Kerran Berliinissä toukokuussa

Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.

Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?

Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.

Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.

Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.



Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.

Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.

Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.



Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.

Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?

Sounds like Steve Miller Band!

Joskus vuonna 1993 aamuyöstä Ylivieskan Emppu-nimisessä ravintolassa ajauduin juttusille yhden puolitutun paikallisen heebon kanssa. Keskustelun aiheena oli taustalla soiva svengaava rokkibiisi. Itse väitin sen olevan Thin Lizzyä, kun taas tämä paikallinen, vähän susihukkasen oloinen mystinen rekkakuski väitti sen olevan Steve Milleriä. Hetken pinnisteltyä kuuloani promillemäärän alta oli minun myönnettävä tämä musiikillinen tappioni, kyllä vain täähän on Steve Miller Bandin ehkä tunnetuin veisu The Joker.

Jossain vuosien varrella ostin Millerin kyseisen albumin The Joker(73) heppoisena cd-versiona. Levy liittyi arvoasteikollani siihen ”ihan mukavat-sarjaan”, pikkunättiä poppailua ilman suurempaa kunnianhimoa. Jossain kohtaa levyhyllyyni eksyi toinen alelaarien Miller löytö: Italian X-Rays(84).

Muutama viikko sitten lueskelin Soundia 4/1978 ja löysin sieltä mainion Steve Miller – haastattelun/historiikin. Tuolloin elettiin Millerin kaupallista kultakautta, lähimenneisyydestä löytyivät erinomaiset ”hittialbumit” Fly Like an Eagle(76) ja Book fo Dreams(77), jotka myöskin ovat viime aikoina löytäneet tiensä levyhyllyyni, kuten 80-luvun alun hittilevy Abrakadabra(82)

Steve Miller on mielenkiintoinen artisti. Ensinnäkin, Miller ei ole suomalaisille kovinkaan tuttu, mitä nyt menestyi Soundi-lehden äänestyksissä 70-luvun loppupuolella. Steve ei ole mikään nuorukainen, syntynyt vuonna 1943. Steve Miller Band on ollut kasassakin vuodesta 1967 asti. Laadukkaita albumeita Miller on tehtaillut melkoisen tiuhaan, aina 60-luvun lopusta 80-luvun puoleen väliin. Monet tietävät Jamiroquain erinomaisen kakkosalbumin: Return of Space Cowboy(94). Varsinainen rokin avaruuden karjapaimen on kuitenkin Miller, erinomaiselta kolmosalbumilta Brave New World(69) löytyy kappale Space Cowboy ja myös hitissä The Joker lauletaan tästä samasta Millerin ilkikurisesta kosmisesta omakuvasta(Soundi 4/78).

Viimeisenä kahtena vuotena Steve Miller Band on taas aktivoitunut ja julkaissut pari ketterää, tosin enimmäkseen cover-versioista koostuvaa albumia: Bingo!(10) ja Let Your Hair Down(11). Meno on edelleen kulkevaa, mutta auttamattomasti vanhan lämmitystä. Tärkeintä lienee, että vanhat sedät saavat luvan rokata ilman paineita.

Levyhyllyssäni on vielä iso lovi Millerin kohdalla ja useat kerrat levykaupoissa vieraillessani olen sivuuttanut monia hienoja Miller-albumeita, kuten em. Brave New Worldin ja Circle of Loven(81)Voi olla, kertomus täydentyy sitten kun on taas aika mennä eurot kädessä levykauppaan.

Vähintäänkin liikaa – Levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa 6.5.2011

Ehkä ei ole oleellista kertoa, että kuinka monta vinyylilevyä tuli tällä kertaa ostettua ja kuinka käsivarteni venyivät ja selkäni uupui kanniskellessa levykasseja. Joka tapauksessa tulos oli hyvin riittoisa, muovi poikineen tuli taas täyttämään jo ennestään raskasta vinyylihyllyä(lattiasta kattoon), niin että hyllyn jalat viimeistään nyt painautuvat valtavalla massallaan parketin pinnan läpi.

Mutta joo, tällä kertaa levymessut oli järjestetty Lempäälän Ideaparkkiin, itse asiassa toista kertaa, vuoden takaisiin levymessuihin en päässyt. Myyjiä oli Suomen ja Ruotsin lisäksi myös Saksasta. Tulin hyvissä ajoin paikalle, kello kahden pintaan, jolloin messut olivat juuri alkaneet. Aikaisemmilla levymessuvierailulla taktiikkani oli tulla viimeisille tunneille, jolloin pahimmat levyfriikit ovat jo poistuneet paikalta ja on tilaa tonkia. Tänään tein toisin, olin etulinjassa pöyhimässä euron laareja.

.Ajoissa paikalle tuleminen tuotti murhaavaa tulosta, vaikkakin muutamat jantterit napsivat pelottavan hyvän näköistä muovia kainalooni ennen minua, tässä kohtaa ei arvannut katsoa, että millaista muovia? Ensimmäiseltä kojulta lähti mukaa viisi euron plattaa, muun muassa Donovanin tuplakokoelma(ei siis Jason Donovanin). Tältä kojulta sain vinkin toiselle Ruotsalaisen myyjän kojulle, jossa oli kuulemma erityisesti halpaa muovia tarjolla

Sitten taivas repesi, komeat rivit euron vinskyjä makasivat ryhdikkäinä edessäni. Herkullisena kärkenä näkyi Steve Miller Bandin: Fly Like an Eagle(76), jota seurasivat kiihkeän pläräämisen myötä muun muassa Paul Simonin originaali avattavilla kansilla: There Goes Rhymin’ Simon(73), kauan etsimäni Pocon: Rose of Cimarron(76), Princen syntisimmin funkkaava: Controversy(82) ja Elton Johnin myöskin originaali herkulliset kannet omaava: Honky Chateau(72) sekä puolen kymmentä muuta herkkua. Kahden euron laari jäi alkuhuumassa vähäisemmälle huomiolle, näin jälkeenpäin voin vain kuvitella millaisia kaloja olisin sieltä rannalle vetänyt?



Matka jatkui kojusta toiseen, enimmäkseen vierailin ruotsalaisten myyjien kojuilla, muutaman suomalaisen, en juurikaan saksalaisten. Syy oli yksinkertainen: ruotsalaisilla oli enemmän ja halvempaa muovia tarjolla. Eräs ruotsalainen myyjä kertoi, että muovia on valtavasti, levymessuille tuotu levymäärä on vain pieni osa koko materiasta, ei siis ihme että Paul Simonin ja Steve Millerin kaltaisten artistien keskeisiä levyjä voi napsia mukaan euron laareista.

Kuvaavaa on, että messujen kallein ostokseni oli Queenin: Sheer Heart Attack(74) neljällä eurolla ja toiseksi kallein Blondien: Parellel Lines(78) kolmella eurolla. Kaikki muut olivat joko euron tai kahden euron vinskyjä. Palasin vielä takaisin tuohon ruotsalaisen myyjän euron lätty – paratiisiin. Myyjä heitti vielä täkyn, että jos otan 15 levyä, niin maksan vain 10:stä. Nielaisin syötin koukkuja myöten. Toisellakin kiekalla mukaan tarttui kovia plattoja, kuten Cat Stevensin: Numbers(75), Blood Sweat & Tearsin: IV(71), Supertrampin: Even The Quietest Moments(77) ja The Who – basistin John Entwistlen harvemmin näkemäni sooloalbumi: Too Late For Hero(81). Myyjä tyrkkäsi mukaani minulle tuntemattoman bändin Icehouse kiekon: Primiteve Man(82). Varsin mielenkiintoista aussi/syntsapoppia, kuin sekoitus Eurythmicsia ja Gerry Raffetya(laulajan ääni).

Tämän uber-kojun jälkeen napsin vielä hienoja kahden euron vinskyjä sieltä täältä, muun muassa John Lennonin: Plastic Ono Bandin(71), The Smithereensin: Blow Up:n(91), Television kitaristi Tom Verlainen soolon Words From The Front(83). Koko toimintoon meni noin kaksi tuntia. Sen jälkeen takki oli aika tyhjä ja halpalaarit pääosin tongittu. Ihme kyllä, lompakkoon jäi vielä 10 euroa, budjettini alittui vaikka muuten ennätykset paukkuivat.

Jokaisen levymessu- tai levykauppakierroksen jälkeen jää mieltä kismittämään muutama sellainen levy, jota ei tullut ostettua. Tällä kertaa ne olivat: Stephen Stillsin ja Neil Youngin: Long May You Run(75) ja Paul McCartney & Wingsin liki koskematon livetripla: Wings Over America(77), molemmat viiden eken kappalehintaan. Eli nälkää jäi vielä, tämänkin ahmaisun jälkeen. Itseäni kiusaten, pieni näyte tuolta em. Stills & Young – platalta, erinomainen nimibiisi ja Niilon nykykunto.