Terence Trent D'arby - Neither Fish nor Flesh

Terence Trent D'arby breikkasi lujasti esikoisalbumillaan: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'arby (87). Levy pyyhki muilla pöytää, koreili myyntilistojen ja vuosiäänestysten kärjessä. Kyseessä on edelleen erinomainen albumi, jota aika ei ole himmentänyt. Megahitit If You Let Me Stay, Wishing Well ja etenkin erinomaisen kutuisa pehmosoul-helmi Sign Your Name nostivat levyn suurten esikoisalbumien kastiin.

D'arby osui hyvin ajan musiikilliseen hermoon. Lauluääni oli tyyliltään lähellä Michael Jacksonia, mutta maanläheisemmällä tatsilla. Musiikki kulki lähellä Princen parhaimmistoa ja em. Sign Your Name tuo mieleen Saden suurimmat hitit tai George Michaelin balladit. Erinomaisen esikoisalbumin jälkeen maailma oli avoinna artistille, mutta seuraava levy olikin jotain aivan muuta.

Kakkosalbumi Neither Fish nor Flesh (89) floppasi totaalisesti. Levy sai tosin hyviäkin arvioita musamedioissa, mutta samanlaista korvaystävällistä soulkarkkia levystä ei löytynyt kuin esikoisalbumilta. Muistan, että tuo albumi putosi nopeasti alelaariin ja hommasin sen itselleni yhdeksällä markalla. Tuona aikana huonoillekin levyille oli aikaa uhrattavana, kun musiikki piti ostaa itselle fyysisinä äänitteinä ja radiosta kuuli musaa aika rajoitetusti.

Levy alkaa haastavasti, tavallaan esipuheella levyn sisältöön. Seuraavana kuultu täysin riisuttu, alkuun vain laulun kuljettama soulballadi I Have Faith in These Desolate Times on komea ja rohkea veto, mutta jotain täysin muuta mitä kuulijana odotti. It Feels So Good to Love Someone Like You on myös mietteliäs hituri. Harvoin levy alkaa kahdella hitaalla numerolla. Nyt ollaan todellakin haastavan äärellä. Neither Fish nor Flesh on jonkinasteinen teemalevy, mutta en ole vieläkään päässyt kärylle levyn teemasta.

A-puoliskon puolessa välissä tulee pelastus, varsin muotovalio soulballadi To Know Someone Deeply is to Know Someone Softly, mutta jaksoiko kuulija tähän asti? Tänään jaksoin. Voi kuvitella mitä hyvää levy olisi aiheuttanut D'arbyn uralle, jos levyn alkuun olisi sijoitettu hitikkäämpää ja menevämpää materiaalia. Sellaisiakin kappaleita levyltä löytyy, kuten a-puolen päättävä princemäinen Billy Don't Fall sekä kakkospuolen menevämmät numerot Roly Poly ja This Side of Love. Jälkimmäinen näistä oli pettymyksen tuottanut pilottisinkku, vähän erikoisesti kulkeva kappale, joka tänään kuultuna kuulostaa yllättävän hyvältä. Biisi on multaisempi ja rokimpi, mitä D'arbyn nopeasti luotuun soullaulajan statukseen oli tottunut. 

Mutta jaksanko kuunnella levyn loppuun asti? A-puoliskon kunnianhimoiset hiturit söivät jotain kuuntelunautinnosta ja tuntuu siltä, että helpolla kuulijaa ei päästetä levyn loppupuoliskollakaan. Kakkospuolisko on yleisilmeeltään menevämpi. Attracted To You on varsin kelpo kappale, joka olisi sopinut hyvin esikoisalbumillekin. Jotain psykedeelistä sävyä biiseihin on ujutettu, torvia, pillejä ja pientä koristelua siellä täällä. Yhtälailla Roly Poly seikkailee kivan psykedeelisissä sävyissä ja nousee levyn parhaimmistoon. You Will Pay Tomorrow ei heikennä lainkaan kakkospuolen hienoksi äitynyttä psych/funk-tunnelmaa. Biisin on ujutettu hienosti 70-luvun henkeä a'la James Brown/Bill Withers, mutta samanaikaisesti biisi kulkee varsin modernilla otteella eteenpäin. Sanoisin, että tässä on yksi levyn hukattuja helmiä.

