Aloituskappale Hokkus Pokkus taikoo kuulijan levyn mukaan. Biisissä on jännä rytmipohja, jota Maran kitara ja raukea laulu kivasti tukee. Ehdottomasti levyn kärkibiisejä. Biisi kolahti jo eka kerran kuullessani sen ja on kasvanut kuuntelussa. Huomionarvoista on hankkimani kirkkaan crystal clear - vinyylin selkeä ja hyvä soundi, joka ei ole ollut itsestäänselvyys pienen painoksen kotimaisissa vinyyleissä. Nyt ollaan soundillisen onnistumisen äärellä.
Rakkautta on ripattelee taas nätisti mureaa kitarasoundia ja Maran sensuellia laulua. Maran laulu ja tiukka yhteissoitto tekee kokoonpanosta hieman itseään suuremman. Sylikkäin poppaa mukavasti, antaa lupauksia kesähitistä, ehkä tästä tulee vielä sellainen. Kappaleesta löytyy miellyttävää tuttuutta, ehkä jotain eppunormaalimaista otetta. Neljäs kerta kun kuuntelen biisin ja se paranee edelleen. Ykköspuolen päättävä slovari Toppahaalari nostaa hymyn huulilla ja omaa yhden kaikkien aikojen parhaista avaussäkeistä: "Kahvinkeitin murisee kilpaa sun kanssa". Omia suosikkeja levyllä.
Kakkospuolen avaava Pieniä tätejä on taas omanlainen tapauksensa. "Pieniä tätejä mustissa säkeissä, kuka ne sinne laittoi, murhasi". Artistin somepäivityksiä seuranneena, tiedän tämän kappaleen olevan yksi levyn vanhimmista ja sen levyllä laittamista emmittiin. Onneksi kappale tuli levylle, joka poikkeaa levyn yleislinjasta kivasti (hyytävästi). Sirpa-Leena kuulosti alkuun jonkinmoiselta sanaleikiltä. Tosin sellainenkin on, mutta tämän lisäksi yksi levyn kovimmista kaahauksista. Myös mitaltaan levyn lyhyin, kokonaisen kaksi minuuttia. Toka puolen Stand Out - Track on ehdottomasti syvälle sukeltava Kuolema. Isoa teemaa kannatteleva biisi kantaa alusta loppuun. Suora ja uskaltava lyriikka: "Aina kun mä suljen mun silmät, mä nään toiselle puolelle" Lyriikan lisäksi bändisoitto toimii erinomaisesti ja loppuun Mara vapauttaa upean särösoolon.
Annan minun olla ei ole myöskään huono kappale, Jonkinmoinen sello narisee taustalla ja luo jännän tunnelman kappaleeseen. Veikkaan, että tulee kasvamaan kuuntelussa. Levy päättyy toiveikkaasti Onnen hetki nimiseen kappaleeseen. Arjen pienet ja isot asiat ovat maramaailman kantava voima. "Tää on mun onnenhetki, olla elossa, kanaemona, omalla kuistilla" Lopussa Maran kitara saa naukua pitkään ja hartaasti. Onneksi se naukuukin, sillä tätä särösoundia on miellyttävä kuunnella.
Yhdeksän biisin paketti on riittävän vaihteleva, on näitä keskitempoisia isoja biisejä, kuten em. Hokkus Pokkus ja levyn kärkibiiseihin kuuluva Kuolema, sekä vaihtelevia muunlaisia kappaleita. Edellinen albumi Maranormaali-ilmiö (22) oli myös toimiva platta, mutta uudessa Virtaa (24) albumissa on sananmukaisesti enemmän tummaa virtaa ja soittamisen flow:ta. Niin toivon näkeväni pian Maran bändeineen lauteilla. Levyjulkkarit missasin ja toivon, että kesälle ilmestyisi ilmestyksenomaisesti lisää keikkoja.
Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.
Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.
Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:
Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen.
Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).
Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.
Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?
Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten.
Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County.
Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi TheE Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.
Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?
Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.
Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.
Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.
Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.
Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:
- Steve, do you wanna go home?
- I do Not wanna go home!
Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.
I'll see you in my dreams When all our summers have come to an end I'll see you in my dreams We'll meet and live and laugh again I'll see you in my dreams Yeah, up around the river bend For death is not the end And I'll see you in my dreams
Arppa on tällä hetkellä jonkinlainen musiikillinen ilmiö, se yhdistää vanhemmat ja nuoret sukupolvet. Parikymppiset fanit kerääntyvät eturiviin ja laulavat biisien mukana. Keski-ikäiset musapoliisit nyökyttelevät hyväksyvästi kauempana, vasen jalka rytmikkäästi napsaten. Jos perjantaina Eppu Normaali Laukon kartanossa edusti Suomirokin menneisyyttä, niin Arppa on tämä hetki ja tulevaisuus.
Arpan rento ja jännällä tavalla puhelaulettu materiaali luo siltaa myös rap-musiikin suuntaan, ainakin jonkin verran. Kaikkinensa Arppa bändeineen sulattaa yhteen monenlaisia musiikillisia vaikutteita, on helkkyvää banjoa ja kesäillassa laulettua baddingmaista herkistelyä, välillä mennään lujaa freejazzin suuntaan ja kielisoittimet menevät ihan omia latujaan, mutta pitävät homman kasassa. Bändin keskinäinen kemia vaikuttaa ainutlaatuiselta, lavalla on kuin neljä koko ajan nauruun purskahtavaa pikkupoikaa, jotka uskaltavat leikkiä soittimillaan ja samanaikaisesti pysyvät musiikillisesti samansuuntaisina. Pienet mokat ja rajojen ylitykset pitävät yleisönkin herkästi varpaillaan, tekemisen ilo tarttuu ja ollaan yleisöä myöten kaikki samassa musiikillisessa messussa. Yhteisöllisyys on se juttu.
Arpan oma laulustaili voi olla monelle se kynnyskysymys. Ainakin se oli alkuun itselleni. Mietin monesti, että laulaako tämä nuori mies tahallaan päin persettä, paitsi, että eihän se laula lainkaan huonosti. Kyse on tyylistä, väräjävästä ja vähän mumisevasta laulusoundista, joka saa ajoittain luulemaan, että laulu ei mene nuotilleen oikein, vaikka se sittenkin taitaa mennä. Arpan uniikki ilmaisu välillä puhkeaa kukkaan, kuten tuoreimman Valeria (23) - albumin herkimmissä numeroissa: Luulin että ja Kartta väärinpäin sekä tälläkin keikalla kuullussa uudessa kappaleessa Kerran Turussa.
Oli ilahduttava kuulla tällä viikolla Levykauppa Äxän lempilevyni-sarjassa Arppa nostaa yhdeksi musiikilliseksi esikuvakseen on Bill Withersin, tuon soulmusiikin juurevan kirvesmiehen, jonka musiikissa on kieltämättä samaa orgaanisuutta ja tilan tunnetta kuin Arpan veisuissa.
Laukon kartanon keikka oli ehkä parasta kuulemaani Arppaa tähän mennessä. Edellisen kerran näin Arpan bändeineen Lempäälän Myllyrannan ilmaistapahtumassa kesäkuun alussa. Ei sekään ollut huono keikka, mutta tämän iltainen esitys oli vielä parempi. Viime keväinen G Livelabin konsertti oli myös rautaa, mutta toissa kesänä koettu Uusi Tampere - festivaalin ensikosketus Arppaan oli itselleni vielä tunnusteleva: - Mitä tämä yleisö oikein mesoaa? Eihän näistä biiseistä saa mitään otetta! ajattelin vielä tuolloin.
Pitkä keikkaputki on hionut bändistä todella svengaavan ja vähän jopa holtittoman. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen irtonaiset soolot saivat hymyn karehtimaan huulilla, miten hän osasikin tilutella ja irrotella noin paljon putoamatta pois biisistä. Kaksiosaisen keikan aikana kuultiin suuri osa Arpan tuotannosta, runsaasti biisejä kaikilta kolmelta julkaistulta albumilta, sekä ainakin kaksi uutta biisiä. Oliko se BMV:n ostosta kertova biisi julkaisematon? Jäin miettimään.
Eka levyn Laavalamppuja (20) kappaleihin olen tutustunut vasta keikoilla, sillä levyorientoituneena miehenä, minun pitää omistaa albumi, jotta pystyn siihen kunnolla keskittymään. Ja tuo levyhän on loppuunmyyty jo ajat sitten. Juhani, Laavalamppuja Helsingin hulina ovat löytäneet jo paikkansa minussa. Juhani on selkeä keikkasuosikki, joka taisi jäädä tällä kertaa kuulematta. Sen sijaan eka levyn lopetuskappale, herkkä Kesä sai arvoisensa esityksen.
Arpan kollektiivinen musiikkimessu jätti mukavan näläntunteen sisimpääni. Odotan kieli pitkällä syksyllä julkaistavaa neljättä albumia, jonka pilottisinkuista ensimmäinen, myös Laukon keikalla kuultu: Kavereita Hilma, on muodostunut kevään ja kesän aikana yhdeksi Arppa-klassikoksi, jos klassikko-sanaa voi käyttää näin nuoren kokoonpanon osalta. Myös toinen uuden levyn biisi em. Kerran Turussa on kasvanut kuuntelussa ja on lyriikaltaan varsin syvällisen hyvä tapaus:
On olemassa päiviä, joina oot mun lähellä Ja päiviä, jotka sietäis haihtua pois jo mielestä Ja näkeehän sen katseesta, ettei sielläkään oo helppoa Ku noin vaan koitat kävellä läpi pienen pienestä neulansilmästä
Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.
Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin.
Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän
parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt
Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko
kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin
virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi
oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt
miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin,
tosin, vaan ihan aidosti livenä.
Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita
tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri
vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta
ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna
oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja
Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990.
Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia,
kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani
Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole
mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan
otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.
Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta
potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä
(84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut
mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle
osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras
aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.
Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan
miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku
ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen
hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva
kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön
rajoittamisesta käy kuumana:
Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen Rikon radioni, ja kelloni vedän Vessanpöntöstä alas, tämän erän
Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli
ilahduttavan monta stygeä. En saa
mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka
hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu
kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin
ennenkin, ehkä vähän paremminkin.
Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella
varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas,Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin
siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu
tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88)
löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä
tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami
Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.
Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka
sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko
se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.
Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:
Kas näin tulee huolehdittua, että asiat menee päin vittua Näin tulee huolehdittua, että asiat menee päin vittua
Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.
Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.
Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.
1980-luvulla pitkän linjan Fontana levy-yhtiölle ei ihan kuka tahansa päässyt levyttämään, ainoastaan paras pop-eliitti, kuten Tears for Fears, Cocteau Twins, The House of Love ja myöhemmin James ja Ocean Colour Scene. Kasari-ysärin vaiheessa Fontana edusti todellista pophelmeyttä, pelkästään yhtiön syvänsininen etiketti jo tuotti mielihyvää.
Mitenkään tietoisesti Fontana-plättyjä en oo itselleni hankkinut, ne ovat tulleet vastaan pophelmien bongaamisen yhteydessä. Seuraava lause meinaa kertoa sen ilmeisen: Ta Daa! Löysin viime viikonloppuna yhden kadotetun Fontana-helmen, The Lilac Time yhtyeen albumin Paradise Circus (89). The Lilac Time on uinut alitajunnassani aina kasarin lopulta asti. Ihan varmasti olen tuolloin äänittänyt biisin jos toisenkin radiosta. Mielessäni on ollut vahva tietoisuus, että The Lilac Timen piti olla yksi nuoruuteni bändeistä, ehkä juuri tämän Paradise Circus (89) levyn, jolloin olin 18-vuotias. Levy jäi kuulematta tuolloin, mutta henkinen kaipuu selittämättömään jäi leijumaan ilmaan, ehkä ne olivat kotipihan alati rehottavat syreenit, henkinen kotini, sävykäs ja maukas popilmasto.
Miten levy voi yhtä aikaa kuulostaa tutulta ja vieraalta. Paradise Circus on täynnä juuri sellaisia popkappaleita jota vuosi 1989 parhaimmallaan tuotti. Vähän The House of Love Guy Chadwickia ilmeikkäämpi ääni, mutta ilman Tears for Fearsin mahtipontisuutta. Henkinen side yltää tottakai Prefab Sproutiin asti, tuonne nuoruuden sävelieni alkukotiin.
Taustalta löytyy Stephen Duffy, yksi Duran Duranin alkuperäisjäsenistä, mutta aika pian sooloartistina uraansa jatkanut ja vuonna 1986 perustanut The Lilac Timen veljensä Nick Duffyn kanssa. Stephen Duffyn ensimmäinen soololevy The Ups and Downs (84) löytyykin jo levyhyllystä ja aikoinaan olen sen jostain euron laarista itselleni poiminut.
Paradise Circuksessa on jännää juurevaa popestetiikkaa. Se on kevyt, mutta ei liiaksi pilviin kohoava, kappaleet ovat selkeitä ja mukavasti koukuttavia. The Girl That Waves At Trains on silkkaa positiivista rakkaushattaraa, sellaista mitä myytiin 35 vuotta sitten ja jonka tämän ajan sotainen ilmanala kuihduttaisi välittömästi. Kappaleet seuraavat toisiaan miellyttävänä helminauhana, laatu on kauttaaltaan hyvää, etenkin levyn loppupuolelta löytyvä Work For The Weekend on todellinen kadonnut poppisklassikko. Ainakin se on minulle kadonnut.
Tavallaan ymmärrän, että bändi oli vain yksi ihan hyvä tuon ajan popbändi. Suurempi breikkaus jäi, vaikkakin levy pärjäsi kohtuullisen hyvin vuoden 1989 levyäänestyksissä. The Lilac Timeltä puuttuu tunnistettava ominaissoundi, joka voi tulla esimerkiksi vaikuttavan laulusoundin tai vahvojen kappaleiden myötä. Mieleen pulpahtaa useita melkein hyviä tuon ajan poppaajia, kuten The Hurrah!, Haircut 100 ja tämän bändin laulajan Nick Heywardin sooloura. Pienestä epäilyksestäni huolimatta levyssä on hiljaista, vaivihkaa kasvaa charmia ja se peittoaa lopulta kevyesti luuloni levyn mitäänsanomattomuudesta.
Muistat Paul Ankan, Gene Pitneynkin, mutta muistatko Dionin? The Wanderer, yksi ensimmäisistä ja kuolemattomista popveisuista, joita useat artistit ovat coveroineet, aina Status Quosta lähtien. Amerikanitalialainen Dion DiMucci on yksi suurista ja ensimmäisistä poppareista. Ura juontaa jo 50-luvun puolelle jolloin ensimmäiset Dion And The Belmonts - yhtyeen levyt ilmestyivät. Tyylilajina oli tuolloin doo-wop. Dion siirtyi soolouralle vuonna 1960 ja siirtyi doo-wopista enemmän R&B/pop-tyyliseen musiikkiin. Vuodesta 1960-luvun alussa Dionin menestyshittejä olivat em. The Wandererin, lisäksi Runaround Sue, Lovers Who Wander, Ruby Baby ja Donna the Prima Donna.Dion on edelleenkin relevantti artisti, uusi albumi Girl Friends (24) ilmestyi juuri. Dionin musiikillinenura on kestänyt jo reippaasti yli 65-vuotta ja tulevana kesänä mittariin tulee 85-vuotta. Tähän nähden uusi albumi on yllättävän elinvoimainen ja laulu kulkee edelleen vaivattomasti.
Laulu on avainsana. Dionilla on oma ylväs soundinsa, Amerikan Pepe Willberg ilman Pepen paatosta ja tenoria. Mietin, että olenko koskaan kuullut yhtä hyvää versiota Joni Mitchellin klassikosta Both Sides Now kuin Dionin esittämän version hänen omaa nimeään kantavalta sooloalbumilta vuodelta 1968. Tuskin olen. Kappale on kuin pyhä holvikäytävän henkäys, jota kuljettaa puhdas ja kantava ääni, mutta ei missään tapauksessa liian kliini, enemmän sielukas ja vapaa. Tarinan mukaan Dion on oppinut laulutyylinsä naapurustonsa juutalaisilta kanttoreilta Bronxissa. Jotain ylvästä ja jopa ylimaallista Dionin laulussa kieltämättä on. Tuon levyn suurin hitti oli Abraham, Martin & John, josta Neil Young on sanonut, että ei ymmärrä mistä kappale kertoo.
Tuota vuoden 1968 albumia, kuten muitakaan Dionin 60-70 luvun vaihteen studioalbumeja on kohtuullisen vaikea löytää ainakaan paikallisista levykaupoista tai kirppareilta. Discogsin sormet ulottuvat Atlantin toiselle puolelle, josta albumeja voisi raijata Suomeen, mutta sittenkään ei, koska kalliit postikulut. Pienellä tuurilla saattaa löytää levyn sieltä ja toisen täältä. Studioalbumeja vuosien varrella on ilmestynyt n.35-40. Yli 65-vuotta kestäneen uran aikana se ei ole aivan mahdoton määrä, enemmänkin niitä olisi voinut ilmestyä. Julkaisua ovat hidastaneet etenkin Dionin vaikea huumeongelma 60-luvun puolivälissä, jolloin ura oli hetken sananmukaisesti katkolla. Yhtälailla 80-luvun alussa Dion teki Dylanit ja alkoi tekemään uskonnollisia levyjä, jotka ovat tasoltaan yllättävän hyviä. Näitä uskonnollisia levyjä on löytynyt alelaareista sopuhintaan.
Itse tutustuin Dioniin comeback-albumin Yo Frankie (89) kautta. Levyä buffattiin komealla esiintyjäarsenaalilla, aina Lou Reedin ja Bryan Adamsin kautta Paul Simoniin. Levy noteerattiin hyvin, mutta myynti taisi olla aika kehnoa, koska levyä löytyy tasaiseen kahden euron laareista. Jos osuu silmiin, niin kehotan tarttumaan. Kyseessä on oiva levy, tarttuva kappaleita riittävällä intohimolla ryyditettynä. Tämä levyn avausraita King of The New York Streets iskee heti kultasuoneen.
Dionin yksi merkittävimmistä levyistä Born to Be With You (75) syntyi Phil Spectorin tuottamana. Levytyssessioista on monenlaisia tarinoita, kuinka humalainen ja kaikin puolin arvaamaton Spector oli uhannut aseella artistia. Levy julkaistiin aikoinaan vain Britteissä ja se floppasi pahasti. Ajan myötä levy on kasvattanut arvostustaan ja sitä pidetään nykyisin yhtenä parhaimmista Dion-levyistä sekä Phil Spectorin viimeisimmistä onnistuneista tuotannoista. Myös tätäkin levyä on erityisen vaikea saada sopuhintaan minkäänlaisena fyysisenä äänitteenä.
Loppuvuodesta ilmestyy Dionin elämänkerta The Rock and Roll Philosopher (24) joka kertonee miehen urasta kaiken. Romanttisen ja dramaattisen katupopin/rockin lisäksi Dion on levyttänyt useita blueslevyjä, joista pidetään parhaana levyä nimeltään: Son of Skip James (07).
New Yorkin Bronxissa varttuneen kauniskasvoisen artistin yllä leijui tähtipölyä jo uran ensimmäisissä hetkissä, sillä ihan ensimmäisen julkisen esiintymisen aikana tytöt olivat alkaneet kiljua kesken kappaleen, se oli selvä merkki ja lähtölaukaus Dionin pitkälle uralle.
Tämä levy on tuunattu täydellisesti tähän maailman tilaan sopivaksi. Mitä muuta me nyt tarvitaan kuin kunnon luomuleipää, viihteellistä rieskaa aidosti soitettuna ja laulettuna. Tämä musiikki kuulostaa korvassani varsin luonnonmukaiselta. Tässäkö on sellainen levy, jossa kunnianhimo ja soittamisen riemu peittoaa tekoälyn...ja autotunen. Toivottavasti korvani eivät valehtele.
Matti Mikkolan sävelkynä vaikuttaa ehtymättömältä. Uutta levyä on tiedotteen mukaan äänitetty hartaasti viime vuosien aikana. Lopputulos on tässä. Mikkola on saanut avukseen kolme naislaulajaa ja yhden mieslaulajan. Kokoonpano on suuri, ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin Saimaan uralla.
Avauskappale Pää räjähtää on nimensä mukaisesti räjähtävä viihdeavaus levylle. Lyriikka viittailee heti bändiin itseensä, kuinka Saimaan pinta värähtää. Tietoisen taitavaa. Levylle on valjastettu riittävän hyvät lyyrikot ja kieltämättä sanoituspuoli toimii oivallisesti, vaikka se on samanaikaisesti hivenen oletettua ja turvallista.
Muistan sen niin on myös aikamoista viihdelaulantaa, ehkä liiankin oletettu lyriikka ajan käsistä valumiseen, haikailua maailmaan jossa kaikki oli paremmin, kun aikaa ja läskisoosia oli enemmän. Mutta, sittenkin, laulu koskettaa. Taisin odottaa tätä sanomaa, vai olisinko itse halunnut tehdä tämän lyriikan? Pidän naislaulajan äänestä, joka on oma ominaisvärinsä. Kolmoskappale Äiti on tehty itkettäväksi balladiksi ja siinä onnistutaan varsin hyvin. Melodia on tutunkuuloinen, mutta hyvin paikkansa minussa löytävä. Soitto on silkkaa rautaa, putkivahvistimen ja hammondin tuhinaa. Vai mitä lie soittimia? Myös erittäin hyvä ja aidonkuuloinen(lue: autotunevapaa) laulusuoritus jälleen kerran.
Kolmiosainen Kivi jota vierittää kappale on silkkaa Pepe & Saimaata, äänessä on Pepeä muistuttava, mutta nuorekkaampi miesääni. Kappale voisi tunnelman, sisällön ja soiton puolesta löytyä joltain 70-luvun Pepe & Paradisen levyltä. Kolmiosaisuus kääntyy lopulta voitoksi ja pidän kappaletta yhtenä albumin keskeisempänä teoksena.
Rokkaamaan pyrkivä Yksi flirtti on kyllä epäilyttävän tutunkuuloinen, kuin Virve Rostin Sata Salaman julkaisematon jatko-osa. Ei ole suosikkejani tällä levyllä. Pitkii päivät jatkaa haikailun linjoilla, se on tuunattu selkeästi perheelliseen ja keski-ikäiseen makuun. Tavallaan koskettava, mutta sanomaltaan tuhanteen kertaan kerrottu. Vaan voiko lyriikka olla sittenkin riittävän terävä jotta se nousisi tavanomaisuuden suosta? Aika näyttää. Melodia on jälleen kerran onnistunut.
Matkalla tutkalla on kuin tehty kesähitiksi. Kulkeva ja itseensä viittaileva biisi: Matti Hurisee...ilmiö on Saimaa. Käsissä on onnistunut biisi, rento ja kulkeva. Vaikka osa levyn biiseistä yskittää, niin tämä putoaa saman tien. On jäänyt jo korvamadoksi. Levyn viimeinen kappale Totuuden rappio on vielä liian iso pala purtavaksi ja analysoitavaksi. Parempaa huomistahan siinä toivotaan.
Levylle ilmestyy elokuussa jatko-osa: Vol.7 (24), joka tehty samoissa sessioissa ja on tekijöiden mukaan tasavahva edeltäjänsä kanssa. Odotukset suunnan muutoksesta ovat kai turhia, sillä jotain äkkivääryyttä ja särmää tähän olisin toivonut. Urheilu-Suomi (16) ja Pyhimys & Saimaa (19) levyt ovat edelleen ylittämättömiä teoksia. Vol.6 on viihteellisyydestä onnistunut, sisältörikaskin, mutta ehkä vähän liian pliisu minun makuuni. Eittämättä levy täyttää Ultra Bra:n kokoisen aukon, ja kysymys herää: tätäkö kansa nyt haluaa, kohottavaa yhteishoilausta kaikilla Suomen festareilla? Ei se huono toive ole, mutta levy ei mahdu vielä korvieni väliin tai se valuu sieltä liian nopeasti pois. Voi olla, että aika tekee hyvää tälle albumille, sillä olenhan sen vasta kuunnellut noin neljä kertaa läpi.
