Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia.
Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).
Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.
Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.
Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.
Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia.
Asia jota olen pitkään miettinyt ja...pelännyt. Nimittäin, kirjoittaa arvio jokaiselta Rollarilevystä. Tässä sitä nyt ollaan. Urakka on alkanut. Totaalista turhuutta ja hulluuttako? Käyttää nyt tehokasta peliaikaa/elämisenaikaa tällaiseen mammuttiurakkaan, kun maailmanluokan kriitikot tai tekoäly voisi hoitaa homman uskottavammin ja helpommin. Vai voiko? Haluan uskoa, että yhden Pohjois-pohjanmaalaisen tyypin mielipiteet ovat myös kiinnostavia ja vakaasti uskon, että pystyn valottaa teksteilläni jotain Rolling Stonesin maagisestä ytimestä, että miksi tämän musiikin seuraan kannattaa ajautua.
Rolling Stones on tuonut elämääni niin paljon hyvää, luonut uskoa ja jatkumoa, että liikkeen voimaa meidän maallisessa maailmassa voi venyttää aivan loputtomiin. Ja kyllä, nämä ukot ovat ansainneet ehkä noin tsiljoonanne fanistatementtinsä. Kaikki nämä rakkaat levyt joista nyt alan kirjoittaa, ovat todellakin kirjoituksen arvoisia.
Oma kriittisyysteni näitä arvioita kirjoittaessa on tuskin huipussaan. Voinko antaa millekään Rollarilevylle alle kiitettävää arvosanaa? Vaikea kysymys, sillä jokaista plättyä rakastan omalla tavallani, sen mahdollista heikkouksista huolimatta. En pystyne pitää tohkeissaan olevaa fanipoikaa etäällä arvioistani. Mutta nyt jo tiedän, että minunkin rollariarvioista löytyy niitä reilusti alle kiitettävän arvosanan saavuttavia levyjä. Numeraalinen arviointitaulukkoni tulee olemaan: 0-10.
Mitään aikarajaa en anna tälle mammuttiprojektilleni. Levyarviot saattaa tulla valmiiksi tämän vuoden, jopa kesän aikana...mutta todennäköisesti tähän urakkaan kuluu vuosia. En pidä kiirettä, mutta en myöskään pidättele, jos sanomisen tarve on kova, niin annan palaa. Myöskään sanomisen mittaa en tarpeettomasti venytä, jokin levyarvio voi tulla varsin lyhyenä, kuin alaviitteenä, mutta jokin arvio voi kasvaa pitkäksikin. Tähän mahtiponnistukseen saattaa kuulua tärkeitä sivuraiteita, kuten tietyt live- ja kokoelmalevyt ja ennen kaikkea Mickin ja Keefin mainiot soololevyt. Katsotaan mihin tämä tie vie.
Kesällä ilmestyy Rolling Stonesin kahdeskymmenesviides studioalbumi: Foreign Tongues (26). Ennen kuin päästään sinne asti, niin aloitetaan tämä tarina ihan alusta, vuodesta 1964 jolloin ilmestyi bändin esikoisalbumi Rolling Stones (64), jonka jenkkiversio tunnetaan nimellä: England's Newest Hit Makers (64). Alkujaan Stonesit olivat silkkaa bluesrokkia ja kappaleet olivat enimmäkseen covereita. Eka levyltä löytyy vain yksi Jagger/Richards-kappale: Tell Me. Tuo popmainen kappale(jossa Keef on helposti erotettavissa taustalaulusta) onkin levyn kiinnostavinta antia, verrattuna noihin aika perustason cover-valintoihin. Kappale on vuosien myötä kerännyt lisää arvostusta ja se löytyy esim. Martin Scorcesen Mean Streets (73) leffan soundtrackilta.
Reilun puolen tunnin mittainen esikoisalbumi on kaikin puolin mallikelpoinen suoritus uudelta lupaavalta brittitulokkaalta. Vaikka mennään lainakappaleiden varassa, niin jo nyt Rollareiden oma soundi on erotettavissa, kuinka nuori vitaalinen bändi on ottamassa bluesia nupullaan olevan tyylinsä tueksi, joka tarvitsi vielä jokusen vuoden lisää, sekä enemmän Jagger/Richards originaalikappaleita.
Cover-kappaleita toimivat parhaiten levynavaajat: Route 66 (UK) ja Not Fade Away (US). Biisijärjestys oli siis hivenen erilainen näiden kahden painoksen kesken. Pidän brittipainoksia enemmän "alkuperäisimpänä" kuin jenkkipainoksia. Muilla alkupään levyillä jenkkipainokseen lisättiin enemmän sinkkubiisejä, kun taas brittipainoksilta niitä ei löytynyt.
Levyllä lanseerattiin myös mystinen Nanker Phelge niminen biisintekijä, joka tarkoitti koko bändiä. Näin ollen kaksi biisiä tältä levyltä meni koko bändin nimiin. Näistä toinen Little by Little,Not Fade Away sinkun b-puoli, on varsin vaikuttava veto. Legendan mukaan Jagger olisi laulanut kappaleen vahvassa humalassa. Brittiversiolta löytyy kappale I Need You Baby (Mona), joka muistuttaa todella paljon Not Fade Awayta. Se voi olla syy miksi molemmat kappaleet eivät löydy britti- ja jenkkiversioilla. Tietokilpailukysymys: miltä vaikuttavalta suomifilmiltä löytyy kyseinen "Mona" kappale?
Koska kyseessä on näinkin merkittävän bändin esikoisalbumi, niin kovin huonoa numeroa en pysty antamaan. Energia ja meininki on kohdallaan. Jaggerin laulajan karisma on jo tällä levyllä läsnä, parikymppinen brittipoika haastaa heti kättelyssä bluesesikuvansa ja luo jotain täysin uutta ja omaa lauluilmaisua. Hyvin mieluisaa on myös kuunnella Jaggerin huuliharpun soittoa, jota löytyy riittämiin tältä levyltä. Tiukasti soittaa myös koko muu bändi. Wattsin kannut kuljettaa karavaania jo nyt vuosien varrella tutuksi tulleella jouhevuudella. Tämä valtavan pitkä menestystarina on saanut onnistuneen lähtölaukauksen.
Sitä on jälleen odotettu, sitä on edelleen ihmetelty, että miten nämä veikkoset edelleen jaksaa? Mick Jagger & Keith Richards, tänä kesänä tulee mittariin 83v. ja "uudella tulokkaalla" Ronnie Woodillakin jo 78v. Ja tiristyykö heistä yhä rokkenrollin ydinmehua? Eihän tämän pitäisi olla mitenkään mahdollista, mutta silti, ihme on tapahtumassa taas uudelleen.Edellinen ihme oli kahden ja puolen takainen, hyvinkin kelvollinen rollarilevy: Hackney Diamonds (23). Nuoren ja kuuman tuottajan Andrew Wattin pitkälti freesaama levy, joka sai kivet vierimään yhä kiivaammin. Tuottajan moderni ote ehkä söi jonkin verran levyn luonnollista rollaavuutta, vaikka parilla levyn kappaleista olikin edesmenneen svengikeisarin Charlie Wattsin rumpuraidat. Eipä silti, tuolla levyllä oli paljon hyvääkin. Kuten ärhäkän moderni stonesrokki Get Close, vereslihainen puoliballadi Depending On You, Keithin laulama koskettava Tell Me Straight sekä vaikuttava gospelballadi Sweet Sounds of Heaven, jota alkuun vieroksuin, mutta jolle aika on tehnyt hyvää.
Ja bang! Takaisin tähän hetkeen. Kello on klo:19.17. Albumijulkistus on tullut. Uusi levy: Foreign Tongues (26) julkaistaan kymmenes heinäkuuta. Suoratoistoon tipahti heti kaksi kappaletta: In The Stars ja Rough And Twisted. Jälkimmäinen kappaleista julkaistiin pari viikkoa sitten rajattuna vinyylipainoksena, The Cockcroaches salanimellä. Kuinkas muutenkaan, sillä nyt on käsillä torakoiden noin sadas elämä.
Nopea nappaa biisit haltuun, ekaksi suoratoiston kautta ja sitten juutuubin lyriikkavideoiden. In The Stars on hyvin tutunkuuloinen, kuin synteesi vanhemmista rollarirokeista, kuten Doom & Gloom, Highwire ja ehkä Saint of Me. Mutta sellaisihan ne rollaribiisit tuppaa olemaan, jos uraa on takana jo yli kuusikymmentä vuotta. Pidän kuitenkin tästä.
Rough And Twisted on sen sijaan todella alkuvoimaista bluesrokkia, jota täydentää ja kohottaa Jaggerin ylivertaisen hieno vokaalisuoritus. Tällaista kamaa mielellään kuulisi uudella levyllä enemmänkin.
Tulevalla neljäntoista biisin plätyltä löytyy kuulemma yksi Charlie Wattsin viimeisimmistä rumpuraidoista. Mukana on myös näyttävää vierailijakaartia, kuten Steve Winwood, Paul McCartney, Robert Smith (The Cure) ja Chad Smith Red Hot Chili Peppersistä. Jonkin aikaisemman haastattelun mukaan Jagger olisi vinkannut, että olisi yksi levyllinen julkaisematonta materiaalia tulollaan. Voisiko tämä enteillä jopa albumitrilogiaa?
Alkuvuoden musiikillisia yllätyksiä ovat U2:sen kaksi ep-levyä Days of Ash (26) ja Easter Lily (26), joista ensimmäinen ilmestyi suoratoistoon helmikuussa ja jälkimmäinen nyt pääsiäisenä. Irlannin megabändin uusi levy on ollut työn alla vuosikausia...tai monikossa: uudet levyt. Noin kaksi vuotta sitten Bono soitti julkaisematonta levyä (Tod.näk: Songs of Ascent) toimittajalle ja kertoi, että levy jää naftaliiniin, koska fokus on jo seuraavassa, vielä paremmassa levyssä. Voidaan melko suurella varmuudella sanoa, että U2:sella on usean levyn verran julkaisematonta materiaalia. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon se meitä kuulijoita kiinnostaa? Kiinnostaako se minua? Entä sinua? Bändin jäsenten laaja lavertelu tulevista julkaisuista saa edelleen paljon palstatilaa. Samaa agendaa on harrastettu vuosikymmenien ajan, aina on tulollaan se seuraava, isoilla kitaroilla tuleva rock-levy.
Näiden kahden ep-levyn biisit ovat ripattu työn alla olevan U2-levyn sessioista, kappaleita jotka eivät sopineet tulevan levyn tunnelmaan. Tuoreessa haastattelussa Bono kuvailee tulevaa levyä muun muassa äänekkääksi, värikkääksi, rohkeaksi ja sotkuiseksi albumiksi. Toiveikkaimmassa skenaariossa tämän levyn julkaisu ajoittuisi loppuvuoteen. Yksi levyn viivästymisen syy on ollut saada Larry Mullen jr. pelikuntoon rumpujen taakse. Mies oli pari vuotta siiten selkäleikkauksessa ja on sen jälkeen hiljaksiin kuntouttanut itseään.
Ensimmäinen ep-levyistä, Days of Ash on poliittisempi ja kuvaa suoremmin epävakaata maailmantilaa. Levy alkaa räväkästi kappaleella American Obituary. Kappaleessa on samantyylistä sähköistä voimaa kuin Songs of Experiencen (17)Blackoutilla. Ehkä ei mitään uutta U2-taivaan alla, mutta biisi kuulostaa toimivalta ja riimipari: i love you more, than hate loves war, on puhutteleva. Ep:n kakkoskappale The Tears Of Things on vahvimpia U2-tekeleitä vuosiin, ehkä vuosikymmeneen. Hidas ja lyyrisesti vahva kappale, jonka nimi tulee latinalaisesta ilmauksesta lacrimae rerum, joka löytyy Vergiliuksen Aeneis-teoksesta, "Asioiden kyyneleet" vihjaa, että fyysisellä maailmalla itsellään on suru, joka koskettaa ihmishenkeä.
Kappaleet Songs of The Future ja ep:n päättävä Ed Sheeranin feattaama One Life At A Time, kuulostivat alkuun kovin kepeiltä ralleilta, joiden en uskonut kestävän aikaa. Mutta kahden kuukauden jälkeenkin. ne kuulostavat varsin terhakoilta kappaleilta. Pakkohan tässä on myöntää, että tämä eka ep ei ole mikään turha julkaisu.
Entäs Easter Lily? Ensimmäinen kappale Song for Hal on yllättäen The Edgen laulama ja tämä ei ole huono juttu. Yllättävän paljon Bonoa muistuttavaa ääntä kuuntelee mielellään ja biisi itsekin kuulostaa korvissani keskimääräistä painokkaammalta U2-kappaleelta. Kovin montaa veisua The Edge ei ole aiemmin laulanut U2:sen levyille, mieleen tulee vain Van Diemen's Land jaNumb. Kaikin puolin kelpo kappale, jopa klassikkopotentiaalia omaava. Kakkosbiisissä In A Life, Bono astuu mikrofonin taakse ja jälki on kovin tutunkuuloista, tosin itsevarmaa ja suvereenia bonoilua. Mutta onko kappale keskivertoa parempi, kannattiko sitä edes julkaista? Vaan voisiko tässä kappaleessa olla kasvuvaraa? Tuotanto toimii ja soittimet kuulostavat oikeilta, ei mitään tekoälytuotantoa. Easter Lilyn yhteydessä julkaistussa digitaalisessa zine-julkaisussa, Bono pitää tietenkin kappaletta yhtenä parhaimmistaan.
Yltääkö muistini vielä Songs of Innocencen (14) aikoihin? Kuka kehukaan Every Breaking Wavea parhaimmaksi U2-biisiksi aikoihin? Mites Iris (Hold Me Close), sitähän pidettiin aivan upeana autobiografisena kappaleena? Ja jälkikäteen tuota levyä pidetään bändin huonoimpana, kiitos iTunes - diilin, jonka vuoksi levy jaettiin kaikkiin applen laitteisiin ja se ärsytti miljoonittain kuulijoita. Toisaalta U2 ei ole koskaan häpeillyt tuotoksiaan, niitä pidetään yksinkertaisesti maailman parhaimpina tekeleinä. Oliko ylituotetun kuuloinen Songs of Innocence loppujen lopuksi huono levy? Jos sekin olisi julkaistu kahtena erillisenä ep:nä ja huomattavasti rouheammalla tuotannolla, niin levy voisi olla arvostetumpi.
Tuoreen Easter Lilyn biisit ovat liki kaikki viisiminuuttisia tai vielä pitempiä. Mutta ei kuulosta siltä, että kappaleita olisi tieten tahtoen venytetty. Keskitempoinen Scars on edellistä toimivampi kappale, jonka uskoisin kasvavan kuuntelussa. Bonon ilmaisukin on jotenkin asettunutta ja rehellistä. Muutaman lähteen mukaan Easter Parade olisi jo noteerattu tämän ep:n parhaaksi biisiksi? Onko näin? Aika näyttää. Sen sijaan ep:n päättävä Brian Enon tuottama COEXIST ( I Will Bless The Lord at All Times) on varsin vangitsevaa kuunneltavaa. Haikuja löytyy aina 30 vuoden takaisesta The Passengers - projektista asti. Yllättäen tämäkin biisi on zinen mukaan yksi Bonon suosikeista...ja voi olla, että siitä tulee myös yksi omista suosikeistani U2:sen myöhäisajan tuotannossa.
Vaikka ep:t ovat ns.sivutuotteita, lahjoja uutta levyä odotteleville faneille, niin tuotanto on huippuluokkaa. Jokaisesta kappaleesta on tehty video, ep.levyjen tematiikkaa on nostettu esille ansiokkaasti. Kaiken kyseenalaisen maineen ja bändin oman megalomaanisen itsekorostuksen jälkeen U2 kuulostaa pitkästä aikaa raikkaalta ja hyvältä. Näitä kappaleita kuuntelisin mielellään myös livenä. Ehkäpä maailmankiertuekin on vielä tulollaan.
Varsin keikkarikkaan pääsiäisen toinen liverupeama tapahtui Tampereen tutussa ja tunnelmallisessa Telakka-ravintolassa. Porin seudulta oli paikalle saatu kaksi vahvaa bändiä, tunnelmallisen indie-rockin yhden kärkinimistä, eli Salaliitto. Ja lämppäriksi Saijaa Saijaa - bändistä tutun Pasi Salmen uudehkon Kumppanit kokoonpanon.
Pasi Salmen seitsenhenkinen bändi piti sisällään kaksi kitaristia, urkuri-laulajan, rumpalin, basistin, torvensoittajan ja Salmen mikrofonin ääressä. Telakan sivusto määrittelin bändiä aika osuvasti: "Pasi Salmen laulut liikkuvat rakkauden, luokka-aseman ja olemassaolon ristipaineissa. Kumppanit-yhtyettä on verrattu ison soundinsa puolesta Bruce Springsteenin E Street Bandiin — kenties kyseessä onkin aiheen suomalais-ugrilainen versio. Kumppaneissa soittaa tekijöitä, joita on nähty mm. Eleanoora Rosenholm, Saijaa Saijaa ja Mama Longhorn yhtyeiden riveissä. Musahan on tietysti timangia."
Tosiaan, musiikki oli aika timanttista. Salmen osin puhelaulumainen ilmaisu oli vahvaa ja lyriikat kuulostivat huomattavasti keskimääräistä kiinnostavammilta. Seitsenhenkisen orkesterin muut instrumentit meinasivat ajaa Salmen laulun päälle ja sanojen kuuleminen jäi välillä arvailun asteella. Mutta Salmen intohimoinen heittäytyminen nosti keikan arvoa. Salmen patemustajärvimäinen voima ja lavapreesens oli vangitsevaa seurattavaa. Itse kappaleet olivat kiehtovan omaperäisiä, välillä tutunkuuloisia sointukuvioita tarjoillen, kuten keikan aloituskappale joka kuulosti erehdyttävästi joltain Television - bändin biisiltä, mutta en saanut päähäni miltä?
Yhtyeen varttuneemman soolokitarasti sylki pihalle herkullisia sooloja. Urkuri- taustalaulaja sai juonen päästä kiinni etenkin keikan loppupuolella, kuten keikan päättävän ABC Tikkulan syntsakuviossa. Vähän Hill Street Bluesmainen kosketinkuljettelu, sai seurakseen Salmen vokaalia ja em. vanhemman valtiomiehen tulta syöksevää kitarismia. Todella hieno kappale ja keikan lopetus. Keikan jälkeen sainkin hommattua Salmen soolotyön: Suistossa (21), jolta löytyy kyseinen kappale. Muita keikan huippukohtia olivat maaliskuussa julkaistu Katumukset ikkunat - sinkku ja Kuusi luotia kalloon (24) ep:ltä löytyvä Rakkaus ja luokka-asema.
Illan pääesiintyjä Salaliitto oli esittelemässä tuoretta Tähtienvälinen (26) albumiaan. Olin ostanut levyn pari päivää aiemmin ja saanut siihen vähän tuntumaa. Kahdeksan biisin mittainen levy ei ollut auennut ainakaan parin kuuntelun perusteella. Keikka alkoi uuden levyn hitaalla nimibiisillä. Tähtiä kurkoitteleva lyriikka kuulosti vähän ponnettomalta ja biisi muutenkin jätti aika vähän muistijälkiä. Ehkä ajan myötä kappale aukeaa. Seuraavalla biisillä Asteriski onnistuttiin paremmin. Laulaja Ossi Alisaaren isän kuolemaan viittaava kappale täytti kaikki Salaliitto-biisin laatukriteerit, ovela melodia ja herkkään kohtaan osuva sanoitus.
Telakalle oli kerääntynyt paljon bändin faneja, ainakin lämpimän vastaanoton perusteella näin pystyi tulkitsemaan. Uusien biisien lomaan pudoteltiin vanhempia biisejä. Ilahduttavan monta biisiä kuultiin edelliseltä Portaat (23) tupla-albumilta, jota pidän bändin parhaana. Tärkeä ihminen osoitettiin suoraan sitä toivoneelle fanille, Huminaa kappaleen aikana nähtiin Alisaaren ja toisen kitaristin Timo Kuismasen herkullista kitarakudelmaa, ellei jopa kitara-battlea.
Uuden levyn kappaleista etenkin Pähkinä ja Hiljaisuus osuivat ja upposivat jo tässä levyn tutustumisvaiheessa. Sen sijaan eeppinen ja vähän raskassoutuinen Valehtelijat & Varkaat vaatii vielä lisäkuuntelua, kuten koko levykin. Encorena kuultiin bändin yksi parhaista kappaleita: Korpit. Ihan viimeiseksi kuultiin vielä nuoruusmuistelo ja Nakkilan postinumero-biisin 29250. Iso osa yleisöstä oli tässä vaiheessa noussut jo käytäville tanssimaan.
Salaliitto tarjosi kollektiivisen rock-messun, josta ei puuttunut osaamista. Alisaaren ja Kuismasen herkän ja moniuloitteisen kitaratyöskentelyn lisäksi basisti Raine Hynninen piti kappaleet tanakasti kuosissaan ja rumpali Tommi Rantamäki nakutteli varmalla otteella läpi koko keikan. Salaliiton musiikillinen osaaminen on huikeaa, jostain syystä mieleen hiipi useaan otteeseen legendaarinen kanadalainen Rush. Eikä ihme, sillä uusimman Soundin haastattelussa bändi paljasti Rush-vaiheen olleen päällä levynteon aikana.
Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.
G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta. Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.
Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.
Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten.
Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.
Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.
"Liitytään kaikki Keskustapuolueeseen", oli artistin ensirepliikki, kun olin todistamassa Matti Johannes Koivun uuden albumin: Pojanpoika (26) levynjulkaisukeikkaa Tampereen G Livelabissa tammikuun puolivälissä. Tuo oli ehkä hervottomin keikanaloitus miesmuistiin tai ikinä. Keikan alkupuolella tuli selväksi, että Koivu on armoitettu tarinankertoja ja humoristi. Näin myös biisien ulkopuolella, kuin paras stand up - koomikko kädestä syövän yleisön edessä. Keikka alkoi mainiosti, kaikki oli just oikein ja napakat kappaleet seurasivat varmasti toisiaan, kunnes G Livelabin äänentoisto alkoi rutisemaan. Allekirjoittaneen, entisen sähköasentajan korvissa, kuulosti siltä, että jokin johtoliitos ei ollut kunnolla kiinni.
Koivu sai tästä ongelmasta ruokaa mitä herkullisimpiin välispiikkeihin. Mutta huumorikaan ei auttanut, kun ongelma oli läsnä vielä viidennenkin biisin kohdalla. Näin ollen artistin oli pakko lyödä hanskat tiskiin ja mennä etuajassa väliajalle, jotta tekniikka saisi korjattua ongelman. Näin ei koskaan tapahtunut, järjestelmään boottaus ja muut tietotekniset näppäilyt eivät korjanneet ongelmaa. Uusi keikka luvattiin ilmoittaa alkuviikosta ja vanhat liput kelpaa. Kaikki hyvin siis, etenkin kun kerkesin ostaa keikalta artistin uunituoreen vinyylin Pojanpoika (26) kera signeerauksen. Nyt onkin aikaa tutustua levyyn ennen seuraavaa keikkaa.
Pojanpoika
Olen viimeaikoina törmännyt sellaiseen ongelmaan, että tiedän, että joku artisti on julkaissut hyvän levyt, mutta levyyn tarttuminen on tuntunut vaivalloiselta. Esimerkiksi Samuli Putron uusin on jäänyt tästä omituisesta syystä kuulematta. Kaikkialla on tätä hyvyysähkyä, se, tuo ja tämä on tehnyt hyvän levyn, olethan sen kuullut? No en oo, enkä ihan kiusallakaan kuuntele. On tässä muutakin tekemistä. Valitettavasti.
Sama kynnys meinasi tulla Matti Johannes Koivunkin eteen, että pitääkö tämä nyt jo monessa mediassa hyväksi todettu levy vielä kuunnellakin. No mutta, levyhän julkaistiin vasta päivää ennen tätä kovan onnen keikkaa ja nyt se on kädessäni. Siispä päätinkin tarttua herkkua sarvista ja pudottaa neulan vinyylin pinnalle. Ei se voi olla niin vaikeaa tai vastentahtoista, kun korvaava keikkapäiväkin oli löytynyt helmikuun lopulle.
Pojanpoika, Isänmaa, Supermies...Koivun tuoreista kappaleista löytyy mieskuvastoa, aina päiväkodin porteilta keski-ikäisyyden kipukohtiin. Varsin verkkainen levy pitää sisällään punnittuja tarinoita kera tiiviin lyriikan. Ajoittain mietin, että onko Koivun lyriikka liiankin paperinmakuisia ja kuin matemaattisesti paikalleen sommiteltua, mutta soljuva musiikki ja Koivun painokas lauluilmaisu häivyttää nopeasti tällaiset epäilykset. Ihan ensimmäisillä soololevyillä Koivun hengästyttävä lauluilmaisu oli jotenkin enemmän kuin lyriikat, kuulosti, että laulettiin jostain merkittävästä, mutta punaisesta langasta en saanut kunnolla kiinni.
Isänmaa. Se suuri pilottisinkku. Sitä se on. Alkuräjähdys. Vähän kryptisempi lyriikka, mutta ei millään muotoa huono kappale. Miljoonan euron juttu. Verkkailee kevyemmällä tatsilla. Biisissä on erittäin maukas vähän muriseva bassolinja tai syntsakuvio, ehkä moogilla tehty. Kappale kumartaa ymmärtävästi nuorison ja etenkin teinityttöjen suuntaan. Kyyhkyt. Nappaa kiinni rintalastasta. Hienovarainen kuvaelma perheestä ja rakkaista, sekä menetyksen pelosta. Samaistuttavaa ja koskettavaa. Karhunkaatajat on yksi levyn isoista miestutkielmista: "niin elossa etten nuku, pitää täyttää miehen puku". Voiko tuota komeammin sanoa.
Pojanpojan vahvat laulelmat vaativat pysähtymistä, tilan antamista. Huolellisesti hierottu kokonaisuus nousee helposti kiitettävälle tasolle. Matti Johannes Koivua pidän yhtenä tämän ajan vahvimmista lauluntekijöistä. Ja pitkästä aikaa olen suuren liikuttumisen äärellä. Levy on yksinkertaisesti niin hyvä ja sydämellinen, että se ajaa minut melkein pekkalainemaisiin kehuihin ja sanavalintoihin.
28.2.2026
Vihdoin koitti se hetki, kun Matti Johannes pääsi uudestaan G Livelabin lauteille. Ennen keikkaa kuuntelin levyn vielä kerran autostereoissani. Jotenkin tuntui, että kappaleet olivat avautuneet vielä pykälän lisää. Sen verran emotionaalinen oli kuunteluhetkeni, että tuskin keikkakokemus voisi millään yltää samaan. Ja tavallaan olinkin oikeassa, sillä keikka ei ollut ihan täydellinen alusta loppuun. Huono se ei ollut, mutta alkupuoleltaan ehkä vähän turhan yritteliäs ja ei niin syvälle menevä. Voi sanoa, että Koivun ilmaisu otti aikaa lämmitäkseen, vaikka aika varmaotteista se oli koko ajan.
Itselleni ovat haasteellisia jotkut Koivun alkupään kappaleet, esimerkkinä vaikka kappale Kalatehdas. Joo, hyvä ralli, mutta jotenkin kuulijana en saa siihen otetta. Sen sijaan biisiä Kovat piipussa Koivu itse humoristisesti väitti taiteellisesti sen verran heikoksi, että sen aikana kannattaa mennä tilaan olutta. Kappalehan toimi varsin erinomaisesti tällä keikalla...ja sen levyversiostakin olen aina tykännyt. Huomionarvioista oli Koivun jalkojen kiivas rytmiikka biisien aikana. Tämä tömistely ja steppailu korvasi rummut ja toi kappaleisiin lisää intensiteettiä.
Lavalla oli koivun lisäksi kaksi muusikkoa, toinen kontrabasson varressa ja toinen kitaran. Molemmat instrumentit tukivat hienosti ja riittävästi Koivun kitaraa ja laulua. Välillä Koivu meni flyygelin taakse soittamaan. Tämän hitaasti lämmenneen keikan ensimmäinen täysosuma tuli uuden levyn Isänmaan biisin muodossa. Kaiken kaikkiaan uuden levyn kappaleet toimivat erinomaisesti keikalla ja resonoivat minussa painokkaammin kuin vanhat kappaleet.
Toki vanhemmistakin biiseistä kuultiin useita upeita versioita. Lähtölauluja (17) albumin Toisesta ajasta kulki hienosti eteenpäin. Yksi kokokohdista oli Luonnos (19) albumin tarinallinen Satuin rantaan ja näin sun lapset uimassa. Biisissä on vahva ja samaistuttava tarina, ehkä haikailu tai hyväksyntä, menneen rakkauden perään. Mietin, että mitä jos ei ole koskaan elämänsä aikana kokenut isoa saavuttamatonta rakkautta, niin voiko silloin täysin ymmärtää tätä kappaletta. Ja jos on kokenut, niin ne isotkin tunteet joskut raukeavat, kadottavat tunneyhteyden, niin mitä sitten jää? Tyhjyys, surumielinen luopuminen jostain katkeransuloisesta asiasta.
Helmiä ja hekumaa riitti mitä pidemmälle keikka ehti. Mietin, että olenko koskaan kuullut näin hienoja versioita kappaleista 80-luvun lapset ja Tyhjäksi jätetty? Tuskin olen kuullut. 80-luvun lapsien sukupolvien välinen syväluotaavuus iskee yhä tehokkaasti. Kestävä klassikkokappale.
Jos edellinen kesken jäänyt keikka kesti sen 20 minuuttia, niin nyt kellotettiin komeat kaksi tuntia. Uudelta levyltä Koivu soitti viisi kappaletta, joista toka vikana encorena kuultiin vahva Alkuräjähdys, joka on kasvanut kuuntelujen myötä. Keikan päätti ensimmäisen Puuhastellen (06) levyn helmi Se oli eilen. Kaikki oli sanottu, keikan tarinallinen kaari laulettu ja tuo kappale oli kuin paluu alkuun. Täydellinen lopetus keikalle.
Keikasta pitää mainita vielä hienosti taustalle tehty kuvakollaasi, joka tavoitti hyvin kappaleiden tunnelman. Keikan aikana tapahtuneet biisisiirtymät vaikuttivat etukäteen mietityiltä ja niitä ryydittivät Matti Johannes Koivun napakat ja humoristiset spiikit. Kuusi vuotta sitten olin todistamassa Matti Johanneksen keikkaa samaisessa paikassa. Se saattoi olla jopa parempi live-esitys, mutta paljoa ei jäänyt tämäkään jälkeen. Kiitettävää toimintaa.
