Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.
Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.
Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.
Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan.
Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja.
Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää.
Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.
Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.
Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee.
U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"
Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave.
Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.
U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.
Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi.
Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.
On marraskuun puoliväli ja elämisen mehu on taas kovin laimeata. Pakko vääntäytyä lenkille. Ei auta. Pakko tehdä vähän lihaskuntosarjaa. Auttaa vähän. Viisikymppisen on pakko kaivaa saman ikäistä kartonkia levyhyllystä ja laittaa muovi vinkumaan. Jawohl! Jo vaan auttaa.
1970-luvun alku on parasta aikaa ikinä, ainakin rokkilevyjen saralla. Rollarit, Who, David Bowie, pink Floyd, Joni Mitchell, Elton John ym.ym.ym. ihan kaikki julkaisivat parhaat levynsä tuon vuosikymmenen alussa. Niin teki amerikkalainen myös Three Dog Night.
70-luvun alkupuolella paukkui eetteriin useita hienosti soitettuja ja tulkittuja plättysiä. Poimin korista yhden alkupään parhaista levyistä: It Ain't Easy (70). Tuo punertavalla kannella varustettu homelöydös ties minkä kirpparin laarista.
Levy alkaa tymäkällä rokilla nimeltään: Women. Kappaleen raa'asta soundista tunnistaa pidäkkeettömän 70-luvun ja korkeaoktaanisille päästöille tuoksuvan kaupunkielämän. Nimikappale It Ain't Easy svengaa erityisen hyvin ja sitä seuraava tunnelmallisesti keinuva Out In The Country on taas tulkinnallinen täysosuma, jossa soiton ja tulkinnat palikat on kohdallaan.
Three Dog Night:n levyt vierailivat myös säännöllisesti jenkkilistojen piikkipaikoilla, vuosina 1969-1975 kaksitoista perättäistä albumia ylitti kultalevyrajan. Yhtyeen tuotanto keskittyi melkein pelkästään muiden tekemiin sävellyksiin, joista se teki luovia sovitusten kautta vaikuttavia kappaleita, joista yksi tunnetuimmista löytyy tältä levyltä, Randy Newmanin käsialaa oleva: Mama Told Me Not Come. Joka potkii paremmin mitä muistin, etenkin kun se tulee vanhalta ja avarasti soivalta muovilta. Uaah!
Musiikinkuuntelijana arvostan erityisesti artisteja joilla on omaa tuotantoa, mutta Three Dog Night tekee tässä poikkeuksen, ainakin tällä ja sitä seuranneilla kahdella täyteläisellä älpykällä: Naturally (70) ja Harmony (71). Lainamateriaali on hyvin tehtyä kuuntelumusaa jota täydentää peräti kolme vokalistin panos.
Doorsit, Rollarit, Beatlesit ja Pink Floydin kuuluvat ansiosta rokin kärkisijoille, mutta 70-luvun vitaalissa pöhinässä on syntynyt valtavasti muutakin relevanttia rokettirollia, Three Dog Night on yksi näistä ei niin arvostetuista yhtyeistä, mutta musiikki on erittäin nautittavaa ja eteenpäin potkivaa.
Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.
Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.
Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa.
Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.
Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.
Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.
Alkuaikojen Suede vierailee enää harvoin levylautasellani. Mietin usein, että miksi näin? Hitit ovat hittejä, on niitä kovia levyjäkin, mutta ei vaan jaksa kuunnella. Oltiin nuoria ja intohimoisia, sitten breikattiin lujaa, mutta tuo säilötty nuoruus ei enää kosketa. Varsin harmillista.
Monella monella tapaa, Suede on yhä relevantti, relevantimpi kuin koskaan urallaan. Onko yhtye viimein löytänyt oman aikuisen, mutta riittävän intohimoisen äänensä? Comeback-levy: Bloodsports (13) otettiin hyvin vastaan, tunnelmallisempi Night Thoughts (16) lähenteli erinomaista, sen itsekin viimein huomasin ja otin Sueden taas mukaan soittolistoilleni. The Blue Hour (18) on ollut minulle vaikeampi tapaus. Orkestraalinen ja hivenen mutkikas levy on osoittanut avautumisen merkkejä vasta tänä syksynä kun tuorein levy: Autofiction (22) teki läpimurron sisimpääni. Nyt aika tuntui taas otolliselta bändin kuunteluun.
Brett Andersonin omalle äidilleen osoitettu She Still Leads Me On kuulosti ensi kuulemalta tyypillisen väkinäiseltä Suede-rallilta, joita on riittänyt vuosien ja vuosikymmenien aikana. On intohimoa, on yritystä, hyviä biisejäkin, mutta aivan liikaa mailan puristamista. Mutta ei enää. She Still Leads Me On on kasvanut kuuntelussa ja se on juurikin se käyntikortti tähän levyyn, jonka bändi itsekin on varsin osoittelevasti kertonut.
Personality Disorder polkee ja rollaa eteenpäin. Brettin puhelaulu on piristävä tyylipoikkeama, joka toimii albumimitassa hyvin, erottaa biisit varmasti toisistaan. Tämä kappale on kasvanut kuuntelussa.
Brettin laulua on kehuttu monissa levyarvioissa. En voi olla muuta kuin samaa mieltä. Ääni on intohimoinen, notkea, falsettinsa löytävä. Tuota falsettia Brett onkin säästellyt edellisillä levyillä, nyt taas mennään lujaa ja korkealta.
Suurimmat herkut tulevat levyn lopussa. What am I Without You? kuulostaa isolta ja otsikkonsa puolesta kaiken paljastavalta vereslihaiselta balladilta. Juuri sellainen se onkin. Tämän kappaleen kuulin ensi kerran sumuisessa juoksusäässä Pattijoella, juurillani. Tässä Bretukka antaa kaikkensa, kaikki kuulostaa todelta ja merkittävältä. Iso biisi.
Ollaan taas ison kysymyksen äärellä: haluanko omistaa tämän levyn fyysisenä äänitteenä? Ja onko se cd vai vinyyli? Sueden kukkein ura ajoittui cd:n kulta-aikaan (1993 - 2003), näin ollen jokainen omistamani Suede-platta on silkkaa lazeria. Vinyylin ostaminen on jotenkin vaikeaa, jos muu tuotanto cd-formaatissa...ja kyllähän cd useimmiten soi paremmin (mitä **ttua?) ja sitä voi kuunnella kivasti autossa. Eli kyttäilen, että missä kohtaa cd-kiekkoa saisi vähän alta kympin, niin sitten teen kaupat.
Alta löytyvä studiolive paljastaa, että homma on bändillä yhä hyvin hanskassa. Ensi kesänä voisi maistua live-Suedekin. Edellinen mahdollisuus oli viimevuotinen, ja ilmeisesti vahva Qstockin keikka Oulussa. Yhden kerran olen Sueden nähnytkin, nimittäin vuonna 2014 Ruisrockissa. Jostain syystä tuo keikka ei sytyttänyt. Ehkä en ollut vaan oikeissa fiiliksissä. Nyt voisin olla valmis.
Valkoinen ylijumala lauloi kansalleen...oli päällimmäinen ajatukseni kolmen eka biisin jälkeen. Stingin Nokia Areenan keikan aloitus oli tyrmäävä. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut artisti näytti hyvältä ja hyvin säilyneeltä. Terveelliset elämäntavat ovat tuoneet tulosta ja pitkittäneet uraa näinkin pitkälle, aina 71-ikävuoteen saakka, joka toisaalta taitaa olla nykyisin rokkareiden keski-ikä. Lihaksikkaat käsivarret ja itsetuntoa tihkuva olemus olivat myös osa keikkanautintoa. Sting oli vielä äijä isolla Ä:llä. Bassokielet napsuivat ja libidon voima välittyi yleisölle.
Police-yhtyeen hitti Message in a Bottle aloitti konsertin tehokkaasti. Sitä seurasivat Englishman in New York ja Every Little Thing She Does Is Magic. Alun hittikimara ei jättänyt epäilystä, että nyt oltiin ison tekemisen äärellä. Eikä jäänyt epäselväksi, että miksi Sting on maailmantähti. Homma tehtiin kympillä alusta loppuun.
Tymäkän aloituksen jälkeen kuultiin kolme kappaletta viime syksynä ilmestyneeltä: The Bridge (21) albumilta. Kappaleet eivät olleet lainkaan huonoja ja ne saivat pätevän tulkinnan sekä artistilta, että hänen mainiolta taustabändiltään. Tuntui kuitenkin siltä, että Sting syttyi eniten esittäessään vanhoja hittejään, joka on plusmerkkinen asia. Tiistain Aamulehden haastattelussa Sting toteaakin, että: "minulle laulut ovat eläviä organismeja, ne eivät kuuluu museoon, vaan esitettäväksi ja eloon herätettäväksi illasta toiseen" Tältä se kuulostikin, sen verran kovia versioita Sting taikoi vanhoista klassikoistaan.
Rapiat yli puolitoista tuntia kestänyt keikka tarjosi laatua alusta loppuun. My Songs - nimellä kulkeva kiertue keskittyi Stingin tunnetuimpiin hitteihin. Tosin paljon hienoa kamaa(ja hittejä) jäi soittamatta. Mielellään olisin kuullut jotain Soul Cages (91) albumilta, esimerkiksi vaikuttavan Mad About You:n. Nyt painotus oli Policen isoimmissa hiteissä ja Stingin kolmessa sooloalbumissa: Nothing Like the Sun (87), Ten Summoner's Tales ja Brand New Day (99). Itse pidin jälkimmäisen albumin nimikappaletta keikan kulminaatiopisteenä, jossa lavalle nousi maestron rinnalle nuori huuliharpisti, joka sähköisti illan päätähden olemusta ja avasi kaikki luukut selälleen. Myös samalta levyltä kuultu maailmanmusiikkivaikutteinen Desert Rose oli yksi illan kohokohtia.
Nyt olen vähän jopa epäuskoinen, että oliko keikka tosiaan niin kova mitä tässä kerron? Vai oliko kaikki vain unta ja kuvitelmaa...tai kansanhurmoksessa syntynyttä kritiikitöntä mieltä? Kyllä se oli kova keikka, kovempi mitä uskalsin odottaa. Ennen keikkaa minulla oli epäilys, että Stingin ääni ei ole enää entisessä iskussaan. Epäilykseni oli turha. Ääni kulki vahvana ja äänialat olivat riittävästi hallinnassa.
Jotta nautinnosta saatiin ihan maksimaalinen, niin Sting veti ennen encoreita aivan tyrmistyttävän hienon version Policen megahitistä: Every Breath You Take. Vaikka kappale on kuultu noin tsiljoona kertaa, niin näki, kuuli ja aisti, että tähti antoi kokonaan itsensä tälle kappaleelle. Upea veto. Eikä tässä kaikki. Ensimmäisenä encorena kuultu Roxanne oli myös huikea. Vaikutti siltä, että tässä Sting pääsi lopullisesti irti ja venytti kappaletta monenlaisiin, jopa jatsahtaviin ulottuvuuksiin. Aivan lopuksi kuultiin vielä herkkä: Fragile ja sen jälkeen hyväntuulinen ja edelleen elinvoimainen tähti hyvästeli varsin kuumana käyneen Nokia Areenan yleisön.
Tänään ilahduin kun kuulin radiosta Triffidsin megabiisin Bury Me Deep In Loven. Radio-ohjelma oli mahdollisesti Tero Lieteen Laiskanlinna, kuka muu enää soittaisi australialaista Triffidsiä radiossa? En halua googlata tarkistaa, että mikä radio-ohjelma? Haluan ajatella, että Tero sen soitti, ja suoraan minulle. Itseasiassa Tero taisi soittaa saman kappaleen jo vuonna 1987 Rockradiossa. Se hetki oli merkittävä. Silloin hurahdin tähän yhtyeeseen.
80-luvulla Ausseista pompsahti eetteeriin lukuisia laadukkaita poppisbändejä, kuten Midnight Oil, Hoodoo Gurus, Go-Betweens, The Church, Dead Can Dance ja The Saints. Kaikki nuo mainitsemani esimerkit ovat itsessään oman kirjoituksen arvoisia ja näiden lisäksi on tietenkin isomman luokan artistit, kuten AC/DC, Men At Work ja INXS.
Vaan on synti ja häpeä, että en ole tässä blogissa mehustellut yhtä Australian ehkä kaikkien aikojen kovinta pop/rock-bändiä, The Triffidsiä (Vai olenko sittenkin? En muista kaikkia juttujani). Jos Nick Cavea pidetään aussien ehkä parhaana tummemman ilmaisun tulkkina, niin Triffidsien David McCombin baritoni haastaa kyllä Nickin vahvasti. Tämä tumma aussigenre lajitellaankin termin: Darkwave alle.
Läpimurtolevyn: Born Sandy Devotional (86) avainkappale Wide Open Road on matkalippu tämän aussibändin sisimpään, biisi jossa maistuu kengurumaan hiekka ja pöly.
Kyseinen levy avasi Triffidisille tien Eurooppaan, laajemman yleisön ulottuville. Itseasiassa yhtye levyttikin Euroopassa, tuolloin vielä pienelle Rough Trade levymerkille. Tämä kriitikkojen ylistämä mestariteos jäi kuitenkin ratkaisevasti marginaaliin, eikä se esimerkiksi Suomessa hätyytellyt myyntilistoja.
Seuraava levy, huomattavasti tuotetumpi, Calenture (87) oli sellainen pop/rockhelmi joka kisaa ihan tasapäisesti U2:sen, R.E.M:n ja muiden tuon ajan isojen nimien parhaimpien kanssa. Levyltä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kappaleet ovat tarttuvampia ja mahtipontisempia kuin edeltäjällä. Edellä mainittu iso biisi Bury Me Deep in Love avaa levyn mahtipontisesti ja sitä seuraava Kelly's Blues möyryää eteenpäin mukavan bassolinjan avittamana. Trick of the Light on taas tarttuva poprock-naula suoraan sydämeen. Helkkyvää ja keinuvaa, soundia jota tehtiin aikoinaan kasarilla, joka ei näissä maailman tunnelmissa enää onnistu, esteetön toiveikkuuden ääni.
Holy Water, Blinder by Hour, Jerdacuttup Man, Save What You Can, hyviä biisejä riittää, aikalailla koko levyllisen verran. Toisaalta ymmärrän jos Triffids ei ihan kaikille putoa. David McCombin dramaattinen ääni liitettynä ajoittaiseen ehkä liialliseen mahtipontisuuteen voi kuulostaa falskilta. Nimi Calenture liittyy merimiesten sairastamaan trooppiseen kuumeeseen pitkään merellä ollessaan, joka synnytti erilaisia hallusinaatiotiloja.
Tämän jälkeen Triffids teki vielä yhden, myöskin mestarillisen ja monipuolisen: The Black Swan (89) albumin. Kosketinsoittaja Jill Birtin laulama Goodbye Little Boy oli tuolla albumilla pienoinen radiohitti. Black Swania pidettiin lauluntekijä David McCombin yrityksenä tehdä oma White Album, sen verran sisällökäs paketti oli kyseessä. Levy sai jälleen kerran loistavan vastaanoton kriitikoilta, mutta kaupallinen menestys oli heikkoa. Pian tämän jälkeen Triffids lakkasikin toimimasta.
Biisintekijä David McComb julkaisi viisi vuotta tämän jälkeen vielä soololevyn: Love of Will (94). Loppu-uransa ajan McComb kärsi erilaisista terveysongelmista ja vakavasta päihderiippuvuudesta. David McComb kuoli vuonna 1999 auto-onnettomuudessa 36-vuotiaana.
Suomessakin Triffids on esiintynyt. Tietääkseni ainakin vuonna 1985 Provinssirokissa. Olitko sinä kenties siellä?
Ja loppuun, näin halutaan hautautua syvälle rakkauteen:
