Muistan muutaman vuoden takaa hienon Beckin versioiman kappaleen Everybody's Got To Learn Sometime, jota alkuun luulin hänen omakseen. Tekijäksi paljastui James Warren niminen kaveri, 80-luvun vaihteen syntsapop-bändistä The Korgis. Se ei tuolloin ajanut minua alkuperäisen teoksen etsintään vinyylimuodossa. Alkuun tupsahti The Korgisin debyyttialbumi The Korgis (79) levyhyllyyni alelaarin satunnaisena poimintona. Alkuun en paneutunut levyyn juuri lainkaan, vaan plätty unohtui pitkäksi aikaan hyllyyni.
The Korgisin kakkoslevy Dumb Waiters (80) tuli ostettua jo hivenen tietoisena, olikos tässä se Beckiin coveroima biisi? Onhan siinä. Everybody's Gotta Learn Sometime soi ylväänä ja melkein unohdettuna kasariballadina. Lyriikassa ei tapahtudu paljoa, se kehottaa itsensä etsimiseen ja antaa ympäripyöreydessään tilaa tulkinnoille, mutta siitä huolimatta kappale antaa suuren säväyksen. Jos makustelee pelkkää biisin nimeä toistelevaa kertsiä, niin sen voin yhdistää vaikka mihin oman elämänsä kipupisteeseen.
Onko Dumb Waiters muilta osin klassikkoainesta? Vastaan, että kyllä ja ei. The Korgis on bändi jota haluaa kuunnella, mutta ei ole varma onko se riittävän hyvää musaa? Aloituskappale Silent Running juoksee korviin jouhevana poppisbiisinä, kun taas kakkospuolen avaavassa Intimatessa on tummaa ja omaleimaista otetta. The Korgisia on jossain yhteydessä verrattu 70-luvun taidepop-bändiin 10cc:hen ja Beatleaaniset yhteydet ovat myös löydettävissä. Ulkoasultaan veikkosen muistuttavat enemmän 70-luvun älykköpopparigenreä tyyliin Elvis Costello kuin mitään näyttävää rokkistarbaa.
It's No Good Unless You Love Me, poppaa oikeaoppisen hyvin, mutta jokin isompi kulma tästä puuttuu, kuten monesta muustakin kappaleesta, se saattanee olla hivenen varjoihin jäävä lauluvokaali. Laulu soljuu kivasti ja myös helposti ohi korvien. Jokin haava tai särmä äänessä toisi biiseihin lisää painokkuutta. Ehkä juuri sen vuoksi Beckin tummasävyinen versio Everybody's Got To Learn Sometimesta toimii niin hyvin.
Kymmenen kappaleen levy kaiken puolin kuunneltava kokonaisuus. Mikään biisi ei särähdä toisiaan huonompana korvaan. Levyn toka vikana biisinä soi toinen varsin vaikuttava balladi If It's Alright With You Baby. Levy loppuu mukavaan instrumentaaliin Rovers Return, josta tulee mieleen 22 Pistepirkon vastaavat instrumentaalit. Oiskohan Pirkot saaneet vaikutteita tästä?
The Korgis julkaisi vielä albumin Sticky George (81), joka jatkaa samalla laadukkaalla poppislinjalla, mutta mitään suurempaa breikkausta bändi ei tehnyt. Neljättäkin levyä bändi oli tekemässä, mutta siitä tulikin James Warrenin sooloalbumi; Burning Question (86). Kaikin puolin tutustumisen arvoinen platta tämäkin, joka todellakin kuulostaa sellaiselta mitä The Korgisin neljäs albumi olisi voinut olla. Ysärin alussa tuli vielä laadukas paluualbumi This World's For Everyone (92). Ihan viime vuosinakin The Korgis on aktivoitunut ja julkaissut uutta musiikkiakin.
The Korgisin kuuntelu on itselläni vielä syvemmässä tutustumisvaiheessa. Sticky Georgen (81) sain hommattua Tukholmalaisesta Record Hunterista viikko sitten ja Warrenin soolon Burning Questionin (86) aiemmin syksyllä. Palaan vielä alkuperäiseen kysymykseen: minkä arvosanan annan Dumb Waiters (80) albumille? Vastaan: 4/5. Ei maailman merkittävintä poppista, mutta oudon kiehtovaa ja sellaista jonka laittaa mielellään taustalle soimaan. Sama määre pätee koko bändin tuotantoon: laadukasta, mutta ei ihan kirkkainta timanttia, vaikka toisaalta voisi ollakin. Tämän kappaleen suhteen ei ole epäilyksiä. Klassikko mikä klassikko.
Minä elän ja hengitän, kuljen pitkin poikin Tukholman katuja, ylitän korkeita siltoja, kaukana kaiteista. Miten sitä on taas olennaisen...tai olemattomuuden äärellä: ratsaamassa ylvään ja korskean Stokiksen levykauppoja. Tämä on luksusta, tämä on turhuutta, tämä on vielä toimivaa lihasten hallintaa, nousevaa jalkaa ja nopsasti liikkuvaa sormea. Reippaat jalat kuljettajat kohti St Eriksgatanin muinaisluolia, päässä on virtaa ja tahtoa; tuonne minä vielä haluan takaisin, sinne nuoren levynkerääjän ensimmäisiin herkkuhetkiin.
Record Hunter ensimmäiseksi. Täällä on tullut vierailtua harvakseen aina 90-luvulta asti. Muistin Hunterin sisätilojen olleen viime kerralla erilainen, mutta tarkemmin ajateltuna kauppa oli vain siistimpi kuin 8 vuotta sitten. Ainakin alelaarit olivat kokeneet lievän tasonlaskun sitten edellisen vierailun. https://homesickhounds.blogspot.com/2018/06/vinyylinnuohousta-tukholman.html
Tällä kertaa10 kruunun laarista nostin vain Elton Johnin liven Here And There (76), The Black Sorrowsin mainion: Hold On To Me (88) plätyn ja Greg Kihnin: Kihnspiracyn (83). Muuten siellä mentiin aikalailla suomalaisella kirpparitasolla. Sadalla kruunulla kolme laarista poimin kaksi hyväkuntoista Nick Lowea ja puolella silmällä etsimäni The Biblen Walking The Ghost Back Home (86) albumin. Suurimman summan, kokonaiset 40 kruunua, maksoin maan mainion syntsapop-bändin The Korgisin kolmoslevystä: Sticky Georgesta (81). Myös sinkkuosastolla löytyi pientä ja kivaa, viiden kruunun laarista nappasin haltuun: Big Countrya, Whamia, Meat Loafia ja ysärin alun helmeä Eg & Alicea. Jokunen 10 kruunun ceedeekin lähti mukaan, kuten Springsteenin tuplalevy: The Promise (10) ja Jamesin: Whiplash (97).
Tällä kertaa Record Hunter oli vasta lämmittelyä, sillä syvempi sukellusta oli vasta edessä. Klo:15.00 avasi ovensa legendaarinen, jo vuonna 1973 perustettu Skivbörsen. Tuo syvä ja hyvä muinaisluola, pitäen sisällään tolkuttomasti soivaa muovimateriaa. Edellinen vierailuni oli mieleenpainuva, mutta tämänkertainen saattoi olla jopa parempi. Hintataso ei ollut noussut piiruakaan. Kasarishittiä sai naarattua rantaan edelleen hintahaarukassa 10kr-40kr, jossa majailivat liki kaikki Elvis Costellot, Pretendersit, McCartneyt, Terencetrentdarbyt, Billyidolit ja 70-luvun Kinks-levyt.
Nyt itsellänikin oli enemmän aikaa Skivbörsenin syväsukellukseen kuin viime kerralla. Levykaupan alakerta oli jopa runsaampi kuin viime kerralla. Portaiden alapäässä lähes törmäsin monipuoliseen soul-levyjen kasaan, missä oli Eddie Kendricksit, Nona Hendryxit ja Temptationsit ihanasti sekaisin. Silmiini pisti monia epäilyttävän hyviä soul-nimiä joita en mitenkään kerennyt puhelimellani tarkistaa, sillä sormet ja pää tekivät nopeaa arviointityötä: tämä mukaan, toinen takaisin laariin. Soulkasan kiinnostavin nosto oli Iken & Tinan tuotannon loppupäästä löytyvä Delilah's Power (77).
Rokin klassikot löytyi laareista omilla nimilllään, Beatlesit, Rollarit ja kaikki muut. Mitään superlöytöjä ei pistänyt silmään, mutta esim. McCartneyn ja Lennonin 70-luvun soolot löytyi hyvin edukkaaseen hintaan, joista mukaan nappasin Lennonin postuumin Milk & Honeyn (84) neljälläkymmenellä kruunulla. Rollareista Emotional Rescue (80) lähti viidelläkymmenellä kruunulla, Pretendersin ylivoimaisesti paras plätty Learning to Crawl (84) viidellätoista kruunulla samoin kuin Peter Gabrielin: So (86).
Vielä alakerran toinen looshi oli koluamatta. Sieltäkin löytyi pitkä rivi kelvollista 70- ja 80-luvun vinyyliä, kuten Rascals, John Hiatt, George Thorogood, Duran Duran, Jean Luc Ponty, juuri sitä pop/rock-kamaa joka ei mahdu klassikkolaareihin, sekä ne viime kerralla päivittelemäni grahamparkerit ja stevegibbonsit, joita aina pyörii kaikkialla, etenkin Ruotsissa, vaikka nuo levythän ovat ihan kelvollisia. Kivoja parikymmenen kruunun löytöjä olivat myös New York Dolls - kitaristi Sylvain Sylvain debyyttisoolo, Princen: Around The World in A Day (85), Suzi Quatron: Golden Hits (75), Psychedelic Fursin: Midnight to Midnight (85) ja tietenkin Graham Parkerin: Mona Lisa's Sister (88), levyn ties kuinka mones kaksoiskappale. Kuka nyt haluaa?
Skivbörsenin reilun tunnin tonginnat helmiksi kohosivat Nick Lowen ehkä paras albumi Party Of One (90) ja Brian Setzerin eka soolo: The Knife Feels Like Justice (86). Molemmat 40kr/kpl. Pakko mainita myös sinkkuna löytämäni Ronnie Lanen: How Come (73) kuvakannella. Edelleen laareihin jäi tolkuttomasti hyvää tavaraa, jonka olisi voinut naarata ylös, jos olisin saanut päivän tai pari lisäaikaa. Kruunutkin loppuivat kesken. Parinkymmenen lätyn kasan sain ostettua noin 450 kruunulla. Paikassahan ei käynyt käteinen, ja tuon enempää kruunuja ei löytynyt minun kukkarosta.
Olo oli kylläinen, vaikka Tukholman suurimpaan levykauppaan, Nostalgipalatsetiin, en kerennyt tälläkään reissulla. Seuraavaan kertaan.
Levyn alussa isketään heti ässä pöytään: Ensirakkauden puherytminen laulu vetoaa: "Ensirakkaus, paniikin tunne, mitään näin suurta et tunne enää koskaan. Se on totta, vähän surullista. Mut se on totta, se on totta." Minkä Knipi teit. Tästä kuulijan on vaikea toipua: Kaukana tuolla jossain siintää aikuisuus...Älä mieti sitä nyt, älä mieti. Olen jo polvillani. Kerta kaikkiaan hieno aloituskappale.
Itäväylä tunnelmoi samalla tiellä ja viittailee suomalaisen laulukirjan klassikkoon: "Sä löysit hänet joka on paljon enemmän" Jo viime syksynä Knipin kirjajulkkarikeikoilla kuultu levyn nimikappale Sivellinvetoja menee heittämällä Knipi-klassikoiden joukkoon tyyliin Mestaripiirros ja Asvaltin pinta. Kappaleen keskiössä on Knipin varhain menehtynyt taidemaalari-isä ja hänen vanhoista haastatteluista löytynyt elämänviisaus: "Kaikki mitä teet, tee se ilosta"
Levyn toista sinkkua Päiväkirja pidin alkuun aika kevyenä ja tyhjänpäiväisenä kappaleena. Mutta soittokertojen myötä kappale on kasvanut korkoa, ja tämä mukavan nykivästi kulkeva poppis puolustaa paikkaansa levyllä. Löydän kappaleesta samaa henkeä kuin edellisen Valoilmiöitä (22) levyn mainiosta Maailman toimivin kaupunki biisistä.
Siinä hän taas on kaunis poppis ihastumisen hetkestä, sen ihanasta suistumisesta. Tätä seuraa, levyn kakkospuolen aloittava Sinä yönä satoi lunta, joka on kuin sisarbiisi edelliselle. Kaksi melankolista, mutta samanaikaisesti kevyttä pop-biisiä, kerrassaan sydämeen käyviä kappaleita. Näistä jälkimmäisessä on samaa lyyristä henkeä kuin Asvaltin pinnassa, mutta musiikillisesti mennään eri reittejä.
Levyn loppupuolelta löytyy myös Knipin edesmenneelle äidille omistettu Kapeikko biisi. Tunnelma syvenee loppua kohden, Olen palannut kotiin ja levyn lopussa kuultava Huomisen sää maalavat levyn valmiiksi, mutta jättävät samalla kuulijalle löytämisen varaa. Käsissä on tunnelmallinen ja ehjä levy, joka loppuu positiiviseen sävyyn, taivaanrannan maalarin tarpeelliseen statementtiin:
"Minä vain odottelen huomisen säätä, hetkeä jolloin tuohon ruutuun astelet. Kun valo täyttää huoneen, ei murheet vaivaa päätä. Kohta selviää, huomisen sää."
Knipin kolmannen soololevyn Sivellinvetoja (26) kappaleet kulkevat kuin hengitys, luonnollisesti ja yksityiskohtia painottaen. Hienot jousisovitukset kuljettavat kautta linjan kappaleita eteenpäin. Laulamisen hienovireinen rytmitys korostaa ja nostaa esiin tiettyjä sanoja. Sanoitusten puolesta ollaan onnistumisen tiellä, tarjolla on tähän mennessä vahvinta Knipi-lyriikkaa. Vahvasti omakohtainen levy soi syvänä, mutta myös keveänä. Uusimman Soundi-lehden arviossa mielestäni ei ymmärretty levyn kepeyttä ja melodista rikkautta, vaan väitettiin artistin seestyneen entisestään. Vaikka kappaleet ovat tunnelmallisia ja ehkä vähän tutunoloista, niin ne mielestäni poikkeavat sopivasti totutusta Knipi-muotista. Pidän Sivellinvetoja (26) albumia Knipin parhaana soolotyönä.
Käräytin itseni taas odottamasta U2:sen uutta levyä. Eikö tämä piina voisi jo loppua. Ihan turhaa odotusta vain. Bono ja kumppanit ovat saaneet minut taas uskomaan, että järisyttävän kova rock-levy odottaa nurkan takana, valmiina hyökkäämään sokean fanilauman kimppuun. Mikä harhainen ajatus. Samaa dollarinkiiltoa silmissä ja maailmanparannuspaisuttelua on tulossa kummiskin.
Vaan olisiko vähän syytäkin odottaa uutta levyä, sillä alkuvuodesta ilmestyneet kaksi ep-levyä: Days of Ash ja Easter Lily olivat vallan mainioita tuotoksia https://homesickhounds.blogspot.com/2026/04/u2-days-of-ash-easter-lily.html, heittämällä parempia kuin edelliset Songs of Innocence (14) ja Songs of Experience (17) levyt, vain onko tulkintani väärä? Jos mainitsemani levyt olisi aikoinaan julkaistu vain ep-levyinä, niin voisiko niiden musiikillinen arvo olla korkeampi? Tiivistäminen usein kannattaa.
Vuosien aikana olen kirjottanut ehkä tarpeettoman paljon U2:sesta, ottaen huomioon kuinka heikkoa bändin viime vuosien tuotanto on ollut. Vai onko? Ei! Pysäyttäkää minut! Etten lähde taas selittelemään, että iTunesiin asennettu riesa-albumi Songs of Innocence (14) olisikin ollut rootsimmalla tuotannolla varsin kelvollinen levy. Mutta entäs Songs of Experience (17)? Levy on mielestäni edeltäjäänsä parempi ja...Stop!
Paras hetki on odotuksen hetki, kun jotain uutta on tulossa, pudotellaan teasereita, riffejä, vuotanut kuva mahdollisesta tulevan levyn kannesta. Nyt on jo varmaa, että perjantaina ilmestyy uusi U2-single nimeltään: Silencio. Pätkä biisistä on jo kuultavissa. Myös levyn nimestä on vahva veikkaus: Carnaval De Luz, meksikaanihenkinen, karnevalistinen levy, sellaista on vihjattu bändin jäsentenkin suusta. Kesällä ilmestyi tulevaa levyä ennakoiva Streets of Dreams, joka oli itselleni isohko pettymys verrattuna em. kahteen ep-levyyn. Tarttuva, mutta ehkä turhan heppoinen biisi. Vai mitä mieltä sinä olet?
Miten tässä tulee käymään? U2 onnistui jälleen tekemään asiasta ison, sai odotukseni nousemaan melko korkealle, vaikka sama temppu on käytetty monta kertaa: se elämää suurempi levy on tulossa, kaikki on isoa ja mahtavaa, odotuksen arvoista. Bändin jäsenet kulkevat meren rannalla kuin Beatles Abbey Roadin kannessa. Onko tämä todellinen kuva vaiko tekoälyn luoma kuva siitä mitä me haluamme nähdä?
Nyt on tiistai 22.9. Huomenna keskiviikkona on todennäköisesti uuden levyn biisilista vuotanut nettiin...ja kenties Silencio soitetaan ensimmäistä kertaa jossain tietyssä radio-ohjelmassa. Ja perjantaina olen jo uukakkosesta kyllääntynyt ja kyllästynyt, sillä Silencio onkin vain kalpea yritys toistaa Vertigon taikatemppua, paitsi Vertigokin on aika keskinkertainen veto. Mutta taikatemppu tapahtui, kirjoitin taas U2:sesta, sen musiikista jota janoan ja inhoan...ja inhoan itsessäni tätä ennustettavuutta. Enkö ihmisenä ole muuttunut, vanhat legendat astuvat aina uuden musiikin edelle, vievät huomiotilan nuorilta ja nälkäisiltä. Näinkö on?
Second Song (26) on Neil Youngin viideskymmenes studioalbumi. Siihen kun lasketaan päälle kaikki arkistojen kokoelmat, livealbumit ja myöhemmin julkaistut kadonneet albumit tyyliin Homegrown, Chrome Dreams ja Toast, niin ollaan lähellä sataa musiikkiäänitettä.
Kuinka paljon odotin tätä albumia? En ehkä kerennyt odottamaan, kun en ollut edellistäkään kunnolla kuullut, enkä sitä edellistä, enkä sitä... Hieman nyt valehtelen, sillä Niilon nykyisen taustabändin Chrome Heartsin edellistä albumia Talkin' to the Trees (25) olen kuunnellut paljon autossani ja pitänytkin siitä. Ei mikään täyden kympin levy, mutta sellainen perus 7/10 albumi.
Edellisiin levyyn verrattuna Second Song on sävyltään mietteliäämpi ja surumielisempi, mutta toisaalta ovatko kaikki Neil Young levyt samasta puusta veistettyjä, muoto ja sävel kulkee aina tuttuja latuja, että kuuntelenko samaa albumia aina uudestaan, vaikka kyseessä olisikin uusi albumi? En tiedä, mutta maailmaan pitää jättää jälkiä, kestäviä ja laulettuja viestejä, muistoja, opaskylttejä ja bannereita. Neil Young ei ole unohtanut maailmaa ympäriltään. Hän jos kukaan, jaksaa edelleen taistella ihmisyyden, luonnon ja kaiken hyvän puolesta. Lyriikat eivät aina ole kaikista omaperäisempiä, mutta ne ovat aitoja ihmisyyden henkäyksiä, tarpeellisia kannanottoja, melkein rukouksia.
The Foggy Edge of Time aloittaa levyn lupaavasti. Parempi aloituskappale kuin edellisen levyn osoittelevan sentimentaalinen Family Life. Toisena kuultava, pitkähkö Day after Day jatkaa mukavasti ja nousee levyn parhaimmistoon. Earth Girl on pieni akustinen helmi, jota on erilaisilla soittimilla koristeltu kivasti. Hyvin perinteisen kuuloinen Neil-rakkauslaulu, suorakin, kenelle muullekaan omistettu kuin Neilin omalle sydänkäpyselle Daryl Hannahille...vaiko itse äiti maalle? Ota tästä sitten selvää. On tavallaan hellyyttävää kuunnella 80-kymppisen miehen rakkauslauluja. Tämä kommentti kaikella kunnioituksella.
Levyn keskeinen biisi on nimikappale, 11 minuutta kestävä Second Song, joka tavallaan tiivistää kaiken tämän ajassa leijuvan älyttömyyden, surun ja näköalattomuuden. Oikeastaan levy tarvitsee vain tämän kappaleen, muut biisit ovat vain tarpeellista täytettä. Vanha mies katsoo maailmaa tyynesti ja surumielisesti, kuinka asiat muuttuu, hyvät asiat katoaa, mutta unelmat syntyvät aina uudestaan, niin kuin uudet riimit aamulla herätessään, jotka eivät päästä lauluntekijää vieläkään pakoon. Biisi on henkistä sukua sellaisille Neil-klassikoille kuin Cortez The Killer tai Will To Love, hitaasti soljuvaa musiikillista mantraa, joka hypnotisoi kuulijan.
Vain seitsemän biisin albumi kellottaa kuitenkin 42 minuuttia. Toinen pitkä biisi on lopusta löytyvä rauhaksiin kulkeva Soon I Might Be Going, joka ärhentelee vielä valkoisen talon suuntaan, niin säkeistöjen välissä murisevalla kitaralla, kuin lyriikallaan. Täytyy sanoa, että on hyvä kun joku uskaltaa sanoa miten huonosti asiat ovat, vaikka liika sanominen syökin runollisuutta. Pelkkää yhteiskunnallista paatosta levy ei suinkaan ole. Albumi lopusta löytävä I'll Love You Forever on toinen 1960-luvulla tehdystä levyttämättömistä kappaleista. Kaunis ja vähän kuriositeetinomainen biisi.
Ei mitään uutta Neil-taivaan alla, sitä hyvää ja kaunista, lohdullista ja surumielistä. Lauluja, jotka pitää laulaa. Kantaaottavia lauluja ja niitä lauluja, jotka ovat toiselta laidaltaan häpeämättömän kauniita ja täysin vapaita ironiasta. Sen näkisin Neil Youngin vahvuudeksi. Koen tämän levyn tarpeelliseksi ja tähän aikaan sopivaksi, vaikka ei puhuta mestariteoksesta, mutta kohtuullisen ehjästä ja kuunneltavasta levystä kuitenkin.
Mielestäni levyn nimikappaleen video on aika toimiva. Auto joka kulkee maalaismaiseman ja metsäteidän läpi. Tunnelmaan pääsee kun hyppää kyytiin, unohtaa hetkeksi ajan ja sen kaikki vaatimukset.
Onko todellakin niin, että en ole kirjoittanut blogiini aiemmin skottilaisesta Big Countrysta? Luultavasti olen pitänyt bändin tuotantoa niin itsestäänselvän laadukkaana, että se ei tarvitse lisämainintaa. Kaikkihan nyt Big Countryn muistaa? Tuo 80-luvun vitaalein rock-bändi, joka pesi kirkkaasti kaiken maailman Simple Mindsit ja U2:set. Näin ainakin itse ajattelin vielä vuonna 1986, jolloin pidin Big Countrya maailman parhaana rockbändinä, jopa Rollaritkin jäi taakse.
Tänä syksynä löysin Big Countryn tupla-live cd:n bändin viimeisiltä vuosilta, juuri ennen laulaja-kitaristi Stuart Adamsonin traagista kuolemaa vuonna 2001. Tuolla cd:llä soittaa edelleen vitaalinen bändi, jossa on edustettana yhtyeen liki kaikki aktiivivuosinaan julkaistut kahdeksan studio-albumia. Bändi on tuolla livellä uskomattoman kovassa terässä ja Adamsonin ääni nousee edelleen poikamaisen korkealle.
Vaan palataan sinne mistä kaikki alkoi. Big Countryn alkuvuodet olivat melkoista menestystä. Debyytti-albumi The Crossing (83) oli sekä myynti-, että arvostelumenestys. Edelleenkin The Crossing (83)on liki ylittämätön albumi. Levyltä löytyvät sellaiset ikiklassikot kuin In A Big Country, Harvest Home, Fields of Fire ja ennen upea Change, ehkä bändin Se kappale. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson ja toinen kitaristi Bruce Watsonin loivat levylle hienon säkkipillisoundin, josta tuli bändin käyntikortti, ainakin alkuvuosina. Albumin tuotti Steve Lillywhite, jolla oli jo kokemusta mahtipontisen soundi luomisessa, muun muassa U2:sen levyiltä.
Monet pitävät kakkosalbumia Steeltownia (84) bändin mestariteoksena. Tummasävyisempi albumi on debyyttiä kantaaottavampi. Levyltä heijastelee 80-luvun alun Brittein saarten yhteiskunnallista tilannetta, lakkoja, työttömyyttä, teräskaupungin epätoivoa. Itselleni Steeltown on ollut hitaasti sulava ja ei niin lähestyttävä albumi. Vuosien aikana olen antanut sille useita mahdollisuuksia, mutta mitään suurta elämystä en ole levystä saanut. Ehkä olen ollut vain laiska kuuntelija, sillä ostavakin yleisön on tästä tykännyt, kun levy komeili pitkään Brittien listaykkösenä.
Levy on kieltämättä tiukka ja vahvan kuuloinen, mutta kappaleet eivät ole jääneet elämään samalla tavalla kuin The Crossingilla. Pitkään pidin vain hidasta Come Back To Me:ta ainoana ns. kuunneltavana biisinä. Kyllä, se kuuntelijan laiskuutta on ollut. Nyt kuunneltuna levyhän kulkee eteenpäin kuin juna. Aloituskappale Flame Of The West on tylyn tiukkaa kitarointia. East Of Eden oli aikoinaan Top 20 hitti ja ihan aiheesta. Hieno kappale, mutta ehkä tässä biisissä tiivistyy levyn vaikeus kuulijalle. Kappaleesta puuttuu sellainen irtonainen svengi, mitä debyyttialbumin kappaleilta löytyy. Puristetaanko mailaa liikaa...mutta toisaalta tällä puristuksella on päästy rockin klassikko-albumien joukkoon. Tänään annan taas uuden mahdollisuuden Steeltownille, ehkäpä se siitä aukeaa.
Kolmas albumi The Seer (86) oli suuri menestys Suomessa. Samana vuonna bändi vieraili Provinssi-rockissa ja konsertti myös televisioitiin. Edelleenkin tuo konsertti löytyy nauhoitettuna vanhalta VHS-nauhaltani. Levy on edeltäjäänä popimpi ja kuuntelijaystävällisempi. Ei ihme, että tykästyin tuohon levyyn jo sen ilmestymisvuonna. Alkuun kuuntelin levyä kasetilta, jonka olin äänittänyt kaveriltani. Sittemmin vinyyli löysi tien hyllyyni. Tänä päivänä löydät kaikki kolme ensimmäistä Big Country-levyä muutamalla eurolla kirppareiden laareista.
Levy pitää sisällään ns. helppoja rock-paloja, kuten Look Away, One Great Thing ja The Teacher, joista ensimmäisestä tuli bändin suurin hitti. Albumin kunnianhimoisella nimiraidalla laulaa itse Kate Bush. Levyä pidettiin ilmestyessään ehkä hivenen epätasaisena ja kriitikot eivät ihan täysiä pojoja levyllä antaneet. Tosin levy ammensi kappaleihin aineksia Skotlannin historiasta ja mytologista, että mikään vasurilla tehty levy ei ollut tämäkään. Nyt 40-vuotta ilmestymisen jälkeen albumi kuulostaa edelleen mukavan raikkaalta ja monipuoliselta. Jos et vielä omista yhtään Big Countryn levy, niin tästä levystä on hyvä aloittaa.
Seuraavalla albumilla Peace in Our Timellä (88) bändin kelttivaikutteet oli riisuttu pois ja tilalle tarjottiin hivenen puleerattua jenkkirock-soundia. Levy myi edelleen hyvin Suomessakin, mutta minään mestariteoksena sitä ei pidetty. Kuuntelin levyä paljon armeija-aikana korvalappustereoistani. Tykästyin siihen ja mielestäni se on mainettaan parempi albumi. Jälkeen päin Stuart Adamson on katunut, että antoi tuottajan siivota ns. särmät pois yhtyeen uniikista kelttirock-soundista. Mutta tänä siivottunakin versiona levy ei ole yhtään huono. Rollareille flirttaileva pilottisinkku King of Emotion toimii edelleen, kuten melodinen Broken Heart (Thirteen Valles), joka on ihan bändin tuotannon kärkikastia. Myös nimikappale Peace in Our Time ja hidas In This Place ovat mainitsemisen arvoisia.
Yhtyeen viides albumi: No Place Like Home (91) saattaa olla monille se tuntemattomin tapaus. Ainakin se oli kaupallinen floppi ja levyn jälkeen bändi sai potkut Vertigo-levy-yhtiöltä. Levy on edeltäjäänsä orgaanisempi ja yllättävän monipuolinen. Were Not In Kansas on hieno avauskappale, Keep On Dreaming svengaa ovelasti, Beautiful Peoplelta löytyy kansanmusiikkisävyjä. Levyltä on myös yksi bändin uran suurimmista balladeista: The Ships. Muutama vuosi tästä eteenpäin julkaistiin rokimmat albumit: Buffalo Skinners (93) ja Why The Long Face? (95). Molemmista levyissä on hyvää energiaa ja yritystä, hyviä biisejäkin, mutta kovin läheisiksi ne eivät ole muodostuneet.
Neljän vuoden tauon jälkeen julkaistiin vielä albumi Driving to Damascus (99). Levyä pidetään bändin myöhäistuotannon helmenä. Omistan tuonkin levyn ja olen sitä jonkin verran kuunnellut. Kahta edeltäjäänsä orgaanisemmalta levyltä nouseen esiin ainakin kappaleet Fragile Thing ja John Wayne's Dream, jotka ovat hienoja biisejä. Big Countryn ura loppui Stuart Adamsonin kuolemaan vuoden 2001 jouluna. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Honolulusta hotellihuoneesta. Aiemmin Adamson oli retkahtanut alkoholiin pitkän raittiin kauden jälkeen ja oli ollut kadoksissa läheisiltään useita kuukausia.
Big Countrysta olisi voinut tulla biisimateriaalin puolesta verrokkibändien U2:sen ja Simple Mindsin kaltainen rock-mammutti, mutta pienet tuotannolliset asiat, ja ehkä epäonnikin esti paluun suureen menestykseen bändin alkuvuosien jälkeen. 1990-luvun alkupuolen tuotannosta kuulee sen hivenen epätoivoisen yrityksen saada isompaa menestystä. Voi olla, että yhtyeen oma musiikillisen visio hautautui levy-yhtiöiden kaupallisten paineiden alle. Jos oltaiskin menty vaan säkkipillikitarasoundilla loppuun asti.
Puhutaan alkuun vinyylien hinnoista. Neljä kymppiä uudesta vinyylialbumista on iso summa, jopa tällaiselle työssäkäyvälle musiikinharrastajalle. Tässä virkkeessä kerron, että ennen oli kaikki paremmin, Niin, monen muisti yltää tuonne kymmenen vuoden päähän, jossa uusia vinyylejä sais rapialla kahdella kympillä. Tästä johtuen uuden lp-levyn ostamista miettii tarkkaan ja usein päätyy uuden cd-levyn ostoon, joita saa sentään kahdella kympillä, joskus jopa alle.
Beckin uusi albumi Ride Lonesome (26) läpäisi hintaseulani ja päätin raottaa kunnolla kukkaronnyörejäni. Neljä kymppiä levykaupan tiskiin ja tummanvihreä vinyylialbumi oli minun. Ensimmäisten levyarvioiden mukaan tässä saattaa olla yksi vuoden levyistä. Ride Lonesome on jatkoa Beckin kahdelle melankoliselle erolevylle: Sea Change (03) ja Morning Phase (14). Puhutaan, että trilogia olisi nyt valmis, Beck Hansen ratsastaa yksin auringonlaskuun nickdrakemaisesti keinuen ja kuiskien.
Oletetetun trilogian kahdella edellisellä levyllä biisit soljuvat vaivattomasti eteenpäin, vaihtuvat ja unohtuvat...eivätkai sentään. Lost Cause, Turn Away, Heart is A Drum...onhan niitä muistettavia biisejä, kun alkaa muistelemaan. Tunnelma Ride Lonesomella on tismalleen sama kuin noilla kahdella albumilla, mutta se ei tunnu ollenkaan toistolta, vaan tarpeelliselta trilogian täydentäjältä.
Beckin kaksi edellistä levyä: Colors (17) ja Hyperspace (19) olivat värikkäämpiä levyjä ja kaikin puolin kelvollisia. Jostain syystä Hyperspacen jälkeen kiinnostus Beckin musaa kohtaa putosi niinkin alhaalle, että en poiminut pitkään polkuhintaista Hyperspace-vinyyliä alelaareista. Tosin uutta musaakaan ei tullut vasta kuin nyt. Sen sijaan eetteriin tipahteli vuosien aikana muutamia makoisia cover-vetoja, niistä etenkin Korgisin kasariballadi Everybody's Gotta Learn Sometime on mahtava esitys ja sitä pitkään luulinkin Beckin omaksi kappaleeksi.
Ride Lonesome on vasta alkukuunteluvaiheessa. Mitään huonoa en löydä tästä. Vaikka kappaleet ovat tunnusomaisia akustishenkisiä Beck-biisejä, niin ne kuulostavat omilta ja uniikeilta teoksilta. Tässä kohtaa on helppo myötäillä kaikkia niitä viiden tähden arvioita joita levy on kauttaaltaan saanut. Beckin rauhoittava ääni on sellainen, että se asettaa kappaleen tiettyihin rajoihin, että se saattaa kuulostaa jotenkin liiankin tutulta, mutta samanaikaisesti se onkin taitavasti rakennettu ja siitä löytyy monenlaisia hienoja musiikillisia ratkaisuja. Esimerkkinä tästä vaikka kakkospuolen avaava hieno Slow Canyon.
Falling Through My Hands, oijoi, millainen kaunokki. Hieno melodia ja hieno toteutus. Kitaraa ja kevyttä orkesteraatiota, Beckin kauniisti soljuva ääni ja vähän chorusta taustalle ja loppuun huuliharppuakin. Aivan upea biisi. Pilottisinkut Ride Lonesome, In The Night ja Disappearing Act ovat kaikki komeita biisejä. Mitään filleriä en tästä löydä. Levy loppuu hienoon Beyond The Light balladiin. Niin, ovatko kaikki levyn biisit balladeja? Hidastempoista ja tunnelmallista, joskus vähän ripeämpääkin menoa, mutta aina kauniisti maalaillen.
Beck Hansen luo oman erityisen musiikillisen maailman johon helppo sukeltaa. Levy istuu täydellisesti alkusyksyn melankoliamaastoon, lohdullista ja kohottavaa musiikkia. Lyriikoita olen vasta viitteellisesti makustellut, mutta huonoilta ne eivät vaikuta, annetaan niille vielä tilaa ja aikaa. Myös oma vahva veikkaukseni on, että Beck Hansen on tehnyt yhden vuoden levyistä...ellei jopa sen hohtavimman timantin? Tätä levyä on vaikea ylittää.
