tämä aurinkolasivillityksen aloitti? Bono se ei ainakaan ollut, veikkaisin että Orbisonin Roy?

Parkerhan on tehnyt myös liudan erinomaisia cover-versioita. Paras lienee The Whon Substitute(löytyy Burning Questions-levyn bonusbiisinä), mutta ei tämäkään Marley - versionti pöllömpi ole:

perjantai 17. helmikuuta 2012

Mainettaan huonompi?

Viime maanantaina tuli Teemalta varsin kelvollinen Pearl Jam-dokkari Twenty, joka kävi melkoisen syväluotaavasti lävitse bändin 20-vuotta kestänyttä uraa. Itse olen myöhäisherännäinen, mitä tulee bändin tuotantoon. Vuonna 2006 hyväksyin bändin ja hommasin albumit: Ten(91), Yield(98) ja Pearl Jam(06). Aiemmin olin noteerannut albumit Vitalogy(94) ja No Code(96) bändin parhaiksi. Jotka muuten löytyvät nostalgisesti kasetteina.

Mutta jutun varsinainen pointti on se, että tätä Teeman dokkaria katsellessa tajusin kuinka vähän Pearl Jamin alkupään tuotanto koskettaa minua. Rehvakkaat livetaltionnit Lollapooza-ties miltä festareilta herättivät lievää pahoinvointia. En ollut koskaan se Grunge-heebo joka olisi moshannut tai harrastanut stagedivingia rokkikonserteissa. Katsoin dokkarin kautta itselleni vierasta maailmaa, jossa uhkarohkea ja jäntevä laulusolisti kiipeää 20 metrin korkeuteen ja ponkaisee sieltä yleisömereen. Huraa! Hienoa totta kai, että liha ja raivo on tuollaisessa yhteydessä, mutta kuitenkin…ei näin! Eikä ole uskottavaa, että Jenkkilän grunge-rokkipojat harrastais mitään muuta kuin tietokoneita ja isoja virvoitusjuomapulloja...



Aiemmin olin pitänyt Eddie Vedderin ääntä yhtenä rokin jumalaisimmista, mutta dokkarin kautta paljastui myös se tosiasia, että suurin osa Jammin biiseistä perustuu tunteenomaiseen ja usein äänialaltaan aika ohueen ulvontaan kera heppoisen rokkisävelen. Väitän, että Pearl Jammin kaksi ekaa levyä: Ten(91) ja Vs(93) ovat huomattavasti maineettaan huonompia, 90-luvun grungehuumassa tapahtui jonkinasteinen massahurahtaminen tähän alkuvaiheessa aika keskinkertaiseen bändiin.

Annoin kuitenkin tälle Versukselle(93) mahdollisuuden ja kuuntelin sitä yhden automatkan töihin mennessä, ainoastaan Daughteria voisin sanoa kelvolliseksi biisiksi tältä platalta. Mutta, oikein iso Mutta, pidän oikeasta Vitalogysta(94) joka on erinomaisen vaihteleva ja rosoinen rokkilevy. Hitaat tunnelmoinnit: Better Man ja nopeat kaahaukset: Spin the Black Circle ovat mukavan kolhossa tasapainossa. Myös em. No Code(96) hieno ja tunnelmallinen platta. Myös erinomaisen Yieldin(98) Given to Fly on yksi hienoimmista Jam-biiseistä, mutta riittääkö nämä osumat nostamaan bändin merkittävien rockbändien joukkoon?



Nirvanahan oli yksi iso vitsi(jos sallitte mielipiteeni?), noh, ehkä Nevermindissa(91) oli hetkensä? Pearl Jam oli(ja on kai edelleen) se grungen laajempi ulottuvuus, bändi jossa on sävyjä ja kiinnostavuutta normaalia grungebändiä enemmän. Ikäväkseni joudun toteamaan, että suurin osa Pearl Jammin höttöisistä huudatuksista ei ole minun maailmaani. Halusin kertoa tämän kritiikin tuoreeltaan ja voi olla kun tämä oksennuspallo ajan myötä sulaa, niin Jammin pojatkin saavat uuden mahdollisuuden?

torstai 16. helmikuuta 2012

Uusia tuttavuuksia

Wurr, talvisilla teillä on ollut vilskettä ja vipinää, lumipenkoista on löytynyt valtavat määrät herkullisia viestejä. Tämän koirapoloisen himosta väräjävä kuono halajaa tuhansien hajujen perään. Uuhuhuu, minä tiedän, että himokkaat keskitalven nartut ovat liikkeellä, olen ihan varma että minua isommat paimenkoirat odottavat minun ankaraa paimennusotettani, mutta tämä viheliäinen lieka kaulassani estää todellisen tutustumisen aloittamisen.

Wau-uhuu, kaiken kiiman ja ikävän olen joutunut purkamaan rokkisävelien tahdissa, joita näissä huoneistossa perheluvun kasvusta huolimatta on riittänyt. Uusia musiikillisia tuttavuuksia on tarkka korvani erottanut rapian kourallisen verran.

Wuf, Reginan jätkillä oli viime vuonna aikaa pukata markkinoille tällainen mainio New Order – pastissi, eli Shine 2009 – projektin esikoinen Realism(11). Levy soi kuin uudistunut New Order 2010-luvulla, musasta on erotettavissa myös Pet Shop Boys – kaikuja, yhtälailla kuin lämmin muistuma toisesta kotomaamme unohdetusta popaktista, Supperheadsista. Levy on erittäin miellyttävää kuunneltavaa ja sopii erinomaisesti kiireettömiin iltapäivän hetkiin, josko sellaisia tässä maailmassa enää on jäljellä?



