Turku, Kåren 5.12.2009

Itsenäisyyspäivän aatto, Turku ja levymessut, levynmyyjiä ulkomailta saakka, ei siis paskempi yhdistelmä. Tämän vuoden aikana vinyyliäänitteitä on kertynyt kokoelmaani melkoisen riittoisa määrä, lukumäärällisesti uskaltaisin veikata 100-200 uutta vanhaa, eli käytettyä vinyyliä. Vuoden parhaita apajia ovat ehdottomasti olleet Minneapoliksen levykauppa Treehouse Records ja vierailu Kangasalan rompepäivillä. Minnepoliksesta irtosi n.20 laadukasta levyä ja Kangasalta reilut 10.

Mihin tällä oikein pyrin, näin suurella määrällä rokkiäänitteitä? Keskeisimmät rokkiplatat jo löytyvät hyllystä, karkeasti arvioiden 2000-3000 vinyylin kokoelma on jo aika riittävä. Jos tänä vuonna olen ostanut 157 vinyyliä, niin paljonko olen uhrannut aikaa yhden levyn kuuntelemiseen? En paljoa, en tässä muutenkin niin kiireisessä elämänvaiheessa. Olisiko jo aika laittaa levynkeräilyhanskat tiskiin tai hattuhyllylle, olisiko hyvä levynkeräämiseen menevä energia suunnata johonkin aivan muuhun, eli juuri niihin asioihin joita en kerkeä tekemään hulppean levyharrastusten vuoksi. Toisaalta, eihän tämä paha addiktio ole, kyse on sentään musiikista eikä mistään stimulanteista. Mutta addiktio kuitenkin, olisiko siis aika…

Vielä raporttia viimeiseltä ristiretkeltä for the long time. Paikalle saapuminen Turun ”rokkiklubiin” Kårenin ajoittui mukavasti kahden nurkille, eli messujen kahdelle viimeiselle tunnille(messuaika: 11-16). Tämä tarkoittaa sitä, että myyjät pudottavat hintoja ennen sulkemista ja näin kävi näilläkin messuilla. Ensimmäiseltä tiskiltä lähti mukaan David Bowien Low ja Leonard Cohenin Recent Songs viiden euron yhteishintaan. Onnistunut alku, levyt osoittautuvat vielä originaaleiksi. Hieman lisää pyöriskeltyäni jumiudun hieman Joe Strummeria muistuttavan Ruotsalaismyyjän kojulle, erityisesti pläräsin tiskin alla olevaa ”kympillä kolme laatikkoa”. Nostin laatikosta melkoisia herkkua tyyliin: Bowin: Aladdin Sane, Genesiksen: Trespass, Skynyrdin livetuplan, Procol Harumin Grand Hotellin ym. Maksoin onnellisena kolmekymppiä ja sain aimokasan hyviä rokkiplattoja ja samalla tunsin pääseväni levynkeräämisen Flow-tilaan.

Viereiseltä kojulta lähti kolme euron löytöä: Paul Simonia, Simon & Garfunkelia ja Status Quota. Reilun tunnin päästä vatsa alkoi olemaan jo mukavasti täynnä herkullisista levylöydöistä. Vielä ulko-ovella käännyin takaisin ja palasin yhdelle kojulle jossa olin nähnyt originaalia Pocoa, Joni Mitcheliä ja Todd Rungrenia, kaikki kolme plattaa lähtivät kympin yhteishintaan, tämä oli se kirsikka kakun päälle.

Yhteensä 18 vinyylilevyä ja 58 euroa. Pidän tätä hinta- ja laatusuhdetta varsin oivallisena. Kävelin varsin kylläisenä ulos Joulukuun harmauteen tietoisena siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen levyreissuni hyvin pitkään aikaan. Tästä päivästä lähtien olen päättänyt ryhtyä levynostolakkoon joka saa kestää ainakin ensi kesään saakka. Lakko sallii pari-kolme ostopoikkeamaa jos vaikka Rollarit tekee uuden levyn kevääksi? Lakon toivon näyttävän levyaddiktioni laajuuden ja myös sen että kuinka tarpeellista levyjen keruu minulle oikeasti on? Voi olla, että lakon jälkeen se ei enää ole tarpeellista ja onko tämä sitten lainkaan huono tulos?

