lauantai 6. marraskuuta 2021

Mitä se syksy soittaa? aka Ylikypsiä syyshedelmiä

Se soittaa äitiemme kadonneita lauluja

muistilihaan kuivuneita tarinoita

polvella keinuvia muistoja

isiemme kuhmuisten käsien rokkaavia silityksiä

kivettyneiden kylkiluiden kitarasooloja

seitsemänkymmenenvuoden ylittävien musikanttien urotekoja

vielä kerran estradille nousseiden dinosaurusten korahduksia

Ja vielä kerran haluan kuulla sen äänen

Jo pitkälle ehtinyt syksy on ollut kauniin sadonkorjuun aikaa. Marraskuun hyytynyt maa puskee esiin ylivuotisia maa-artisokkia, vanhoja soivia penteileitä, pitkän linjan pelimanneja, musiikin ammattilaisia ja liian tuttuja hahmoja.

Kuka odotti Abban paluuta? Minä en ainakaan. Uusi levy Voyage (21) tuli aikalailla puskista. Herkkä balladi I Still Have Faith In You sulatti jään, poppaavampi Don't Shut Me Down soi jo jossain lasten elokuvassa, niin tyttäreni väittää. Muuten levy on tuttua ja niin tervetullutta Abbaa. Osa huttua, osa toimivaa. Voulez-Vous levyn sessioista pelastettu Just a Notion soi myös pirteästi. Levyn lopettava ylevä Ode To Freedom muodostunee myös yhdeksi Abban iskusävelmäksi.

Seuraava ääni tulee haudan takaa, sillä David Bowien kaksikymmentä vuotta sitten hyllylle jäänyt albumi: Toy (21) näkee päivänvalon tänä syksynä. Levyn ensimmäinen maistiainen on kulkeva ja tutunoloinen. En vastustele. Bowien spotify-profiili näyttää olevan muutenkin väärällään ties mitä live- ja deluxe-albumeita. Iso nimi myy edelleen.

Rollareiden Tattoo You(21) deluxe-painos ilmestyi pari viikkoa sitten. Levyllinen arkistojen aarteita lätkäistään varsinaisen levyn kylkeen. Troubles A Comin' on cover-kappale, kappale löytyy alunperin The Chi-Lites bändin albumilta I Like You Lovin' Do You Like Mine? (70). Uudet, vanhat veisut ovat ns. hybridimallia, Mick ja Ronnie lisäsivät lähteiden mukaan kesällä niihin puuttuvia vokaaleja ja kitaroita. Levyltä löytyy muun muassa Start Me Up:n alkuperäinen reggaeversio, joka oli tyrkyllä jo Black&Blue(76) albumille. 

Onko Wasted Days on hukattua aikaa, jo hukkaan joutuneilta biisintekijöiltä. Ei kai nyt sentään. John Mellencampin tulevaa (ensi vuonna julkaistavaa) albumia ennakoiva kappale on tekijänsä näköinen ja kokoinen. Brucen duetointi tässä on mielestäni tarpeetonta, vaikka kahden ikisuosikkini kohtaaminen on suorastaan liikkuvaa, mutta Brucen tulkinta ei tuo tähän mitään lisää. Sanoisin jopa, että Brucen ääni ja preesens ei ole tässä parhaassa terässä, toisin kuin viime syksyisellä erinomaisella Letter To You (20) levyllä. On huhuiltu, että Bruuussellakin ois levy tulollaan. Saapas nähdä.

Elton John yllättää positiivisesti. Finish Line on pitkästä aikaa mieleenpainuva ja varsin energinen biisi maestrolta. Syynä tähän on Stevie Wonderin läsnäolo biisissä. Mitä upeaa laulua ja huuliharpun soittoa. Loppupuolella kappale lähtee suorastaan lentoon Stevien käsissä ja huulissa, niin että Elton jää kähisemään taustalle. Lokakuun lopulla julkaistu Lockdown Sessions (21) on koottu koronavuoden aikana nauhotetuista duetoista ja siitä ei edes pitänyt tulla levyä. 