Loppuun kuullaan vielä ihan rehevä soulballadi: I Don't Want to Bring Your Gods Down, jossa on enemmän yritystä kuin muistettavuutta. Biisi yrittää kasvaa itseään isommaksi, mutta jää puoliväliin. Ihan lopuksi D'arby vetäisee kauniin vokaalibiisin...And I Need To Be With Someone Tonight. Apartheidin ja rakkauslaulun yhdistäminen lyriikoissa ei täysin vakuuta. Yritystä ja suureellisia pensselinvetoja riittää, mutta mitään kovin koskettavaa ja mieleenpainuvaa eivät levyn kaksi viimeistä biisiä tarjoa.

Neither Fish nor Flesh on edelleen yhtä vaikea pala kuin ilmestyessään. Liiallinen kunnianhimo (ehkä tekotaiteellisuus) haahuilevien balladien muodossa syö levyn terää, mutta albumilla olisi ollut aineksia tiukkaan psydelisvaikutteiseen funk-levyyn, joka olisi haastanut esimerkiksi Princen tuon aikaiset tuotokset. Mutta edelleen levy ansaisee arvoasteikollani korkeintaan kolmea tähteä viidestä.

Terence Trent D'arby julkaisi neljä vuotta tästä komeahkon paluulevyn: Symphony or Damn (93). Biisit Do You Love Me Like You Say? ja Delicate kutittelivat hittihermoja ja levy on muutenkin kaikin puolin ehjä kokonaisuus. Seuraava albumi Terence Trent Vibrator (95) oli tempoilevampi ja biisimateriaaliltaan ei kovin muistettava. Vielä vuosi tuhannen vaihteessa tuli Terence Trent D'arbyn nimissä jo aika unohdettu albumi: Wildcard (01). Tämän jälkeen artisti muutti nimeään ja hänestä tuli Sananda Maitreya. Musiikillinen ura jatkui, uusiakin levyjä tuli, alkuun pelkästään nettilatauksina omilla web-sivuilla. Ura on jatkunut ihan näihin päiviin asti, mutta enemmän marginaalissa ja parrasvalojen ulkopuolella.

The Rolling Stones: Flowers

Hypätään taas hetkeksi sivuraiteelle. Tämän hienon levyn luulin pitkään olevan yhden bändin monista studioalbumeista. Näin aikana, jolloin asiaa ei voinut tarkistaa wikipediasta, vaan musiikkilehdistä ja kirjoista. Joskus jopa kirjoitettiin Soundiin ja kysyttiin asioita lehden kysymys-palstalla.

Vain jenkeissä julkaistu Flowers (67) kokoelma on tärkeä sivuraide Rollareiden studioalbumeiden välissä. Levylle on kerätty tuonaikaisia singlehelmiä ja jokunen täysin ennen julkaisematon kappale. Levy alkaa komeasti Ruby Tuesdaylla ja sitä seuraa Have You Seen Your Mother, Baby, Standing In The Shadow ja kolmantena Let's Spend The Night Together. Tämän jälkeen ei voi kun haukkoa henkeään ja yrittää saada jostain lisähappea. Viimeisin noista kappaleista julkaistiin pienen kohun saattelemana, sillä alun perin kappale kulki muodossa: Let's Spend Some Time Together ja se oli jenkkien makuun liian paheellisesti sanottu ja biisin nimi piti muuttaa. Mutta legendaarisessa Ed Sullivan Showssa Jagger pitäytyikin noissa alkuperäisissä lyriikoissa ja siitähän seurasikin porttikielto kyseiseen ohjelmaan.

Levylle on otettu mukaan muutamia helmiä kahdelta edelliseltä studioalbumilta, kuten: Lady Jane, Out of Time, Back ja Mother's Little Helper. Levylle on kuratoitu 60-luvun puolenvälin ohittaneen Stonesin hitit ja kiinnostavat biisit. Flowers on hyvä käyntikortti Rollareiden jo hivenen kehittyneeseen ilmaisuun ja voisi sanoa myös, että Brian Jonesin kauteen. Tällaista musiikillista moniulotteisuutta ja soitannon rikkautta ei enää 60-luvun lopun levyiltä löytynyt, jotka tosin nousivat muilla avuilla, ja ilman Brian Jonesia, uudelle musiikilliselle tasolle.

Flowers on sävykäs ja kuuntelijaystävällinen levy. Kuinka hyvin se soundaakin. Back Street Girlin keinunta ei jätä toivomisen varaa. Aftermathin sessioista poimitut, ennenjulkaisemattomat, Ride On, Baby ja Sittin' on a Fence puolustavat hyvin paikkaa tällä levyllä ja olisivat voineet olla hyvin itse Aftermathillakin. Sinkkuja ja julkaisemattomia raitoja tutkaillen Aftermath olisi voinut ihan hyvin olla tupla-albumi, mutta sellaista formaattia ei oltu otettu vielä isommin käyttöön, sillä vasta Bob Dylanin Blonde on Blonde (66) oli populaarimusiikin ensimmäinen tupla-albumi.

Hippikesä odotti vielä Rollareiden lopullista panosta, joka tulikin loppuvuodesta 1967. Siitä seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Flowers sen sijaan menee arvioissa komeasti kiitettävälle. Vain tyhjänpäiväinen My Girl ja Aftermathin heikointa tasoa oleva albumiraita Take It or leave It pudottaa tämän kuuman kokoelmalevyn täysistä pojoista.¨

Lopussa Let's Spend Night Togetherin ns.kohua herättänyt esitys Ed Sullivan Showsta.

Arvosana: 9+/10

The Rolling Stones - Between The Buttons

Rolling Stones Studioalbumit: 5/25.

Between The Buttons (67) pysyi itselleni pitkään tuntemattomana Rollarilevynä. Albumin vinyyliversion sain ostettua vasta muutama vuosi sitten. Tämä levy nousee harvoin esille, kun puhutaan yhtyeen parhaita albumeista, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on klassikkolevy. Niin, notkahtaako Between The Buttons laadullisesti erinomaisen Aftermathin jälkeen? Kappaleet ovat edelleen Jagger & Richardsin käsialaa, mutta yhtä muistettavaa materiaalia ei syntynyt. Vaan olenko sittenkin väärässä? Tutkitaampa mitä levy pitää sisällään.

Yesterday's Papers aloittaa levyn terhakkaasti. Ei kappaleessa ole mitään vikaa, varsin laatuisa rollariralli, tällaista kuuntelee mielellään. My Obsession jankkaa sanomaansa vähän yksitotisesti. Ei parhaimmistoa. Kolmas kappale ja: Bang! Backstreet Girl on yksi bändin vain studioalbumeilta löytyvistä slovarihelmistä, vähän samaan tyyliin kuin edellisen levyn I Am Waiting. Connection on luultavimmin kokonaan Keith Richardsin tekemä kappale, jossa hän jakaa vokaalivastuun Jaggerin kanssa. Mainio ralli, jota herra kitaristi on esittänyt harvoilla soolokeikoillaankin. 

Tänään kuunnellessa levyä yllätyin positiivisesti monien kappaleiden kohdalla. She Smiled Sweetly, varsin nätti kappale, joka puolustaa hyvin paikkaansa vuoden 1967 hippikesää ennakoivalla albumilla. Niin, mikä oli Stonesien paikka tässä hippikesässä. Itse näen, että Rollarit olivat musiikillisesti hivenen hukassa kyseisenä vuonna. Beatlesilta otettiin surutta vaikutteita, jos Liverpoolin pojat julkaisivat kuuman kesäbangerin All You Need is Loven, niin Rollareiden vastaus oli varsin läpinäkyvä: We Love You. Tuo sinkku taisi saada vähän kritiikkiä osakseen, mutta tänä päivänä sitä kuuntelee mielellään. Jännittävä ja kokeellinen kappale, joka pysyy hyvin kasassa.

Levyn kakkospuolen avaa jännän kiemuraisesti rullaava All Sold Out, ei mikään instant-hitti. Sen sijaan Please Go Home tuo mieleen ensimmäisten levyjen rhytm'n blues rymistelyt, johon on lisätty jännää kaikuisaa laulua ja Jonesin soittamaa mellotronia. Who's Been Sleeping Here kappaleesta löydän The Kinks-vaikutteita. Ihan kelvollista, mutta ei välttämättä klassikkotasoa. Complicated, ihan perushyvä biisi tämäkin, mutta onko löytänyt koskaan tietään millekään kokoelmalle. Levyn viimeisellä kappaleella Something Happened to Me Yesterday kuullaan Jaggerin ja Richardsin duettoa, joka harvinaista herkkua rollarilevyillä. Missä uran toisessa Rollarikappaleessa herrat duetoivat keskenään kun mennään 10 vuotta eteenpäin? Keefin ääni on tällä kappaleella vielä aika kirkas ja kaukana siitä äänestä, jonka tunnen tulevien rollarilevyjen Keef-numeroiden kautta.

