Levymessut Tullintori Tampere. 23.9.2023

Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon. 

Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.

Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli. 

Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.

Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?

Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)

Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.

Birminghamin parhaat

Kuluvan vuoden helmikuussa julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui 1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa punttiin.

Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.

Palataan vielä hetkeksi edelliseen blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja krapulaiselta sukulaiselta.

Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.

Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen debyyttinsä alkuvuodesta.

Seuraavana oli vuorossa Duraneiden kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan suurien pop-klassikoiden joukkoon.

Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), Nick Rhodesin (kosketinsoittimet, syntikat) ja Roger Taylorin (rummut) projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä hyvin myös täyttä tuubaa.

The Power Stationin levyllä Andy Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta 1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.  Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion (1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.

Lopputulos, Andy häipyi. Saman peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys, Notorious, siirtyi tuottaja Nile Rodgersin ohjauksessa funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.

Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä Sex Pistols kitaristi Steve Jonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa Iggy Popin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä. Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.

2000-luvun alussa tapahtui se, mistä fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut, joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.

Muutenkin, kaikkien näiden vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.

Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren (ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.

Pitkän johdannon jälkeen päästään itse asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.

Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.

Simon Le Bon luki tilaisuudessa kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista pilvistä auringon puolelle.

Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä 1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä, millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan

1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’ Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.

Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava. Luvassa on Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys (oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa, ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.

Jossain tuolla välissä tapahtui myös kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.

Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai -83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain noin typerää sen täytyi olla.

Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin. Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.

Duran Duran ei ole kadottanut maagista taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.

Jos haluatte lukea koululaisten levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.

Toimituksessa soineet

Asia – Asia (1982)

Meat Loaf – Midnight at the Lost and Found (1983)

Heaven 17 – The Luxury Gap (1983)

The Power Station – The Power Station (1985)

Andy Taylor – Thunder (1987)

Duran Duran – Greatest Hits (1998)

Duran Duran – Astronaut (2004)

Andy Taylor – Man’s a Wolf to Man (2023)

Duran Duran – Danse Macabre (YouTube, 2023)

 

Toimittanut: Miikka The Howling Hound

Paul McCartney - Pipes Of Peace

Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?

Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.

Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.

Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen  Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.

Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.

Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.

Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:

Blur - Flow Festival. 13.8.2023.

Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. 13 (99) levyn isossa biisissä Tender yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun:  Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?

Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden The Ballad of Darren (23) albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.

Uuden levyn avauskappale: The Ballad, on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava St. Charles Square, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale Popscene, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu Beetlebum räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.

Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.

Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.

Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä Trimm Trabb. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava Barbaric ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos The Ballad oli käyntikortti, niin The Heights oli tunteellinen outro: I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.

Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä Parklife, Boys and Girls ja Country House sekä uuden levyn Narcissist, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin: I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.

Samuli Putro - Laukon Kartano. Vesilahti. 11.8.2023.

Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs. 

Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.

Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus.  Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.

Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.

Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja  tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.

Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.

Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html

Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.

Rosita Luu - Bistro Vilja. Tampere. 19.7.2023

Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.

Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.

Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.

Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.

Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei. 

Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. 

Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia. 

Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.

Bruce Cockburn - O Sun O Moon

Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.

In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.

I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled Bruce Cockburn (70) includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but Going to the Country is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain,  Night Vision (73), Joy Will Find a Way (75) and excellent In the Falling Dark (76) developed further Bruce as a songwriter.

Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. Stealing Fire (84), World of Wonders (85), Big Circumstance (88) and Nothing but a Burning Light (91) are all fabulous and strong albums. Songs like If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy and If a Tree Falls reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises. 

If i tree falls in a forest, does anybody hear?

One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.

If I Had a Rocket Launcher, one of his well known song is written  after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: Rumours of Glory (14).

Previous studioalbum Bone on Bone (17) was quite strong album keeping inside lots of significant songs like State I'm in, 40 Years of Wilderness and lightly rolling french-sung pretty Mon Chemin. Between these albums Bruce also released great instrumental album: Crowing Ignites (19). 

New album O Sun O Moon (23), his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still On A Roll, like he sung new album's opening track: 

Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll. 

As the song continues even mortality is just around the corner: 

Finality is hard to bear, continue breathing and beware. 

Next one, also excellent Orders goes even deeper on the humanity: 

The list is long, as i recall. Our orders said to love them all. 

Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four songs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.

Album first single Us All, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for Joy Will Find A Way, maybe that religious vibe. Colin Went Down To The Water tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. Push Come To Shove is just a beautiful love song with strong message: 

 I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be. 

Absolutely big song and theme.

Most touching song come near the end of album. When the Spirit Walks in the Room is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me. 

Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room. 

Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.

O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.