Sting kuulostaa pitkästä aikaa pirteältä ja relevantilta. Niin, milloin viimeksi kuuntelin Stingiä? Ehkä vuonna 1999. Jokin Sting-mitta täyttyi ja vuosien varrella artistin musiikki ja ennen kaikkea tunnistettava laulutyyli alkoi vieraannuttaa. Uutta levyä pukkaa, varmaan aika pian?

Rod Stewart on ollut 2010-luvulla varsin aktiivinen, trilogia: Time, Another Country ja Blood Red Roses ovat kovaa kamaa, etenkin jälkimmäisestä pidän paljon. One More Time on uusin vitaliteetin osoitus, kai nyt seiskavitosellakin seisoo ja komeasti. Sitäkö se rotukka yrittää sanoa? Ainakin videolle on valittu vanhaan malliin nuoria blondeja typyköitä, joka voi olla tosin fiittaus oivallisen toksiseen Hot Legs videoon...tai oikeastaan ihan mihin vaan Rodin musavideoon. Marraskuussa ilmestyvä vaatimattomasti nimetty The Tears of Hercules (21) on varmaan sitä ittiään, parhaalla tavalla tunetettua ja terästettyä elämännestettä.

Dylanin arkistojen ovet ovat taas selällään. Springtime in New York on Bootleg Seriesin kuudestoista osa ja se käsittelee vuosia 1980-1985, levyjen Shot of Love(81), Infidels (83) ja Empire Burlesque (85) sessioita. Mielestäni kaikkien noiden levyjen alkuperäistoteutukset ovat joko vaisuja tai tuotannolla pilattuja. Shot of Lovessa on rootsia, mutta on jotenkin biiseiltään köpöinen levy. Mark Knopflerin tuottama Infidels on taas tunnelmaltaan yhtenäinen, mutta jää polkemaan paikalleen. Empire Burlesquella on vahvoja biisejä, mutta tuotanto on silkkaa kasaria, sen huonoimmassa merkityksessä. Poikkeuksena akustisesti vedetty Dark Eyes. Bootleg-paketin ennakkomaistiainen Foot of Pride on lupaava...ja kappas, itseasiassa koko levy on jo ulkona. Eikun mars levykaupoille!

Eikä tässä kaikki, alla oleva soittolista antaa täkyjä tärppejä tästä hetkestä ja tulevaisuudesta, eli menneisyydestä. Vanhat jaksakoon vielä heilua. Tosin joukossa on muutamia nuorentavia ääniä, mutta saman nostalgiatyylilajin ammattilaisia. Sitä uutta U2:sen biisiä en tähän listaan sitten laita.

https://open.spotify.com/playlist/5WN1xi4HBQznACJk2RlGQb?si=e335e90f172545b5


sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Matti. Maanalainen. Tampere. 23.10.2021

- Mikä ihmeen Matti? - Kaikkihan nyt Matin tuntevat. Heitin huumorilla, kun kaverini hämmästeli  illan artistia. En minä Mattia juurikaan tuntenut, tuota nuorenoloista pitkätukkaa kitaran ja loisteliaan bändinsä kanssa.

Viime vuonna joulun alla, Pirkkalan verkkokaupan pihalla, kuuntelin pitkästä aikaa auton radiosta musiikkiohjelmaa. Koronarajoitukset olivat taas palanneet, ihmiset kulkivat säikkyvin jaloin pitkin kaupan käytäviä. Eetterin valui herkkä ja lyriikaltaan erityisen painokas folk-popbiisi: Viiva ja Kynä. Sen verran olin korva tarkkana, että kuulin artistin olevan nimeltään Matti. Koronahuolet ja pilvet väistyivät hetkeksi taaemmas, sillä suomessa tehdään edelleen vaikuttavaa ja sydämeenkäypää popmusiikkia.

