Pekka Nisu - Papillon

Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.

Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).

Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?

Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.

Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia. 

Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.

Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.

https://www.youtube.com/watch?v=6ff_Ojz126A

Bob Dylan - The Irish Sessions

Yhdeksänkymmenen luvun alussa Dylan koki suuren writer's blockin. Biisihanat olivat täysin tyrehtyneet. Edellisen vuosikymmenen oli kruunannut mestariteos: Oh Mercy(89) ja se sai jatkeeksi vielä ihan kelvollisen Under The Red Sky:n (90). Tämän jälkeen tiristyi vielä kaksi cover-levyä: Good as I Been To You (92) ja World Gone Wrong (93). Molemmat hyviä elleivät jopa erinomaisia teoksia. Mutta tämän jälkeen alkoi useamman vuoden kuiva kausi, joka päättyi vasta erinomaisen: Time Out of Mind (97) levyn myötä.

Mitä tapahtui tuossa välissä? Harva tietää Dylanin Irlantiseikkailustaan, sillä vuoden 1994 alussa Dylan otti yhteyden vanhaan ystäväänsä Liam Clancyyn, legendaarisen Clancy Brothersin laulajaan ja perustajajäseneen. Kyseinen irlantilainen folkyhtye oli Dylanille suuri esikuva hänen uransa alkuvaiheessa. Yhtye myös esiintyi kutsuvieraana Dylanin 30-vuotis juhlakonsertissa Madison Square Gardenissa vuonna 1992.

Liam otti Dylanin huomaansa Irlannin Corkin maaseudulle, jonne hän oli juuri pystyttänyt oman äänitysstudionsa. Liam oli tietoinen Bobin kirjoitusjumista ja hän oli valinnut tulevalle levylle parhaan mahdollisen tuottajan, nimittäin Waterboysin Mike Scottin, jonka tosin tiedettiin tuottaneen varsin vähän mitään, etenkin kun hänen omat levynsä olivat varsin vähän tuotettuja, vähän Dylanin tapaan.

https://www.youtube.com/watch?v=nzT3q-1YnUo

Noista irlannin sessioista muodostuivat varsin legendaariset. Corkin maaseutustudio sijaitsi pienen paikallisen olutpanimon vieressä ja huhujen mukaan Dylan ja Mike Scott olisivat suurimman osan ajastaan viettäneet tuon panimon vierellä olleessa pienessä pubissa. Mallashuuruista huolimatta noissa sessioissa syntyi useita edelleen julkaisemattomia Dylan-helmiä, kuten em. harrastuneisuutta kuvannut How Quinness Suit's my skin ja tulikiven katkuinen erobiisi Everybody's Mama, jonka vaikuttimena pidetään eroa taustalaulaja Carolyn Denniksestä, jonka kanssa Dylan oli naimisissa vuodet 1988-92.

Sessioiden alussa Mike Scott tyrkytti Dylanille paljon runotekstejä laulettavaksi, jotta kirjoitustulppa lähtisi aukeamaan. Dylan valitsikin joitakin W.B.Yeatsin tekstejä laulettavaksi, kuten He Wishes fot the Cloths of Heaven ja Long Legged Fly, jonka Dylan ilmeisesti kiusalla muutti Long Legged Liamiksi. Laulettujen runojen lisäksi sessioissa syntyi lisää Dylan-originaaleja, kuten Bobin synkimpänä kappaleena pidetty apokalyptinen Drunken Holocaust. Liki kymmenminuuttisen kappaleen levytyksen päätteeksi Mike Scottilla ja Bobilla oli syttynyt ilmiriita, joka oli johtanut käsirysyyn ja bobin kyynärpää oli osunut studiomonitoriin pyyhkien koko kappaleen pois. Enää tuosta kappaleesta on jäljellä vain hatara muisto.

Vuosi aikaisemmin Melbournessa levytetty traditionaalinen Polly Vaughn napsahti hyvin näiden sessioiden tunnelmaan. Dylanin kevät 1994 Irlannissa avasi lopulta biisitulpan vaikka näistä kappaleista harva on nähnyt päivänvalon. Työnimellä: Tipperary's Halfway Parade kulkenut levy lopulta hyllytettiin. Biisimateriaali oli kai lopulta liian moneen suuntaan kurkoittavaa, etenkin kun Dylan halusi mukaan parin vuoden takaisen Brian Wilsonin myöksin levyttämättömän Sweet Insanity levyn varsin beachboysmaisen: The Spirit of Rock'n Rollin, josta ohessa näyte:

https://www.youtube.com/watch?v=WE8vPvIoyJo

Tiettävästi juuri Take Thatista kenkää saanut Robbie Williams myös vieraili näissä sessioissa. Dylan ihmetteli tätä innokasta mallipoikaa joka lauloi kuin enkeli. Niimpä Bob risti hänet noissa sessioissa: Angel-Ronaldiksi. Väittämän mukaan Williamsin uran ensimmäinen ns. suuri biisi Angels olisi myös Dylanin kynästä. Robbie oli varastanut Bobin muistivihkosta kaksi sivua, jonka pohjalta Angelsin lyriikat on tehty.

Kirjoittajan huomio: Tämä kirjoitus on suurelta osin sepitettä. Tietääkseni Dylanilla ei ole ollut mitään sessioita Irlannissa 90-luvun alussa. Clancy Brothers on ollut suuri vaikuttaja Dylanin uralle ja Liam Clancya hän pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaasta balladilaulajasta. Osa mainitsemistani sessiobiiseistä on mielikuvitukseni tuotetta, osa ihan todellisia kuten vuoden 1992 Polly Vaughn. Myös Brian Wilsonin albumiprojektin Sweet Insanityn sessiobiisi on todellinen. Robbie Williams erosi Take Thatista vasta vuonna 1995.

Edu Kettunen - Enemmän kuin lentäjän poika

Sain työkaverilta lainaksi Edu Kettusen elämänkerran. Kirjailija Veli-Pekka Hännisen kirjoittama elämänkerta on sujuvaa ja oivaltavaa luettavaa. Edun elämänvaiheet käydään läpi luontevasti ja Edun läsnäolon tuntien.

Edu Kettusen ura alkoi Broadcast yhtyeessä. Alta parikymppinen miehenalku oli heti alusta alkaen ahkera biisintekijä. Englanniksi levyttäneessä bändissä oli puolisenkymmentä taitavaa muusikonalkua. Broadcast herätti jonkinlaista närää suomalaisessa rockeliitissä. Musalehdet Rumba ja Soundi dissasivat pitkään bändiä, pitäen sitä liian sliipattuna ja kaupallisena.

Kotimaista arvostusta alkoi tulla vasta kansainvälisen arvostuksen myötä. Nimittäin Broadcast voitti vuonna 1983 bändien Euroopan mestaruuskisan: The Battle of the Bands kappaleella Who's Got the Ball. Samanniminen levy breikkasi Suomessa hyvin, mutta maailmanvalloitus jäi. Edun mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei ollut vielä valmis panostamaan menestykseen tarpeeksi. Samana vuonna ilmestynyt Who's got the ball (83) on edelleen väkivahva poplevy.

Broadcastin ohella Edu tarjoutui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Esikoisalbumi Edu Kettunen (84) valmistui vaivattomasti, mutta vasta toinen levy Lentäjän Poika (86) breikkasi kunnolla, eikä enempää eikä vähempää kuin tunnetun nimikappaleen myötä, joka löytyy tätä nykyä ala-asteen laulukirjasta, jota Edu pitää uran yhtenä suurimpana saavutuksena. Pitkän tauon jälkeen kaivoin tuon vinyylin taas levylautaselle. Yllätyin kuinka hyvältä levy kuulostaa edelleen. Avauskappale Helsinki ja koskettava Matka Meren Rantaan ovat nimikappaleen ohella muita tuon levyn klassikoita.

Edu Kettusen vähän kaihomielinen ja osin western-henkinen laulukirja sopi hyvin 80-luvun  henkeen, jolloin pinnalla oli paljon hyviä amerikkalaisen juurimusiikin taitajia. Amerikan meininki haisee hyvällä tavalla Edun biiseissä. Elämänkerrassaan Edu kertoo omasta ns. mielikuvituspaikkakunnasta: Välkkylä, johon useat hänen kappaleensa sijoittuvat. Huoltoasemat, ruostuneet Scaniat, Haukkuvat koirat, kerosiinin tuoksu ym. Edun biiseissä on paljon pienen ihmisen kaihomieltä, elämän nurjemman puolen ymmärrystä. 

Taiteellinen huippukohta Edun uralla on lienee albumi: Rodeo (88). Ensimmäinen levy jonka Edu teki aivan yksin ja aivan oman mielensä mukaan. Levyssä on käsinkosketeltavan hieno tunnelma ja omastakin mielestä se on ehkä Edun vahvin levy. Pysyin vielä mukana levyissä: Eräänä Yönä...(89) ja Kultamaan tarinoita (92), mutta sen jälkeen tipahdin artistin uran seuraamisessa. Seuraava albumi Kaupparatsun koira (94) tehtiin pikaisesti ennen kuin Edu, hänen vaimonsa Lissu ja Edun poika lähtivät merille. Kyseinen levy on yllättäen nykyisin keräilyharvinaisuus, käytetystä cd:stä saa discogsissa pulittaa yli neljäkymppiä, eikä levyä löydy Spotifysta. Tuon levyn ennakkorojalteilla Edu kuittasi veneenrakennuskulujaan ennen merille lähtöä. Vene jota Edu oli tehnyt yli seitsemän vuotta lähti satamasta vuoden 1993 syksynä. Tuon ajanjakson kuvaus oli kirjan mielenkiintoisinta antia ja siitä olisi lukenut kirjassa enemmänkin. 

Voi ajatella, että Edun tyyli on tunnistettava ja liiankin sisäänpäin kääntynyt, mikä taas voi olla yksi syy siihen, että laajempaa suosiota ei ole tullut tai Edu ei ole itse sitä halunnut. Tämä ei vie pois sitä tosiasiaa, että Edun musa on rikasta, moniulotteista, hyvin soitettua, mietittyä ja tulkittua. Edu on todellinen pelimanni, monen instrumentin taitaja. 

Luettuani tämän elämänkerran olen kuunnellut liki taukoamatta kaikkea kolmea omistamaani Edu Kettusen albumia ja metsästänyt niitä loppuja, yli kymmentä. Voin kertoa, että Edun levyt fyysisinä äänitteinä ovat todella todella vaikeasti löydettävissä. Kiertäessäni liki kaikki Tampereen potentiaaliset kirpparit ja levykaupat, niin löysin vain yhden Edun cd:n, uusimman: Kaivo Aavikolla (19). Myös levykauppiaiden kommentit olivat mielenkiintoisia: - Muutama vuosi niitä levyjä ei halunnut kukaan, kaikki meni roskiin. Tai: - Kaikki muistaa yhden biisin, mutta ei sitä toista.

Aika ylimalkaisia kommentteja, murr! Kertoo myös siitä, että Edu on päässyt monilta unohtumaan. Aivan suotta, koska Edun musiikki on yhä täyttä timanttia, omaperäistä, juurevaa, vähän pateettista, mutta aina erityisen lohdullista. Tästäkin kirjoituksesta tuli enemmän musabloggausfiilistely kuin kirja-arvio. Mutta eipä se mitään, pääasia, että löysin Edun musan pitkän tauon jälkeen. 

https://www.youtube.com/watch?v=Fd6yfrnC2v4

Field Music: Flat White Moon

Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.

Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi  suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.

Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1

Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)

Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista. 

Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni. 

Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.

https://www.youtube.com/watch?v=gFdUFVz5Z6M