Levytori - Tampere Beatles Happening. 19.1.2013

Vuoden ensimmäinen muovinkierrätystapahtuma oli tämänpäiväinen levytori Tampere-talossa, Beatles-tapahtuman yhteydessä. Kojuja oli tällä kertaa selkeästi vähemmän mitä kahdella aikaisemmalla kerralla, mutta meitä levynkerääjäfriikkejä ihan kiitettävä määrä. Nopea silmäys paljasti, että tilaisuudesta ei löytynyt yhtään ”euron laaria” tai ”muutaman euron laaria”. Paikalla oli suomalaisia ja melko hintatietoisia levynmyyjiä. Näkisin, että tämä tapahtuma on pienoisversio varsinaisista levymessuista, joissa on ulkomaisiakin myyjiä.

Vähäisen tarjonnan vuoksi löydötkin jäivät aika vähäisiksi. Mukaan tarttui vain neljä vinyyliä. Kukkarolle ja notkuvalle levyhyllylle tämä oli helpotus. Useilta levymessuilta tutun myyjän laarista löytyi ensimmäinen aarre, aavikkorokin kuninkaan, eli Giant Sand yhtyeen Long Stem Rant(89) viidellä eurolla.

Aikani pyörittyä melkein jokainen(niistä vähäisistä) laari osoittautui pettymyksestä, joko tarjonnaltaan tai hinnoittelultaan. Voi olla, että levykokoelmani on kasvanut sen verran suureksi, että löydöt ovat joka kerta harvemmassa. Paljon on kyse myös ylihinnoittelusta, varsinkin nyt kun vinyylillä on taas nostetta. 70-luvun kuluneesta Motown-tyyppisestä soullevystä on vaikea maksaa vitosta enempää, kun tietää että ulkomailta tai levymessujen ruotsimyyjien laarista ne lähtee parilla ekellä. Toisaalta suomalaisillekin myyjille joskus ihan kannatuksen vuoksi voi maksaa ”ylihintaa”, jotta elinkeino jatkuu ja heitä näkisi seuraavillakin levymessuilla

Levymessut ja levytorit ovat selkeästi keski-ikäisten miesten kohtaamispaikkoja, tavallaan muovinkierrätyspisteitä, jossa vanha tavara vaihtaa omistajaa, myyjän puolella koti tuulettuu ja ostajan sisustus muuttuu alati tukalammaksi pvc-paineen lisääntyessä ja tilkitessä huoneiston vapaat neliösentit. Tässä harrastuksessa on samanaikaisesti jotain surullista, että jotain innostavaa. Kaikki eivät ole keräilijöitä ja se joka keräilijyyteen todenteolla syttyy, niin löytämättömien helmien etäinen kajo saa jaksamaan. Toisaalta vinyyli kooltaan on aika pieni, jos harrastuksena olisi vaikka vanhat autot tai moottoripyörät.

Parhaimmat löydöt tein sympaattisen vanhan herran kojulla, joka tilanpuutteen vuoksi joutui harventamaan levykokoelmaansa. Silmiin osui hetken plärätessäni Stephen Stillsin klassinen Manassas(72) tupla-albumi, tämän Crosby, Stills, Nash miehen kunnianhimoisin ja parhaaksi tituleerattu albumi. Toinen kojun löytö oli myös pitkään etsimäni The Faces-yhtyeen Ooh La La(73). Molemmat albumit olivat liki soittamattomia ja alkuperäisasussaan. Pienen lämmittävän musakeskustelun päätteeksi yhteishinnaksi sovittiin 25 euroa, joka näistä rokin klassikoista ei ole todellakaan liikaa. Mukavaksi lopuksi palasin vielä ensimmäisen myyjän kojulle, jossa silmiini osui Jeff Beck Groupin Orange Album(72). Pikku tingillä hinta putosi kahdeksasta kuuteen euroon.