Vajaa vuosi tuosta eteenpäin, mietin kuumeisesti missä päin Tampereella olisi hyvää livemusaa. Syysloma oli päättymässä ja halusin kruunata sen hyvällä livekeikalla. Nythän sellaiset ovat taas mahdollisia. Koronarajoitukset ovat liki kaikkinensa poistuneet ja ihmiset ovat yöelämässä niin kuin ennenkin. Siltä se tuntui, kun istuin alkuiltaa Oluthuoneessa. Tuntui oudolta ja lämmittävän tutulta jutella ihmisten kanssa. Kasvolihakset eivät olletkaan halvaantuneet tässä yli vuoden mittaisessa maskikurimuksessa. Sana löysi toisen sanan, yltyi tarinaksi, kiihdytti niitä hymyillä, nyökkäyksillä ja hörppyillä olutmukista.

Maanalaisessa olin ollut edellisen kerran kaksi vuotta sitten. Tamperelaisen kulttuuriosuuskunnan Trelmun pyörittämä livetoiminta jatkuu näköjään yhtä aktiivisena kuin ennen koronaa. Ravintolan alakerta on ihanteellinen tunnelmallisille rokkikeikoille. 

Sanat karkaa aloitti keikan vakuuttavasti. Minne Lienee Kadonneet, em. Viiva ja Kynä ja herkkä Viaton latoivat vahvaa musiikillista osaamista sisältöä kehiin. Muistan toisen erinomaisen Viaton-nimisen kappaleen Petri Saarelan liki kolmenkymmenen vuoden takaiselta albumilta: Pulu (94). Matin Viaton ei paljoa kalpene Petrin vastaavan rinnalla.

Pitkätukkainen ja habitukseltaan jopa kantrirock-viritteinen Matti bändeineen soitti uuden levyn alusta loppuun. Hyvällä fiiliksellä ja hyvällä soittotaidolla varustettu keikka oli varsin miellyttävää kuunneltavaa, vaikka viimeinen biisi jäi kuulematta tiukan yöbussiaikataulun vuoksi.

Ennen bussiin karkaamista ostin keikkamyyjältä huolellisesti tehdyn debyyttialbumin: Tähän (21). Orgaanisen kuuloinen levy kulkee tasapainoisena alusta loppuun. Verrokkeina voisi pitää vaikka Lassi Valtosta tai vaikkapa Tuure Kilpeläistä. Levyn vaikuttavassa Päätöskappaleessa Eilinen Seuraleikki sähkövirta kulkee väristen selkäpiissäni, tässä on artisti syvällä tekemisessä, tunteiden luomisen maailmassa, jonka emootioissaan herkillä oleva kuulija saa nöyränä vastaanottaa. 

Ja juuri tämä kappale jäi kuulematta livenä bussiaikataulujen vuoksi. Sitten seuraavalla keikalla...toivottavasti sellainen tulee pian? Ja yhtälailla toivottavasti Tähän (21) albumi on vasta ensimmäinen porras Matin artistiuralla. Tätä lisää ja samalla orgaanisella soundilla, pitäkää ne liialliset tuotantovaatimukset kaukana(jos sellaisia pilviä roikkuu artistin taivaalla?). Rohkeaa ja rouheaa omaa ääntä vaan kehiin.  Aloitus on ainakin enemmän kuin lupaava.

Viiva ja Kynä on tainnut olla valmis biisi jo syntyessään. Tämä esitys on viiden vuoden takaa:

https://www.youtube.com/watch?v=Nn-oAVVYr80



lauantai 16. lokakuuta 2021

Temptations - Sky's The Limit

Onko kukaan kertonut, että Sky's The Limit (71) on yksi parhaista Temptations-yhtyeen levyistä? Jos ei ole, niin minä vahvistan asian: Se on ehkä bändin paras levy. Tämä on hurja väite. Ilmestyihän vain kaksi vuotta aiemmin psykedeelisen soulin klassikko: Cloud Nine (69). Cloud Nineä pidetään yleisesti ottaen bändin parhaana. Minun mielestä se on vasta välivaihe sofiskoituneeksi yltyneellä soulmatkalla. Levy levyltä Tempparit korottivat rimaa ja leipoivat musasta alati herkullisempaa korvakarkkia.

Laadukas sisältö peittoaa naarmut. Näin tässäkin tapauksessa. Viidenkymmenen sentin musaseuralainen Juutinrauman sillan tuolta puolelta, danskepoikien suurimmasta levyliiteristä kulkeutui kuriiripalvelujen avustamana Lempäälän perukoille. - Ei sillä ole arvoa, myy se pois viidelläkymmenellä sentillä! Ja kun näet niitä useita, kymmeniäkin, niin ajattelet, että siinäpä jotain kelvotonta alelaarikamaa. Mutta eipäs olekaan.

Kun levy alkaa herkällä balladilla, on yhtyeen itsetunto kohdillaan. Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love on soulkielien herkkää näppäilyä ja myös mahtava statement. Kyllä kannattaa yrittää, ainakin nämä pojat availevat helposti kaikki jumissa olevat rakkauden lukot. Temptations perustuu pitkälti Norman Whitfieldin ja Barret Strongin eeppisiin soulteoksiin, joita tämä kultakurkkujen kuoro helposti kuljettaa eteenpäin.

Just My Imaginationin on coveroinut sekä Rollarit, että Aki Sirkesalo (Pelkkää kuvitelmaa). Biisi on yksi kaikkien aikojen soulsuosikkejani. Eipä silti, Rollareiden versio on mainio, Akin myös, mutta alkuperäinen silittää ja kuljettaa vielä hellemmin unelmiin, utupilviin, aah! I'm The Expectation To The Rule on vain yksi "rivibiisi", josta Michael Kiwanuka antaisi oikean kätensä. Helposti.

Smiling Face Sometimes kellottaa kaksitoista ja puoli minuuttia. Mantramaisesti kasvava kappale on täynnä hienoa orkestraatiota ja 70-luvun mustaa mystiikkaa. Tämä on myös omia all time - suosikkejani. Temptations toteutti tätä pitkän biisin kaavaa lähes jokaisella 70-luvun alun levyllä: Papa Was A Rolling Stone, Masterpiece, Run Away, Running Child, kaikki ovat samalla nautinnollisella soul-maratonilla. Myös Curtis Mayfield ja Barry White viljelivät surutta 70-luvulla ylipitkiä disco-kutubiisejä, joista osa toimii ja osa ei.

Kakkospuoli alkaa Man nimisellä vaikuttavalla tsipaleella. Koko siivu pitää sisällään yhtälailla nautinnollista soulkeinuntaa kuin a-siivukin. Levy päättyy pitkään, yhdeksän minuuttisen kappaleeseen Love Can Ne Anything (Can't Nothing Be Love But Love)

Sky's the Limit on viimeinen levytys Temptationsin perustajajäseneltä Eddie Kendricksiltä, joka vastaa muun muassa Just My Imagination hitin laulusuorituksesta. Albumin äänityksen aikana Kendricks lähti yhtyestä soolouralle. Hänen paras ystävänsä Paul Williams seurasi häntä pian ulos ryhmästä lähinnä terveysongelmien vuoksi. Vaikka laulajat vaihtuivat Temppareissa, niin musiikillinen laatu pysyi kovana aina 70-luvun puoleen väliin asti. Tulossa olivat vielä sellaiset kovat lätyt kuin: All Directions (72), Masterpiece(73) ja 1990 (73), joita varmuudella löydät euron kirpparilaareista. Tässä vielä Kendricksin hunajainen lauluveto tuostam eeppisestä Temppari-hitistä:

https://www.youtube.com/watch?v=WZ4Ym9Xiw3w




torstai 7. lokakuuta 2021

Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg





lauantai 18. syyskuuta 2021

Kauko Röyhkä - Vaeltava vitsaus

Tyttöjen ystävä (91) albumin kappaleesta nimensä saanut Kauko Röyhkän elämänkerran toinen osa: Vaeltava vitsaus(21) on selkeää ja sujuvaa luettavaa. Ostan kirjan sen julkaisupäivänä ja luen kahdessa päivässä. Onko tämä kirja Jukka-Pekka Välimaan luoman julkisen hahmon; Kauko Röyhkän hyvästely? Onko Röyhkä hiipumassa ja häipymässä taustalla Suomen rock- ja kulttuurikentästä? 

Miksi näin aprikoin? Röyhkän taiteellinen profiili on istunut huonosti tähän viime vuosien metoo-aikaan. Röyhkä on saanut enemmän vastustusta kuin kunnioitusta osakseen, ainakin rockin saralla. Kirjoitusrintamalla arviot ovat olleet suotuisia, mutta musiikillinen puoli pysyy kiinnostavana ainoastaan vanhojen fanien keskuudessa, kuten minun. Myös Röyhkä ennen hyvinkin aktiivinen facebook-kirjoittelu on lakannut kokonaan. Kauko Röyhkä eli tuotteliasta ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa aikaa edelliset kymmenen vuotta. Hän teki paljon kirjoja ja levyjä, omia ja yhteisiä, julkaisi naurettavan paljon hienoja tiivistelmiä ajasta facebook-sivuilleen. Tämän vuoden Röyhkä on ollut hiljaa, lukuun ottamatta satunnaista keikkailua ja alkuvuodesta julkaistu dekkaria. Ja nyt ilmestyy nämä muistelmat. Vaan onhan tämä aika aktiivista toimintaa poikkeusaikana, ehkä hän ei olekaan jäämässä taustalle Suomen kulttuurikentältä. 

Vaeltava vitsaus alkaa lupaavasti Röyhkän ns. etsikkoajasta ulkomailla, kun hänelle 80-luvun lopulla myönnettiin puolen vuoden taiteilija-apuraha ja hän sen turvin lähti kirjoittamaan uutta romaania Portugaliin. Tuo vaihe merkitsi käännekohtaa Röyhkän uralla, bändi Narttu veteli viimeisiään ja oli luotava jotain uutta ja kiinnostavaa, tällä kertaa ilman tuttuja luottomuusikoitaan.

Portugali-vaiheesta hypätään 80-luvun alkuun, eli siihen hetkeen mihin muistelmien ensimmäinen osa: Marjatan poika jäi. Pian alkaa nopeatempoinen ja kapea-alainen kerronta, sinänsä 80-lukuun käytetään yli sata sivua tekstiä, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja niissä on usein mukana jonkun Kaukon kappaleen sanat. Röyhkä kyllä kirjoittaa hauskasti Narttu-aikaisista bändikavereistaan ja toilailustaan, lyhyellä ja tiiviillä tyylillään sanoo paljonkin, mutta Kerronta ei syvenny ja mitään kovin oivaltavia juttuja ei nouse esiin.

Voi olla, että syynä on Röyhkän viimeiset kymmenen vuotta kestänyt aktiivinen facebook-kirjoittelu. Tuolla sosiaalisen median alustalla Röyhkä sanoi lähes kaiken, muistot, kantaaottavat päivitykset, pisteliäät henkilöanalyysit, facebook-sivu tarjosi kaiken edellä olevan. Vaeltava vitsaus on kuin löyhä synteesi noista facebookista kerrotuista tiivistelmistä. Tämä on harmi, koska olisin toivonut, että etenkin tuosta neonvärisestä vuosikymmenestä olisi saatu enemmän irti. Voihan se olla, että muisti ei vain riitä enää noin pitkälle tai tuota vuosikymmentä Röyhkä ei halua isommin mehustella.

Yhdeksänkymmenluku esiintyy vähän ilkeänä ja likaisena, kuten Röyhkän musiikkikin. Väliin tulee kovan luokan paljastuksia muista muusikoista, kuten Kaukon bändin basistista Ari Vaahterasta. Kauko ei mitenkään silittele bändikavereitaan: "He ovat kusipäitä, mutta tärkeitä kuitenkin." Vaimoistaan ja tyttöystävistään Kauko kirjoittaa kunnioittavasti, etenkin lastensa äideistä. Maritta Kuula, joka oli Röyhkän tyttöystävä 80-luvulla, jätetään kerronnan ulkopuolelle asianomaisen toiveesta.

Musiikki ja kirjallisuus, jotka ovat Röyhkän persoonan ydin, esiintyy sittenkin liian ohkaisena. Olisin toivonut syvempiä analyysejä Röyhkän levyistä. Useat albumit kuitataan parilla lauseella, joistain ei puhuta laisinkaan. Toisaalta tämä on elämänkerta, eikä mikään levyarviokokoelma, mutta siitäkin huolimatta useat itselleni merkittävät Röyhkä-tuotokset ja niiden syntyhistoria ei esiinny kirjassa. Huomaan olevani pettynyt.

Voi olla, että puhun kohtuuttoman fanin äänelle. Olen kuullut ja lukenut Röyhkästä miltei kaiken. Noin kolmenkymmenen studioalbumin ja kahdenkymmenen romaanin mittainen taival on pitkä ja taiteentekijän voi olla vaikea tiristää elämää suurempaa synteesiä tästä kaikesta. Kauko kirjoittaa koko ajan, julkaisee vähintään kaksi kirjaa vuodessa. Tällä hän pitääkin itseään enemmän kirjailijana kuin muusikkona. Röyhkällä on vahva rutiini kirjoittamiseen. Teksti on kauttaaltaan tiivistä ja selkeää. Usein myös hyvin kiinnostavaa. Mutta tätä kirjaa leimaa valitettavasti lievä kiireen maku, vaikkakin elämänkerta viedään komeaan loppuun, aina näihin vuosiin ja korona-aikaan asti. Myös Röyhkän sanat ja tiivistelmät osuvat ja uppoavat, kun hän vaan jaksaa kertoa vähän enemmän.

Nurinastani huolimatta, olen yhä se viisikymppinen fani, joka fanittaa vähän yli kuusikymppistä miestä, vaikutun hänen taiteestaan, rocklevyjen mystiikasta, kirjojen tarinankerronnasta ja naturalistisesta puolesta. Fanius on kestänyt pitkään, miksei se lakannut silloin kun olin kahdenkymmenen? Voiko olla viisikymppinen rockfani ja vielä näin pienessä maassa? Taitaa voida, sillä olen edelleen kiinni tässä oudossa illuusiossa. Röyhkän tuotanto on tarjonnut peilauspinta-alaa omaan elämääni koko hänen taiteellisen uransa ajan. Sopeutumaton ja rohkea susihukkanen, joka on uskaltanut tehdä jutut omalla tavallaan. Myös tavattoman tuottelias kaveri, joka uskoo työnteon voimaan taiteenkin saralla. Se on kunnioitettavaa ja hienoa. Tiedossa on, että Röyhkä & Mattila- duo olisi jossain kohtaa aktivoitumassa ja lapin sota - romaanitrilogian päätösosa on vielä julkaisematta. Näitä odotellessa.

Vaan mitä tapahtui tasan 27 vuotta sitten. Muistan hämärästi nähneeni televisiosta tämän itseriittoisen Kauko-dokkarin. Onneksi on youtube. 

https://www.youtube.com/watch?v=kqPlUl9GQwk



sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co




perjantai 10. syyskuuta 2021

Michael Chapman (1941-2021)

Yorkshiren halonhakkaaja on poissa. Pitkänlinjan englantilais-trubaduuri Michael Chapman kuoli eilen kunnioitettavassa 80-vuoden iässä. Charlie Wattsin ikätoveri siis. Enkä olisi toivonut, että kirjoitan tänä syksynä blogiini muistokirjoituksia fanittamilleni artisteille.

Aika on ehtiväinen, useat 1940-luvulla syntyneet rokkarit ovat ns. liipaisimella. Eläkeikä on saavutettu ajat sitten ja iso osa heistä jatkaa/on jatkanut musiikintekoa aina näihin päiviin asti. Niin myös Michael Chapman. Loppusuorallaan hän julkaisi kolme vahvaa albumia, Steve Gunnin tuottamat: 50(16) ja True North(19) sekä EB=MC2(17), joka on yhteisalbumi israelilaisen muusikon Ehud Banain kanssa. 

Michael Chapman aloitti uransa jazzkitaristina 60-luvun loppupuoliskolla. Voi sanoa, että Chapman kuului samaan genreen sellaisten folkin suurnimien kanssa, kuten Roy Harper ja John Martyn. Chapmanin toisella studioalbumilla Fully Qualified Survivor(70) soitti toinen tuleva kitarasuuruus, nimittäin Mick Ronson, ennen kuin Davin Bowie nappasi hänet omaan bändiinsä. Edellä mainittu albumi on Chapmanin uran parhaita. Muita artistin alkupään merkittäviä albumeita ovat debyytti: Rainmaker(69), folkisti rullaava: Wrecked Again (71) sekä mukavasti suriseva: Millstone Grit(73) , joka on toiminut tiettävästi jonkinmoisena esikuvana Dinosaur jr:n Jay Mascisin musiikilliselle tuotannolle.

80-luvun vaihde toi mukanaan sellaisia perinteisiä muusikonongelmia, kuin alkoholi ja uran yleinen hiipuminen. Kautta vuosikymmenien Michael Chapman on tehnyt tasaiseen monentyyppisiä kitara-albumeja, välillä meditaatiohenkisen instrumentaalilevyn: Heartbeat (87), täysin omakustanteen: Still Making Rain (91), josta omistan ehkä paskimman laatuisen cd-levyn ikinä, mikä tahansa kotipolttolevy kuulostaa paremmalta. Levyn sisältö on toki timanttia. Myös uudella vuosituhannella Michael teki paljon pelkkiä mies ja kitara instrumentaalilevyjä.

Loppuvuosien noste on paljolti toisen muusikon, edellä mainitun Steve Gunnin ansiota. Hän tuotti alussa mainitsemani erinomaiset levyt: 50(16) ja True North(19). Näihin aikoihin myös itse löysin Chapmanin. Artistin alkupään vinyylien metsästäminen on ollut pitkä ja kivinen tie. Näitä levyjä ei paljon Suomessa liiku. Ehkä reilu puolet noin neljänkymmenen studiolevyn tuotannosta on jo hallussa. 

Elämänsä loppupuolen Chapman eli Yorkshiressä halkoja hakaten, näin kertoo muutaman vuoden takainen UNCUT-lehden haastattelu. Chapmanin musiikissa on jotain erityistä kaihoa ja karheutta, suorastaan rauhoittavaa tunnelmaa. Kappaleet eivät ole mitään instant-hittejä, mutta persoonallinen kitaratyöskentely ja vähän mumiseva laulutyyli tekee lauluista kotoisia ja syvälle sisimpään painuvia.

Yksi Chapmanin parhaimpia instrumentaalikappaleita on Wrecked Again(71) levyn avaava Polar Bear Fandango, joka innoitti kirjoittamaan runon esikuvalleni parisen vuotta sitten. Lopussa myös linkki koostamaani Michael Chapman soittolistaan. Lepää rauhassa, Michael!

POLAR BEAR

Aika on muovannut kitaran tyhjästä

painanut kuhmuisen lätsän päähäsi

Et voittanut folkin piirimestaruutta

tavallinen naamasi unohtui kaikilta

Jatkoit sävelten halonhakkuuta

hieroit lankullasi lotionia syvälle sieluuni

Olet harvinainen, harvinaisen ravitseva

ja koko ajan sukupuuton partaalla

https://open.spotify.com/playlist/2oBZljeYewvWlOMviGgFwA?si=99e53551d9264c2c