tiistai 20. syyskuuta 2022

Sting - Nokia Areena. Tampere. 20.9.2022.

Valkoinen ylijumala lauloi kansalleen...oli päällimmäinen ajatukseni kolmen eka biisin jälkeen. Stingin Nokia Areenan keikan aloitus oli tyrmäävä. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut artisti näytti hyvältä ja hyvin säilyneeltä. Terveelliset elämäntavat ovat tuoneet tulosta ja pitkittäneet uraa näinkin pitkälle, aina 71-ikävuoteen saakka, joka toisaalta taitaa olla nykyisin rokkareiden keski-ikä. Lihaksikkaat käsivarret ja itsetuntoa tihkuva olemus olivat myös osa keikkanautintoa. Sting oli vielä äijä isolla Ä:llä. Bassokielet napsuivat ja libidon voima välittyi yleisölle.

Police-yhtyeen hitti Message in a Bottle aloitti konsertin tehokkaasti. Sitä seurasivat Englishman in New York ja Every Little Thing She Does Is Magic. Alun hittikimara ei jättänyt epäilystä, että nyt oltiin ison tekemisen äärellä. Eikä jäänyt epäselväksi, että miksi Sting on maailmantähti. Homma tehtiin kympillä alusta loppuun.

Tymäkän aloituksen jälkeen kuultiin kolme kappaletta viime syksynä ilmestyneeltä: The Bridge (21) albumilta. Kappaleet eivät olleet lainkaan huonoja ja ne saivat pätevän tulkinnan sekä artistilta, että hänen mainiolta taustabändiltään. Tuntui kuitenkin siltä, että Sting syttyi eniten esittäessään vanhoja hittejään, joka on plusmerkkinen asia. Tiistain Aamulehden haastattelussa Sting toteaakin, että: "minulle laulut ovat eläviä organismeja, ne eivät kuuluu museoon, vaan esitettäväksi ja eloon herätettäväksi illasta toiseen" Tältä se kuulostikin, sen verran kovia versioita Sting taikoi vanhoista klassikoistaan.

Rapiat yli puolitoista tuntia kestänyt keikka tarjosi laatua alusta loppuun. My Songs - nimellä kulkeva kiertue keskittyi Stingin tunnetuimpiin hitteihin. Tosin paljon hienoa kamaa(ja hittejä) jäi soittamatta. Mielellään olisin kuullut jotain Soul Cages (91) albumilta, esimerkiksi vaikuttavan Mad About You:n. Nyt painotus oli Policen isoimmissa hiteissä ja Stingin kolmessa sooloalbumissa: Nothing Like the Sun (87), Ten Summoner's Tales ja Brand New Day (99). Itse pidin jälkimmäisen albumin nimikappaletta keikan kulminaatiopisteenä, jossa lavalle nousi maestron rinnalle nuori huuliharpisti, joka sähköisti illan päätähden olemusta ja avasi kaikki luukut selälleen. Myös samalta levyltä kuultu maailmanmusiikkivaikutteinen Desert Rose oli yksi illan kohokohtia.

Nyt olen vähän jopa epäuskoinen, että oliko keikka tosiaan niin kova mitä tässä kerron? Vai oliko kaikki vain unta ja kuvitelmaa...tai kansanhurmoksessa syntynyttä kritiikitöntä mieltä? Kyllä se oli kova keikka, kovempi mitä uskalsin odottaa. Ennen keikkaa minulla oli epäilys, että Stingin ääni ei ole enää entisessä iskussaan. Epäilykseni oli turha. Ääni kulki vahvana ja äänialat olivat riittävästi hallinnassa. 

Jotta nautinnosta saatiin ihan maksimaalinen, niin Sting veti ennen encoreita aivan tyrmistyttävän hienon version Policen megahitistä: Every Breath You Take. Vaikka kappale on kuultu noin tsiljoona kertaa, niin näki, kuuli ja aisti, että tähti antoi kokonaan itsensä tälle kappaleelle. Upea veto. Eikä tässä kaikki. Ensimmäisenä encorena kuultu Roxanne oli myös huikea. Vaikutti siltä, että tässä Sting pääsi lopullisesti irti ja venytti kappaletta monenlaisiin, jopa jatsahtaviin ulottuvuuksiin. Aivan lopuksi kuultiin vielä herkkä: Fragile ja sen jälkeen hyväntuulinen ja edelleen elinvoimainen tähti hyvästeli varsin kuumana käyneen Nokia Areenan yleisön.



sunnuntai 11. syyskuuta 2022

The Triffids - Australian kaihoisa ääni

Tänään ilahduin kun kuulin radiosta Triffidsin megabiisin Bury Me Deep In Loven. Radio-ohjelma oli mahdollisesti Tero Lieteen Laiskanlinna, kuka muu enää soittaisi australialaista Triffidsiä radiossa? En halua googlata tarkistaa, että mikä radio-ohjelma? Haluan ajatella, että Tero sen soitti, ja suoraan minulle. Itseasiassa Tero taisi soittaa saman kappaleen jo vuonna 1987 Rockradiossa. Se hetki oli merkittävä. Silloin hurahdin tähän yhtyeeseen.

80-luvulla Ausseista pompsahti eetteeriin lukuisia laadukkaita poppisbändejä, kuten Midnight Oil, Hoodoo Gurus, Go-Betweens, The Church, Dead Can Dance ja The Saints. Kaikki nuo mainitsemani esimerkit ovat itsessään oman kirjoituksen arvoisia ja näiden lisäksi on tietenkin isomman luokan artistit, kuten AC/DC, Men At Work ja INXS.

Vaan on synti ja häpeä, että en ole tässä blogissa mehustellut yhtä Australian ehkä kaikkien aikojen kovinta pop/rock-bändiä, The Triffidsiä (Vai olenko sittenkin? En muista kaikkia juttujani). Jos Nick Cavea pidetään aussien ehkä parhaana tummemman ilmaisun tulkkina, niin Triffidsien David McCombin baritoni haastaa kyllä Nickin vahvasti. Tämä tumma aussigenre lajitellaankin termin: Darkwave alle.

Läpimurtolevyn: Born Sandy Devotional (86) avainkappale Wide Open Road on matkalippu tämän aussibändin sisimpään, biisi jossa maistuu kengurumaan hiekka ja pöly.


Kyseinen levy avasi Triffidisille tien Eurooppaan, laajemman yleisön ulottuville. Itseasiassa yhtye levyttikin Euroopassa, tuolloin vielä pienelle Rough Trade levymerkille. Tämä kriitikkojen ylistämä mestariteos jäi kuitenkin ratkaisevasti marginaaliin, eikä se esimerkiksi Suomessa hätyytellyt myyntilistoja.

Seuraava levy, huomattavasti tuotetumpi, Calenture (87) oli sellainen pop/rockhelmi joka kisaa ihan tasapäisesti U2:sen, R.E.M:n ja muiden tuon ajan isojen nimien parhaimpien kanssa. Levyltä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kappaleet ovat tarttuvampia ja mahtipontisempia kuin edeltäjällä. Edellä mainittu iso biisi Bury Me Deep in Love avaa levyn mahtipontisesti ja sitä seuraava Kelly's Blues möyryää eteenpäin mukavan bassolinjan avittamana. Trick of the Light on taas tarttuva poprock-naula suoraan sydämeen. Helkkyvää ja keinuvaa, soundia jota tehtiin aikoinaan kasarilla, joka ei näissä maailman tunnelmissa enää onnistu, esteetön toiveikkuuden ääni. 

Holy Water, Blinder by Hour, Jerdacuttup Man, Save What You Can, hyviä biisejä riittää, aikalailla koko levyllisen verran. Toisaalta ymmärrän jos Triffids ei ihan kaikille putoa. David McCombin dramaattinen ääni liitettynä ajoittaiseen ehkä liialliseen mahtipontisuuteen voi kuulostaa falskilta. Nimi Calenture liittyy merimiesten sairastamaan trooppiseen kuumeeseen pitkään merellä ollessaan, joka synnytti erilaisia hallusinaatiotiloja. 

Tämän jälkeen Triffids teki vielä yhden, myöskin mestarillisen ja monipuolisen: The Black Swan (89) albumin. Kosketinsoittaja Jill Birtin laulama Goodbye Little Boy oli tuolla albumilla pienoinen radiohitti. Black Swania pidettiin lauluntekijä David McCombin yrityksenä tehdä oma White Album, sen verran sisällökäs paketti oli kyseessä. Levy sai jälleen kerran loistavan vastaanoton kriitikoilta, mutta kaupallinen menestys oli heikkoa. Pian tämän jälkeen Triffids lakkasikin toimimasta.