Viimeisimmillä levymessuilla olen ollut havaitsevinani pienoista ”levymateriaalin” puutetta, ihan kuin myyjillä ei olisi reservissä riittävästi levyjä kysyntään nähden? Onhan vinyylien keräys koko ajan ollut lievässä nousukiidossa, messuilla liikkuu myös paljon nuoria(20-30v) levynkeräilijöitä, jonkin verran naisiakin. Toisaalta itse on kokenut aika valtavia elämyksiä joillakin menneillä levymessuilla ja muilla levynkeräysmatkoilla, että vähän vaatimattomammat messut eivät täytä omia odotuksiani. Tähän liittyen mielessäni on hurja suunnitelma, Skandinavian suurimmat levymessut Tukholman Solnassa helmikuun lopulla. Niin, jos tälle reissulle tulee lähdettyä, palatessani on kai syytä sitten perustaa oma levykauppa? Nimi olisi jo tiedossa.

Pete Townshend: Who I Am

The Who on ollut aina yksi kovimpia diggailuni kohteita, se on aina haastanut vakavasti itsensä Rolling Stonesin. Muistan kuinka yläasteella penaalissa oli The Who:n rintamerkki. Kukaan ei koskaan kysynyt tai kommentoinut merkkiäni tai huomannut pinnan alla möyrivää bändin palvontaa, voipi olla että erilaiset sifonkihuivipumput ja hevirokkarit oli tuolloin enemmän tapetilla kuin vanha brittiläinen työläisrock. Tuolloin(80-luvun loppupuolella) The Who oli kuollut ja kuopattu jo jonkin aikaa, viimeisestä studioalbumistakin It’s Hard(82) oli kulunut vuosia. Mutta musiikki ei ollut kerennyt happanemaan lainkaan, se iski kuin miljoona volttia nuoren teinipojan väräjävään varteen.

The Who:n musiikillinen johtaja, biisintekijä ja kitaristi Pete Townshend julkaisi viime syksynä omaelämänkertansa Who I Am(12), jota hän on enemmän ja vähemmän kirjoittanut 90-luvun puolesta välin alkaen. Sain kyseisen kirjan joululahjaksi ja antoisa luku-urakkani päättyi eilen.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hyvin henkilökohtainen(liki kiusallisuuksiin asti), rehellinen ja mainio synteesi ikämiesrokkarin koko uran kaaresta. Myös englanninkielinen, kirjaa ei ole lienee suomennettu. Peten sulava ja ilmaisurikas kieli ei sinänsä ole yllätys, sillä hän on 80-90-luvulla työskennellyt pitkän pestin kustannustoimittajana brittikustantamo Faberissa. Myös 70-luvun vaihteessa Pete kirjoitti kolumneja rocklehtiin.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, tarkkaa musiikillista ajankuvaa, bändikavereiden ja muiden legendaaristen muusikkojen kertomatta jääneitä tarinoita? Kuuluisan tuulimylly-kitaransoittotyylinsä Townshend kertoo kopioineensa vähän ehkä yllättäen Keith Richardsilta, joka oli jollain Rollareiden alkupään keikalla tehnyt Peteen vaikutuksen tuulimyllytyylillään, mutta ei olut toistanut temppuansa enää tämän jälkeen, niinpä Pete oli ominut tempun itselleen.

Bändikavereistaan Pete puhuu melko paljastavasti, mutta myös kunnioittavasti. Pete tunnustaa muun muassa, että The Who:n laulaja Roger Daltrey on bändin ns. virallinen johtohahmo. Basisti John Entwistle oli Peten ihan ensimmäisiä muusikkokavereitaan, lämmin ja sympaattinen tyyppi. Keith Moonin piloista ja toilailusta Pete kertoo monta herkullista tarinaa. Kirjan mukaan Towshendin päihdeiden käyttö The Who:n kultavuosina oli varsin vähäistä, kun taas Entwistle ja Moon ottivat kaiken ilon irti rocktähteydestään.

Kiinnostavia ovat muun muassa kohtaamiset rokin legendojen kanssa, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Henkasta Pete puhuu ylistävään, liki palvovaan sävyyn ja toteaa että Jimin livekeikat ollivat suorastaan uskonnollisia kokemuksia ja on harmi että loppujen lopuksi kovin harva pääsi sen kokemaan. Eric Claptonia Pete oli autellut paljonkin 70-luvun päihteisinä vuosina. Kertomansa mukaan Pete oli ollut Ericin mukana jututtamassa George Harrisonia, kun Eric oli sillä aikaa tunnustanut rakkauden hänen vaimolleen Patti Boydille, yksi näitä rokin kuuluisimpia kolmiodraamoja.

Peten musiikillinen kunnianhimo on ollut aina korkeaa luokkaa, liki koko uransa aikana Pete on suunnitellut(ja myös usein toteuttanut) teemallisia musiikillisia kokonaisuuksia, kuuluisimpina esimerkkeinään konseptialbumit: Tommy(69) ja Quadrophenia(73). Kaikki näistä projekteista eivät ole nähneet onnekkaasti päivänvaloa, kuten Lifehouse-projekti, josta piti tulla tupla-albumi, mutta typistyi yhdeksi albumiksi, tosin rokin kestäväksi klassikoksi: Who’s Next(71).



Itselläni on hallussa sekä The Who:n, että Pete Townshendin soololevyjen täydellinen diskografia ja täytyy sanoa, että Pete harvoin tekee huonoja kappaleita. Sanoisin, että Townsendillä on kyky mennä sopivasti pintaa syvemmälle, luoda mielenkiintoisia ja tarttuvia melodioita. On harmillista, että kovin harva on tutustunut Peten erinomaisiin sooloalbumeihin, kuten Empty Glass(80) ja Chinese Eyes(82). Myös laulajana Townshend on yllättävän vaikuttava, tänä päivänä pesee valitettavasti bändikaverinsa Roger Daltreynkin, jonka ääni on kyllä ikävästi jo karhentunut, The Who:n viimeisimmällä studioalbumilla: Endless Wire(06) tämän kuulee valitettavan konkreettisella tavalla.

Kirja keskittyy paljon myös Peten henkilökohtaisen elämän ruotimiseen, lähinnä rakkauselämän. Pete oli liki 30-vuotta naimisissa saman naisen kanssa, kunnes erosi 90-luvun puolessa. Kirja luo kuvan miehestä jolla on ollut kautta pitkän elämänsä paljon erilaisia henkilökohtaisia ongelmia. Suurimpana niistä, yllätys yllätys, on tietenkin alkoholi, jonka käyttö riistäytyi käsistä Keith Moonin kuoleman jälkeen. Townshend kertoo pitkistä terapiajaksoistaan, raivokohtauksistaan, työuupumuksestaan ja melkein kaikesta mahdollisesta oman itsensä epätäydellisyydestä.

Jollain tapaa kirja on uuvuttava, juuri näiden parisuhteiden ruotimisen takia, mutta samanaikaisesti se kertoo valaisevasti mitä on vanhentua rocktähtenä läpi vuosikymmenten, miten aika muuttuu ja kuinka musiikillista uskottavuutta koko ajan koetellaan. Kirja vahvistaa sen tosiasian, että harva yli nelikymppinen rockartisti enää luo mitään uutta ja mullistavaa, vaikkakin pystyisi kirjoittamaan muuten laadukasta kappalemateriaalia, sillä aika vaatii aina uudet tähtensä.

Matti Johannes Koivu - Kustaa III, Tampere. 18.1.2013

Matti Johannes Koivu on harvinaislaatuinen artisti Suomen mittakaavassa. Pieni ja eläväinen musiikkiherra, joka live-esiintymisillään ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Olen itse nähnyt Matti Johanneksen kolme kertaa livenä ja joka kerta on tuntunut siltä, että nyt on tosi kyseessä. Esiintymiset ovat olleet hyvin intensiivisiä ja energisiä, kitara on viuhahdellut kädessä vaarallisen vauhdikkaasti ja laulu on ollut täsmällisen tarkkaa tulkintaa.

Eilinen Matti Johanneksen keikka Kustaa III:ssa oli taas yksi askel eteenpäin, kohti suvereenia ja oman arvonsa tuntevaa laulaja- lauluntekijästatusta, jolta musiikillisen osaamisen lisäksi löytyy veikeitä välispiikkejä ja herkeämätöntä kontaktia yleisöön. Tavallaan olen jopa ylpeä, että meillä suomalaisilla on Matti Johanneksen kaltainen yhtä aikaa tunteikas ja älykäs artisti.

Keikalla Matti Johannes esitti laajalti juuri valmiiksi saatetun(maaliskuussa ilmestyvän) levynsä materiaalia. Ei lainkaan huonoa materiaalia, täytyy sanoa. Kalastaja, Aulanko ja juuri sinkkuna julkaistu Jos Muutat Mielesi, täyttä tavaraa kaikki. Muuten keikan kappalemateriaali keskittyi Matin kahteen ekaan levyyn: Puuhastellen(05) ja Kovat Piipussa(06). Vasta tällä keikalla avautui lopullisesti kappaleiden Kiitokset ja Se Oli Eilen lyriikat. Varsinkin jälkimmäinen kutitteli kyynelkanavan nurkkaa hyvin koskettavalla sanoituksella.

Reilun tunnin mittaisen keikan encoreina kuultiin kaksi uutta biisiä, molemmat hyviä sellaisia. Viereisessä pöydässä istuvat vanhempi setämies hämmästeli moneen kertaan ääneen: - Kylläpä on hyviä kappaleita! En voi muuta kuin yhtyä herran sanoihin, tällaista huolellista lauluntekotaitoa ja intensiivistä lavakarismaa löytyy hyvin harvalta suomalaiselta artistilta.

Tammikuun tuoreita jälkiä

Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies...
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan...
Mennyt mies, on historiaa

Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.

Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)


Had to get the train
From Potzdamer platz
You never knew that
That I could do that
Just walking the dead

Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.

Where are we now?
Where are we now?
The moment you know
You know, you know
As long as there’s sun
As long as there’s sun
As long as there’s rain
As long as there’s rain

Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen

ttp://pitchfork.com/news/49073-new-devendra-banhart-fur-hildegard-von-bingen/

Jopa arvostettu ysäripumppu Suede on julkaissut uuden biisin Barriers, levy Bloodsports(13) seuraa maaliskuussa.
http://pitchfork.com/news/49055-suede-announce-new-album-offer-free-download/

Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)



Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.

Viime vuoden vinyylisatoa

Viime marraskuun tienoilla blogi alkoi hiipumaan ja juttuja tuli niukanlaisesti. Syynä oli puhtaasti ajan ja inspiraation puute. Parikin blogijuttua kerkesi etenemään aina siihen hyvään alkuun asti, mutta aika ja oma tahto eivät olleet sitä mieltä, että nuo jutut täytyisi viedä loppuun. Muun muassa Bob Dylanin: Tempest(12) levyn arviota kirjoittelin jo hyvää matkaa, mutta sitten inspiraatio raukesi.

Viime vuosi oli levyuutuuksien osalta varsin antoisa, monet pitkän linjan konkarit tempaisivat kehiin varsin ansiokkaat lättyset, kuten Leonard Cohen, Van Halen, Aerosmith ja em. Bob Dylan. Itselleni parhaita uusia tulokkaita olivat muun muassa Husky, Rival Sons, Beachwood Sparks ja ennen kaikkea Julia Holter, jonka levy Ekstasis(12) oli minun asteikolla ehkä juuri Se levy yhdessä Huskyn: Tidal Waven(12) kanssa. Mutta tarkempia arvioita viime vuoden levyistä löytyy melkein minkä tahansa musalehden kotisivuilta. Itse en tällä kertaa vaivaudu aiheesta tämän enempää.

Mietin, että mikä on päällimmäistä musiikin saralla viime vuonna? Taitaa olla mustien pvc-kiekkojen pyörittäminen, jota on tullut tehtyä vähintäänkin aktiivisesti. Tämän on mahdollistanut jälkikasvu kotona, lapsenhoidon taustalle on oivallista laittaa musaa soimaan. Vinyylien voittopuolinen soittaminen tarkoittaa myös sitä, että valtaosa kuuntelemastani musasta on 70- tai 80-luvulta. Eli aika retroa meininkiä.

Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi esitellä viime vuoden 20 merkittävintä vinyylilöydöstäni. Muovia olen haalinut tuttuun tapaan kirppareilta, levymessuilta ja second hand – levykaupoista. Rahaa on palanut riittävästi, mutta yhden muovin keskihinta lienee siinä neljän euron tienoilla.

Jep, sitten asiaan, tässä viime vuoden löydökset Top 15:

Scorpions: In Trance(76)
Taitaa olla Scorppareiden neljäs levy, juuri näihin aikoihin bändin soundi alkoi mennä enemmän hevimpään suuntaan josta muodostui ajan myötä Scorppareiden tunnistettava hevisoundi . Hieno levy, jonka löysin originaalina kolmella ekellä kirppikseltä. In Trancen(76) julkaisi Virgin Killer(77) levyn, jonka alkuperäinen kansi ei enää kestä päivänvaloa. Scorpions on myös bändi jonka haluaisin vielä joskus nähdä livenä. Ehkä ensi kesänä Tuurissa Miljoonarockissa?

Neil Young: American Stars’n Bars(77)
Levyä sinänsä ei ole vaikea löytää, mutta yleensä joutuu pulittamaan yli kympin, tällä kertaa irtosi neljällä eurolla. Epätasainen, mutta useita hienoja kappaleita sisältävä levy, muun muassa Like a Hurricane löytyy tältä levyltä. Oma suosikkini on tunnelmallinen Will To Love nuotion paukkeineen.

Graham Parker: Burning Questions(92)
Varsin messevä kahden euron löytö Turun Manhattanin kirppikseltä, liki soittamaton levy. Burning Questions(92) on Parkerin ns. toisen tulemisen kärkeä. The Rumour yhtyeensä kanssa suosiota niittänyt(kriitikkojen keskuudessa ainakin) Parker oli 70-luvun lopulla aika kova artisti, esiintyi muun muassa Ruisrockissa pääesiintyjän ominaisuudessa vuonna 1979. Parkerin toinen kulta-aika alkoi levyllä Mona Lisa’s Sister(88) ja oikeastaan päättyi Burning Questionsiin(92). Tosin 12 Haunted Episodes(95) on vielä varsin vakuuttava Parker-platta, tämän jälkeen levyjen taso on hiljalleen laskenut. Viime syksynä tosin ilmestyi Rumourin kanssa paluulevy: Three Chords Good(12) joka nostaa herran musiikillista käyrää taas ylöspäin.

Billy Gobham: Spectrum(73)
Levy josta sain vihiä Princen konsertin jälkeen kesällä 2011, nimittäin konsertissa kyseinen artisti soitti aivan huikean version Cobhamin-biisistä Stratus. Myös Manhattan löytöjä neljällä eurolla. Mainiota rumpujaskaa. Jazz-fuusiokaman klassikkolevyjä. Täytyypä laittaa lätty kiukaalle, onkin jokin aika kun viimeksi tuli kuunneltua.

The Clash: Combat Rock
The Clashin levyjä on nykyään kohtuullisen vaikea löytää tai ne ovat ainakin hinnoissaan. Tämän levyn löysin viime keväänä Ideaparkin levymessuilta ruotsalaiselta levymyyjältä vitosella. Edellinen The Clash löytö oli toissakesänä Kangasalan kirppikseltä ostamani Sandinista(81) tripla-albumi kympiltä.

Jeff Beck: There & Back(80)
Oiva löydös samaisilta Ideaparkin levymessuilta vaatimattomaan kahden ja puolen euron hintaan.. Jeff Beckin ns. fuusiokauden tuotantoa, vähälle huomiolle jäänyt platta, ihan turhaan. Levyt Blow By Blow(75) ja Wired(76) ovat kaksi tunnetumpaa(parempaa?) kitarafuusiolevyä, varsinkin Blow by Blow:n Scatterbrain on yksi 70-luvun keskeisiä jazz-rockbiisejä.

Steve Miller Band: Sailor(68)
Huikea löytö Edinburghin reissulta viime toukokuulta. Levykauppa oli Vox Box Music ja levyn hinta 4 puntaa. Erehdyttävästi alkuperäisen oloinen platta, mainiosti soundaava ja sisällöltään aivan erinomainen. Viime vuonna olen haalinut muitakin keskeisin Steve Miller Band-plattoja hyllyyni, kuten viime syyskuun Ideaparikin messuilta löytämäni kelvollisen kuntoiset: Your Saving Grace(69) ja Number Five(70) kaksi euroa kappale.

Jerry Garcia Band: Cat Under The Stars(78)
Hämmästyttävän harvoin eteeni tullut levy löytyi Edinburghista Underground Musicista viidellä punnalla. Levykaupan myyjä muistutti erehdyttävästi Travisin laulajaa, oiskohan jopa ollut hän? Kovin oli itsetietoisen ja maireanoloinen tapaus, että jäi pikkaisen sellainen imelä sivumaku levylöydöstä huolimatta. Itse levyllähän soittaa Jerryn emobändi Grateful Dead kokonaisuudessaan.

Queen: Jazz(77)
Tätä levyä jahtasin nimenomaan sillä ajatuksella, että se ei saa maksaa viittä euroa enempää. Löytyihän se lopulta radiokirppikseltä neljällä eurolla ihan ookoo-versiona, tosin juliste pyöräilevistä naisista puuttuu.

Billy Bremner: Bash(84)
Hukattu pophelmi. Parhaiten Rockpile-yhteyksistä tunnettu sympaattinen laulaja- lauluntekijä, jäänyt tuon ajan tekijämiesten Dave Edmundsin ja Nick Lowen varjoon. Mainio parin euron Manhattan löytö

The Beach Boys: Sunflower(70)
Huikea kahden euron löytö Ideaparkin levymessuilta viime syyskuulta. Levyn kannen sauma on hieman repeytynyt, muuten kiekko on originaali ja loistavassa kunnossa. Rantapoikien tuotantoa olen haalinut ansiokkaasti pitkin vuotta. Surfin’ Usa(64), Surf’s Up(71) ja loistava tuplakokoelma Ten Years Harmony(81) on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Edelleen etsinnässä on Holland(73), jonka alkuperäisessä versiossa on mukana 7-tuumainen pikkulevy, jonka Brian Wilson sävelsi vähän ennen levyn julkaisua. Discogsin kautta levyn saisi postikuluineen Briteistä rapiat kymmenen euron hintaan, vielä olen empinyt platan tilaamista.

Randy Newman: Sail Away(72)
Maukas löytö samoilta Ideaparkin messuilta, hintaa oli kokonaiset kolme euroa. Randy Newmanin levyistä Good Old Boys(74) on edelleen metsästyksen kohteena, muutempa 70-luvun tuotanto alkaa olla hallussa.

Bob Seger: Ramblin Gamblin Man(69)
Tämä levylöydös lipsahti niukasti tämän vuoden puolelle, mutta menköön. Ansiokas kolmossija. Segerin alkupään tuotannon vahvimpia albumeja, tullut erittäin harvoin vastaan ikinä missään, mutta yhtäkkiä se löytyikin Tamperelaisen Swamp Musicin Second Hand – puolelta kympillä. Uuh, olin melkein pissata pöksyihini.

Roy Harper: HQ(75)
Levy jota olin etsinyt kohtuullisen pitkään ja vihdoin päätin tilata sen Discogsin kautta brittimyyjältä neljällä punnalla. Levy on hyväkuntoinen ja sisältöhän on silkkaa namiskuukkelia. When An Old Cricketeer Leaves The Crease kuuluu maailman parhaat biisit Top 10:n.

The Pretty Things: Parachute(70)
Oikeutettu ykkönen: The Löytö. Tarkemmat yksityiskohdat löydät viime vuoden kesäkuun The Pretty Things – jutustani. Levyä tuli etittyä muutama vuosi ennen kuin se napsahti kohdalleen. Apuna toimi tässäkin tapauksessa Discogs. Suositeltava sivusto jossa ihmiset myyvät levyjään, tosin hinnat postikuluineen menevät usein yli kipurajan.

22 Pistepirkko, Kustaa III - Tampere, 5.1.2013

Ensimmäisen kerran näin Pistepirkot livenä muistaakseni vuonna 1992 Ylivieskan Vieska-ravintolassa juuri heidän läpimurtolevynsä Big Lupun(92) julkaisun kynnyksellä. Vuosien varrella olen käynyt Pirkkojen keikoilla harvakseltaan, noin viiden vuoden välein. Edellinen keikka sijoittuu vuoden 2005 tienoille Tampereen Klubille. Viime vuosina olen ollut monta kertaa menossa poikien keikalle, mutta aina on tullut jokin viime käden este pilaamaan aikeeni.


Vihdoin ja viimein pääsin testaamaan Pistepirkkojen nykyisen lavakunnon Tamperelaisessa Kustaa III ravintolassa. Odotukset olivat aika neutraalit, tai olin varma että kylmäksi keikka ei tule ainakaan jättämään. Tässä olin aivan oikeassa, sillä tämän iltainen kattaus näytti taas aivan uuden puolen Pistepirkoista tai ennen kaikkea sen, että yhteissoitantaa on selkeästi harrastettu jo muutama vuosikymmen, sen verran tiukkaa ja ammattitaitoista oli meininki.

Keikan alkupuolella kuultiin tuttuun(?) tapaan uusia biisejä, vai oliks ne uusia tsipaleita? Pitkän linjan Pirkkofanina väittäisin, että kyse oli tuoreesta ja vielä levyttämättömästä tavarasta. Alusta alkaen huomio kiinnittyi rumpali Espe Haverisen vahvaan lauluun. Aiempien keikkakokemusteni perusteella Espe on ollut omissa soolonumeroissa pikkaisen vaisu ja taustalle jäävä, mutta ei todellakaan tänä iltana, rumpalin lavapreesens oli vahva ja laulun oma persoonallinen soundi saatiin esille hienolla tavalla.

Biisilista keskittyi enimmäkseen tuoreimman studioalbumin Lime Green Delorean(11) materiaaliin. Levyn ripeimmät polkat Ufo Girl ja Stupid soivat maukkaasti, myös mystinen blues So Much Snow löysi livetilanteessa oikean ja toimivan luonteensa, sillä levyversio on jotenkin yliampuva varsinkin P-K Keräsen laulun osalta. Lime Green Delorean(11) on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt, edelleenkin erinomainen Pirkko-albumi. Mietin vaan, että onko Pirkot tehnyt koskaan huonoa levyä? Noh, (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah(08) on vähän vaisuhko, vaikka pitääkin sisällään useita vahvoja kappaleita. Levyllä aika vaatimattomalta kuulostava Espen laulama Refrain From The Refrain kasvoi tämän iltaisella keikalla täyteen mittaansa.

Voi todeta, että koko bändi oli hienossa vireessä tällä keikalla. Yli 30 yhteistä vuotta näkyi ja kuului soitossa, sen verran hyvin hitsautunutta se oli. Espen lisäksi myös P-K:n laulufraseeraus toimi liki täydellisesti, myös kitarointi oli herkullisen kuuloista. Keppi oli miksattu jotenkin pintaan, että sen jokaisen sähköisen särähdyksen kuuli selkeästi. Muusikkoihmiset osaisivat asian paremmin selittää, mutta sähkökitaran säröinen soundi oli hyödynnetty hyvin.

Varsinainen setti loppui Drops & Kicksin(05) surumielisen tenhoavaan puoliballadiin I Knew. Encorena kuultiin yksi Espen biisi ja Lime Greenin em. Stupid. Hieno keikka kaiken kaikkiaan, paras näkemäni Pistepirkko-keikka tähän mennessä. Jos livetaso on ollut tällainen jo pitemmän aikaa, niin olen jäänyt paljosta paitsi. Puhuisin edelleen kansainvälisen tason bändistä, jolla on selkeästi oma ja oikukas luonteensa. Tämäkään keikka ei noudatellut mitään perinteistä hittikaavaa, vaikkakin Birdystä ja Frankensteinista kuultiin oivat, mutta erilaiset versiot.

Pirkkoihin pääsen tutustumaan vielä syvemmin joululahjaksi saamani Liken kustantamat 22 Pistepirkko-historiikin kautta, kunhan saan luettua pari muuta rock-kirjaa alta pois.