Bruce Springsteen - Western Stars

Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).

Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna.

Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa. 

Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.

Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen:
 I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden:
Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. 

Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.

Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.