Koko levyn ongelma on tietty fokuksen puute. Vaikutteita on vaikka kuinka ja monenlaisia uusia musiikillisia jippoja, jolla on rikastettu kuunteluelämystä ja useimmiten onnistuneesti. Mutta osa kappaleista kuulostaa vähän yhdentekeviltä, ne on tehty, koska biisejä on syntynyt näinkin iso kasa. Kaksi tuon ajan kärkisinkkua oli taas lisätty jenkkiversiolle,  Ruby Tuesday ja Let's Spend The Night Together. Näin ollen jenkkipainos on kuunteluystävällisempi kokemus. Mutta pisteet menee taas brittiversiolle. Laadukasta materiaalia ei riitä koko levyn mittaan, siksi alle kiitettävä arvosana.

Arvosana: 8+/10

The Rolling Stones - Aftermath

Rolling Stones Studioalbumit: 4/25.

Rolling Stonesien neljäs studioalbumi: Aftermath (66) räjäytti potin. Kyseessä on ensimmäinen pelkästään Jagger & Richards originaaleista koostettu albumi. Yhä edelleen britti- ja jenkkiversiot poikkesivat toisistaan. Brittiversiosta löytyy 14 tsipaletta, kun taas jenkkivastaavalla niitä on 11, mutta jenkkiversion avaa Rollareiden all time Top 5 biisi: Paint It Black, joka puuttuu brittiversiolta. Tästäkin huolimatta brittiversio on minulle se oikea Aftermath. 

Aftermath on ensimmäinen omistamani Rollarivinyyli. Ostin sen vuonna 1986 Raahen Kirjasta & Kasetista, samana vuonna kuin sain levysoittimen. Taas oli kyse saksalaisesta halpisprässistä, joka soi edelleenkin varsin kelvollisesti, jopa paremmin kuin myöhemmin ostamani brittioriginaali, joka on oudon tunkkainen. Mutta tuo lyhyempi jenkkiversio soi näistä kaikista parhaiten. Omistamani saksaprässi on uskollinen originaalille brittiversiolle, kappalejärjestys ja kansi on samat, kun taas jenkkiversiolle valikoitui erilainen kansi. Levyn alkuperäinen työnimi oli Could You Walk on the Water, mutta siitä luovuttiin, koska pelättiin sillä loukkaavan etenkin jenkkilän kristittyjä.

Aftermathilla aloin ymmärtää mistä Rollareista oli kyse. Toki bändi tuolloin itsekin keksi itsensä. Omat originaalikappaleet ovat kautta linjan laadukkaita ja usea niistä oli tuleva Stones-klassikko. Levyn (brittiversio) avaava Mother's Little Helper (Kuka teki tään Suomeksi?) kertoi heti mistä kana pissii. Uudenlaista paheellisuutta oli hiipinyt kappaleisiin mukaan, tuon ajan modernia ahdistusta ruotiva tsipale nosti esiin pillerit pienenä helpotuksena, jopa kotiäitien repertuaarissa. Biisien sanoitukset olivat siirtyneet uudelle tasolle. Pakkomielteet, päihteet, naiset ja rokkenroll-elämä olivat ujuttautuneet lyriikoihin mukaan. Laulujen kohteena olevat naiset eivät esittäytyneet aina kovin mairittelevassa valossa, vaan pienen naljailun ja sarkasmin värittämänä.

Levy on alusta loppuun täyttä tavaraa. Oikeastaan huonoja kappaleita ei levyltä löydy, ellei sellaiseksi laske a-puolen päättävää ylipitkää bluesvetoa Going Home, josta tulee etäisesti mieleen CCR:n Run Throught The Jungle. Melko unohdetussa, mutta mainiossa Doncha Bother Me:ssa kuullaan Brian Jonesin herkullista slidekitarointia. Jones vastaa levyllä dulcimerin ja sitarin soitosta, esimerkiksi levyn majesteetillisessa Lady Jane balladissa kuullaan Jonesin dulcimerin soittoa. Muutenkin Jonesin rooli oli tärkeä levyn musiikillisten sovitusten luomisessa, vaikka tuolloin Jones kamppaili oman päihderiippuvuutensa kanssa ja sitoutui huonosti levyn äänityksiin.

Aftermathilta löytyy useita tulevia Stones-klassikoita. Yksi niistä on maukkaasta kulkeva Under My Thumb, joka on pysynyt bändin keikkasetissä aina viime vuosiin saakka. Tällä kappaleella kuullaan myös Jonesin soittamaa marimbaa, joka nostaa kappaleen arvoa pykälän tai pari. Myös ikiklassikko Out of Time nostettiin takaisin settilistaan Rollareiden vuoden 2021 kiertueella. Levyn kakkospuoleltakin löytyy useita unohdettuja helmiä. Näistä yksi, Flight 505 on ollut aina yksi salaisista stones-suosikeista, puhumattakaan kauniisti keinuvasta I Am Waiting balladista.

Aftermathilla bändin alkuaikojen luovuus on huipussaan. Kappaleet ovat selkeitä ja iskeviä. Sellainen painostavampi ja uhkaavampi rollaus antoi vielä odottaa muutaman vuoden. Päihteet ja arveluttavat elämäntavat eivät olleet- vielä iskeneet koko voimallaan. Tältä levyllä on vaikea löytää puutteita ja näin ollen se on asteikoillani ensimmäinen täyden kympin Stones-levy. 

Vuonna 1966 julkaistiin sinkkuina muitakin Rollaria-helmiä, kuten alla oleva, hivenen jo happoisa, Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in The Shadow.

Arvosana: 10/10.

Rolling Stones: Out of Our Heads

Rolling Stones Studioalbumit: 3/25.

Heinäkuussa 1965 ilmestyneellä Rolling Stonesien kolmannella virallisella studioalbumilla Out of Our Heads (65) britti- ja jenkkiversiot löysivät melkein toisensa. Albumin nimi oli sama Atlantin molemmin puolin, mutta sisällöstä löytyi paljonkin eroja, kyse oli melkein kahdesta eri levystä. Jälleen kerran brittiversio oli se kuivakkaampi ja ei niin hitikäs vaihtoehto. Kun taas pari kuukautta aikaisemmin julkaistulla jenkkiversiolla, oli muun muassa sellaisia järkälemäisiä stonesklassikkoja, kuten Last Time, Satisfaction ja Play With Fire. Siksi harmittaakin kovin, että en omista tätä jenkkiversiota vinyylinä. Taitaa olla ainoa vakava puutteeni Stonesien vinyylikataloogissa.

Kolmoslevyllä omaa materiaalia oli melkein jo puolet levystä, etenkin tuolla jenkkiversiolla. Edelleen tyyli on sama mitä eka- ja tokalevyllä, rhytm'n bluesia, soulia ja jokunen oma samaan pirtaan sopiva kappale...itseasiassa omat kappaleet olivat jo suuntaviittoja tulevaan. Killeri-riffillä varustettu Satisfaction räjäytti tietenkin potin. Siinä oli kaikki mitä hyvä rollaribiisi tarvitsee. Tavaramerkki oli syntynyt. Ja oliko bändin taiteellinen huippu tuossa kappaleessa? No ei tietenkään, parempaa, rootsimpaa ja jotain suorastaan syntisen svengaavaa kamaa oli vasta tulossa tulevaisuudessa. 

Albumin brittiversio lähtee liikkeelle puolentoista minuutin ihan ookoo rymistelyllä She Said Yeah. Kakkostsipaleessa Mercy, Mercy keinutaan jo tutun rollarimaisesti, varsin onnistunut veto. Soulahtavavalta cover-osastolta löytyy Marvin Gayen kynäilemä, varsin tyhjänpäiväinen Hitch-Hike. Sen sijaan Otis Reddingin tunnetukseni tekemä soulballadi That's How Strong My Love Is onnistuu paremmin. Etenkin Jaggerilta irtoaa tässä kappaleessa vakuuttavaa tulkintaa. Soulosastolla jatketaan, Sam Cooken Good Times keinuu mukavasti. Ajanmukaisesti cover-valinnat ovat varsin tuoreita, Reddingin versio ilmestyi samana vuonna ja Cooken biisi edellisenä.

Omaa tuotantoa edustaa a-puolen lopettava Gotta Get Away, joka ei ole jäänyt historiaan kovinkaan muistettavana Jagger & Richards kappaleena. Ilman Chuck Berryä ei jää tämäkään levy, Talkin' About You kuulostaa aika rutiininomaiselta. Jos levyn alkupää mennään vähän tunnustellen, päteviä ja ei niin päteviä covervetoja, niin vasta b-posken lopussa laatu alkaa lisääntyy. Kolme viimeistä kappaletta enteilevät jo tulevaa. Heart Of Stone on muotovalio alkuaikojen Jagger & Richards balladi, joka ei pidä vaikutteitaan piilossa (Otis Redding, Sam Cooke ym.).

The Under Assistant West Coast Man on koko bändin nimiin (Nanker Phelge) laitettu hauska rhytm'n blues kuljetus. Huuliharppu värittää kivasti kappaletta. Levyn päättävä I'm Free on tuleva piiloklassikko. Kappaleesta teki oman "madchester" version The Soup Dragons vuonna 1990. Joka on mielestäni parempi kuin Rollareiden alkuperäinen.

Näin ollen Out of Our Headsin brittiversio ei saa minulta kiitettävää arvosanaa, mutta jenkkiversio ansaitsee kiitettävän, useamman Jagger & Richards originaalin vuoksi. Esille täytyy nostaa levyn päättävä The Spider And The Fly (Alunperin Satisfaction sinkun b-puoli), melkein kadonnut klassikkobiisi, jonka Rollarit ottivat 30 vuotta myöhemmin takaisin ohjelmistoon; Stripped (95) livealbumille.

Arvosana: 8-/10. (Brittiversio) 9/10 (Jenkkiversio)

The Rolling Stones No.2

Rolling Stones Studioalbumit: 2/25

Aikoinaan hommasin Rollareiden kakkosalbumin No 2 (65) halpana saksaprässinä, joita oli tarjolla levykaupoissa kolmella kympillä (markkaa). Itseasiassa näissä saksa- ja hollantipainoksissa levyn nimikin oli hivenen eri,: Vol.2. 

Tuolloin Rollareiden toka levy ei ole herättänyt minussa suurempia tunteita. Enimmäkseen cover-kappaleista koostettu albumi jatkoi samoilla linjoilla kuin ykkönen. Levy käynnistyy kappaleella Everybody Needs Somebody To Love, samalla biisillä käynnistyi myös ensimmäinen Suomen keikka Porin Yyterissä myöhemmin samana vuonna. 

Vuosien saatossakaan en ole isosti lämmennyt tällä levylle, etenkin kun Jagger & Richards originaaleja on yhä niukasti, vain kappaleet What a Shame ja jonkinmoisen kulttimaineen saavuttanut, menevä Off The Hook tsipale. Muuten biisit ovat enimmäkseen perusbluesrokkia, mutta joukossa on myös hienosti kuratoituja soul-helmiä, kuten Under The Boardwalk ja tumman soul-laulajan Irma Thomasin pikkuhitti Time is On My Side, josta Rollarit teki oman hienon versionsa. Tämä kappale on aina ollut yksi alkupään rollarisuosikeistani. Aika ei ole nakertunut sitä ollenkaan. Ympyrä sulkeutui hienosti, kun pari vuotta sitten Irma Thomas astui lavalle yhdessä Rollarien kanssa ja vetäisi Jaggerin kanssa duettona tuon biisin. Hämmästyttävän hyvässä vedossa oli edelleen tämän soulmamman ääni.

Levy oli menestys ilmestyessään ja ponkaisi ykköseksi Britannian albumilistalla. Mielenkiintoisimmat asiat tapahtuivat singlelevyjen muodossa. Ensimmäinen Jagger & Richards listaykkönen The Last Time oli julkaistu, mutta se ei kerennyt mukaan brittipainokselle. Sen sijaan jenkeissä ilmeistyi vuoden 1965 vaihteessa kaksikin rollarilevyä. Ensimmäinen niistä, 12X5 (64), ilmestyi edellisen vuoden puolella ja siihen sisältyi kokonaisuudessaan em.blogitekstissä mainittu Five by Five (64) ep-levy. Toinen jenkkilevy kantoi nimeä: Rolling Stones, Now! (65).

Periaatteessa toka levyllä asiat tehtiin vähintäänkin yhtä hyvin kuin eka levyllä. Musiikillinen paletti oli laajempi, mutta samanlaista säväriä tästä en ole saanut kuin eka levyn kiihkeästä rhytm'n blues tykittelystä. Nuo kaksi jenkkipainosta ovat kuunteluelämyksenä huomattavasti parempia kuin brittivastaava, etenkin em. Now! on suorastaan klassikkotasoa, siltä löytyy muun muassa sellaisia singlehelmiä kuin Heart of Stone ja Little Red Rooster, sekä ihan pätevä Jagger & Richards originaali Surprise, Surprise. Vaan onko Now! varsinainen studioalbumi vaiko enemmän tuon aikaisten Stones-kappaleiden kokoelma? Siksi annankin arvioni Rollareiden kakkoslevyn brittiversiolle.

Arvosana: 8 (Brittiversio)

The Rolling Stones: Five by Five

Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia. 

Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).

Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.

Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.

Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.

Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia.