Temptations - Sky's The Limit

Onko kukaan kertonut, että Sky's The Limit (71) on yksi parhaista Temptations-yhtyeen levyistä? Jos ei ole, niin minä vahvistan asian: Se on ehkä bändin paras levy. Tämä on hurja väite. Ilmestyihän vain kaksi vuotta aiemmin psykedeelisen soulin klassikko: Cloud Nine (69). Cloud Nineä pidetään yleisesti ottaen bändin parhaana. Minun mielestä se on vasta välivaihe sofiskoituneeksi yltyneellä soulmatkalla. Levy levyltä Tempparit korottivat rimaa ja leipoivat musasta alati herkullisempaa korvakarkkia.

Laadukas sisältö peittoaa naarmut. Näin tässäkin tapauksessa. Viidenkymmenen sentin musaseuralainen Juutinrauman sillan tuolta puolelta, danskepoikien suurimmasta levyliiteristä kulkeutui kuriiripalvelujen avustamana Lempäälän perukoille. - Ei sillä ole arvoa, myy se pois viidelläkymmenellä sentillä! Ja kun näet niitä useita, kymmeniäkin, niin ajattelet, että siinäpä jotain kelvotonta alelaarikamaa. Mutta eipäs olekaan.

Kun levy alkaa herkällä balladilla, on yhtyeen itsetunto kohdillaan. Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love on soulkielien herkkää näppäilyä ja myös mahtava statement. Kyllä kannattaa yrittää, ainakin nämä pojat availevat helposti kaikki jumissa olevat rakkauden lukot. Temptations perustuu pitkälti Norman Whitfieldin ja Barret Strongin eeppisiin soulteoksiin, joita tämä kultakurkkujen kuoro helposti kuljettaa eteenpäin.

Just My Imaginationin on coveroinut sekä Rollarit, että Aki Sirkesalo (Pelkkää kuvitelmaa). Biisi on yksi kaikkien aikojen soulsuosikkejani. Eipä silti, Rollareiden versio on mainio, Akin myös, mutta alkuperäinen silittää ja kuljettaa vielä hellemmin unelmiin, utupilviin, aah! I'm The Expectation To The Rule on vain yksi "rivibiisi", josta Michael Kiwanuka antaisi oikean kätensä. Helposti.

Smiling Face Sometimes kellottaa kaksitoista ja puoli minuuttia. Mantramaisesti kasvava kappale on täynnä hienoa orkestraatiota ja 70-luvun mustaa mystiikkaa. Tämä on myös omia all time - suosikkejani. Temptations toteutti tätä pitkän biisin kaavaa lähes jokaisella 70-luvun alun levyllä: Papa Was A Rolling Stone, Masterpiece, Run Away, Running Child, kaikki ovat samalla nautinnollisella soul-maratonilla. Myös Curtis Mayfield ja Barry White viljelivät surutta 70-luvulla ylipitkiä disco-kutubiisejä, joista osa toimii ja osa ei.

Kakkospuoli alkaa Man nimisellä vaikuttavalla tsipaleella. Koko siivu pitää sisällään yhtälailla nautinnollista soulkeinuntaa kuin a-siivukin. Levy päättyy pitkään, yhdeksän minuuttisen kappaleeseen Love Can Ne Anything (Can't Nothing Be Love But Love)

Sky's the Limit on viimeinen levytys Temptationsin perustajajäseneltä Eddie Kendricksiltä, joka vastaa muun muassa Just My Imagination hitin laulusuorituksesta. Albumin äänityksen aikana Kendricks lähti yhtyestä soolouralle. Hänen paras ystävänsä Paul Williams seurasi häntä pian ulos ryhmästä lähinnä terveysongelmien vuoksi. Vaikka laulajat vaihtuivat Temppareissa, niin musiikillinen laatu pysyi kovana aina 70-luvun puoleen väliin asti. Tulossa olivat vielä sellaiset kovat lätyt kuin: All Directions (72), Masterpiece(73) ja 1990 (73), joita varmuudella löydät euron kirpparilaareista. Tässä vielä Kendricksin hunajainen lauluveto tuostam eeppisestä Temppari-hitistä:

https://www.youtube.com/watch?v=WZ4Ym9Xiw3w

Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg

Kauko Röyhkä - Vaeltava vitsaus

Tyttöjen ystävä (91) albumin kappaleesta nimensä saanut Kauko Röyhkän elämänkerran toinen osa: Vaeltava vitsaus(21) on selkeää ja sujuvaa luettavaa. Ostan kirjan sen julkaisupäivänä ja luen kahdessa päivässä. Onko tämä kirja Jukka-Pekka Välimaan luoman julkisen hahmon; Kauko Röyhkän hyvästely? Onko Röyhkä hiipumassa ja häipymässä taustalla Suomen rock- ja kulttuurikentästä? 

Miksi näin aprikoin? Röyhkän taiteellinen profiili on istunut huonosti tähän viime vuosien metoo-aikaan. Röyhkä on saanut enemmän vastustusta kuin kunnioitusta osakseen, ainakin rockin saralla. Kirjoitusrintamalla arviot ovat olleet suotuisia, mutta musiikillinen puoli pysyy kiinnostavana ainoastaan vanhojen fanien keskuudessa, kuten minun. Myös Röyhkä ennen hyvinkin aktiivinen facebook-kirjoittelu on lakannut kokonaan. Kauko Röyhkä eli tuotteliasta ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa aikaa edelliset kymmenen vuotta. Hän teki paljon kirjoja ja levyjä, omia ja yhteisiä, julkaisi naurettavan paljon hienoja tiivistelmiä ajasta facebook-sivuilleen. Tämän vuoden Röyhkä on ollut hiljaa, lukuun ottamatta satunnaista keikkailua ja alkuvuodesta julkaistu dekkaria. Ja nyt ilmestyy nämä muistelmat. Vaan onhan tämä aika aktiivista toimintaa poikkeusaikana, ehkä hän ei olekaan jäämässä taustalle Suomen kulttuurikentältä. 

Vaeltava vitsaus alkaa lupaavasti Röyhkän ns. etsikkoajasta ulkomailla, kun hänelle 80-luvun lopulla myönnettiin puolen vuoden taiteilija-apuraha ja hän sen turvin lähti kirjoittamaan uutta romaania Portugaliin. Tuo vaihe merkitsi käännekohtaa Röyhkän uralla, bändi Narttu veteli viimeisiään ja oli luotava jotain uutta ja kiinnostavaa, tällä kertaa ilman tuttuja luottomuusikoitaan.

Portugali-vaiheesta hypätään 80-luvun alkuun, eli siihen hetkeen mihin muistelmien ensimmäinen osa: Marjatan poika jäi. Pian alkaa nopeatempoinen ja kapea-alainen kerronta, sinänsä 80-lukuun käytetään yli sata sivua tekstiä, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja niissä on usein mukana jonkun Kaukon kappaleen sanat. Röyhkä kyllä kirjoittaa hauskasti Narttu-aikaisista bändikavereistaan ja toilailustaan, lyhyellä ja tiiviillä tyylillään sanoo paljonkin, mutta Kerronta ei syvenny ja mitään kovin oivaltavia juttuja ei nouse esiin.

Voi olla, että syynä on Röyhkän viimeiset kymmenen vuotta kestänyt aktiivinen facebook-kirjoittelu. Tuolla sosiaalisen median alustalla Röyhkä sanoi lähes kaiken, muistot, kantaaottavat päivitykset, pisteliäät henkilöanalyysit, facebook-sivu tarjosi kaiken edellä olevan. Vaeltava vitsaus on kuin löyhä synteesi noista facebookista kerrotuista tiivistelmistä. Tämä on harmi, koska olisin toivonut, että etenkin tuosta neonvärisestä vuosikymmenestä olisi saatu enemmän irti. Voihan se olla, että muisti ei vain riitä enää noin pitkälle tai tuota vuosikymmentä Röyhkä ei halua isommin mehustella.

Yhdeksänkymmenluku esiintyy vähän ilkeänä ja likaisena, kuten Röyhkän musiikkikin. Väliin tulee kovan luokan paljastuksia muista muusikoista, kuten Kaukon bändin basistista Ari Vaahterasta. Kauko ei mitenkään silittele bändikavereitaan: "He ovat kusipäitä, mutta tärkeitä kuitenkin." Vaimoistaan ja tyttöystävistään Kauko kirjoittaa kunnioittavasti, etenkin lastensa äideistä. Maritta Kuula, joka oli Röyhkän tyttöystävä 80-luvulla, jätetään kerronnan ulkopuolelle asianomaisen toiveesta.

Musiikki ja kirjallisuus, jotka ovat Röyhkän persoonan ydin, esiintyy sittenkin liian ohkaisena. Olisin toivonut syvempiä analyysejä Röyhkän levyistä. Useat albumit kuitataan parilla lauseella, joistain ei puhuta laisinkaan. Toisaalta tämä on elämänkerta, eikä mikään levyarviokokoelma, mutta siitäkin huolimatta useat itselleni merkittävät Röyhkä-tuotokset ja niiden syntyhistoria ei esiinny kirjassa. Huomaan olevani pettynyt.

Voi olla, että puhun kohtuuttoman fanin äänelle. Olen kuullut ja lukenut Röyhkästä miltei kaiken. Noin kolmenkymmenen studioalbumin ja kahdenkymmenen romaanin mittainen taival on pitkä ja taiteentekijän voi olla vaikea tiristää elämää suurempaa synteesiä tästä kaikesta. Kauko kirjoittaa koko ajan, julkaisee vähintään kaksi kirjaa vuodessa. Tällä hän pitääkin itseään enemmän kirjailijana kuin muusikkona. Röyhkällä on vahva rutiini kirjoittamiseen. Teksti on kauttaaltaan tiivistä ja selkeää. Usein myös hyvin kiinnostavaa. Mutta tätä kirjaa leimaa valitettavasti lievä kiireen maku, vaikkakin elämänkerta viedään komeaan loppuun, aina näihin vuosiin ja korona-aikaan asti. Myös Röyhkän sanat ja tiivistelmät osuvat ja uppoavat, kun hän vaan jaksaa kertoa vähän enemmän.

Nurinastani huolimatta, olen yhä se viisikymppinen fani, joka fanittaa vähän yli kuusikymppistä miestä, vaikutun hänen taiteestaan, rocklevyjen mystiikasta, kirjojen tarinankerronnasta ja naturalistisesta puolesta. Fanius on kestänyt pitkään, miksei se lakannut silloin kun olin kahdenkymmenen? Voiko olla viisikymppinen rockfani ja vielä näin pienessä maassa? Taitaa voida, sillä olen edelleen kiinni tässä oudossa illuusiossa. Röyhkän tuotanto on tarjonnut peilauspinta-alaa omaan elämääni koko hänen taiteellisen uransa ajan. Sopeutumaton ja rohkea susihukkanen, joka on uskaltanut tehdä jutut omalla tavallaan. Myös tavattoman tuottelias kaveri, joka uskoo työnteon voimaan taiteenkin saralla. Se on kunnioitettavaa ja hienoa. Tiedossa on, että Röyhkä & Mattila- duo olisi jossain kohtaa aktivoitumassa ja lapin sota - romaanitrilogian päätösosa on vielä julkaisematta. Näitä odotellessa.

Vaan mitä tapahtui tasan 27 vuotta sitten. Muistan hämärästi nähneeni televisiosta tämän itseriittoisen Kauko-dokkarin. Onneksi on youtube. 

https://www.youtube.com/watch?v=kqPlUl9GQwk

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co

Michael Chapman (1941-2021)

Yorkshiren halonhakkaaja on poissa. Pitkänlinjan englantilais-trubaduuri Michael Chapman kuoli eilen kunnioitettavassa 80-vuoden iässä. Charlie Wattsin ikätoveri siis. Enkä olisi toivonut, että kirjoitan tänä syksynä blogiini muistokirjoituksia fanittamilleni artisteille.

Aika on ehtiväinen, useat 1940-luvulla syntyneet rokkarit ovat ns. liipaisimella. Eläkeikä on saavutettu ajat sitten ja iso osa heistä jatkaa/on jatkanut musiikintekoa aina näihin päiviin asti. Niin myös Michael Chapman. Loppusuorallaan hän julkaisi kolme vahvaa albumia, Steve Gunnin tuottamat: 50(16) ja True North(19) sekä EB=MC2(17), joka on yhteisalbumi israelilaisen muusikon Ehud Banain kanssa. 

Michael Chapman aloitti uransa jazzkitaristina 60-luvun loppupuoliskolla. Voi sanoa, että Chapman kuului samaan genreen sellaisten folkin suurnimien kanssa, kuten Roy Harper ja John Martyn. Chapmanin toisella studioalbumilla Fully Qualified Survivor(70) soitti toinen tuleva kitarasuuruus, nimittäin Mick Ronson, ennen kuin Davin Bowie nappasi hänet omaan bändiinsä. Edellä mainittu albumi on Chapmanin uran parhaita. Muita artistin alkupään merkittäviä albumeita ovat debyytti: Rainmaker(69), folkisti rullaava: Wrecked Again (71) sekä mukavasti suriseva: Millstone Grit(73) , joka on toiminut tiettävästi jonkinmoisena esikuvana Dinosaur jr:n Jay Mascisin musiikilliselle tuotannolle.

80-luvun vaihde toi mukanaan sellaisia perinteisiä muusikonongelmia, kuin alkoholi ja uran yleinen hiipuminen. Kautta vuosikymmenien Michael Chapman on tehnyt tasaiseen monentyyppisiä kitara-albumeja, välillä meditaatiohenkisen instrumentaalilevyn: Heartbeat (87), täysin omakustanteen: Still Making Rain (91), josta omistan ehkä paskimman laatuisen cd-levyn ikinä, mikä tahansa kotipolttolevy kuulostaa paremmalta. Levyn sisältö on toki timanttia. Myös uudella vuosituhannella Michael teki paljon pelkkiä mies ja kitara instrumentaalilevyjä.

Loppuvuosien noste on paljolti toisen muusikon, edellä mainitun Steve Gunnin ansiota. Hän tuotti alussa mainitsemani erinomaiset levyt: 50(16) ja True North(19). Näihin aikoihin myös itse löysin Chapmanin. Artistin alkupään vinyylien metsästäminen on ollut pitkä ja kivinen tie. Näitä levyjä ei paljon Suomessa liiku. Ehkä reilu puolet noin neljänkymmenen studiolevyn tuotannosta on jo hallussa. 

Elämänsä loppupuolen Chapman eli Yorkshiressä halkoja hakaten, näin kertoo muutaman vuoden takainen UNCUT-lehden haastattelu. Chapmanin musiikissa on jotain erityistä kaihoa ja karheutta, suorastaan rauhoittavaa tunnelmaa. Kappaleet eivät ole mitään instant-hittejä, mutta persoonallinen kitaratyöskentely ja vähän mumiseva laulutyyli tekee lauluista kotoisia ja syvälle sisimpään painuvia.

Yksi Chapmanin parhaimpia instrumentaalikappaleita on Wrecked Again(71) levyn avaava Polar Bear Fandango, joka innoitti kirjoittamaan runon esikuvalleni parisen vuotta sitten. Lopussa myös linkki koostamaani Michael Chapman soittolistaan. Lepää rauhassa, Michael!

POLAR BEAR

Aika on muovannut kitaran tyhjästä

painanut kuhmuisen lätsän päähäsi

Et voittanut folkin piirimestaruutta

tavallinen naamasi unohtui kaikilta

Jatkoit sävelten halonhakkuuta

hieroit lankullasi lotionia syvälle sieluuni

Olet harvinainen, harvinaisen ravitseva

ja koko ajan sukupuuton partaalla

https://open.spotify.com/playlist/2oBZljeYewvWlOMviGgFwA?si=99e53551d9264c2c

Charlie Watts (1941-2021)

Juna kulkee yöllä ja päivällä, mutta ei ilman sinua

olit tuttu, mutta tuntematon, yksityinen ja yleinen

olit maailman parhaimman svengin perusta, korvaamaton

kaikilla mittareilla ihailtava ihminen, vaikka tiesin sinusta vain musiikin

Lepää rauhassa, Charlie

Kun Charlie on mennyt, niin toivon että rollarit lopettavat vierintänsä tähän. Toivon sitä aidosti. Voi olla, että se uusi levy on vielä tulollaan ja Charlie kerkesi kannuttaa siihen rumpuraidat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Maailman tärkeimmän liikevoiman perusta on lakannut olemasta. 

Charlie Watts liittyi Stonesiin vuonna 1963 ja hän ei ollut bändin eka rumpali. Pieni maininta löytyy historiankirjoista kaverista nimeltä Tony Chapman, joka oli rummuissa Stonesin ekalla virallisella keikalla heinäkuussa 1962 Marquee klubilla Lontoossa.

Vuodesta 1963 alkaen Charlie on ollut mukana tiettävästi kaikilla Rollareiden levyillä aina viime vuoden Living in the Ghost Town tsipaleeseen asti.

Mitä Charlie edustaa Stonesissa, niin se on svengi, takapotku, se rytmillinen tahti joka tekee Rollareiden musiikista yhtäaikaa svengaavan ja laiskan. Siihen tarvitaan toki Keefin säröinen skitta ja Ronnien kyky pitää Keef raiteilla, sekä tietty Jaggerin ainutlaatuinen ääni. Mutta jos Charlie puuttuu sopasta, niin svengi hyytyy. Ilman Charlieta Stonesia ei ole. Jazz-rumpalitaustasta on myös paljon apua. 

Rolling Stonesin piti lähteä syysrundille jenkkeihin ja Charlie on korvattu jo aiemmin Steve Jordanilla, kun rumpalisuuruudelle jouduttiin tekemään äkillinen "operaatio". Steve Jordan ei ole turha kaveri. Hän on soittanut rumpuja Keefin varsin svengaavilla soolotuotoksissa. Tähän nähden hän voisi olla (ja on) se paras mies korvaamaan Charlie. Vaan pitääkö tällaisesta asiasta edes keskustella. Charlie on poissa ja Stonesien ei pidä enää lähteä kiertueelle. 

Kahdeksankymmentä vuotta on kunnioitettava ikä ja voi sanoa, että Charlie ei poistunut keskuudestamme mitenkään liian aikaisin. Kuusikymmentä vuotta työelämässä on kohtuuttoman pitkä aika. Rollarifanina sitä on kaikki nämä vuodet toivonut, että bändi rikkoo aina uudestaan luonnonlakeja ja on ihan normaalia olla kiertueella yli kasikymppisinä. Ei teidän enää tarvitse. Kaikki arkistojen jämät otan kyllä vastaan, mutta muu bändi saa nyt luvan kanssa jäädä eläkkeelle.

Miten tässä nyt käy? Loppuuko Stones tähän? Veikkaan, että he tekevät tuon syysrundin Charlien muistolle. Onko se oikein vai väärin, jos näin tapahtuu? Tällä hetkellä en pidä ajatuksesta, että Rolling Stones jatkaa toimintaansa.

Valitsen tähän kymmenen omaa suosikkiani stones-tuotannosta, sellaista missä Charlien kannutus mahdollistaa tämän maagisen svengin:

Living in the Ghost Town (20) Ihan sen takia, että tästä edelleen tunnistaa Stonesin sooundin, että se on aitoa tavaraa.

Hand of Fate (76) Likaisen laiska Hand of Fate on rollaribiisin prototyyppi. Pörisee ja svengaa, rytmiluut paukkuvat oikeissa kohdin.

Get Off Of My Cloud (65) Satisfactionin jälkeen Rollarit julkaisi seuraavan hittisinglen, josta on jäänyt erityisesti biisin nykivä rytmi mieleen. Tästä rytmiikasta tulee jotenkin Eppujenkin ekat levyt mieleen. Takapotkun syntysijoilla, vaikka se täyteläisin soulsvengi bändiltä olikin vielä syntymättä,

Undercover of The Night (83) Armotonta kasaritykitystä, myös Charlien rumpupallin takaa.

Emotional Rescue. Disco-Stonesia ja Falsetti-Mickiä. Ilman Charlien rumpuraitaa ei tääkään olisi paljon mitään. 

Moon is Up (94) Oudokki Voodoo Lounge albumilta, jossa Charlie soittaa erittäin svengaavasti steel-rumpuja. Biisi on Stonesin myöhäistuotannon kadonneita helmiä.

Gimme Shelter (69) Ehkä Rollareiden kaikkien aikojen kappale, joka ilman Charlien "potkuja" ei olisi sitä mitä se on.

Can't Be Seen (89) Keefin lauluveto, jota Charlie ilolla kuljettaa eteenpäin. Aliarvostetun Steel Wheelsin parhaimmistoa.

Ventilator blues (72) Tietääkseni kappale jota Stones ei mielellään soita livenä, sen rytmillisen haastavuuden vuoksi.

Beast of Burden (78) En osaa puhua musiikillisesti, ehkä osaan puhua tunteellisesti. Beast of Burden on minulle SE Rolling Stones-biisi. Se keinuttaa, muistuttaa (nuoruudesta), itkettää ja melkein kiihottaa. Stones-svengi täydellistyy tässä, saavuttaa tavoitteensa, pysyvän paikan lantioni pohjassa, laiskan ja raukean liikkeen. Kappale joka on silkkaa rytmillistä nautintoa.

Tässäpä nuo biisit soittolistana: https://open.spotify.com/playlist/3wIZOYb0AWs1UQK94d9m8C?si=d24698fb832743ad

Leon Russell - Rokin karvaturreja

Otsikko saattaa olla hivenen halveeraava, sillä tämän tiheän karvoituksen sisältä kampaa helposti nipun laadukkaita biisejä ja albumeja. On synti ja häpeä, että Leon ei ole aiemmin saanut palstatilaa blogissani ja eipä kyllä oikeen missään muuallakaan.

Leon Russell (1942-2016) oli yhdysvaltalainen muusikko/lauluntekijä, joka oli alunperin arvostettu sessiomuusikko muun muassa Jerry Lee Levikselle, Rolling Stonesille ja Glen Campbellille. Ensimmäinen iso hitti Russelin kynästä oli Joe Cockerille tehty Delta Lady.  Ensimmäiseltä sooloalbumilta Leon Russell(70) löytyvä A Song for You on The Carpentersin tunnetuksi tekemä.

Russell teki koko 70-luvun svengaavia rock-lättysiä. Ei ihan viiden tähden levyjä, mutta sellaisia mehukkaita kolmen neljän tähden levyjä. Leonin tavaramerkki on pisteliään naukuva laulutyyli, joka yltyy välillä rääkäisyksi. Ensimmäisen albumin lisäksi Leonin parhaimmmistoa ovat albumit: Shelter People (71), Carney (72), bluegrass-levy Hank Wilson's Back (73) ja puhuttelevalla levykannella varustettu: Americana (78). Suomalainen bluesartisti Hannu Lehtola teki kannesta oman mukaelman albumilleen: Siniset Munat (19).

Ilmeinen syy Leon Russellista sauhuamiseen on ulkomailta tilaamani valtava mälli artistin levyjä euron parin polkuhintaan. Russellia originaalissa vinyylimuodossa saa aika halvalla kun pitää silmät auki. Koko tuotanto ei ole vielä hallussa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan.

Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä olinkin kirjoittanut Russellista jutun hänen poismenonsa yhteydessä vuonna 2016 melkein samalla sisällöllä ja samalla otsikolla :) 

https://homesickhounds.blogspot.com/2016/11/leon-russell-rokin-tuntemattomia.html

Kertaus on kuitenkin musakuunteluopintojen auki. Kokeilkaa vaikka tästä, että miltä russula maistuu. Meisinki on ainakin kohillaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tjisHQbbuPc