Kritisoi rakkaimpiasi, sillä moni hyväkin asia voi muuttua ajan myötä riippuvuudeksi. Nyt minun on aika pyyhkiä levynostorähmä silmistäni ja kirkastettava katsettani muita asioita kohden. En tunne surua tästä päätöksestäni, en vielä...

Liiankin normaalia? - Winter's live series vol.4

En muista aikaa milloin Eppu Normaalin musiikissa olisi ollut erityistä vaaran tunnetta. Levyiltä minkäänlaista kapinaa tai uudistumisen halua ei ole löytynyt viimeiseen 25 vuoteen. Eput on tietyllä tai varsin ilmeisellä tavalla hyvin konservatiivinen bändi, kaikki musiikilliset ratkaisut ovat turvallisia ja ennalta-arvattavia, jopa Eppujen huumorikin on jäänyt 80-luvun Pahkasika-vaiheeseen, mikä sitten tekee Epuista edelleen kiinnostavan bändin?

Livenä Eput ovat muuttuneet edukseen vuosien aikana, selkeästi nyky-Eput nauttivat tekemisestään lavalla, tietty muhkeat keikkaliksat osaltaan pitävät innostusta yllä, mutta tästä rahastusnäkökulmista huolimatta Eppujen nykykeikat ovat varsin nautittavia tapauksia. Itse olen nähnyt Eput livenä reilusti yli kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran 80-luvun loppupuolella ja viimeisen kerran viime perjantaina, enkä muista yhtään huonoa keikkaa.

Olisinko jo saanut tarpeekseni tästä bändistä, riittäisikö jo tämä määrä livekokemuksia ja miksi katsoa kerta toisensa jälkeen sama näytelmä? Okei, saattaa olla että nyt riittää, ainakin vähäksi aikaa. Perjantaina 4.12 Tampereen pakkahuoneella esiintyi ammattitaitoinen ja hittiviisuihin luottava bändi. Martti Syrjä lauloi hienosti, ehkä antaumuksellisemmin kuin koskaan? Pantse Syrjän kitaroinnissa on ollut viime keikoilla yllättävää särmää, samoin kuin Sami Ruusukallion bassottelu on hyvin varmaa ja svengaavaa, puhumattakaan miltei falsettiin yltävästä stemmalaulusta. Toki täytyy mainita Aku Syrjän aina varma rumputyöskentely ja Juha Torvisen sympaattiset irvistelyt kitaransa kanssa. Eppu Normaali ennen kaikkea toimii parhaiten bändinä, enemmän kuin osiensa summana.

Biisilista oli erityisen odotettava, setti alkoi ”nyt reppuni jupiset” –viisulla jota seurasi koko 80-luvun hittiarsenaali. Ihme ja kumma Eput edelleen saavat kuulostamaan nuo biisit tuoreilta ja soittamisen arvoisilta. Olen usein todennut että Eput on parhaimmillaan sopivassa nousuhumalassa, mutta kyllä nytkin vesilinjastani huolimatta musiikki upposi kuin se kuuluisa halko. Keikan huippukohtia olivat erittäin verevä ”Suolaista Sadetta”, viiltävän kaihoisa ”Kun olet poissa” jonka jokaisesta sanasta tihkui suuri merkitys: ”miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani…”
Encoreina soivat ”joka päivä ja joka ikinen yö”, ”Njet Njet” ja joku kolmas biisi mitä en muista. Vielä tuli toisetkin encoret ja keikka loppui Eppujen uransa ensimmäiseen julkaistuun kappaleeseen: ”Poliisi pamputtaa taas”. Se oli siinä.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu siltä, että olen nähnyt Eput riittävän monta kertaa livenä, tarvinko siis enää uusia kertoja? Voi olla, että ensi vuonna Eput pykää uuden albumin ja lähtee taas keikoille, maltanko silloin olla tarttumatta tähän kutsuun? Nyt haluan antaa rauhan tälle yhdestä pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, joka on seurannut mukanani nuoruudesta tähän päivään. Olette antaneet minulle paljon, tarjonneet samaistumispintaa, tukeneet elämäni eri vaiheita, mutta miksi minusta nyt tuntuu siltä että on aikaa heittää hyvästit, jotta jotain uutta tulisi tilalle?