perjantai 18. marraskuuta 2022

Three Dog Night - It Ain't Easy

On marraskuun puoliväli ja elämisen mehu on taas kovin laimeata. Pakko vääntäytyä lenkille. Ei auta. Pakko tehdä vähän lihaskuntosarjaa. Auttaa vähän. Viisikymppisen on pakko kaivaa saman ikäistä kartonkia levyhyllystä ja laittaa muovi vinkumaan. Jawohl! Jo vaan auttaa.

1970-luvun alku on parasta aikaa ikinä, ainakin rokkilevyjen saralla. Rollarit, Who, David Bowie, pink Floyd, Joni Mitchell, Elton John ym.ym.ym. ihan kaikki julkaisivat parhaat levynsä tuon vuosikymmenen alussa. Niin teki amerikkalainen myös Three Dog Night.

70-luvun alkupuolella paukkui eetteriin useita hienosti soitettuja ja tulkittuja plättysiä. Poimin korista yhden alkupään parhaista levyistä: It Ain't Easy (70). Tuo punertavalla kannella varustettu homelöydös ties minkä kirpparin laarista.

Levy alkaa tymäkällä rokilla nimeltään: Women. Kappaleen raa'asta soundista tunnistaa pidäkkeettömän 70-luvun ja korkeaoktaanisille päästöille tuoksuvan kaupunkielämän. Nimikappale It Ain't Easy svengaa erityisen hyvin ja sitä seuraava tunnelmallisesti keinuva Out In The Country on taas tulkinnallinen täysosuma, jossa soiton ja tulkinnat palikat on kohdallaan. 

Three Dog Night:n levyt vierailivat myös säännöllisesti jenkkilistojen piikkipaikoilla, vuosina 1969-1975 kaksitoista perättäistä albumia ylitti kultalevyrajan. Yhtyeen tuotanto keskittyi melkein pelkästään muiden tekemiin sävellyksiin, joista se teki luovia sovitusten kautta vaikuttavia kappaleita, joista yksi tunnetuimmista löytyy tältä levyltä, Randy Newmanin käsialaa oleva: Mama Told Me Not Come. Joka potkii paremmin mitä muistin, etenkin kun se tulee vanhalta ja avarasti soivalta muovilta. Uaah!

Musiikinkuuntelijana arvostan erityisesti artisteja joilla on omaa tuotantoa, mutta Three Dog Night tekee tässä poikkeuksen, ainakin tällä ja sitä seuranneilla kahdella täyteläisellä älpykällä: Naturally (70) ja Harmony (71). Lainamateriaali on hyvin tehtyä kuuntelumusaa jota täydentää peräti kolme vokalistin panos. 

Doorsit, Rollarit, Beatlesit ja Pink Floydin kuuluvat ansiosta rokin kärkisijoille, mutta 70-luvun vitaalissa pöhinässä on syntynyt valtavasti muutakin relevanttia rokettirollia, Three Dog Night on yksi näistä ei niin arvostetuista yhtyeistä, mutta musiikki on erittäin nautittavaa ja eteenpäin potkivaa.




tiistai 8. marraskuuta 2022

Joni Ekman - Ekmania!

Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.

Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.

Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa. 

Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.

Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.

Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.



tiistai 25. lokakuuta 2022

Suede - Autofiction

Alkuaikojen Suede vierailee enää harvoin levylautasellani. Mietin usein, että miksi näin? Hitit ovat hittejä, on niitä kovia levyjäkin, mutta ei vaan jaksa kuunnella. Oltiin nuoria ja intohimoisia, sitten breikattiin lujaa, mutta tuo säilötty nuoruus ei enää kosketa. Varsin harmillista.

Monella monella tapaa, Suede on yhä relevantti, relevantimpi kuin koskaan urallaan. Onko yhtye viimein löytänyt oman aikuisen, mutta riittävän intohimoisen äänensä? Comeback-levy: Bloodsports (13) otettiin hyvin vastaan, tunnelmallisempi Night Thoughts (16) lähenteli erinomaista, sen itsekin viimein huomasin ja otin Sueden taas mukaan soittolistoilleni. The Blue Hour (18) on ollut minulle vaikeampi tapaus. Orkestraalinen ja hivenen mutkikas levy on osoittanut avautumisen merkkejä vasta tänä syksynä kun tuorein levy: Autofiction (22) teki läpimurron sisimpääni. Nyt aika tuntui taas otolliselta bändin kuunteluun. 

Brett Andersonin omalle äidilleen osoitettu She Still Leads Me On kuulosti ensi kuulemalta tyypillisen väkinäiseltä Suede-rallilta, joita on riittänyt vuosien ja vuosikymmenien aikana. On intohimoa, on yritystä, hyviä biisejäkin, mutta aivan liikaa mailan puristamista. Mutta ei enää. She Still Leads Me On on kasvanut kuuntelussa ja se on juurikin se käyntikortti tähän levyyn, jonka bändi itsekin on varsin osoittelevasti kertonut.

Personality Disorder polkee ja rollaa eteenpäin. Brettin puhelaulu on piristävä tyylipoikkeama, joka toimii albumimitassa hyvin, erottaa biisit varmasti toisistaan. Tämä kappale on kasvanut kuuntelussa.

Brettin laulua on kehuttu monissa levyarvioissa. En voi olla muuta kuin samaa mieltä. Ääni on intohimoinen, notkea, falsettinsa löytävä. Tuota falsettia Brett onkin säästellyt edellisillä levyillä, nyt taas mennään lujaa ja korkealta.

Suurimmat herkut tulevat levyn lopussa. What am I Without You? kuulostaa isolta ja otsikkonsa puolesta kaiken paljastavalta vereslihaiselta balladilta. Juuri sellainen se onkin. Tämän kappaleen kuulin ensi kerran sumuisessa juoksusäässä Pattijoella, juurillani. Tässä Bretukka antaa kaikkensa, kaikki kuulostaa todelta ja merkittävältä. Iso biisi.

Ollaan taas ison kysymyksen äärellä: haluanko omistaa tämän levyn fyysisenä äänitteenä? Ja onko se cd vai vinyyli? Sueden kukkein ura ajoittui cd:n kulta-aikaan (1993 - 2003), näin ollen jokainen omistamani Suede-platta on silkkaa lazeria. Vinyylin ostaminen on jotenkin vaikeaa, jos muu tuotanto cd-formaatissa...ja kyllähän cd useimmiten soi paremmin (mitä **ttua?) ja sitä voi kuunnella kivasti autossa. Eli kyttäilen, että missä kohtaa cd-kiekkoa saisi vähän alta kympin, niin sitten teen kaupat.

Alta löytyvä studiolive paljastaa, että homma on bändillä yhä hyvin hanskassa. Ensi kesänä voisi maistua live-Suedekin. Edellinen mahdollisuus oli viimevuotinen, ja ilmeisesti vahva Qstockin keikka Oulussa. Yhden kerran olen Sueden nähnytkin, nimittäin vuonna 2014 Ruisrockissa. Jostain syystä tuo keikka ei sytyttänyt. Ehkä en ollut vaan oikeissa fiiliksissä. Nyt voisin olla valmis.



tiistai 20. syyskuuta 2022

Sting - Nokia Areena. Tampere. 20.9.2022.

Valkoinen ylijumala lauloi kansalleen...oli päällimmäinen ajatukseni kolmen eka biisin jälkeen. Stingin Nokia Areenan keikan aloitus oli tyrmäävä. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut artisti näytti hyvältä ja hyvin säilyneeltä. Terveelliset elämäntavat ovat tuoneet tulosta ja pitkittäneet uraa näinkin pitkälle, aina 71-ikävuoteen saakka, joka toisaalta taitaa olla nykyisin rokkareiden keski-ikä. Lihaksikkaat käsivarret ja itsetuntoa tihkuva olemus olivat myös osa keikkanautintoa. Sting oli vielä äijä isolla Ä:llä. Bassokielet napsuivat ja libidon voima välittyi yleisölle.

Police-yhtyeen hitti Message in a Bottle aloitti konsertin tehokkaasti. Sitä seurasivat Englishman in New York ja Every Little Thing She Does Is Magic. Alun hittikimara ei jättänyt epäilystä, että nyt oltiin ison tekemisen äärellä. Eikä jäänyt epäselväksi, että miksi Sting on maailmantähti. Homma tehtiin kympillä alusta loppuun.

Tymäkän aloituksen jälkeen kuultiin kolme kappaletta viime syksynä ilmestyneeltä: The Bridge (21) albumilta. Kappaleet eivät olleet lainkaan huonoja ja ne saivat pätevän tulkinnan sekä artistilta, että hänen mainiolta taustabändiltään. Tuntui kuitenkin siltä, että Sting syttyi eniten esittäessään vanhoja hittejään, joka on plusmerkkinen asia. Tiistain Aamulehden haastattelussa Sting toteaakin, että: "minulle laulut ovat eläviä organismeja, ne eivät kuuluu museoon, vaan esitettäväksi ja eloon herätettäväksi illasta toiseen" Tältä se kuulostikin, sen verran kovia versioita Sting taikoi vanhoista klassikoistaan.

Rapiat yli puolitoista tuntia kestänyt keikka tarjosi laatua alusta loppuun. My Songs - nimellä kulkeva kiertue keskittyi Stingin tunnetuimpiin hitteihin. Tosin paljon hienoa kamaa(ja hittejä) jäi soittamatta. Mielellään olisin kuullut jotain Soul Cages (91) albumilta, esimerkiksi vaikuttavan Mad About You:n. Nyt painotus oli Policen isoimmissa hiteissä ja Stingin kolmessa sooloalbumissa: Nothing Like the Sun (87), Ten Summoner's Tales ja Brand New Day (99). Itse pidin jälkimmäisen albumin nimikappaletta keikan kulminaatiopisteenä, jossa lavalle nousi maestron rinnalle nuori huuliharpisti, joka sähköisti illan päätähden olemusta ja avasi kaikki luukut selälleen. Myös samalta levyltä kuultu maailmanmusiikkivaikutteinen Desert Rose oli yksi illan kohokohtia.

Nyt olen vähän jopa epäuskoinen, että oliko keikka tosiaan niin kova mitä tässä kerron? Vai oliko kaikki vain unta ja kuvitelmaa...tai kansanhurmoksessa syntynyttä kritiikitöntä mieltä? Kyllä se oli kova keikka, kovempi mitä uskalsin odottaa. Ennen keikkaa minulla oli epäilys, että Stingin ääni ei ole enää entisessä iskussaan. Epäilykseni oli turha. Ääni kulki vahvana ja äänialat olivat riittävästi hallinnassa. 

Jotta nautinnosta saatiin ihan maksimaalinen, niin Sting veti ennen encoreita aivan tyrmistyttävän hienon version Policen megahitistä: Every Breath You Take. Vaikka kappale on kuultu noin tsiljoona kertaa, niin näki, kuuli ja aisti, että tähti antoi kokonaan itsensä tälle kappaleelle. Upea veto. Eikä tässä kaikki. Ensimmäisenä encorena kuultu Roxanne oli myös huikea. Vaikutti siltä, että tässä Sting pääsi lopullisesti irti ja venytti kappaletta monenlaisiin, jopa jatsahtaviin ulottuvuuksiin. Aivan lopuksi kuultiin vielä herkkä: Fragile ja sen jälkeen hyväntuulinen ja edelleen elinvoimainen tähti hyvästeli varsin kuumana käyneen Nokia Areenan yleisön.



sunnuntai 11. syyskuuta 2022

The Triffids - Australian kaihoisa ääni

Tänään ilahduin kun kuulin radiosta Triffidsin megabiisin Bury Me Deep In Loven. Radio-ohjelma oli mahdollisesti Tero Lieteen Laiskanlinna, kuka muu enää soittaisi australialaista Triffidsiä radiossa? En halua googlata tarkistaa, että mikä radio-ohjelma? Haluan ajatella, että Tero sen soitti, ja suoraan minulle. Itseasiassa Tero taisi soittaa saman kappaleen jo vuonna 1987 Rockradiossa. Se hetki oli merkittävä. Silloin hurahdin tähän yhtyeeseen.

80-luvulla Ausseista pompsahti eetteeriin lukuisia laadukkaita poppisbändejä, kuten Midnight Oil, Hoodoo Gurus, Go-Betweens, The Church, Dead Can Dance ja The Saints. Kaikki nuo mainitsemani esimerkit ovat itsessään oman kirjoituksen arvoisia ja näiden lisäksi on tietenkin isomman luokan artistit, kuten AC/DC, Men At Work ja INXS.

Vaan on synti ja häpeä, että en ole tässä blogissa mehustellut yhtä Australian ehkä kaikkien aikojen kovinta pop/rock-bändiä, The Triffidsiä (Vai olenko sittenkin? En muista kaikkia juttujani). Jos Nick Cavea pidetään aussien ehkä parhaana tummemman ilmaisun tulkkina, niin Triffidsien David McCombin baritoni haastaa kyllä Nickin vahvasti. Tämä tumma aussigenre lajitellaankin termin: Darkwave alle.

Läpimurtolevyn: Born Sandy Devotional (86) avainkappale Wide Open Road on matkalippu tämän aussibändin sisimpään, biisi jossa maistuu kengurumaan hiekka ja pöly.


Kyseinen levy avasi Triffidisille tien Eurooppaan, laajemman yleisön ulottuville. Itseasiassa yhtye levyttikin Euroopassa, tuolloin vielä pienelle Rough Trade levymerkille. Tämä kriitikkojen ylistämä mestariteos jäi kuitenkin ratkaisevasti marginaaliin, eikä se esimerkiksi Suomessa hätyytellyt myyntilistoja.

Seuraava levy, huomattavasti tuotetumpi, Calenture (87) oli sellainen pop/rockhelmi joka kisaa ihan tasapäisesti U2:sen, R.E.M:n ja muiden tuon ajan isojen nimien parhaimpien kanssa. Levyltä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kappaleet ovat tarttuvampia ja mahtipontisempia kuin edeltäjällä. Edellä mainittu iso biisi Bury Me Deep in Love avaa levyn mahtipontisesti ja sitä seuraava Kelly's Blues möyryää eteenpäin mukavan bassolinjan avittamana. Trick of the Light on taas tarttuva poprock-naula suoraan sydämeen. Helkkyvää ja keinuvaa, soundia jota tehtiin aikoinaan kasarilla, joka ei näissä maailman tunnelmissa enää onnistu, esteetön toiveikkuuden ääni. 

Holy Water, Blinder by Hour, Jerdacuttup Man, Save What You Can, hyviä biisejä riittää, aikalailla koko levyllisen verran. Toisaalta ymmärrän jos Triffids ei ihan kaikille putoa. David McCombin dramaattinen ääni liitettynä ajoittaiseen ehkä liialliseen mahtipontisuuteen voi kuulostaa falskilta. Nimi Calenture liittyy merimiesten sairastamaan trooppiseen kuumeeseen pitkään merellä ollessaan, joka synnytti erilaisia hallusinaatiotiloja. 

Tämän jälkeen Triffids teki vielä yhden, myöskin mestarillisen ja monipuolisen: The Black Swan (89) albumin. Kosketinsoittaja Jill Birtin laulama Goodbye Little Boy oli tuolla albumilla pienoinen radiohitti. Black Swania pidettiin lauluntekijä David McCombin yrityksenä tehdä oma White Album, sen verran sisällökäs paketti oli kyseessä. Levy sai jälleen kerran loistavan vastaanoton kriitikoilta, mutta kaupallinen menestys oli heikkoa. Pian tämän jälkeen Triffids lakkasikin toimimasta.

Biisintekijä David McComb julkaisi viisi vuotta tämän jälkeen vielä soololevyn: Love of Will (94). Loppu-uransa ajan McComb kärsi erilaisista terveysongelmista ja vakavasta päihderiippuvuudesta. David McComb kuoli vuonna 1999 auto-onnettomuudessa 36-vuotiaana.

Suomessakin Triffids on esiintynyt. Tietääkseni ainakin vuonna 1985 Provinssirokissa. Olitko sinä kenties siellä?

Ja loppuun, näin halutaan hautautua syvälle rakkauteen:



sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Ryan Adams - FM

Ryan Adams, persona non grata, kuuma peruna, täysin ulkopuolelle jätetty. Mies joka ahdisteli naisia siinä määrin, että metoo-liike päätti hänet huolella canceloida. Ura ja maine meni hetkessä, kun useat naiset esittivät raskauttavia ahdistelusyytteitä Adamsia kohtaan. Ahdistelusyytteet tosin raukesivat ja Adams esitti julkisen anteeksipyynnön liittyen asiattomaan käytökseen, tosin noin vuoden viiveellä.

Voiko Ryan Adamsista jo kirjoittaa? Tummat pilvet ovat vielä taivaalla...ja saavuttavatko ne pian minutkin, jos hyväksyn tämän julkisen mulkun? Ennen kaikkea voinko tykätä enää hänen musiikistaan? Toisaalta olenko tyhmä kun tällaisia kyselen, jos pidän joka tapauksessa hänen musiikistaan....ja aliarvioinko samalla kaikki muutkin?

Ryan Adamsin musiikin suuruutta on vaikea kiistää. Gold (01), Love is Hell (03), Cold Roses (05) ja Easy Tiger (07) ovat kaikki sellaisia neljän puolen tähden levyjä ja viiden vuoden takainen Prisoner (17) on vajaan neljän tähden levy. Homma oli lähtenyt uudelleen lentoon ja parempaa oli tulossa, sillä vuoden 2019 alussa Adams ilmoitti julkaisevansa vuoden aikana kolme albumia, joista niistä ensimmäinen, Big Colors ,kerkesi olla hetken ennakkomyynnissä Amazonilla ennen kuin kohu alkoi. 

Ryan Adamsin selvittyä selvittyä ns. huonoista ajoista, eetteriin on tipahtanut jo viisi uutta albumia. Vuodelle 2019 tarkoitetun trilogian levyt: Wednesdays (20), Big Colors (21) ja Chris (22), sekä tänä vuonna ilmestyneet tuoreemmat levyt: Romeo & Juliet (22) ja uunituore FM (22). Tahti on ollut kova, aivan kuin Ryan olisi saanut uutta pontta ja näyttämisenhalua päästessään eroon ahdistelusyytöksistään.

Oli mies mulkku tai ei, niin musiikki on edelleen kovaa, ehkä kovempaa mitä yli kymmeneen vuoteen. Romeo & Juliet (22) on yllättävän vahva albumi ollakseen tuplasellainen. Levyltä löytyy useita mieleenpainuvia, tulevia Ryan Adams-klassikoita kuten Rollercoaster, Doylestown Girl, nimikappale Romeo & Juliet ja ennen kaikkea hitaasti kasvava: In The Meadow, joka on ilmeisesti Ryanin ja The Cardinals yhtyeen outtake. Tupla-albumin mitassa levyssä on paljon pureksittavaa ja sen todellista laatua en osaa vielä arvioida. Tuntuma on raikas kantrirock-albumi, jossa on huojahtelevia kohtia, mutta musiikin vahva kokonaissisältö pelastaa paketin.

Elokuussa ilmestynyt FM (22) on tiiviimpi, vähän rokkaavampi, ehkä tunnelmaltaan ehjempi levy. Odotin instagramin ennakkonäytteiden perusteella puhdasta kasarirock-levyä, mutta ihan sellainen ei tullut. Levyn avaava I Want You ei tuo mitään uutta Adamsin repertuaariin, joka on keskitempoinen ja sellainen ihan hyvä rock-renkutus. Kolmas kappale Fantasy File menee Ryan-biisien parhaimmistoon. Svengaava rokki jonka kruunaa hieno saksofonisoolo biisin alussa ja lopussa. Haikea When She Smile kappale ripsauttaa jotain syvempää esille, samaa sovituksen teemaa täydentää hieno Hall Of Shame.

Kakkossiivu alkaa taas hyvin perinteisen kuuloisella perusrokilla: Wild And Hopeless. Miksi edes kulutan aikaa tämän levyn äärellä, kuka haluaa kuulla kaiken toistoa? Jokin perusjuuri Adamsin musiikissa menee aina pinnan läpi ja saa musiikin kuulostamaan hyvältä. So Dumb, onko kappale itseruoskintaa? En tiedä. Perusbiisi tämäkin. Fairfeather hidastaa tempoa. Tässä kohtaa muistan Ryanin hehkutukset instagramista, kuinka FM on erityinen kaupunkilevy, aamuyön tunnelmia mehusteleva kokonaisuus.

Do You Feel on vaihteeksi paremmin rokkaavaa Ryania ja levyn päättävä Someday haikailee lopullisen sovituksen perään, voiko saada syntinsä anteeksi ja aloittaa kaiken uudestaan. Sitä Ryan yrittää kovasti. Keikkoja taas on ja syksylle on buukattu jenkkikiertue. Iso osa faneista ei ole koskaan hylännyt Ryania, en minäkään. Hänen rumia tekojaan en puolustele, mutta aito sovittamisen halu on saanut taas Adamsin nousemaan uudestaan siivilleen, ehkä kestävämmille sellaisille. 

Instagramin mukaan Adams on laittanut myös viinapullon korkin kiinni. Selvää aikaa on kestänyt nyt 11 kuukautta. Aikaa kulutetaan nykyisin lenkkeillen Hollywood Hillsin maisemissa ja lisää musiikkia tehden. Somessa on vilauteltu näytteitä vielä julkaisemattomalta 1985 - nimiseltä levyltä. Myös keikkahanat ovat auenneet ja iso osa niistä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Tämän viimeisimmän FM-levyn erikoisuus on se, että se ei ole saanut fyysistä julkaisua, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Lukuun ottamatta 40 dollaria maksavaa pientä kasettipainosta, jonka voi tilata Ryanin kotisivuilta. En taida tilata. Ehkä se vinyylipainos vielä tulee.





perjantai 2. syyskuuta 2022

Nits - 1.9.2022. G Livelab - Tampere

Olen nähnyt Nitsin viidesti livenä ja kolmesta keikasta olen myös blogannut. Yli neljäkymmentäviisivuotta kestänyt ura ei katkennut edes koronaan, eikä viime keväänä palaneeseen Nitsin kotistudioon, jonka yhteydessä bändi menetti suuren määrän soittimistaan ja levyjen masternauhoistaan. Nits ei jäänyt tosiaankaan tuleen makaamaan (heheh), vaan täytti syksyn uusilla(osin keväältä siirtyneillä) keikkapäivämäärillä ja ilmoitti uuden Neon (22) levyn ilmestyvän myöhemmin tänä vuonna.

Syksyn keikat on jo aloitettu. Suomen kiertueessa ensimmäisinä olivat vuorossa Helsinki ja Turku. Tänään oli vuorossa Tampere, kahden peräkkäisen keikan voimin. Itse ostin lipun tuolle jälkimmäiselle keikalle jo helmikuussa, jolloin bändin olisi pitänyt esiintyä, mutta tämä kulkutauti muutti suunnitelmat ja uusi keikkapäivämäärä varmistui syyskuulle. Tämä on virallisesti edellisen Knot (19) levyn julkkarikiertue, jota korona siirtänyt jo useamman kerran. 

Harvoin olen mitään negatiivista Nitsistä kirjoittanut. Kaikki kokemani keikat ovat olleet heikoimmillaankin iloittelevia, yllättäviä ja tarpeeksi korvaystävällisiä. Laulaja Henk Hofstede, rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips ovat kaikki liki seitenkymppisiä ukkeleita, joita ei eläkerajan ylittäminen estä tekemästä siitä mistä tykkää. Tämä tekemisen ilo on välittynyt kaikilta näkemiltäni ja kuulemiltani Nits-keikoilta.

Tänään oltiin jännän äärellä, kun mietin miten miesten kunto kestää, kun kahtena edellisenä päivänä oli Hesan ja Turun keikat ja tänään vielä kaksi keikkaa. Pelkoni oli onneksi aiheeton. Keikka alkoi Home Before Dark kappaleen verevällä versiolla. Tuo kaukaiselta Henk (86) löytyvä pieni suuri balladi, oli vaikuttava käyntikortti, satamaan saapuneiden hollantilaisten tervehdys pimeästä, koronan ja sotamurheiden tuolta puolen...ja itseasiassa aika moni Nitsin kappale liittyy jollain tapaa sotaan. Tuon teeman suhteen bändin musiikki on tällä hetkellä liki valitettavan ajankohtaista  Kahteen kertaan peruttu keikka sai arvoisensa aloituksen. Muistan edelliseltä Nitsin keikalta Tampere-talolta suvereenin ja leikittelevän otteen, mutta myöskin ikävuosien näkymisen, mutta vain olemuksessa, sillä itse keikka oli mestarisluokkaa. http://homesickhounds.blogspot.com/2018/05/the-nits-tampere-talo-1052018.html

Toukokuinen tulipalo, joka tuhosi Nitsin kotistudion, kaikki soittimet ja suurimman osan musiikillisesta arkistosta kerrottiin koruttomasti yleisölle. Fanien varainkeruun ansioista bändi oli saanut uudet soittimet ja homma jatkui niin kuin ennenkin. Tänä iltana tuli todistettua, että musiikin tekevät ihmiset, eikä materia. Seitenkymppiset ukot ovat aloittaneet pyyteettömästi kaiken alusta uusilla soittimilla ja uusi levy takataskussa. Katkeransuloinen ja ehkä terapeuttinen veto oli soittaa Ting (92) levyn vaikuttava House on the Hill, joka kertoo myös tulipalosta. Tuon surun aisti jotenkin kolmikon olemuksesta. Samanaikaisesti bändi oli päättänyt nousta ratsaille, katsoa tuon ikävän tapahtuman yli, hoitaa itseänsä musiikilla, tehdä sitä mitä parhaiten osaa.

Nitsin ydinkolmikon työskentely oli uusista soittimista huolimatta edelleen paikoin telepaattista. Mietin, että mikä saa yhteen kuulostamaan omalta itseltään, yhtä aikaa herkältä ja dynaamiselta. Väitän, että rumpali Rob Kloet on soundin perusta ja kun siihen yhdistetään Henk Hofsteden tunnistettava ja vahva vokaali-ilmaisu, niin ollaan lähellä sitä mitä Nits on ytimeltään. Kosketinvelho Robert Jan Stips on tarpeellinen koristelija, joka taikoo kappaleista lopullisen luonteen esiin. Näin ollen bändi on enemmän kuin osiensa summa.

Tampereen keikalla kuultiin paljon uudempaa, ns. taiteellisempaa tuotantoa. Vähäeleisen Knot (19) albumin avausbiisi Ultramarine toimi mainiosti, samoin Henkin hyvin taustoittama Concrete House, joka kertoi yllätys, yllätys, hänen lapsuuden kodistaan. Monissa Nitsin kappaleissa liitetään tunnettuja henkilöitä yllättäviin maisemiin, kuten kappaleessa Music Box With Ballerina Joni Mitchell vierailee kuuluisan taidemaalarin luona. 

Keikan vahvimmat vedot löytyivät alkupään hiteistä. Sketches of Spain toimi upeasti, samoin varsinaisen setin päättävä Port of Amsterdam. Joitain haparoivakin vetoja oli joukossa, kuten aika jännällä twistillä kulkeva Cars & Cars. Muutamat uusista kappaleista olivat aika tylsiä, etenkin ensimmäisenä encorena kuultu tulevan Neon (22) albumin Beromunster. Tällaiset pienet notkahdukset ja tylsät hetket antoi helposti anteeksi, koska illan kokonaistaide-elämys oli niin vaikuttava. Setti kesti aikalailla tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.

Keikan yksi vahvuuksista oli hieno visuaalinen ilme. Valojen käyttö oli vaikuttavaa ja esityksen aikana saimme nauttia myös hyvästä näkymästä G Livelabin pihamaalle, jossa puut ja kasvit huojuivat tunnelmallisen valaistuksen valokeilassa. 

Toivottavasti Nits ponkaisee vielä uudelle kiertueelle kun uusi levy näkee päivänvalon. Uusia suomenkeikkoja odotellessa.