Biisintekijä David McComb julkaisi viisi vuotta tämän jälkeen vielä soololevyn: Love of Will (94). Loppu-uransa ajan McComb kärsi erilaisista terveysongelmista ja vakavasta päihderiippuvuudesta. David McComb kuoli vuonna 1999 auto-onnettomuudessa 36-vuotiaana.

Suomessakin Triffids on esiintynyt. Tietääkseni ainakin vuonna 1985 Provinssirokissa. Olitko sinä kenties siellä?

Ja loppuun, näin halutaan hautautua syvälle rakkauteen:



sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Ryan Adams - FM

Ryan Adams, persona non grata, kuuma peruna, täysin ulkopuolelle jätetty. Mies joka ahdisteli naisia siinä määrin, että metoo-liike päätti hänet huolella canceloida. Ura ja maine meni hetkessä, kun useat naiset esittivät raskauttavia ahdistelusyytteitä Adamsia kohtaan. Ahdistelusyytteet tosin raukesivat ja Adams esitti julkisen anteeksipyynnön liittyen asiattomaan käytökseen, tosin noin vuoden viiveellä.

Voiko Ryan Adamsista jo kirjoittaa? Tummat pilvet ovat vielä taivaalla...ja saavuttavatko ne pian minutkin, jos hyväksyn tämän julkisen mulkun? Ennen kaikkea voinko tykätä enää hänen musiikistaan? Toisaalta olenko tyhmä kun tällaisia kyselen, jos pidän joka tapauksessa hänen musiikistaan....ja aliarvioinko samalla kaikki muutkin?

Ryan Adamsin musiikin suuruutta on vaikea kiistää. Gold (01), Love is Hell (03), Cold Roses (05) ja Easy Tiger (07) ovat kaikki sellaisia neljän puolen tähden levyjä ja viiden vuoden takainen Prisoner (17) on vajaan neljän tähden levy. Homma oli lähtenyt uudelleen lentoon ja parempaa oli tulossa, sillä vuoden 2019 alussa Adams ilmoitti julkaisevansa vuoden aikana kolme albumia, joista niistä ensimmäinen, Big Colors ,kerkesi olla hetken ennakkomyynnissä Amazonilla ennen kuin kohu alkoi. 

Ryan Adamsin selvittyä selvittyä ns. huonoista ajoista, eetteriin on tipahtanut jo viisi uutta albumia. Vuodelle 2019 tarkoitetun trilogian levyt: Wednesdays (20), Big Colors (21) ja Chris (22), sekä tänä vuonna ilmestyneet tuoreemmat levyt: Romeo & Juliet (22) ja uunituore FM (22). Tahti on ollut kova, aivan kuin Ryan olisi saanut uutta pontta ja näyttämisenhalua päästessään eroon ahdistelusyytöksistään.

Oli mies mulkku tai ei, niin musiikki on edelleen kovaa, ehkä kovempaa mitä yli kymmeneen vuoteen. Romeo & Juliet (22) on yllättävän vahva albumi ollakseen tuplasellainen. Levyltä löytyy useita mieleenpainuvia, tulevia Ryan Adams-klassikoita kuten Rollercoaster, Doylestown Girl, nimikappale Romeo & Juliet ja ennen kaikkea hitaasti kasvava: In The Meadow, joka on ilmeisesti Ryanin ja The Cardinals yhtyeen outtake. Tupla-albumin mitassa levyssä on paljon pureksittavaa ja sen todellista laatua en osaa vielä arvioida. Tuntuma on raikas kantrirock-albumi, jossa on huojahtelevia kohtia, mutta musiikin vahva kokonaissisältö pelastaa paketin.

Elokuussa ilmestynyt FM (22) on tiiviimpi, vähän rokkaavampi, ehkä tunnelmaltaan ehjempi levy. Odotin instagramin ennakkonäytteiden perusteella puhdasta kasarirock-levyä, mutta ihan sellainen ei tullut. Levyn avaava I Want You ei tuo mitään uutta Adamsin repertuaariin, joka on keskitempoinen ja sellainen ihan hyvä rock-renkutus. Kolmas kappale Fantasy File menee Ryan-biisien parhaimmistoon. Svengaava rokki jonka kruunaa hieno saksofonisoolo biisin alussa ja lopussa. Haikea When She Smile kappale ripsauttaa jotain syvempää esille, samaa sovituksen teemaa täydentää hieno Hall Of Shame.

Kakkossiivu alkaa taas hyvin perinteisen kuuloisella perusrokilla: Wild And Hopeless. Miksi edes kulutan aikaa tämän levyn äärellä, kuka haluaa kuulla kaiken toistoa? Jokin perusjuuri Adamsin musiikissa menee aina pinnan läpi ja saa musiikin kuulostamaan hyvältä. So Dumb, onko kappale itseruoskintaa? En tiedä. Perusbiisi tämäkin. Fairfeather hidastaa tempoa. Tässä kohtaa muistan Ryanin hehkutukset instagramista, kuinka FM on erityinen kaupunkilevy, aamuyön tunnelmia mehusteleva kokonaisuus.

Do You Feel on vaihteeksi paremmin rokkaavaa Ryania ja levyn päättävä Someday haikailee lopullisen sovituksen perään, voiko saada syntinsä anteeksi ja aloittaa kaiken uudestaan. Sitä Ryan yrittää kovasti. Keikkoja taas on ja syksylle on buukattu jenkkikiertue. Iso osa faneista ei ole koskaan hylännyt Ryania, en minäkään. Hänen rumia tekojaan en puolustele, mutta aito sovittamisen halu on saanut taas Adamsin nousemaan uudestaan siivilleen, ehkä kestävämmille sellaisille. 

Instagramin mukaan Adams on laittanut myös viinapullon korkin kiinni. Selvää aikaa on kestänyt nyt 11 kuukautta. Aikaa kulutetaan nykyisin lenkkeillen Hollywood Hillsin maisemissa ja lisää musiikkia tehden. Somessa on vilauteltu näytteitä vielä julkaisemattomalta 1985 - nimiseltä levyltä. Myös keikkahanat ovat auenneet ja iso osa niistä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Tämän viimeisimmän FM-levyn erikoisuus on se, että se ei ole saanut fyysistä julkaisua, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Lukuun ottamatta 40 dollaria maksavaa pientä kasettipainosta, jonka voi tilata Ryanin kotisivuilta. En taida tilata. Ehkä se vinyylipainos vielä tulee.





perjantai 2. syyskuuta 2022

Nits - 1.9.2022. G Livelab - Tampere

Olen nähnyt Nitsin viidesti livenä ja kolmesta keikasta olen myös blogannut. Yli neljäkymmentäviisivuotta kestänyt ura ei katkennut edes koronaan, eikä viime keväänä palaneeseen Nitsin kotistudioon, jonka yhteydessä bändi menetti suuren määrän soittimistaan ja levyjen masternauhoistaan. Nits ei jäänyt tosiaankaan tuleen makaamaan (heheh), vaan täytti syksyn uusilla(osin keväältä siirtyneillä) keikkapäivämäärillä ja ilmoitti uuden Neon (22) levyn ilmestyvän myöhemmin tänä vuonna.

Syksyn keikat on jo aloitettu. Suomen kiertueessa ensimmäisinä olivat vuorossa Helsinki ja Turku. Tänään oli vuorossa Tampere, kahden peräkkäisen keikan voimin. Itse ostin lipun tuolle jälkimmäiselle keikalle jo helmikuussa, jolloin bändin olisi pitänyt esiintyä, mutta tämä kulkutauti muutti suunnitelmat ja uusi keikkapäivämäärä varmistui syyskuulle. Tämä on virallisesti edellisen Knot (19) levyn julkkarikiertue, jota korona siirtänyt jo useamman kerran. 

Harvoin olen mitään negatiivista Nitsistä kirjoittanut. Kaikki kokemani keikat ovat olleet heikoimmillaankin iloittelevia, yllättäviä ja tarpeeksi korvaystävällisiä. Laulaja Henk Hofstede, rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips ovat kaikki liki seitenkymppisiä ukkeleita, joita ei eläkerajan ylittäminen estä tekemästä siitä mistä tykkää. Tämä tekemisen ilo on välittynyt kaikilta näkemiltäni ja kuulemiltani Nits-keikoilta.

Tänään oltiin jännän äärellä, kun mietin miten miesten kunto kestää, kun kahtena edellisenä päivänä oli Hesan ja Turun keikat ja tänään vielä kaksi keikkaa. Pelkoni oli onneksi aiheeton. Keikka alkoi Home Before Dark kappaleen verevällä versiolla. Tuo kaukaiselta Henk (86) löytyvä pieni suuri balladi, oli vaikuttava käyntikortti, satamaan saapuneiden hollantilaisten tervehdys pimeästä, koronan ja sotamurheiden tuolta puolen...ja itseasiassa aika moni Nitsin kappale liittyy jollain tapaa sotaan. Tuon teeman suhteen bändin musiikki on tällä hetkellä liki valitettavan ajankohtaista  Kahteen kertaan peruttu keikka sai arvoisensa aloituksen. Muistan edelliseltä Nitsin keikalta Tampere-talolta suvereenin ja leikittelevän otteen, mutta myöskin ikävuosien näkymisen, mutta vain olemuksessa, sillä itse keikka oli mestarisluokkaa. http://homesickhounds.blogspot.com/2018/05/the-nits-tampere-talo-1052018.html

Toukokuinen tulipalo, joka tuhosi Nitsin kotistudion, kaikki soittimet ja suurimman osan musiikillisesta arkistosta kerrottiin koruttomasti yleisölle. Fanien varainkeruun ansioista bändi oli saanut uudet soittimet ja homma jatkui niin kuin ennenkin. Tänä iltana tuli todistettua, että musiikin tekevät ihmiset, eikä materia. Seitenkymppiset ukot ovat aloittaneet pyyteettömästi kaiken alusta uusilla soittimilla ja uusi levy takataskussa. Katkeransuloinen ja ehkä terapeuttinen veto oli soittaa Ting (92) levyn vaikuttava House on the Hill, joka kertoo myös tulipalosta. Tuon surun aisti jotenkin kolmikon olemuksesta. Samanaikaisesti bändi oli päättänyt nousta ratsaille, katsoa tuon ikävän tapahtuman yli, hoitaa itseänsä musiikilla, tehdä sitä mitä parhaiten osaa.

Nitsin ydinkolmikon työskentely oli uusista soittimista huolimatta edelleen paikoin telepaattista. Mietin, että mikä saa yhteen kuulostamaan omalta itseltään, yhtä aikaa herkältä ja dynaamiselta. Väitän, että rumpali Rob Kloet on soundin perusta ja kun siihen yhdistetään Henk Hofsteden tunnistettava ja vahva vokaali-ilmaisu, niin ollaan lähellä sitä mitä Nits on ytimeltään. Kosketinvelho Robert Jan Stips on tarpeellinen koristelija, joka taikoo kappaleista lopullisen luonteen esiin. Näin ollen bändi on enemmän kuin osiensa summa.

Tampereen keikalla kuultiin paljon uudempaa, ns. taiteellisempaa tuotantoa. Vähäeleisen Knot (19) albumin avausbiisi Ultramarine toimi mainiosti, samoin Henkin hyvin taustoittama Concrete House, joka kertoi yllätys, yllätys, hänen lapsuuden kodistaan. Monissa Nitsin kappaleissa liitetään tunnettuja henkilöitä yllättäviin maisemiin, kuten kappaleessa Music Box With Ballerina Joni Mitchell vierailee kuuluisan taidemaalarin luona. 

Keikan vahvimmat vedot löytyivät alkupään hiteistä. Sketches of Spain toimi upeasti, samoin varsinaisen setin päättävä Port of Amsterdam. Joitain haparoivakin vetoja oli joukossa, kuten aika jännällä twistillä kulkeva Cars & Cars. Muutamat uusista kappaleista olivat aika tylsiä, etenkin ensimmäisenä encorena kuultu tulevan Neon (22) albumin Beromunster. Tällaiset pienet notkahdukset ja tylsät hetket antoi helposti anteeksi, koska illan kokonaistaide-elämys oli niin vaikuttava. Setti kesti aikalailla tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.

Keikan yksi vahvuuksista oli hieno visuaalinen ilme. Valojen käyttö oli vaikuttavaa ja esityksen aikana saimme nauttia myös hyvästä näkymästä G Livelabin pihamaalle, jossa puut ja kasvit huojuivat tunnelmallisen valaistuksen valokeilassa. 

Toivottavasti Nits ponkaisee vielä uudelle kiertueelle kun uusi levy näkee päivänvalon. Uusia suomenkeikkoja odotellessa.



lauantai 30. heinäkuuta 2022

Deep Purple in concert - Tampere. 28.7.2022.

Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin. 

Deep Purple oli myös pitkään mielessä  Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.

Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.

Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.

Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?

Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.

Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.

Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.

Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.



keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Kevin Morby: This Is A Photograph

Kevin Morbyn edellinen levy, koronakeväänä ilmestynyt Sundowner (20) ui sielunmaastooni, hitain, mutta määrätietoisin vedoin. Muistan tuon koronakesän, kun öljysin kesällä terassia ja kuuntelin kyseistä albumia bluetooth-soittimestani. Toimi. Tosin unohdin levyn melkein vuodeksi, ennen kuin sen ostin itselleni vinyylinä. Onneksi ostin. Upea teos.

Tänä keväänä ilmestynyt This Is  A Photograph (22) on myös enimmäkseen täysosuma, sopivasti alt-rockgenren sivuun osuva albumi (ja artisti). Tietynlainen harmoninen folkrock-muoto puuttuu, musiikki kasvaa omista lähtökohdistaan, persoonallisesta tarinankerronnasta ja lauluilmaisusta. Äkkiseltään Morbyn puhemainen laulutapa vaikuttaa kovin huojuvalta ja jopa epälaulumaiselta. Mutta rytmiikka ja tunne on kohdillaan, loppujen lopuksi Morbyn ilmaisu venyy ja paukkuu mukavalla skaalalla. 

Aloituskappale This is Photograph suorastaan rokkaa, seuraava veisu A Random Act Of Kindness on yksi vuoden biisejä sen videota myöten. En ole kyllästynyt luukuttamaan tätä kappaletta. Hitaasti kasvava ja lopuksi suorastaan myrskyksi yltyvä veisu on täynnä ihanasti kaihertavaa sivullisuuden tunnetta, jota on vaikea vastustaa. Seuraavassa kappaleessa on oikeaoppisesti otettu naisääni mukaan feattaamaan. Evin Rae niminen naislaulaja laulaa säkeistöjä ja säkeistön pätkiä mukavasti Morbyn kanssa vuorotellen. Homma kulkee herkässä synkassa ja tämä Bittersweet, TN niminen kappale on myös yksi albumin helmiä.


Useissa levyissä on se tietty momentum-alue, vahvat kappaleet jotka määrittelevät levyn yleistunnelman ja sen hurmassa koko levy ylistetään erinomaiseksi, vaikka näennäisen koherentissa kokonaisuudessa olisi heikompiakin biisejä. Tarkkailen, että olenko julkistamassa levyn erinomaiseksi ennen aikojaan? En tunnusta, sillä löydän levyltä jo neljännen erinomaisen kappaleen, joka on myös järjestyksessään levyn neljäs biisi. Disappearing, mitä sanoisin? Kitara vaikertaa ja melodika. Hieno tunnelma.

Kakkospuolen avaa levyn toinen puhtaasti rokkaava biisi nimeltään: Rock Bottom. Homma on jännästi levällään ja samalla svengi pitää otteessaan, kotikutoinen, rupinenkin ja väliin on tallennettu paljon naurua, joka on varsin hauska oivallus. Missään kohtaa Morbyn ote ei notkahta. Kappaleet ovat kauttaaltaan riittävän vahvoja ja hänen oivaltavat videonsa ovat todellakin näkemisen arvoisia. Jotenkin artistin intohimo omaan tekemiseen välittyy.

Ja piti sanoa, että se levyn järjestyksessään seitsemäs kappale Five Easy Pieces on myös erinomainen, mutta jätetään vielä löytämisen varaakin, vielä on puolenkymmentä biisiä jäljellä. 

Jollain oudolla tavalla Morbysta tulee mieleen jopa kotimainen 22 Pistepirkko. Ehkä molemmista löytyy sellaista hyvää kotikutoisuuden ja särmikkyyden yhdistelmää. Kuulostaa jopa siltä, että monet kappaleet olisi vedetty ns.kerralla purkkiin, koska intensiteetti on jotenkin käsinkosketeltava. En tiedä onko näin.




sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Levymies Saksassa

Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?

Edellisen, yhdentoistavuoden takaisen Saksan reissuni levykauppapäivityksen löydät seuraavan linkin alta, ja siinä huomaa myös hintatason nousun. Nykyään maksaisin ihan mielelläni kympin mainitsemastani The Sundaysin levystä: http://homesickhounds.blogspot.com/2011/05/kerran-berliinissa-toukokuussa.html

Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1  Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.

Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.

Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."

Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei? 

Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita. 

Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.

Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?

Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.

Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyyli myös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.

Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.

Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.

Mutta tämä karvaturrilöytö lämmittää kovasti: