The Lilac Time - Paradise Circus

1980-luvulla pitkän linjan Fontana levy-yhtiölle ei ihan kuka tahansa päässyt levyttämään, ainoastaan paras pop-eliitti, kuten Tears for Fears, Cocteau Twins, The House of Love ja myöhemmin James ja Ocean Colour Scene. Kasari-ysärin vaiheessa Fontana edusti todellista pophelmeyttä, pelkästään yhtiön syvänsininen etiketti jo tuotti mielihyvää. 

Mitenkään tietoisesti Fontana-plättyjä en oo itselleni hankkinut, ne ovat tulleet vastaan pophelmien bongaamisen yhteydessä. Seuraava lause meinaa kertoa sen ilmeisen: Ta Daa! Löysin viime viikonloppuna yhden kadotetun Fontana-helmen, The Lilac Time yhtyeen albumin Paradise Circus (89). The Lilac Time on uinut alitajunnassani aina kasarin lopulta asti. Ihan varmasti olen tuolloin äänittänyt biisin jos toisenkin radiosta. Mielessäni on ollut vahva tietoisuus, että The Lilac Timen piti olla yksi nuoruuteni bändeistä, ehkä juuri tämän Paradise Circus (89) levyn, jolloin olin 18-vuotias. Levy jäi kuulematta tuolloin, mutta henkinen kaipuu selittämättömään jäi leijumaan ilmaan, ehkä ne olivat kotipihan alati rehottavat syreenit, henkinen kotini, sävykäs ja maukas popilmasto. 

Miten levy voi yhtä aikaa kuulostaa tutulta ja vieraalta. Paradise Circus on täynnä juuri sellaisia popkappaleita jota vuosi 1989 parhaimmallaan tuotti. Vähän The House of Love Guy Chadwickia ilmeikkäämpi ääni, mutta ilman Tears for Fearsin mahtipontisuutta. Henkinen side yltää tottakai Prefab Sproutiin asti, tuonne nuoruuden sävelieni alkukotiin. 

Taustalta löytyy Stephen Duffy, yksi Duran Duranin alkuperäisjäsenistä, mutta aika pian sooloartistina uraansa jatkanut ja vuonna 1986 perustanut The Lilac Timen veljensä Nick Duffyn kanssa. Stephen Duffyn ensimmäinen soololevy The Ups and Downs (84) löytyykin jo levyhyllystä ja aikoinaan olen sen jostain euron laarista itselleni poiminut. 

Paradise Circuksessa on jännää juurevaa popestetiikkaa. Se on kevyt, mutta ei liiaksi pilviin kohoava, kappaleet ovat selkeitä ja mukavasti koukuttavia. The Girl That Waves At Trains on silkkaa positiivista rakkaushattaraa, sellaista mitä myytiin 35 vuotta sitten ja jonka tämän ajan sotainen ilmanala kuihduttaisi välittömästi. Kappaleet seuraavat toisiaan miellyttävänä helminauhana, laatu on kauttaaltaan hyvää, etenkin levyn loppupuolelta löytyvä Work For The Weekend on todellinen kadonnut poppisklassikko. Ainakin se on minulle kadonnut.

Tavallaan ymmärrän, että bändi oli vain yksi ihan hyvä tuon ajan popbändi. Suurempi breikkaus jäi, vaikkakin levy pärjäsi kohtuullisen hyvin vuoden 1989 levyäänestyksissä. The Lilac Timeltä puuttuu tunnistettava ominaissoundi, joka voi tulla esimerkiksi vaikuttavan laulusoundin tai vahvojen kappaleiden myötä. Mieleen pulpahtaa useita melkein hyviä tuon ajan poppaajia, kuten The Hurrah!, Haircut 100 ja tämän bändin laulajan Nick Heywardin sooloura. Pienestä epäilyksestäni huolimatta levyssä on hiljaista, vaivihkaa kasvaa charmia ja se peittoaa lopulta kevyesti luuloni levyn mitäänsanomattomuudesta.