Big Country - Ylämaan kirkkain ääni

Onko todellakin niin, että en ole kirjoittanut blogiini aiemmin skottilaisesta Big Countrysta? Luultavasti olen pitänyt bändin tuotantoa niin itsestäänselvän laadukkaana, että se ei tarvitse lisämainintaa. Kaikkihan nyt Big Countryn muistaa? Tuo 80-luvun vitaalein rock-bändi, joka pesi kirkkaasti kaiken maailman Simple Mindsit ja U2:set. Näin ainakin itse ajattelin vielä vuonna 1986, jolloin pidin Big Countrya maailman parhaana rockbändinä, jopa Rollaritkin jäi taakse. 

Tänä syksynä löysin Big Countryn tupla-live cd:n bändin viimeisiltä vuosilta, juuri ennen laulaja-kitaristi Stuart Adamsonin traagista kuolemaa vuonna 2001. Tuolla cd:llä soittaa edelleen vitaalinen bändi, jossa on edustettana yhtyeen liki kaikki aktiivivuosinaan julkaistut kahdeksan studio-albumia. Bändi on tuolla livellä uskomattoman kovassa terässä ja Adamsonin ääni nousee edelleen poikamaisen korkealle.

Vaan palataan sinne mistä kaikki alkoi. Big Countryn alkuvuodet olivat melkoista menestystä. Debyytti-albumi The Crossing (83) oli sekä myynti-, että arvostelumenestys. Edelleenkin The Crossing (83) on liki ylittämätön albumi. Levyltä löytyvät sellaiset ikiklassikot kuin In A Big Country, Harvest Home, Fields of Fire ja ennen upea Change, ehkä bändin Se kappale. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson ja toinen kitaristi Bruce Watsonin loivat levylle hienon säkkipillisoundin, josta tuli bändin käyntikortti, ainakin alkuvuosina. Albumin tuotti Steve Lillywhite, jolla oli jo kokemusta mahtipontisen soundi luomisessa, muun muassa U2:sen levyiltä.

Monet pitävät kakkosalbumia Steeltownia (84) bändin mestariteoksena. Tummasävyisempi albumi on debyyttiä kantaaottavampi. Levyltä heijastelee 80-luvun alun Brittein saarten yhteiskunnallista tilannetta, lakkoja, työttömyyttä, teräskaupungin epätoivoa. Itselleni Steeltown on ollut hitaasti sulava ja ei niin lähestyttävä albumi. Vuosien aikana olen antanut sille useita mahdollisuuksia, mutta mitään suurta elämystä en ole levystä saanut. Ehkä olen ollut vain laiska kuuntelija, sillä ostavakin yleisön on tästä tykännyt, kun levy komeili pitkään Brittien listaykkösenä.

Levy on kieltämättä tiukka ja vahvan kuuloinen, mutta kappaleet eivät ole jääneet elämään samalla tavalla kuin The Crossingilla. Pitkään pidin vain hidasta Come Back To Me:ta ainoana ns. kuunneltavana biisinä. Kyllä, se kuuntelijan laiskuutta on ollut. Nyt kuunneltuna levyhän kulkee eteenpäin kuin juna. Aloituskappale Flame Of The West on tylyn tiukkaa kitarointia. East Of Eden oli aikoinaan Top 20 hitti ja ihan aiheesta. Hieno kappale, mutta ehkä tässä biisissä tiivistyy levyn vaikeus kuulijalle. Kappaleesta puuttuu sellainen irtonainen svengi, mitä debyyttialbumin kappaleilta löytyy. Puristetaanko mailaa liikaa...mutta toisaalta tällä puristuksella on päästy rockin klassikko-albumien joukkoon. Tänään annan taas uuden mahdollisuuden Steeltownille, ehkäpä se siitä aukeaa.

Kolmas albumi The Seer (86) oli suuri menestys Suomessa. Samana vuonna bändi vieraili Provinssi-rockissa ja konsertti myös televisioitiin. Edelleenkin tuo konsertti löytyy nauhoitettuna vanhalta VHS-nauhaltani. Levy on edeltäjäänä popimpi ja kuuntelijaystävällisempi. Ei ihme, että tykästyin tuohon levyyn jo sen ilmestymisvuonna. Alkuun kuuntelin levyä kasetilta, jonka olin äänittänyt kaveriltani. Sittemmin vinyyli löysi tien hyllyyni. Tänä päivänä löydät kaikki kolme ensimmäistä Big Country-levyä muutamalla eurolla kirppareiden laareista.

