The Rolling Stones - Beggars Banquet

Rolling Stones Studioalbumit: 7/25

On vuosi 1968 ja nyt astutaan kirjaimellisesti Stonesien kultakauteen. Tämä ja seuraavat viisi kuusi ehkä seitsemänkin vuotta, niin kaikki oli yhtä nousevaa käyrää, Stones-soundin kukkaan puhkeamista ja sen kaikkia mahdollisia lisäsävyjä. Tästä kymmenen vuotta eteenpäin, niin tuleeko vastaan yhtään Rollarilevyä, jolle annan alle kiitettävän arvosanan? Se jää nähtäväksi.

Joulukuussa ilmestynyttä Beggars Banquetia (68) pidetään syystäkin yhtenä Stonesin parhaimmista albumeista. Edellisen Their Satanic Majesties Requestin (67) psykedeelisten kokeilujen jälkeen Rollarit löysivät rootsimman vaihteen ja tulosta alkoi syntyä. Jo saman vuoden keväällä julkaistiin sinkku Jumpin' Jack Flash joka antoi osviittaa Stonesien suunnanmuutoksesta. Tylystä, rytmikäästä ja ennen kaikkea Keefin riffistään tunnetusta kappaleesta tuli välitön Stones-klassikko. Sen sijaan psykedeelisessä b-poskessa Child of The Moonissa on hyvällä tavalla edellisen levyn vaikutteita.

Beggars Banquetin julkaisun yhteydessä yhtye toteutti Rock and Roll Circus nimisen konsertin, jossa Stonesien lisäksi esiintyivät muun muassa John Lennon. Jethro Tull, The Who, Taj Mahal ja Marianne Faithfull. Rock and Roll Circuksen nauhat pysyivät vuosikymmeniä julkaisematta, Mick Jaggerin toiveesta, koska konsertissa viimeisenä esiintynyt Stones ei ollut parhaimmallaan, lähinnän pitkällisen valvomisen, ehkä myös päihteiden vuoksi, jos katsoo videoklipeistä miltei pystyyn kuollutta Brian Jonesia, jolle tämä oli viimeinen julkinen esiintyminen Stonesien riveissä.

Albumi lähtee yhdellä keskeisellä tulevalla Stones-klassikolla, Sympathy For The Devil, pahaenteinen ralli, joka imee itseensä historiaa, maailman pahuutta ja ajankuvaa, raamatusta Kennedyn murhiin. Tuolla kappaleella vasta 25-vuotias Mick Jagger kunnostautuu ensimmäistä kertaa lyyrisesti. 

Beggars Banquet on kaikkinensa hyvin maanläheinen, jopa kantrihenkinen levy. No Expectations on Jaggeria herkullisimmillaan, unohtamatta Keefin slideviiltoja ja muun bändin luomaa unenomaisen hidasta svengiä. Dear Doctor jatkaa samoilla linjoilla, sukeltaen syvemmälle kantrin syövereihin. Periaatteessa ei ehkä muistettavin Stones-biisi, mutta puolustaan paikkaansa levyllä hyvän meiningin vuoksi.

Vain kaksi minuuttinen Parachute Woman on näitä vahvoja albumiraitoja, jotka harvemmin eksyvät millekään kokoelmalle. Pahaenteisempää kamaa kuin edelliset leppeähköt kantrivedot. Soitannollisesti rikas kappale ja enteilee vähän Exile on Main Streetin kellarisoundia. A-puoli loppuu herkullisen omaperäiseen Jigsaw Puzzle biisiin, jossa Jaggerilla runoilee Allen Ginsbergmäisesti lutkasta porraskäytävässä, ajan tappamisesta, mummojen eläkkeistä ja sateen loppumisesta. Mainio kappale.

Kakkospuolen alkuun on annettu yksi suuri klassikko-biisi, Street Fighting Man. Ikonisimpia Keef-riffejä, taistelukappale rokkenrollin puolesta: Well now what can a poor boy do, except to sing for a rock n' roll band. Näin tuolloin, miten tänään? Rokkenroll on 2000-luvun humppaa, eläkeläiskamaa, joka joiltain osin syntyy vielä uudelleen, mutta suurin ruuti on jo käytetty, suuret nimet ovat viimeisimmällä extra-kierroksellaan ja synnyttävät edelleen uutta musiikkia, mutta eivät enää niin köyhinä poikina.

Prodigal Son on akustishenkinen varsin kivasti rullaava kipale, jonka Jagger laulaa jännällä tavalla. Stray Cat Blues on yksi näistä levyn ilkeistä rock-biiseistä. Nätin Factory Girlin Rollarit nostivat uudelleen settilistaan Steel Wheels - kiertueella 1989-90. Levyn päättää erinomaisesti, gospel-vaikutteinen kantriblues Salt of the Earth, jonka ensi rivit laulaa Keith Richards. Tästä eteenpäin, aina tähän päivään asti, Rollarit tulevat onnistumaan lähestulkoon aina levyn päätöskappaleissaan. Siellä odottaa se iso balladi, ripeä rokki tai jotain aivan muuta, kuten skitso FBI-funk Fingerprint File kuusi vuotta tästä eteenpäin.

Beggars Banquet ei ole äkkiseltään kuunneltuna se värikylläisin Stones-levy, mutta se on levy jolla Stones rakensi vahvan musiikillisen perustan, joka loi pohjaa tulevien vuosien ja vuosikymmenten Stones-albumeille. Beggars Banquet on se aito taikinajuuri, perustila, jonne Stones yrittää aina uudestaan kurkoittaa, mutta edessä saattaa olla liian ajanmukaisia musiikki- ja tuotantoratkaisuja, aina 70-luvun discosta 2000-luvun hengettömiin tuotantojälkiin. Jotenkin Stones on saanut aina kuulumaan sen oman soundinsa, vaikka joskus Jagger on tehnyt kaikkensa saadakseen Stonesin soundaamaan trendikkäältä ja ajanmukaiselta.

Kaikki biisit eivät ehkä olen täyden kympin tekeleitä, mutta kokonaisuus on, siispä Beggars Banquet ansaitsee toisena Stones-albumina täydet pojot.

Arvosana: 10/10.

Deep Purple. Nokia Arena. Tampere. 12.6.2026

Deep Purple on ollut viime vuosina hurjassa luovassa vedossa, pelkästään 2020-luvulla bändi on julkaissut neljä studioalbumia, joista viimeisin Splat! (26) julkaistaan heinäkuun alussa. Kaksi uutta biisiä on jo tullut julki; terhakka Arrogant Boy ja raskaasti kiemurteleva Diablo. Korviini ne kuulostavat kelvollisilta ja elivoimaisilta ralleilta. Steve Morsen korvannut, uusi kitaristi Simon McBride on tuonut bändiin uutta virtaa, myös luomisvoima on lisääntynyt, ensimmäinen Mcbriden kanssa tehty albumi =1 (24) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sitä ennen julkaistiin edellisen kitaristin Steve Morsen kanssa elinvoimaiset albumit: Infinite (17) ja Whoosh! (20) sekä cover-albumi: Turning to Crime (21). 

Purplen nykymuodostelmassa jännitti eniten, että miten laulaja Ian Gillan hoitaa homman. Toimia kasikymppisenä korkeaoktaanisena rock-kukkona on haastava pesti. Edellisellä Suomen keikalla Tampereen Hakametsän parkkipaikalla vuonna 2022 Gillan klaarasi homman vielä kunnialla, vaikka mitään Child in Timen primaalikarjuntaa oli turha odottaa. 

Mietin hetken jos toisenkin, että kannattaako lähteä enää Purplen keikalle koska tämä Hakametsän keikka https://homesickhounds.blogspot.com/2022/07/deep-purple-in-concert-tampere-2872022.html jätti suuhun kuitenkin varsin miellyttävän jälkimaun, Nyt se mukava muisto on vaarassa murentua...koska papat ovat jo niin vanhoja, vaan ovatko sittenkään. 

Tässä kohtaa totean, että oli hyvä, että lähdin keikalle. Tunti ja 40 minuuttia hard rockin helmiä ja tuoreita tsipaleita ajoi asiansa. Keikka potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Highway Starilla. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen kannutus potkaisi junan liikkeelle, kaksi tuoreempaa jäsentä, vuonna 1969 mukaan tulleet Roger Glover bassossa ja Ian Gillan laulussa ottivat lavan haltuun ammattilaisen ottein. Aikoinaan Jon Lordin korvannut, myöskin erittäin kokenut urkuvirtuoosi Don Airey väänsi urkunamikoistaan mitä herkullisinta säveltä ja vonguntaa. Sitten on tämä uusi kitaristitähti Simon McBride, joka ei jäänyt yhtään jälkeen ja pyrki vääjäämättä lavan eteen sooloilemaan, ehkä vähän liiankin kanssa. McBriden ja myös urkuri Aireyn soolojen syynä saattoi olla se, että Gillan sai hetken hengähtää lavan takana. Voi olla, että pitkät soolot ovat kuuluneet bändin repertuaariin kautta vuosikymmenten.

Aloituksen jälkeen soudettiin vähän valjummilla vesillä. Tosin bändi toimi hyvin mutta edellisen levyn A Bit on the Side meni itseltäni ohitse, Deep Purple In Rockin (69) Hard Lovin' Man on varmempaa kamaa, Yhtälailla voi sanoa, että yhtye oli rennoimmillaan veivatessaan klassikko-biisejään. Uudemmista kappaleista parhaiten toimivat edellisen levyn Lazy Sod ja tuore sinkku Diablo, jonka riffi on varsin tarttuva. Toinen uusi kappale Arrogant Boy esitettiin myös, mutta Gillanin laulu suhteessa sointantaan ei löytänyt tasapainoista suhdetta.

Päästääkin aiheeseen, että onko soveliasta 81-vuotiaan miehen laulaa noin korkeaoktaanista hard-rockia lähes joka ilta puolen toista tunnin ajan? Lähestymiskulmani voi olla ikärasistinen, mutta Ian Gillan ei näyttänyt lavalla mitenkään erityisen nuorelta. Ikä todellakin näkyi päältä, mutta unohtui siinä kohtaa kun Gillan avasi sireeninsä. Todellakin, huutolaulu lähti edelleen täysin virheettömänä, jopa paremmin kuin edellisellä Hakametsän parkkipaikan keikalla. Olen vähintäänkin hämmästynyt. Toki lepotaukojakin oli näiden ylipitkien ja usein tarpeettomien kitarasoolojen välissä. Mutta luulen, että Gillanilla 80-vuotiaiden rokkikukkojen kerhossa ehkä äänihuulet parhaimmassa kunnossa. Ainakin tällä keikalla.

Keikka ei kadottanut intensiteettiä loppupuolellakaan. Hitaampi When a Blind Man Cries toimi hyvin, klassikko Space Truckin' jopa erinomaisesti, jossa bändin yhteissoitto oli timanttista. Don Aireyn Suomea flirttailevat sibeliaaniset urkusoolot ajoivat asiansa ja ennen kaikkea oli hieno nähdä millaisella lapsenomaisella innostuksella Aireyn soitti koskettimia. Ian Paicen jaksavuus rummuissa jaksoi myös ihmetyttää. Toki jossain kohtaa komppi oli hetken hukassa, mutta ns.putoaminen korjaantui aika nopeasti.

Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi instrumentaali Guinnesis, joka onneksi oli muutakin kuin tylsää tiluttelua ja tässä kohtaa kitaristi McBride soitti tyylitajuisen varmasti, sortumatta liiallisiin sooloihin. Hush ja Black Night loppuun oli yhtäaikaa hard rockin riemujuhlaa, että pakollisia kuriositeettejä. Loppuun totean, että Deep Purple oli vähintääkin yhtä hyvässä vedossa kuin 4 vuotta sitten, mutta nyt voin 99,99 prosenttisella varmuudella sanoa, että tämän keikan jälkeen bändiä tuskin tulee lähdettyä katsomaan.

The Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request

Rolling Stones Studioalbumit: 6/25

Vuosi 1967 ei ollut paras vuosi Rollareilla, jos mietitään musiikillista suuntaa. Beatles ja monet muut tuon ajan artistit ottivat rakkauden kesän 1967 haltuun erinomaisilla levyillä ja singleillään. Rollaritkin julkaisivat tuona vuonna toki ihan kelvollisia kipaleita, kuten edellisissä kirjoituksissa mainitut Let's Spend The Night Together ja We Love You. Työn alla oli Cosmic Christmas työnimellä kulkeva albumi, joka saatiin enimmäkseen purkkiin loppukesästä 1967, mutta julkaistiin vasta loppuvuodesta. Lopulta levy sai nimekseen Their Satanic Majesties Request (67).

Hipahtava kansi, jossa bändi istuu taikurin hatuissaan ja värikkäissä vaatteissa sai lisämaustetta kolmiuloitteisesta kohokannesta. Levyn alkuperäisen vinyyliversion metsästäminen vei useita vuosia, kunnes sen lopulta tilasin Britteistä sopuhintaan. Selkeästi bändillä on ollut mielessä luoda jotain vastinetta Beatlesin Sgt.Pepperille. Psykedeliaa, värikylläisyyttä ja erikoista kokeilua levyllä riittää, mutta mitenkään ehjä kokonaisuus tämä albumi ei ole.

Levy alkaa häröilevästi, mutta kelvollisesti kappaleella Sing this all together. Kappaleessa on kuultavissa monenmoista eksoottista soitantaa, torven törähtelyä, pianon pimputtelua ym.muita ääniä. Nämä tehosteet kyllä rikastavat biisiä, mutta ehkä pohjimmiltaan kappale ei ole muistettavin. Seuraavaa kappaletta, Citadel, piti Keith Richards yhtenä levyn parhaista. En tiedä miten on, mutta aikamoista haahuilua tuo kappale on korvissani, vaikka sen alkuriffi on aika napakka. Omistamassani vinyylipainoksessa Jaggerin laulu on miksattu lähes kuulumattomiin. Tästä kappaleesta kun riisuisi turhan eksotiikan ja levyttäisi sen uudelleen, rootsimmalla otteella, niin voitas puhua jopa stones-klassikosta.

In Another Land on erikoinen poikkeama Rollarilevyillä. Nimittäin se on kokonaan basisti Bill Wymanin tekemä ja laulama. Tätä ei enää tapahtunut toistamiseen. Tosin Wymanin tekemä Downtown Suzie eksyi myöhemmin Metamorphosis (75) kokoelmalle, tosin Mick Jaggerin laulamana. Wymanilla oli tyrkyllä levylle kaksi muutakin kappaletta, Shades of Orange ja Loving Sacred Loving. Biisit pääsivät demovaiheeseen, mutta Mick ja Keef eivät kelpuuttaneet niitä levylle. Seuraavana vuonna brittiläinen The End levytti nuo kappaleet omalle levylleen. Nyt kuunneltuna kappaleet ovat varsin päteviä ja resonoivat paremmin hippikesän 1967 kanssa. Entä jos Wyman olisi saanut enemmän biisejä läpi Stonesissa, niin millaiseksi Stonesien tulevaisuus olisi muodostunut? 

Seuraava kappale 2000 Man on varsin kelvollinen esitys, selkeästi yksi kadonneista Stones-ralleista. Sen sijaan kakkospuolen päättävä Sing This All Together (See What Happens) on kahdeksan minuutin verran aika päämäärätöntä musiikillista sekoilua.

Kakkospuoli alkaa stones-klassikolla She's A Rainbow, joka olisi voinut olla hyvin osa aiemmin julkaistua Flowers (67) kokoelmaa, sen verran heleän kukkainen on tuo tsipale. Kappaleen hienosta jousitaustasta vastaa tuleva Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka tuolloin työskenteli vielä sessiomuusikkona. The Lantern on hiipivästi kasvava melodisesti ihan mielenkiintoinen kappale, joka pitää sisällään hienoa kitaratyöskentelyä. Gomper on taas Stonesien potentiaalinen LSD-trippi, jonka verrokkina pidetään Beatlesien Within You, Without You kappaletta. Kappale alkaa ihan jäntevästi, mutta jossain kohtaa tribaalirummutus ja huilun töräytykset ottavat ylivallan ja kappale kadottaa fokuksensa.

Levyn loppupuolelta löytyy albumin paras kappale, 2000 Light Years From Home. Biisi joka on löytynyt myöhemminkin Stonesien settilistalta, ainakin vielä 90-luvun alussa. Tässä biisisssä on Stones kotonaan psykedeliassa, kappale on jännittävä ja mieleenpainuva. Periaatteessa Rollarit olisi saanut kasattua vuoden 1967 parhaista kappaleista yhden erinomaisen albumin, yhdistämällä Flowers kokoelman helmet tämän albumin parhaimmiston kanssa. Tällaisenaan Their Satanic Majesties Request ei vakuuta levykokonaisuutena, vaikka yli puolet levyn materiaalista on varsin laadukasta.

Arvosana: 8½/10

The Black Keys - Peaches

Viime aikoina uuden musan kuuntelu on kohdallani perustunut useimmiten tuttuuteen, itselleni mieluisaan genreen. Näin myös Black Keysin kohdalla, sillä bluespohjainen rock pettää harvoin, jos meiningit on sopivasti kohdillaan.

Tuttuudestaan huolimatta The Black Keys on ollut minulle aina vaikea pala. Musiikki on juuri sellaista nautittavaa ja muotovaliota roots-hoitoa, vähän modernisoitua 2000-luvun ZZ Toppia. Brothers (10) levyn aikoihin innostuin bändistä...kun tuota levyä niin paljon kehuttiin. Samaan "hei tää on hyvä levy - virtaan" itsekin solahdin. Oliko se sitten hyvä levy? Pitkän tauon jälkeen kun kaivoin levyn hyllystä, niin vastaus on edelleen: - Kyllä! Brothers on kaikinpuolin toimiva kokonaisuus. Musiikillisesti aito ja ketterä, paras käyntikortti The Black Keysin musiikilliseen maailmaan.

Seuraava albumi El Camino (11) räjäytti pankin. Laulaja kitaristi Dan Auerbach ja rumpali perkussionisti Pat Carney breikkasivat isosti, ennen kaikkea Lonely Boy hitillään ja lopulta koko levyllään. Tämä hype loi uskon, että koko El Camino on laatuisaa tavaraa. Ehkä se on sitä? Tähänkään päivään mennessä en ole El Caminoa itselleni levynä hommannut, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tässä hittivaiheessa suhteeni Black Keysiin viileni. Se ei ollutkaan erinomainen indieroots-löytö, vaan hetkessä koko maailman omaisuutta. Sitten tuli Turn Blue (14), ihan hyvät arviot saanut albumi. Hommasin levyn jokin aika sitten cd:nä, mutta tehosoittoon levy ei ole vielä päässyt. Levy on vähän tummempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin kaksi edellistä lättyä. Tässä kohtaa Duon toinen jäsen Dan Auerbach alkoi tuottamaan ja säveltämään muiden artistien levyjä. Jälki oli komeaa, osansa saivat muiden muassa Dr.John, The Pretenders ja sokea musta bluesmies: Robert Finley. Viimeksi mainitun Goin' Platinum (16) on erityisen kuunneltavaa juurimusaa.

Parin soololevyn ja Auerbachin tuotantovaiheen jälkeen Black Keys palasi taas levyttäväksi artistiksi. Viimeisen seitsemän vuoden aikana duo on julkaissut peräti kuusi studioalbumia. Näistä omista vinyylinä albumit: Let's Rock (19), Delta Kream (21), Drop Out Boogie (22) ja Ohio Players (24), kiitos hyvien alennusmyyntien. Noista levyistä on eniten pyörinyt soittimessani myös bluescovereista koostettu, multainen Delta Kream (21) ja vähän soulahtava, jopa korvakarkkimainen Ohio Players (24). Tällä levyllä, 7-8 kappaleen co-writerina on toiminut Beck. Viime vuonna ilmestyi myös albumi, nimeltään: No Rain, No Flowers (25), joka on jäänyt tsekkaamatta.

Uusimman Peaches (26) albumin kanssa kävi vanhanaikaisesti, eli levy kolahti korvalapuista kuunneltuna lenkin aikana. Kun urheilusuorituksen aikana sydän pumppaa verta ympäri kehoa, niin aivotkin ovat terävämmässä valmiudessa musiikkia vastaanottamaan. 

Ilmeisesti aika lyhyessä ajassa äänitetty, pelkästään cover-biiseistä koostuva Peaches ei tuo varsinaisesti mitään uutta bändin repertuaariin. Kyseessä on vain hemmetin hyvin soitettua ja aidon kuuloista juurihoitoa. Terhakka aloituskappale Where There's Smoke, There's Fire ui helposti rytmittämään alkukesän soittolistaani. Stop Arguing Over Me ja ennen kaikkea Who's Been Foolin' You lyö lisää kierroksia. Intohimo, vongahtelevat kitarat, tietynlainen pidättelemättömyys, etenkin Auerbachin lauluilmaisussa. Joillain Keysin levyillä ja Auerbachin tuottamilla levyillä on ajoittain häirinnyt sellainen liian muotovalio bluesrock-formaatti. Kaikki on tehty tosi hyvin ja autenttisesti, mutta siitä huolimatta matsku kuulostaa turhan siistiltä. Sen sijaan Peachilla on mojo auki ja levällään, kuulostaa kuin olisin bändin hikisellä klubikeikalla, lattia tärisee ja maali tippuu seinistä.

Uhkaavasti kiemurteleva It's a Dream jatkaa pitkin multaista latua, antaumuksellisesti ja orgaanisesti. Tosiaan soitto kuulostaa hyvin aidolta ja läsnäolevalta, kuin bändi veivaisi bluesrockiaan olohuoneessani. Loppua kohden levy ei menetä otettaan. Alunperin George Thorogoodin repertuaarista ripattu, menevä You Got to Lose omaa hittipotentiaalia. Albumin toiseksi viimeinen kappale Fireman Ring the Bell on melodialtaan käytännössä sama kuin delta blues klassikko Rollin' and Tumblin. Vahva veikkaukseni on, että tämä biisi on vedetty ykkösellä purkkiin. Tässä kohtaa itsestäänselvyys kääntyy vahvuudeksi, kun ollaan uskallettu mennä riittävän syvälle bluesin suistomaille.

Ihan täysiä pojoja Peachesille en anna, koska toteuttamistapa on aika perinteinen ja raikas tulokulma puuttuu, mutta onneksi musisointi on ykköslaatua, hikistä ja pidättelemätöntä. Mietin myös sitä, että saisiko tuntematon bändi julkaistua covereista tehtyä bluesalbumia levy-yhtiön kautta? Tuskimpa. The Black Keysillä on nimi ja maine tukenaan. Kaivoin rinnalle Rollareiden kymmenen vuoden takaisen bluescover-plätyn Blue & Lonesome (16). Täytyy sanoa, että Keysin pojat vetävät tässä uskaliaassa vertailussani pitemmän korren. Black Keysin soiton terävyys ja intohimo tekemiseen on korkeammalla tasolla, vaikka Rollareiden levykään ei mikään huono ole, mutta ehkä levynä enemmän tarpeettomampi.

Terence Trent D'arby - Neither Fish nor Flesh

Terence Trent D'arby breikkasi lujasti esikoisalbumillaan: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'arby (87). Levy pyyhki muilla pöytää, koreili myyntilistojen ja vuosiäänestysten kärjessä. Kyseessä on edelleen erinomainen albumi, jota aika ei ole himmentänyt. Megahitit If You Let Me Stay, Wishing Well ja etenkin erinomaisen kutuisa pehmosoul-helmi Sign Your Name nostivat levyn suurten esikoisalbumien kastiin.

D'arby osui hyvin ajan musiikilliseen hermoon. Lauluääni oli tyyliltään lähellä Michael Jacksonia, mutta maanläheisemmällä tatsilla. Musiikki kulki lähellä Princen parhaimmistoa ja em. Sign Your Name tuo mieleen Saden suurimmat hitit tai George Michaelin balladit. Erinomaisen esikoisalbumin jälkeen maailma oli avoinna artistille, mutta seuraava levy olikin jotain aivan muuta.

Kakkosalbumi Neither Fish nor Flesh (89) floppasi totaalisesti. Levy sai tosin hyviäkin arvioita musamedioissa, mutta samanlaista korvaystävällistä soulkarkkia levystä ei löytynyt kuin esikoisalbumilta. Muistan, että tuo albumi putosi nopeasti alelaariin ja hommasin sen itselleni yhdeksällä markalla. Tuona aikana huonoillekin levyille oli aikaa uhrattavana, kun musiikki piti ostaa itselle fyysisinä äänitteinä ja radiosta kuuli musaa aika rajoitetusti.

Levy alkaa haastavasti, tavallaan esipuheella levyn sisältöön. Seuraavana kuultu täysin riisuttu, alkuun vain laulun kuljettama soulballadi I Have Faith in These Desolate Times on komea ja rohkea veto, mutta jotain täysin muuta mitä kuulijana odotti. It Feels So Good to Love Someone Like You on myös mietteliäs hituri. Harvoin levy alkaa kahdella hitaalla numerolla. Nyt ollaan todellakin haastavan äärellä. Neither Fish nor Flesh on jonkinasteinen teemalevy, mutta en ole vieläkään päässyt kärylle levyn teemasta.

A-puoliskon puolessa välissä tulee pelastus, varsin muotovalio soulballadi To Know Someone Deeply is to Know Someone Softly, mutta jaksoiko kuulija tähän asti? Tänään jaksoin. Voi kuvitella mitä hyvää levy olisi aiheuttanut D'arbyn uralle, jos levyn alkuun olisi sijoitettu hitikkäämpää ja menevämpää materiaalia. Sellaisiakin kappaleita levyltä löytyy, kuten a-puolen päättävä princemäinen Billy Don't Fall sekä kakkospuolen menevämmät numerot Roly Poly ja This Side of Love. Jälkimmäinen näistä oli pettymyksen tuottanut pilottisinkku, vähän erikoisesti kulkeva kappale, joka tänään kuultuna kuulostaa yllättävän hyvältä. Biisi on multaisempi ja rokimpi, mitä D'arbyn nopeasti luotuun soullaulajan statukseen oli tottunut. 

Mutta jaksanko kuunnella levyn loppuun asti? A-puoliskon kunnianhimoiset hiturit söivät jotain kuuntelunautinnosta ja tuntuu siltä, että helpolla kuulijaa ei päästetä levyn loppupuoliskollakaan. Kakkospuolisko on yleisilmeeltään menevämpi. Attracted To You on varsin kelpo kappale, joka olisi sopinut hyvin esikoisalbumillekin. Jotain psykedeelistä sävyä biiseihin on ujutettu, torvia, pillejä ja pientä koristelua siellä täällä. Yhtälailla Roly Poly seikkailee kivan psykedeelisissä sävyissä ja nousee levyn parhaimmistoon. You Will Pay Tomorrow ei heikennä lainkaan kakkospuolen hienoksi äitynyttä psych/funk-tunnelmaa. Biisin on ujutettu hienosti 70-luvun henkeä a'la James Brown/Bill Withers, mutta samanaikaisesti biisi kulkee varsin modernilla otteella eteenpäin. Sanoisin, että tässä on yksi levyn hukattuja helmiä.

Loppuun kuullaan vielä ihan rehevä soulballadi: I Don't Want to Bring Your Gods Down, jossa on enemmän yritystä kuin muistettavuutta. Biisi yrittää kasvaa itseään isommaksi, mutta jää puoliväliin. Ihan lopuksi D'arby vetäisee kauniin vokaalibiisin...And I Need To Be With Someone Tonight. Apartheidin ja rakkauslaulun yhdistäminen lyriikoissa ei täysin vakuuta. Yritystä ja suureellisia pensselinvetoja riittää, mutta mitään kovin koskettavaa ja mieleenpainuvaa eivät levyn kaksi viimeistä biisiä tarjoa.

Neither Fish nor Flesh on edelleen yhtä vaikea pala kuin ilmestyessään. Liiallinen kunnianhimo (ehkä tekotaiteellisuus) haahuilevien balladien muodossa syö levyn terää, mutta albumilla olisi ollut aineksia tiukkaan psydelisvaikutteiseen funk-levyyn, joka olisi haastanut esimerkiksi Princen tuon aikaiset tuotokset. Mutta edelleen levy ansaisee arvoasteikollani korkeintaan kolmea tähteä viidestä.

Terence Trent D'arby julkaisi neljä vuotta tästä komeahkon paluulevyn: Symphony or Damn (93). Biisit Do You Love Me Like You Say? ja Delicate kutittelivat hittihermoja ja levy on muutenkin kaikin puolin ehjä kokonaisuus. Seuraava albumi Terence Trent Vibrator (95) oli tempoilevampi ja biisimateriaaliltaan ei kovin muistettava. Vielä vuosi tuhannen vaihteessa tuli Terence Trent D'arbyn nimissä jo aika unohdettu albumi: Wildcard (01). Tämän jälkeen artisti muutti nimeään ja hänestä tuli Sananda Maitreya. Musiikillinen ura jatkui, uusiakin levyjä tuli, alkuun pelkästään nettilatauksina omilla web-sivuilla. Ura on jatkunut ihan näihin päiviin asti, mutta enemmän marginaalissa ja parrasvalojen ulkopuolella.

The Rolling Stones: Flowers

Hypätään taas hetkeksi sivuraiteelle. Tämän hienon levyn luulin pitkään olevan yhden bändin monista studioalbumeista. Näin aikana, jolloin asiaa ei voinut tarkistaa wikipediasta, vaan musiikkilehdistä ja kirjoista. Joskus jopa kirjoitettiin Soundiin ja kysyttiin asioita lehden kysymys-palstalla.

Vain jenkeissä julkaistu Flowers (67) kokoelma on tärkeä sivuraide Rollareiden studioalbumeiden välissä. Levylle on kerätty tuonaikaisia singlehelmiä ja jokunen täysin ennen julkaisematon kappale. Levy alkaa komeasti Ruby Tuesdaylla ja sitä seuraa Have You Seen Your Mother, Baby, Standing In The Shadow ja kolmantena Let's Spend The Night Together. Tämän jälkeen ei voi kun haukkoa henkeään ja yrittää saada jostain lisähappea. Viimeisin noista kappaleista julkaistiin pienen kohun saattelemana, sillä alun perin kappale kulki muodossa: Let's Spend Some Time Together ja se oli jenkkien makuun liian paheellisesti sanottu ja biisin nimi piti muuttaa. Mutta legendaarisessa Ed Sullivan Showssa Jagger pitäytyikin noissa alkuperäisissä lyriikoissa ja siitähän seurasikin porttikielto kyseiseen ohjelmaan.

Levylle on otettu mukaan muutamia helmiä kahdelta edelliseltä studioalbumilta, kuten: Lady Jane, Out of Time, Back ja Mother's Little Helper. Levylle on kuratoitu 60-luvun puolenvälin ohittaneen Stonesin hitit ja kiinnostavat biisit. Flowers on hyvä käyntikortti Rollareiden jo hivenen kehittyneeseen ilmaisuun ja voisi sanoa myös, että Brian Jonesin kauteen. Tällaista musiikillista moniulotteisuutta ja soitannon rikkautta ei enää 60-luvun lopun levyiltä löytynyt, jotka tosin nousivat muilla avuilla, ja ilman Brian Jonesia, uudelle musiikilliselle tasolle.

Flowers on sävykäs ja kuuntelijaystävällinen levy. Kuinka hyvin se soundaakin. Back Street Girlin keinunta ei jätä toivomisen varaa. Aftermathin sessioista poimitut, ennenjulkaisemattomat, Ride On, Baby ja Sittin' on a Fence puolustavat hyvin paikkaa tällä levyllä ja olisivat voineet olla hyvin itse Aftermathillakin. Sinkkuja ja julkaisemattomia raitoja tutkaillen Aftermath olisi voinut ihan hyvin olla tupla-albumi, mutta sellaista formaattia ei oltu otettu vielä isommin käyttöön, sillä vasta Bob Dylanin Blonde on Blonde (66) oli populaarimusiikin ensimmäinen tupla-albumi.

Hippikesä odotti vielä Rollareiden lopullista panosta, joka tulikin loppuvuodesta 1967. Siitä seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Flowers sen sijaan menee arvioissa komeasti kiitettävälle. Vain tyhjänpäiväinen My Girl ja Aftermathin heikointa tasoa oleva albumiraita Take It or leave It pudottaa tämän kuuman kokoelmalevyn täysistä pojoista.¨

Lopussa Let's Spend Night Togetherin ns.kohua herättänyt esitys Ed Sullivan Showsta.

Arvosana: 9+/10

The Rolling Stones - Between The Buttons

Rolling Stones Studioalbumit: 5/25.

Between The Buttons (67) pysyi itselleni pitkään tuntemattomana Rollarilevynä. Albumin vinyyliversion sain ostettua vasta muutama vuosi sitten. Tämä levy nousee harvoin esille, kun puhutaan yhtyeen parhaita albumeista, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on klassikkolevy. Niin, notkahtaako Between The Buttons laadullisesti erinomaisen Aftermathin jälkeen? Kappaleet ovat edelleen Jagger & Richardsin käsialaa, mutta yhtä muistettavaa materiaalia ei syntynyt. Vaan olenko sittenkin väärässä? Tutkitaampa mitä levy pitää sisällään.

Yesterday's Papers aloittaa levyn terhakkaasti. Ei kappaleessa ole mitään vikaa, varsin laatuisa rollariralli, tällaista kuuntelee mielellään. My Obsession jankkaa sanomaansa vähän yksitotisesti. Ei parhaimmistoa. Kolmas kappale ja: Bang! Backstreet Girl on yksi bändin vain studioalbumeilta löytyvistä slovarihelmistä, vähän samaan tyyliin kuin edellisen levyn I Am Waiting. Connection on luultavimmin kokonaan Keith Richardsin tekemä kappale, jossa hän jakaa vokaalivastuun Jaggerin kanssa. Mainio ralli, jota herra kitaristi on esittänyt harvoilla soolokeikoillaankin. 

Tänään kuunnellessa levyä yllätyin positiivisesti monien kappaleiden kohdalla. She Smiled Sweetly, varsin nätti kappale, joka puolustaa hyvin paikkaansa vuoden 1967 hippikesää ennakoivalla albumilla. Niin, mikä oli Stonesien paikka tässä hippikesässä. Itse näen, että Rollarit olivat musiikillisesti hivenen hukassa kyseisenä vuonna. Beatlesilta otettiin surutta vaikutteita, jos Liverpoolin pojat julkaisivat kuuman kesäbangerin All You Need is Loven, niin Rollareiden vastaus oli varsin läpinäkyvä: We Love You. Tuo sinkku taisi saada vähän kritiikkiä osakseen, mutta tänä päivänä sitä kuuntelee mielellään. Jännittävä ja kokeellinen kappale, joka pysyy hyvin kasassa.

Levyn kakkospuolen avaa jännän kiemuraisesti rullaava All Sold Out, ei mikään instant-hitti. Sen sijaan Please Go Home tuo mieleen ensimmäisten levyjen rhytm'n blues rymistelyt, johon on lisätty jännää kaikuisaa laulua ja Jonesin soittamaa mellotronia. Who's Been Sleeping Here kappaleesta löydän The Kinks-vaikutteita. Ihan kelvollista, mutta ei välttämättä klassikkotasoa. Complicated, ihan perushyvä biisi tämäkin, mutta onko löytänyt koskaan tietään millekään kokoelmalle. Levyn viimeisellä kappaleella Something Happened to Me Yesterday kuullaan Jaggerin ja Richardsin duettoa, joka harvinaista herkkua rollarilevyillä. Missä uran toisessa Rollarikappaleessa herrat duetoivat keskenään kun mennään 10 vuotta eteenpäin? Keefin ääni on tällä kappaleella vielä aika kirkas ja kaukana siitä äänestä, jonka tunnen tulevien rollarilevyjen Keef-numeroiden kautta.

Koko levyn ongelma on tietty fokuksen puute. Vaikutteita on vaikka kuinka ja monenlaisia uusia musiikillisia jippoja, jolla on rikastettu kuunteluelämystä ja useimmiten onnistuneesti. Mutta osa kappaleista kuulostaa vähän yhdentekeviltä, ne on tehty, koska biisejä on syntynyt näinkin iso kasa. Kaksi tuon ajan kärkisinkkua oli taas lisätty jenkkiversiolle,  Ruby Tuesday ja Let's Spend The Night Together. Näin ollen jenkkipainos on kuunteluystävällisempi kokemus. Mutta pisteet menee taas brittiversiolle. Laadukasta materiaalia ei riitä koko levyn mittaan, siksi alle kiitettävä arvosana.

Arvosana: 8+/10