Aauuh! Viime vuonna noteerasin Wild Beastin esikoisen hyväksyvällä kuonon nyökkäyksellä, nyt on taas uusi ”Wild – bändi” löydetty, tällä kertaa nimeltään: Wild Flag. Bändin nimeä kantava esikoinen Wild Flag(11) tarjoilee varsin ketterää alternative-rock/poppia. Tämä maistiaisbiisi Romance on saanut hännän ja korvat mukavasti vipattamaan.



Jenkkiläinen psykedeelissävytteinen popbändi Of Montreal on näköjään tehnyt jo pitkän uran, perustettu vuonna 1996 ja albumeja on tippunut tasaisesti. Satunnaiset irtobiisit ovat soineet tässä taloudessa ja uuden platan Paralytic Stalks(12) koukkuisa Dour Percentage tuo mieleen niinkin yllättävän bändin 70-luvun hämäristä kuin 10CC:n. Tutustumisen arvoinen ja keikkaakin näyttää pukkaavan Tavastialla huhtikuussa

Uu-huu, joku ulvoo vielä kovemmin sateessa! Howlin Rain on korviketta Wolfmotherin ja Black Crowesin puutteeseen, eli vähän sellaista rouheampaa rokettirollia progevivahtein ryyditettynä. Itse asiassa tästä bändin juuri ilmestyvästä kakkosalbumista The Russian Wilds(12) tulee usein mieleen Jeff Beck Groupin: Truth(68), varsinkin albumin hitaammissa numeroissa.



Muita musablogeja nuuskien kuononi on laittanut merkille myös seuraavia nimiä: Heartless Bastards, Bowerbirds, Wooden Sky, Ben Kweller ja Release The Sunbird. Paljon musaa puskee koko ajan blogiavaruudesta ja kaikista muistakin tuuteista. Nyt tämä poika ottaa lepoasennon ja torkkuu pienesti ulvahdellen aina seuraavaan aamuun asti, Wauuuh!

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

tiistai 7. helmikuuta 2012

Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.



90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Kadonneet popklassikot - The Icicle Works

80-luku tarjosi oivan liudan persoonallisia popbändejä. Lähinnä Brittein saarilta tuli monta erityisen kiinnostavaa ja innostavaa tulokasta. Osa näistä bändeistä ja artisteista jätti vahvan jäljen pop- ja rockmusiikin historiaan. Esimerkiksi Smiths, The Cure ja New Order ovat ottaneet paikkansa rokin historiasta. Hieman sivummalla syntyi liuta mainioita ja ei niin suureen suosioon nousseita bändejä, kuten tässäkin blogissa mainostamani Prefab Sprout ja Deacon Blue. Yksi Brittein saarten hukatuista bändiherkuista on Icicle Works joka liittyi samaan 80-luvun neo-psykedeliseen uuden aallon bändeihin kuin Echo & The Bunnymen ja Teardrop Explodes

Tänään pieni levydivarin nuuhkaisu ja levykasan pläräys toi eteeni The Icicle Worksin esikoisalbumin: Icicle Works(84). Löytö oli mieluisa ja kolmen euron hinta ei kuormittanut pahasti kukkaroani. Ensimmäinen kosketus bändiin oli tämä kaunis ja vähän unenomainen hittiveisu Love Is a Wonderful Colour juuri edellä mainitulta levyltä, jonka äänitin C-kasetille Rockradiosta 80-luvun puolessa välissä. Pitkään kappale pysyi itselleni kummajaisena, en juurikaan saanut tietoa bändistä aikana jolloin Internet oli vielä hataralla ideatasolla. Myös kotimaiset musiikkilehdet Soundi ja Rumba varsin niukasti noteerasivat tämän oivan bändin.



Icicle Works oli pitkälti yhtä kuin laulaja/biisintekijä Ian McNabb, jolla oli sekä terävä kynä, että varsin vahva ja persoonallinen lauluääni. Esikoisalbumi noteerattiin kautta linjan varsin hyväksi ja lupaavaksi näytöksi tältä Liverpoolilaiselta bändiltä. Kakkosalbumia The Small Price of a Bicycle(85) ei ole koskaan tullut vastaan levykierroksillani, sen sijaan varsin tasavahvat platat If You Want to Defeat Your Enemy, Sing His Song(87) ja Blind(88) ovat löytäneet paikkansa levyhyllystäni. Bändin viimeinen varsinainen studioalbumi, biisimateriaaliltaan erinomainen Permanent Damage(90) löytyy C-kassuna.



Loppua kohden bändin musiikkiin tuli enemmän rokimpia ja soulimpia sävyjä, Ian McNabbin monipuolinen sävellyskynä enteili jo soolouraa. McNabbin ensimmäinen sooloalbumi Truth and Beauty(93) meinasi olla jonkin menestyskin. Joka tapauksessa levy on erinomainen laulaja- lauluntekijä albumi ja ehdottomasti yksi hukatuista popin klassikkoalbumeista.

Tätä albumia seurasi itse Crazy Horsen Ralph Molinan ja Billy Talbotin kanssa levytetty rokimpi Head Like a Rock(94), joka on pitkään ollut hankintalistallani. Tästä eteenpäin soololevyjä on tipahdellut tasaisesti muutaman vuoden välein aina tähän päivään asti. Viimeisin oma hankintani on simppelisti Ian Mc Nabb(01) nimetty albumi jonka ostin Lontoosta muutama vuosi sitten.