Levy pitää sisällään ns. helppoja rock-paloja, kuten Look Away, One Great Thing ja The Teacher, joista ensimmäisestä tuli bändin suurin hitti. Albumin kunnianhimoisella nimiraidalla laulaa itse Kate Bush. Levyä pidettiin ilmestyessään ehkä hivenen epätasaisena ja kriitikot eivät ihan täysiä pojoja levyllä antaneet. Tosin levy ammensi kappaleihin aineksia Skotlannin historiasta ja mytologista, että mikään vasurilla tehty levy ei ollut tämäkään. Nyt 40-vuotta ilmestymisen jälkeen albumi kuulostaa edelleen mukavan raikkaalta ja monipuoliselta. Jos et vielä omista yhtään Big Countryn levy, niin tästä levystä on hyvä aloittaa.

Seuraavalla albumilla Peace in Our Timellä (88) bändin kelttivaikutteet oli riisuttu pois ja tilalle tarjottiin hivenen puleerattua jenkkirock-soundia. Levy myi edelleen hyvin Suomessakin, mutta minään mestariteoksena sitä ei pidetty. Kuuntelin levyä paljon armeija-aikana korvalappustereoistani. Tykästyin siihen ja mielestäni se on mainettaan parempi albumi. Jälkeen päin Stuart Adamson on katunut, että antoi tuottajan siivota ns. särmät pois yhtyeen uniikista kelttirock-soundista. Mutta tänä siivottunakin versiona levy ei ole yhtään huono. Rollareille flirttaileva pilottisinkku King of Emotion toimii edelleen, kuten melodinen Broken Heart (Thirteen Valles), joka on ihan bändin tuotannon kärkikastia. Myös nimikappale Peace in Our Time ja hidas In This Place ovat mainitsemisen arvoisia.

Yhtyeen viides albumi: No Place Like Home (91) saattaa olla monille se tuntemattomin tapaus. Ainakin se oli kaupallinen floppi ja levyn jälkeen bändi sai potkut Vertigo-levy-yhtiöltä. Levy on edeltäjäänsä orgaanisempi ja yllättävän monipuolinen. Were Not In Kansas on hieno avauskappale, Keep On Dreaming svengaa ovelasti, Beautiful Peoplelta löytyy kansanmusiikkisävyjä. Levyltä on myös yksi bändin uran suurimmista balladeista: The Ships. Muutama vuosi tästä eteenpäin julkaistiin rokimmat albumit: Buffalo Skinners (93) ja Why The Long Face? (95). Molemmista levyissä on hyvää energiaa ja yritystä, hyviä biisejäkin, mutta kovin läheisiksi ne eivät ole muodostuneet.

Neljän vuoden tauon jälkeen julkaistiin vielä albumi Driving to Damascus (99). Levyä pidetään bändin myöhäistuotannon helmenä. Omistan tuonkin levyn ja olen sitä jonkin verran kuunnellut. Kahta edeltäjäänsä orgaanisemmalta levyltä nouseen esiin ainakin kappaleet Fragile Thing ja John Wayne's Dream, jotka ovat hienoja biisejä. Big Countryn ura loppui Stuart Adamsonin kuolemaan vuoden 2001 jouluna. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Honolulusta hotellihuoneesta. Aiemmin Adamson oli retkahtanut alkoholiin pitkän raittiin kauden jälkeen ja oli ollut kadoksissa läheisiltään useita kuukausia. 

Big Countrysta olisi voinut tulla biisimateriaalin puolesta verrokkibändien U2:sen ja Simple Mindsin kaltainen rock-mammutti, mutta pienet tuotannolliset asiat, ja ehkä epäonnikin esti paluun suureen menestykseen bändin alkuvuosien jälkeen. 1990-luvun alkupuolen tuotannosta kuulee sen hivenen epätoivoisen yrityksen saada isompaa menestystä. Voi olla, että yhtyeen oma musiikillisen visio hautautui levy-yhtiöiden kaupallisten paineiden alle. Jos oltaiskin menty vaan säkkipillikitarasoundilla loppuun asti. 

Beck - Ride Lonesome

Puhutaan alkuun vinyylien hinnoista. Neljä kymppiä uudesta vinyylialbumista on iso summa, jopa tällaiselle työssäkäyvälle musiikinharrastajalle. Tässä virkkeessä kerron, että ennen oli kaikki paremmin, Niin, monen muisti yltää tuonne kymmenen vuoden päähän, jossa uusia vinyylejä sais rapialla kahdella kympillä. Tästä johtuen uuden lp-levyn ostamista miettii tarkkaan ja usein päätyy uuden cd-levyn ostoon, joita saa sentään kahdella kympillä, joskus jopa alle.

Beckin uusi albumi Ride Lonesome (26) läpäisi hintaseulani ja päätin raottaa kunnolla kukkaronnyörejäni. Neljä kymppiä levykaupan tiskiin ja tummanvihreä vinyylialbumi oli minun. Ensimmäisten levyarvioiden mukaan tässä saattaa olla yksi vuoden levyistä. Ride Lonesome on jatkoa Beckin kahdelle melankoliselle erolevylle: Sea Change (03) ja Morning Phase (14). Puhutaan, että trilogia olisi nyt valmis, Beck Hansen ratsastaa yksin auringonlaskuun nickdrakemaisesti keinuen ja kuiskien.

Oletetetun trilogian kahdella edellisellä levyllä biisit soljuvat vaivattomasti eteenpäin, vaihtuvat ja unohtuvat...eivätkai sentään. Lost Cause, Turn Away, Heart is A Drum...onhan niitä muistettavia biisejä, kun alkaa muistelemaan. Tunnelma Ride Lonesomella on tismalleen sama kuin noilla kahdella albumilla, mutta se ei tunnu ollenkaan toistolta, vaan tarpeelliselta trilogian täydentäjältä.

Beckin kaksi edellistä levyä: Colors (17) ja Hyperspace (19) olivat värikkäämpiä levyjä ja kaikin puolin kelvollisia. Jostain syystä Hyperspacen jälkeen kiinnostus Beckin musaa kohtaa putosi niinkin alhaalle, että en poiminut pitkään polkuhintaista Hyperspace-vinyyliä alelaareista. Tosin uutta musaakaan ei tullut vasta kuin nyt. Sen sijaan eetteriin tipahteli vuosien aikana muutamia makoisia cover-vetoja, niistä etenkin Korgisin kasariballadi Everybody's Gotta Learn Sometime on mahtava esitys ja sitä pitkään luulinkin Beckin omaksi kappaleeksi. 

Ride Lonesome on vasta alkukuunteluvaiheessa. Mitään huonoa en löydä tästä. Vaikka kappaleet ovat tunnusomaisia akustishenkisiä Beck-biisejä, niin ne kuulostavat omilta ja uniikeilta teoksilta. Tässä kohtaa on helppo myötäillä kaikkia niitä viiden tähden arvioita joita levy on kauttaaltaan saanut. Beckin rauhoittava ääni on sellainen, että se asettaa kappaleen tiettyihin rajoihin, että se saattaa kuulostaa jotenkin liiankin tutulta, mutta samanaikaisesti se onkin taitavasti rakennettu ja siitä löytyy monenlaisia hienoja musiikillisia ratkaisuja. Esimerkkinä tästä vaikka kakkospuolen avaava hieno Slow Canyon.

Falling Through My Hands, oijoi, millainen kaunokki. Hieno melodia ja hieno toteutus. Kitaraa ja kevyttä orkesteraatiota, Beckin kauniisti soljuva ääni ja vähän chorusta taustalle ja loppuun huuliharppuakin. Aivan upea biisi. Pilottisinkut Ride Lonesome, In The Night ja Disappearing Act ovat kaikki komeita biisejä. Mitään filleriä en tästä löydä. Levy loppuu hienoon Beyond The Light balladiin. Niin, ovatko kaikki levyn biisit balladeja? Hidastempoista ja tunnelmallista, joskus vähän ripeämpääkin menoa, mutta aina kauniisti maalaillen. 

Beck Hansen luo oman erityisen musiikillisen maailman johon helppo sukeltaa. Levy istuu täydellisesti alkusyksyn melankoliamaastoon, lohdullista ja kohottavaa musiikkia. Lyriikoita olen vasta viitteellisesti makustellut, mutta huonoilta ne eivät vaikuta, annetaan niille vielä tilaa ja aikaa. Myös oma vahva veikkaukseni on, että Beck Hansen on tehnyt yhden vuoden levyistä...ellei jopa sen hohtavimman timantin? Tätä levyä on vaikea ylittää.

Nits. Tavara-asema. Tampere. 14.9.2026.

Taas oli Nitsin aika, sillä edellisestä Suomen keikasta, myöskin Tavara-asemalla tapahtuneesta, oli tasan kaksi vuotta. Silloin Nits esiintyi 50v. juhlakiertueellaan ja vyössä oli uusi mini-albumi Tree House Fire (24), joka kertoi yhtyeen traagisesta studiopalosta vuodelta 2022, jossa bändi menetti kaikki soittovälineensä. 

Traagisissa merkeissä alkoi tämäkin keikka, sillä alkuun laulaja Henk Hofstede piti muistopuheen heinäkuussa menehtyneelle bändin pitkäaikaiselle ääniteknikolle Paul Telmanille. Telman oli se henkilö joka oli ehdottanut bändille ensimmäisiä Suomen-keikkoja. En tiedä, kuuluiko keikan miksauksessa jo uuden henkilön kädenjälki, sillä osin musiikki tuli aikaa kovaa ja kulmikkaasti. Aiemmilta Suomen-keikolta olin muistavinaan sellaisen korviahivelevän pehmeän äänimaton.

Kahden vuoden takaista keikkaa pidin sellaisena perushyvänä suorituksena https://homesickhounds.blogspot.com/2024/09/nits-tavara-asema-tampere-1692024.html Tänä iltana esiintyi mielestäni fokusoituneempi bändi, etenkin laulaja Henkin otteissa oli tekemisen meininkiä. Laulu ja liike oli kohdillaan. Alati kehumani rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips olivat tänäkin iltana niin varmoja ja hyviä kuin aina. Stipsin synasta pulpahteli monenlaista äänimaailmaa taidokkaan soiton tueksi.

En tiedä kannattaako muusikoiden iästä edes puhua, sillä se ei näkynyt juurikaan suorituksessa. Henk totesikin bändin olevan vasta puolivälissä neverending touriaan ja lisäsi, että Dylankaan vastaavassa tourissa ei ole loppu vielä näkyvissä. Henkin välispiikit olivat tuttuun tapaan hauskoja, mutta Yellow Sock & Angstin mummonsa sukkatarinan olin jo kuullut pari kertaa, kuten Neon (22) albumin Beromunsterin kappaleen spiikin. Edellisessä keikkarapsassa kritisoin hieman näitä kappaleita, että ne olivat saaneet turhankin suuren roolin bändin setissä, ottaen huomioon, että kyseessä kaksi musiikillisesta auttamattoman tylsää kappaletta. Tänä iltana kuitenkin kappaleiden omaperäinen, herkkä ja taiteellinen maalailu kiipesi plussan puolelle.

Settilista piti sisällään voittopuolisesti poimintoja viimeisimmiltä Nits-albumeilta, vaikkakin In The Dutch Mountaisilta (87) ja Giant Normal Dwarfilta (90) kuultiin kolme kappaletta/albumi. Uusimmista kappaleista toimivat hienosti etenkin Neonilta (22) löytyvä Ultramarine ja Tree House Firen (24) Tree. Keikan yleistempo oli enemmän rauhallinen kuin riehakas, mutta ei millään tapaa unelias. Nitsin hienosti rakennetut taidepop-kappaleet pitivät koko illan hyvin otteessaan.

Nitsin settilistassa oli melko paljon tuttuja kappaleita, mutta oletettavasti myös ihan uutta, julkaisematonta tavaraa. Encorena kuultu vähäeleinen ja kauniin melodinen Factory of Tears toimi mainiosti. Toinen encore-biisi VHS/UFO sai livedebyytin Tampereella. Hitaasti kasvava, tummasävyinen kappale osoittautui keikan parhaaksi vedoksi. "Darkness, fade in..." hokema imaisi mukaan uhkaavaan tunnelmaan. Vielä tämän vuoden puolelle on lupailtu ihka uutta Nits-levyä, mutta virallista julkistusta asiasta ei ole vielä tullut. Voidaan todeta, että Nits ei todellakaan elä menneessä ja toista illasta iltaan vanhoja hittejään. Tavara-aseman keikka oli enemmän syvä ja taiteellinen, kuin kevyesti poppaava. Seuraavaa keikka odotellessa, jonka veikkaan olevan kahden vuoden päässä.

Ismo Alanko. Laukon Kartano. 10.7.2026.

Vesilahden idyllisen Laukon Kartanon Ismon keikka oli itselleni noin viidestoista. Tasaisesti olen nähnyt maestroa livenä eri kokoonpanoissa kautta vuosikymmenien, aina vuoden 1988 Siekkareiden Vihannin Mäntylammen keikasta, 90-luvun Ismo Alanko Säätiö keikkojen kautta 2000-luvun moniin eri kokoonpanoihin. Tuntuu, että Alangolla on ollut kautta vuosien käytettävinään parhaimmat muusikot, eikä nykyistä El Mosquito kokoonpanoa ei voi huonoksi. 

Laukon Kartanon keikka käynnistettiin upouudella "kesähitillä" Taru on totta. Keväällä ilmestyneen Kevyt ja kohtuuton (26) albumin sessioista ylijäänyt kappale jatkaa Ismon ns.hokemakappaleiden perinnettä tyyliin Levottomat jalat tai Säkenöivä voima, kuitenkaan yltämättä edellä mainittujen klassikoiden erinomaisuuteen.  Toisena biisinä tarjoiltiin uuden levyn parhaimmistoon kuuluva Peto (Valo tulvii sisään), joka esitettiin jo viime vuoden Laukon keikalla, silloin vielä julkaisemattomana kappaleena. Hieno kappale, joka resonoi  hyvin tämän sotahullun ajan kanssa. Perään kuultiin Neljä Baritonia nimikkeen alla julkaistu Popmusiikkia kuulostaa edelleen yllättävän freesiltä. 

Tuoreiden kappaleiden sekaan oli mukavasti ujutettu vanhoja klassikoita, joka piti hyvin yleisön mielenkiintoa yllä. Uusissa kappaleissakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ennen keikkaa koin jonkinmoista ismoalankoväsymystä. Edellinen levy Me olemme ihme (23) oli vahva kokonaisuus, mutta tuoreeseen Kevyt ja kohtuuton (26) levyyn en ollut jaksanut kunnolla tutustua. Korvissani se kuulosti liian perinteiseltä Ismo-levyltä. Ei mitään uutta auringon alla. Tällä keikalla mieleni muuttui, sillä liveversiot kappaleista paljastivat niiden hyvyyden; hyvin rakennettuja melodioita ja lyriikaltaan vahvoja biisejä.

Keikan alkupuolella Ismo pohjusti kolmen väittämäbiisin trilogian: Kieli on maa, Rakkaus on ruma sana ja Nuoruus on vakava sairaus. Näistä jälkimmäinen toimi yllättäen parhaiten. Sen sijaan Rakkaus on ruma sana kuulosti vähän rutiininomaiselta ja en ole varma, että vetikö Ismo siihen lennossa tajunnavirtalyriikkaa?

Klassikoista parhaiten toimivat Levottomat jalat, Säkenöivä voima ja Sisäinen Solarium (00) albumilta löytyvä mainio Kirskainen hyvätyinen. Mietin myös, että olenko koskaan kuullut näistä kappaleista huonoa liveversiota? Todennäköisesti en. Hassisen Kone aikaisia faneja kutittelevaan Tällä tiellä kappaleeseen minulla ei ole erityistä tunnesidettä, vaikka kappaleesta kuultiin keikalta hieno versio. Aikansa kovimpiin pasifistisiin punkbiiseihin kuuluvasta, Siekkareiden On mulla unelmasta kuultiin erittäin vahva versio. Ismo Alangon live-energia ei edelleenkään näytä olemaan hiipumaan päin. Vähän yli kaksi tuntia rokkenrollia vedetään vaivattomasti, melkein hengästymättä. Kuusvitoseksi ukoksi erittäin kunnioitettavaa toimintaa. Saa nähdä sitten kun fysiikan rajat tulee oikeasti vastaa, ehkä kymmenen vuoden päästä, niin vieläkö irtoaa Säkenöivät voimat ja muut energiset rytmirallit.

Peltirummun jälkeen päästiin encoreihin, joita tarjoiltiin ruhtinaallisesti viiden biisin verran. Edellisellä Ismo-keikallani Tampereen Tavara-asemalla https://homesickhounds.blogspot.com/2023/03/ismo-alanko-tavara-asema-tampere-1832023.html lähdin pois ennen viimeistä encorea, Risteystä. Se jäi jälkikäteen aikalailla harmittamaan. Tänään asia korjaantui, tuo kappale kuultiin ensimmäisenä encorena. Tätä seurasi Ekstaasiin, Taiteilijaelämää ja Rappiolla. Itsestäänselvää, mutta yhä toimivaa? Sanoisin,  että musiikillisena elämyksinä, nämä jo pop-kulttuurisuomen virsikirjaan kuuluvat biisit ovat sellaisia järkäleitä, että niihin yhtyminen yhteislaulun muodossa on automaattista. Taiteilijaelämää sai näistä eniten nikottelemaan ja sen Ismokin huomasi yleisöstä. Seurasi pieni puhe, tai oikeastaan pyyntö, että takaosakin yleisöstä lähtisi mukaan tähän kesäiltaiseen musiikilliseen ilonpitoon. Siinä kohtaa Taiteilijaelämää-kappaleen hedonistinen ja aikansa elänyt ysäriestetiikka hävisi ja sitä tajusi, että loppujen lopuksi kysehän on vain musiikista ja yhteisestä ilonpidosta. Illan kruunasi vielä vereslihainen versio Siekkareiden hienosta Laulusta. Ehkei täyden kympin keikka, mutta komeasti kiitettävälle meni tämäkin.

The Rolling Stones - Beggars Banquet

Rolling Stones Studioalbumit: 7/25

On vuosi 1968 ja nyt astutaan kirjaimellisesti Stonesien kultakauteen. Tämä ja seuraavat viisi kuusi ehkä seitsemänkin vuotta, niin kaikki oli yhtä nousevaa käyrää, Stones-soundin kukkaan puhkeamista ja sen kaikkia mahdollisia lisäsävyjä. Tästä kymmenen vuotta eteenpäin, niin tuleeko vastaan yhtään Rollarilevyä, jolle annan alle kiitettävän arvosanan? Se jää nähtäväksi.

Joulukuussa ilmestynyttä Beggars Banquetia (68) pidetään syystäkin yhtenä Stonesin parhaimmista albumeista. Edellisen Their Satanic Majesties Requestin (67) psykedeelisten kokeilujen jälkeen Rollarit löysivät rootsimman vaihteen ja tulosta alkoi syntyä. Jo saman vuoden keväällä julkaistiin sinkku Jumpin' Jack Flash joka antoi osviittaa Stonesien suunnanmuutoksesta. Tylystä, rytmikäästä ja ennen kaikkea Keefin riffistään tunnetusta kappaleesta tuli välitön Stones-klassikko. Sen sijaan psykedeelisessä b-poskessa Child of The Moonissa on hyvällä tavalla edellisen levyn vaikutteita.

Beggars Banquetin julkaisun yhteydessä yhtye toteutti Rock and Roll Circus nimisen konsertin, jossa Stonesien lisäksi esiintyivät muun muassa John Lennon. Jethro Tull, The Who, Taj Mahal ja Marianne Faithfull. Rock and Roll Circuksen nauhat pysyivät vuosikymmeniä julkaisematta, Mick Jaggerin toiveesta, koska konsertissa viimeisenä esiintynyt Stones ei ollut parhaimmallaan, lähinnän pitkällisen valvomisen, ehkä myös päihteiden vuoksi, jos katsoo videoklipeistä miltei pystyyn kuollutta Brian Jonesia, jolle tämä oli viimeinen julkinen esiintyminen Stonesien riveissä.

Albumi lähtee yhdellä keskeisellä tulevalla Stones-klassikolla, Sympathy For The Devil, pahaenteinen ralli, joka imee itseensä historiaa, maailman pahuutta ja ajankuvaa, raamatusta Kennedyn murhiin. Tuolla kappaleella vasta 25-vuotias Mick Jagger kunnostautuu ensimmäistä kertaa lyyrisesti. 

Beggars Banquet on kaikkinensa hyvin maanläheinen, jopa kantrihenkinen levy. No Expectations on Jaggeria herkullisimmillaan, unohtamatta Keefin slideviiltoja ja muun bändin luomaa unenomaisen hidasta svengiä. Dear Doctor jatkaa samoilla linjoilla, sukeltaen syvemmälle kantrin syövereihin. Periaatteessa ei ehkä muistettavin Stones-biisi, mutta puolustaan paikkaansa levyllä hyvän meiningin vuoksi.

Vain kaksi minuuttinen Parachute Woman on näitä vahvoja albumiraitoja, jotka harvemmin eksyvät millekään kokoelmalle. Pahaenteisempää kamaa kuin edelliset leppeähköt kantrivedot. Soitannollisesti rikas kappale ja enteilee vähän Exile on Main Streetin kellarisoundia. A-puoli loppuu herkullisen omaperäiseen Jigsaw Puzzle biisiin, jossa Jaggerilla runoilee Allen Ginsbergmäisesti lutkasta porraskäytävässä, ajan tappamisesta, mummojen eläkkeistä ja sateen loppumisesta. Mainio kappale.

Kakkospuolen alkuun on annettu yksi suuri klassikko-biisi, Street Fighting Man. Ikonisimpia Keef-riffejä, taistelukappale rokkenrollin puolesta: Well now what can a poor boy do, except to sing for a rock n' roll band. Näin tuolloin, miten tänään? Rokkenroll on 2000-luvun humppaa, eläkeläiskamaa, joka joiltain osin syntyy vielä uudelleen, mutta suurin ruuti on jo käytetty, suuret nimet ovat viimeisimmällä extra-kierroksellaan ja synnyttävät edelleen uutta musiikkia, mutta eivät enää niin köyhinä poikina.

Prodigal Son on akustishenkinen varsin kivasti rullaava kipale, jonka Jagger laulaa jännällä tavalla. Stray Cat Blues on yksi näistä levyn ilkeistä rock-biiseistä. Nätin Factory Girlin Rollarit nostivat uudelleen settilistaan Steel Wheels - kiertueella 1989-90. Levyn päättää erinomaisesti, gospel-vaikutteinen kantriblues Salt of the Earth, jonka ensi rivit laulaa Keith Richards. Tästä eteenpäin, aina tähän päivään asti, Rollarit tulevat onnistumaan lähestulkoon aina levyn päätöskappaleissaan. Siellä odottaa se iso balladi, ripeä rokki tai jotain aivan muuta, kuten skitso FBI-funk Fingerprint File kuusi vuotta tästä eteenpäin.

Beggars Banquet ei ole äkkiseltään kuunneltuna se värikylläisin Stones-levy, mutta se on levy jolla Stones rakensi vahvan musiikillisen perustan, joka loi pohjaa tulevien vuosien ja vuosikymmenten Stones-albumeille. Beggars Banquet on se aito taikinajuuri, perustila, jonne Stones yrittää aina uudestaan kurkoittaa, mutta edessä saattaa olla liian ajanmukaisia musiikki- ja tuotantoratkaisuja, aina 70-luvun discosta 2000-luvun hengettömiin tuotantojälkiin. Jotenkin Stones on saanut aina kuulumaan sen oman soundinsa, vaikka joskus Jagger on tehnyt kaikkensa saadakseen Stonesin soundaamaan trendikkäältä ja ajanmukaiselta.

Kaikki biisit eivät ehkä olen täyden kympin tekeleitä, mutta kokonaisuus on, siispä Beggars Banquet ansaitsee toisena Stones-albumina täydet pojot.

Arvosana: 10/10.

Deep Purple. Nokia Arena. Tampere. 12.6.2026

Deep Purple on ollut viime vuosina hurjassa luovassa vedossa, pelkästään 2020-luvulla bändi on julkaissut neljä studioalbumia, joista viimeisin Splat! (26) julkaistaan heinäkuun alussa. Kaksi uutta biisiä on jo tullut julki; terhakka Arrogant Boy ja raskaasti kiemurteleva Diablo. Korviini ne kuulostavat kelvollisilta ja elivoimaisilta ralleilta. Steve Morsen korvannut, uusi kitaristi Simon McBride on tuonut bändiin uutta virtaa, myös luomisvoima on lisääntynyt, ensimmäinen Mcbriden kanssa tehty albumi =1 (24) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sitä ennen julkaistiin edellisen kitaristin Steve Morsen kanssa elinvoimaiset albumit: Infinite (17) ja Whoosh! (20) sekä cover-albumi: Turning to Crime (21). 

Purplen nykymuodostelmassa jännitti eniten, että miten laulaja Ian Gillan hoitaa homman. Toimia kasikymppisenä korkeaoktaanisena rock-kukkona on haastava pesti. Edellisellä Suomen keikalla Tampereen Hakametsän parkkipaikalla vuonna 2022 Gillan klaarasi homman vielä kunnialla, vaikka mitään Child in Timen primaalikarjuntaa oli turha odottaa. 

Mietin hetken jos toisenkin, että kannattaako lähteä enää Purplen keikalle koska tämä Hakametsän keikka https://homesickhounds.blogspot.com/2022/07/deep-purple-in-concert-tampere-2872022.html jätti suuhun kuitenkin varsin miellyttävän jälkimaun, Nyt se mukava muisto on vaarassa murentua...koska papat ovat jo niin vanhoja, vaan ovatko sittenkään. 

Tässä kohtaa totean, että oli hyvä, että lähdin keikalle. Tunti ja 40 minuuttia hard rockin helmiä ja tuoreita tsipaleita ajoi asiansa. Keikka potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Highway Starilla. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen kannutus potkaisi junan liikkeelle, kaksi tuoreempaa jäsentä, vuonna 1969 mukaan tulleet Roger Glover bassossa ja Ian Gillan laulussa ottivat lavan haltuun ammattilaisen ottein. Aikoinaan Jon Lordin korvannut, myöskin erittäin kokenut urkuvirtuoosi Don Airey väänsi urkunamikoistaan mitä herkullisinta säveltä ja vonguntaa. Sitten on tämä uusi kitaristitähti Simon McBride, joka ei jäänyt yhtään jälkeen ja pyrki vääjäämättä lavan eteen sooloilemaan, ehkä vähän liiankin kanssa. McBriden ja myös urkuri Aireyn soolojen syynä saattoi olla se, että Gillan sai hetken hengähtää lavan takana. Voi olla, että pitkät soolot ovat kuuluneet bändin repertuaariin kautta vuosikymmenten.

Aloituksen jälkeen soudettiin vähän valjummilla vesillä. Tosin bändi toimi hyvin mutta edellisen levyn A Bit on the Side meni itseltäni ohitse, Deep Purple In Rockin (69) Hard Lovin' Man on varmempaa kamaa, Yhtälailla voi sanoa, että yhtye oli rennoimmillaan veivatessaan klassikko-biisejään. Uudemmista kappaleista parhaiten toimivat edellisen levyn Lazy Sod ja tuore sinkku Diablo, jonka riffi on varsin tarttuva. Toinen uusi kappale Arrogant Boy esitettiin myös, mutta Gillanin laulu suhteessa sointantaan ei löytänyt tasapainoista suhdetta.

Päästääkin aiheeseen, että onko soveliasta 81-vuotiaan miehen laulaa noin korkeaoktaanista hard-rockia lähes joka ilta puolen toista tunnin ajan? Lähestymiskulmani voi olla ikärasistinen, mutta Ian Gillan ei näyttänyt lavalla mitenkään erityisen nuorelta. Ikä todellakin näkyi päältä, mutta unohtui siinä kohtaa kun Gillan avasi sireeninsä. Todellakin, huutolaulu lähti edelleen täysin virheettömänä, jopa paremmin kuin edellisellä Hakametsän parkkipaikan keikalla. Olen vähintäänkin hämmästynyt. Toki lepotaukojakin oli näiden ylipitkien ja usein tarpeettomien kitarasoolojen välissä. Mutta luulen, että Gillanilla 80-vuotiaiden rokkikukkojen kerhossa ehkä äänihuulet parhaimmassa kunnossa. Ainakin tällä keikalla.

