Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin.
Deep Purple oli myös pitkään mielessä Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.
Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.
Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.
Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?
Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.
Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.
Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.
Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.
Kevin Morbyn edellinen levy, koronakeväänä ilmestynyt Sundowner (20) ui sielunmaastooni, hitain, mutta määrätietoisin vedoin. Muistan tuon koronakesän, kun öljysin kesällä terassia ja kuuntelin kyseistä albumia bluetooth-soittimestani. Toimi. Tosin unohdin levyn melkein vuodeksi, ennen kuin sen ostin itselleni vinyylinä. Onneksi ostin. Upea teos.
Tänä keväänä ilmestynyt This Is A Photograph (22) on myös enimmäkseen täysosuma, sopivasti alt-rockgenren sivuun osuva albumi (ja artisti). Tietynlainen harmoninen folkrock-muoto puuttuu, musiikki kasvaa omista lähtökohdistaan, persoonallisesta tarinankerronnasta ja lauluilmaisusta. Äkkiseltään Morbyn puhemainen laulutapa vaikuttaa kovin huojuvalta ja jopa epälaulumaiselta. Mutta rytmiikka ja tunne on kohdillaan, loppujen lopuksi Morbyn ilmaisu venyy ja paukkuu mukavalla skaalalla.
Aloituskappale This is Photograph suorastaan rokkaa, seuraava veisu A Random Act Of Kindness on yksi vuoden biisejä sen videota myöten. En ole kyllästynyt luukuttamaan tätä kappaletta. Hitaasti kasvava ja lopuksi suorastaan myrskyksi yltyvä veisu on täynnä ihanasti kaihertavaa sivullisuuden tunnetta, jota on vaikea vastustaa. Seuraavassa kappaleessa on oikeaoppisesti otettu naisääni mukaan feattaamaan. Evin Rae niminen naislaulaja laulaa säkeistöjä ja säkeistön pätkiä mukavasti Morbyn kanssa vuorotellen. Homma kulkee herkässä synkassa ja tämä Bittersweet, TN niminen kappale on myös yksi albumin helmiä.
Useissa levyissä on se tietty momentum-alue, vahvat kappaleet jotka määrittelevät levyn yleistunnelman ja sen hurmassa koko levy ylistetään erinomaiseksi, vaikka näennäisen koherentissa kokonaisuudessa olisi heikompiakin biisejä. Tarkkailen, että olenko julkistamassa levyn erinomaiseksi ennen aikojaan? En tunnusta, sillä löydän levyltä jo neljännen erinomaisen kappaleen, joka on myös järjestyksessään levyn neljäs biisi. Disappearing, mitä sanoisin? Kitara vaikertaa ja melodika. Hieno tunnelma.
Kakkospuolen avaa levyn toinen puhtaasti rokkaava biisi nimeltään: Rock Bottom. Homma on jännästi levällään ja samalla svengi pitää otteessaan, kotikutoinen, rupinenkin ja väliin on tallennettu paljon naurua, joka on varsin hauska oivallus. Missään kohtaa Morbyn ote ei notkahta. Kappaleet ovat kauttaaltaan riittävän vahvoja ja hänen oivaltavat videonsa ovat todellakin näkemisen arvoisia. Jotenkin artistin intohimo omaan tekemiseen välittyy.
Ja piti sanoa, että se levyn järjestyksessään seitsemäs kappale Five Easy Pieces on myös erinomainen, mutta jätetään vielä löytämisen varaakin, vielä on puolenkymmentä biisiä jäljellä.
Jollain oudolla tavalla Morbysta tulee mieleen jopa kotimainen 22 Pistepirkko. Ehkä molemmista löytyy sellaista hyvää kotikutoisuuden ja särmikkyyden yhdistelmää. Kuulostaa jopa siltä, että monet kappaleet olisi vedetty ns.kerralla purkkiin, koska intensiteetti on jotenkin käsinkosketeltava. En tiedä onko näin.
Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?
Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1 Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.
Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.
Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."
Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei?
Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita.
Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.
Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?
Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.
Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyylimyös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.
Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.
Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.
Olen nähnyt Jukka Nousiaisen aika monta kertaa livenä. Enkä muista yhtäkään huonoa keikkaa. Tämä helatorstaiaaton keikka ei tuonut poikkeusta.
Nousiainen kera erinomaisen bändin soitti uuden Matkalla Kotiin (22) albumin kokonaisuudessaan läpi. Levyn biiseistä olen kuullut suurimman osan jo aiemmin keikalla. Levyn piti tulla jo parisen vuotta sitten, mutta ilmeisesti korona sotki aika pahasti suunnitelmat. No nyt levy on ulkona ja se ei ole mikään huono levy.
Keikalla Jukan ja Kumppaneiden yhteistyö toimi saumattomasti, liki telepaattisesti. Rock-Siltasen steel-kitara koristi kokonaisuutta hienosti, Sini Suvannon herkkä rumputatsi kuljetti karavaania hienosti eteenpäin, Matti Pellonpään maalaisserkulta näyttävä Kalevi Suopursu hehkui hyväntuulisuutta ja ysärin lenkkariestetiikkaa ja koko poppoon stemmalaulu hiveli korvia. Itse maestro Nousiainen kuritti keppiä kuin Neil Young konsanaan, mutta esikuvaansa herkemmällä ja tarkemmalla tatsilla.
Parhaita vetoja olivat: Supermies Wonderboy, Siipirikko, Syntyä Rokkaamaan, Yhteensulautuneet Sydämet. Keikalla kuultu levyttämätön kappale nimeltään Tänään piti sisällään vahvoja The Band-vaikutteita, biisi joka ilmeisesti oli tyrkyllä uudelle levylle. Encoreina kuultiin vanhaa Jukkaa, kuten kappaleet Lonely Rider, Jukan Tehdas, Suuret Unelmat ja ehkei ihan paras versio edellisen levyn Ei enää kylmää eikä pimeää (18) nimikappaleesta.
Tavallaan haluaisin kertoa tästä keikasta paljon enemmän, hehkuttaa sen hyvyyttä, mutta jollain tapaa keikka vain täytti tyhjän tilan minussa. Livenälkäni tyydyttyi.
Ostin keikalta uuden levyn kasettina. Vinyyliä saa odottaa vielä syksyyn asti. Jaksan kyllä odottaa.
Yksi elämäni suurimpia konserttimissauksia on The Rainmakersin keikka Oulun Kuusrockissa vuonna 1989. Aika jolloin yhtye oli vitaalisimmillaan, samoihin aikoihin olin juuri löytänyt rokin kuuntelun ihanuuden koko laajuudessaan, olin herkkää ja neitseellistä maaperää, valmiina Bob Walkenhorstin ja kumppaneiden rokkihirnuntaan. Siellä minun olisi pitänyt olla, se olisi ylevöittänyt herkän nuoruuteni, ehkä saanut astumaan askeleen jos toisenkin, uskaltaa ja nähdä jonkun kauniin tyttösen vierelläni. Mutta unelmat murenivat pelkuruuteen ja pikkukyläläisyyteen:
- Eikai sitä kukkaan nyt kuusrokkiin lähe, on niin kaukanakin!
Oispa voinut lähteäkin. Kaveritkin petti, kukaan ei lähtenyt mukaan Kuusrockiin. Kysyinköhän edes ketään?
Jos saisin valita mikä artisti olisin, niin olisin juurikin Rainmakersin laulaja/biisintekijä Bob Walkenhorst. Sielukasääninen kaveri jolla keskimääräistä laadukkaampi lauluntekemisen lahja.
Missourilaisen The Rainmakersin ensimmäinen levy oli oikeastaan kaksi vuotta ennen virallista esikoista ilmestynyt Steve, Bob & Richin: Ball (84) albumi, jolta löytyi useita esikoisalbumin: The Rainmakers (86) iskusävelmiä, kuten jättihitti Let My People Go-Go, Big Fat Blonde ja Nobody Knows. Esikoisalbumi sai kaikkinensa oikein hyvän vastaanoton ja myyntiluvutkin olivat oivallisia. Etenkin Let My People Go-Go antoi bändille heti kärkeen ison hitin. Nyt kuunneltuna levy on kestänyt hyvin aikaa ja biisit potkii kuten 80-luvun kultavuosina ellei jopa paremmin.
Kakkoalbumin: Tornadon (87) piti sitten räjäyttää pankki. Näin ei tainnut käydä, paitsi jonkin verran täällä Pohjoismaissa, Jenkkilässä Tornadon myyntilukemat pysyivät maltillisena ja The Rainmakers ei ponnahtanut ns. isojen poikien kertoon. Olisiko ollut rahkeita? Minun mielestä kyllä. Tornado (87) on riehakasta esikoista itsevarmempi, biisillisesti hivenen monipuolisempi ja snadisti tuotetumpi, mutta vain snadisti. Tornado rokkaa yhtä riemukkaasti kuin edeltäjänsä, mutta sävyjä on enemmän. Aloitusraita Snakedance on pysynyt keikkabravuurina näihin päiviin asti, juureva The Wages of Sin kritisoi jenkkilän ahdasmielistä uskovaisuutta, Small Circles on helkkyvä kaunis poppis pitäen sisällään pienen ihmisen rakkaustarinan, vähän kuin Springsteenin River. Suosikkini Rainmakesin tuotannossa.
Rainmakersin sanoituksen olivat 80-luvun Cokis-Levis-MTV aikaansa peilattuna varsin sisältörikkaita, jopa ironisia. Walkenhorst ei ole lyyrikkona lainkaan huonoimmasta päästä.
The Rainmakers julkaisi vielä albumin, juurevan The Good News And The Bad News (89), ennen kuin jäi pitkälle levytystauolle. Tuo levy on myös ihan pätevää kamaa, tosin biisimateriaaliltaan ei ihan niin vahva kuin edeltäjänsä. Reckoning Day, Spend it On Love ja Johnny Reb ovat levyn parhaimpia biisejä.
Viisi vuotta tästä eteenpäin, niin ilmestyi levy: Flirting With The Universe (94). Levyä on ollut tosi vaikea saada ja sain sen hommattua itselleni vasta muutama viikko sitten. Yksi syy lienee se, että levy on julkaistu vain Norjassa. Erittäin hyvä levy tämäkin, joka jatkaa Rainmakersin hyviksi havaittujen albumien ketjua. Another Guitar, Fool's Gold ja etenkin väkevä slovari Mystery Road tarttuu silmäkulmaan ja elävöittää sisimpäni nostalgiamettä.
Tuonkin jälkeen yhtye on julkaissut muutaman levyn, joista viimeisin on 2010-luvulta, mutta enimmäkseen bändi on toiminut projektiluontoisesti.
Tässä kohtaa päädytään blogissa esiintyvään tyypillisimpään johtopäätökseen: näitäkin levyjä löydät euron kahden laareista pilvin pimein. Se on totta. Kaikkea noita kolmea ekaa levyä tarjoillaan tasaisin väliajoin naurettavan halvalla ja naurettavan hyväkuntoisina. Ilmeisesti tämä hyvä pöhinä Pohjoismaissa sai levykaupat tilaamaan aikoinaan levyjä pikkaisen liikaa. En tiedä voisiko nykynuoriso löytää bändiä? Onko tällainen rouhean kompakti pop/rock enää ihmisten mieleen? Onko tässä liikaa luonnetta tai liian vähän autotunea? Eikä tää oo liian lo-fi kamaakaan, muuten kyllä hyvin pätevää ja svengaavaa rouhimista. Sano sää!
Tässäpä surumielinen, jopa surullinen, mutta myös lohdullinen ja äärettömän kaunis levy. Teos joka resonoi sen kaiken tutkimattoman melankolian kanssa, itkettää ja naurattaa, mutta päättää ihmetellä elämän kauneutta. Kyse on kouvolalaisen Antti Takalon aika tuoreesta sooloalbumista 20:21 (22). Innostuin viimevuotisesta Takalon Takavalot yhtyeen kanssa tehdystä albumista: Pastorin koiran kuolema (21), josta myös bloggasin tässä: http://homesickhounds.blogspot.com/2021/07/atakalo-takavalot-pastorin-koiran.html
Nyt voi olla käsillä A.Takalon jopa vahvin biisinippu. Olen kuunnellut levyä talven aikana keittiön kasettimankasta. Väitän, että albumi kuulostaa paremmalta c-kasetilta kuin suoratoistosta kuunneltuna. Molempia olen kokeillut ja aina palannut c-kasetin ääreen, kuten nyt kun kirjoitan tätä juttua kasetin soundatessa hienosti taustalla.
Levy julkaistiin ensiksi suoratoiston kautta, sitten tuli kasetti ja nyt on tullut cd-levykin. Jos vinyyli tulee, niin sen aion eittämättä hommata. Nykyisin on vaikea arvioida, että milloin levy on tullut viralliseksi julkaistuksi, jos albumin fyysinen muoto tulee vasta jälkijunassa. Tämä on ongelma on ainakin kaltaisilleni vanhan liiton musankuuntelijoille, joille fyysinen formaatti on kaikki kaikessa.
Levyllä on useita huippukohtia: Syvä hiljaisuus, Vaihtoehto ja aloituskappale Paremmat ajat, jokasynkässä rehellisyydessään on varsin pysäyttävä: ei mulla oo syytä, miksi herätä aamuisin...minusta jälkeen jää ongelmajätettä. Epätoivoa hipovista lyriikoista huolimatta kaiken alta paistaa valo, toive paremmasta.
Lähti Lapasesta, Mietitkö koskaan...hienot kappaleet seuraavat toisiaan, mutta upein on vielä tulossa: Aika. Tuo kappale on musiikillisesti levyn kunnianhimoisin ja siinä on useampi ulkopuolinen soittaja, muuten levy on enimmäkseen Takalon itsensä soittama. Musiikinopettaja-taustaiselle Takalolle suvereeni soittimien hallinta ei varmaankaan ole ylivoimainen rasti, ehkä vain luomistyön seuraus.
Tarinoiden traagisenoloinen päähenkilö on elämästä voipunut, rakkauden kaipuusta ylevöitynyt, tullut näiksi erinomaisiksi lauluiksi. 20:21 voi olla vuoden kotimainen levy. Takalon ilmaisu on musiikillisesti todella monipuolista ja viehkosta kotikutoisuudesta huolimatta hämmästyttävän hyvin svengaavaa, voi sanoa, että artistilla on homma hanskassa. Biiseistä voi haistaa ja kuulla paljon erilaisia vaikutteita. Välillä olen varma, että tämä ja tuo kohta on napattu jostain tutusta kappaleesta. Lainailu on hienovireistä ja laulut kuulostavat aidosti omilta. Tällä hetkellä A.Takalon lauluille löytyy minusta iso tila.
A.Takalon musiikkivideot ovat oma lukunsa, tässä yksi niistä:
Tämä oli ehkä toiseksi tai kolmanneksi huonoin 22-Pistepirkko keikka jonka olen nähnyt ja siitä huolimatta varsin nautittava keikka. Parhain näkemäni oli tämä puolentoista vuoden takainen "koronakeikka" Klubilla: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=22-pistepirkko
Tänä iltana bändi oli kuin vikuri hevonen, joka keuli ja rynnisti moneen suuntaan, välillä rauhoittui pienillä herkkupaloilla ja välillä heitti melkein makuulle. Oli huippukohtia, aivan tyrmistyttävän hienoja yksittäisiä esityksiä. Oli liiallista kaahaamista, ylisoittamista, oli PK Keräsen ärhäkkää kitaraa, Espen jylisevää rumputyöskentelyä ja Askon aivan liian pitkiä välispiikki/höpinöitä, joista suurin osa oli varsin hauskoja. Tunnin soittamisen jälkeen bändi tiedusteli yleisöltä; että kauanko me ollaan soitettu? Voi olla, että Pirkko-kone oli vähän ruosteessa tai sisätiloissa oli tullut vietettyä aivan liian pitkä tovi, kun rokkilaitumelle rynnistettiin parret ryskyen ja nopeasti hengästyen. Loppujen lopuksi keikka saavutti tunnin ja 45 minuutin kokonaismitan.
Pistepirkkojen keikka piti sisällään useita tulevan Kind Hears Have A Run Run - levyn materiaalia, lähtien hyvin monikerroksellisesta avauskappaleesta. Kauttaaltaan uuden kappaleet kuulostivat varsin kiinnostavilta, mutta korvamadoiksi ne eivät vielä jääneet, lukuun ottamatta rokkaavaa "Seven up" biisiä. Tulevan levyn Pilottisinkkuina julkaistut Snakecharmer ja instrumentaali Kind Hearts Have A Run Run kuultiin keikalla. Näistä ensimmäinen soi raskaammin mitä levytysversio, kun taas jälkimmäinen toimi paremmin. Monet uusista kappaleista saivat ensikasteen tällä yo-talon keikalla. Myös kahdella edellisessä Pirkko-keikalla kuulemani levyttämätön Madness of Speed esitettiin jälleen kerran uudessa muodossa, joka oli mielestäni kolmesta kuulemastani liveversioista huonoin. Sori vaan pojat, se eka versio, jonka kuulin Tampereen Klubilla oli mielestäni paras. Etenkin Espen bongorumputyöskentely teki suuren vaikutuksen.
Keikan erikoisuutena voi pitää Espen peräti viittä laulunumeroa, koska yleensä Espe laulaa 2-3 tsipaletta/keikka. Näistä aliarvostetun (Well You Know) Stuff is Like We Yeah! (08) albumin Crazy Meat oli miellyttävä yllätys, kuten eräs todella ärhäkkä bluesnumero, jonka nimeä en saa millään paikannettua. Näistä Espen biiseistä pari oli mahdollisesti uusia.
Keikalla loisti poissaolollaan 22-Pistepirkkojen 90-luvun tuotanto. Big Lupu (92), Rumble City LaLa Land (94), Eleven (98) ja Rally of Love (01) sivuutettiin täysin. Sen sijaan erinomaiselta Bare Bone Nestiltä (89) kuultiin ainakin Frankestein ja harvemmin kuultu Night Train Blues. Viimeisimmältä studioalbumilta: Lime Green Delorean (11) kuultiin useita lauluja, kuten ontuva versio Ufo Girl - tsipaleesta, erittäin onnistunut ja rajoja venyttelevä So Much Snow (keikan toka biisi)sekä kantriballadi Rodeo Heart joka vedettiin läpi vähän läpilaskun omaisesti.
Loppuun tulivat vielä toimivat versiot kappaleista Rat King ja Kings of Hong Kong. Keikasta jäi hyvä maku jäi suuhun, vaikka se ei ollutkaan millään tapaa koherentti. Tuli useita huonoja versioita kappaleista, mutta vastapainoksi saatiin timanttisiakin vetoja kuten em. kaksi viimeistä kappaletta. Tänään lauantaina Pirkot vetää toisen keikan Yo-talolla, joka voi olla taas aivan toisenlainen, sekä tunnelmaltaan, että kappalevalikoimaltaan.