Keikka ei kadottanut intensiteettiä loppupuolellakaan. Hitaampi When a Blind Man Cries toimi hyvin, klassikko Space Truckin' jopa erinomaisesti, jossa bändin yhteissoitto oli timanttista. Don Aireyn Suomea flirttailevat sibeliaaniset urkusoolot ajoivat asiansa ja ennen kaikkea oli hieno nähdä millaisella lapsenomaisella innostuksella Aireyn soitti koskettimia. Ian Paicen jaksavuus rummuissa jaksoi myös ihmetyttää. Toki jossain kohtaa komppi oli hetken hukassa, mutta ns.putoaminen korjaantui aika nopeasti.

Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi instrumentaali Guinnesis, joka onneksi oli muutakin kuin tylsää tiluttelua ja tässä kohtaa kitaristi McBride soitti tyylitajuisen varmasti, sortumatta liiallisiin sooloihin. Hush ja Black Night loppuun oli yhtäaikaa hard rockin riemujuhlaa, että pakollisia kuriositeettejä. Loppuun totean, että Deep Purple oli vähintääkin yhtä hyvässä vedossa kuin 4 vuotta sitten, mutta nyt voin 99,99 prosenttisella varmuudella sanoa, että tämän keikan jälkeen bändiä tuskin tulee lähdettyä katsomaan.

The Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request

Rolling Stones Studioalbumit: 6/25

Vuosi 1967 ei ollut paras vuosi Rollareilla, jos mietitään musiikillista suuntaa. Beatles ja monet muut tuon ajan artistit ottivat rakkauden kesän 1967 haltuun erinomaisilla levyillä ja singleillään. Rollaritkin julkaisivat tuona vuonna toki ihan kelvollisia kipaleita, kuten edellisissä kirjoituksissa mainitut Let's Spend The Night Together ja We Love You. Työn alla oli Cosmic Christmas työnimellä kulkeva albumi, joka saatiin enimmäkseen purkkiin loppukesästä 1967, mutta julkaistiin vasta loppuvuodesta. Lopulta levy sai nimekseen Their Satanic Majesties Request (67).

Hipahtava kansi, jossa bändi istuu taikurin hatuissaan ja värikkäissä vaatteissa sai lisämaustetta kolmiuloitteisesta kohokannesta. Levyn alkuperäisen vinyyliversion metsästäminen vei useita vuosia, kunnes sen lopulta tilasin Britteistä sopuhintaan. Selkeästi bändillä on ollut mielessä luoda jotain vastinetta Beatlesin Sgt.Pepperille. Psykedeliaa, värikylläisyyttä ja erikoista kokeilua levyllä riittää, mutta mitenkään ehjä kokonaisuus tämä albumi ei ole.

Levy alkaa häröilevästi, mutta kelvollisesti kappaleella Sing this all together. Kappaleessa on kuultavissa monenmoista eksoottista soitantaa, torven törähtelyä, pianon pimputtelua ym.muita ääniä. Nämä tehosteet kyllä rikastavat biisiä, mutta ehkä pohjimmiltaan kappale ei ole muistettavin. Seuraavaa kappaletta, Citadel, piti Keith Richards yhtenä levyn parhaista. En tiedä miten on, mutta aikamoista haahuilua tuo kappale on korvissani, vaikka sen alkuriffi on aika napakka. Omistamassani vinyylipainoksessa Jaggerin laulu on miksattu lähes kuulumattomiin. Tästä kappaleesta kun riisuisi turhan eksotiikan ja levyttäisi sen uudelleen, rootsimmalla otteella, niin voitas puhua jopa stones-klassikosta.

In Another Land on erikoinen poikkeama Rollarilevyillä. Nimittäin se on kokonaan basisti Bill Wymanin tekemä ja laulama. Tätä ei enää tapahtunut toistamiseen. Tosin Wymanin tekemä Downtown Suzie eksyi myöhemmin Metamorphosis (75) kokoelmalle, tosin Mick Jaggerin laulamana. Wymanilla oli tyrkyllä levylle kaksi muutakin kappaletta, Shades of Orange ja Loving Sacred Loving. Biisit pääsivät demovaiheeseen, mutta Mick ja Keef eivät kelpuuttaneet niitä levylle. Seuraavana vuonna brittiläinen The End levytti nuo kappaleet omalle levylleen. Nyt kuunneltuna kappaleet ovat varsin päteviä ja resonoivat paremmin hippikesän 1967 kanssa. Entä jos Wyman olisi saanut enemmän biisejä läpi Stonesissa, niin millaiseksi Stonesien tulevaisuus olisi muodostunut? 

Seuraava kappale 2000 Man on varsin kelvollinen esitys, selkeästi yksi kadonneista Stones-ralleista. Sen sijaan kakkospuolen päättävä Sing This All Together (See What Happens) on kahdeksan minuutin verran aika päämäärätöntä musiikillista sekoilua.

Kakkospuoli alkaa stones-klassikolla She's A Rainbow, joka olisi voinut olla hyvin osa aiemmin julkaistua Flowers (67) kokoelmaa, sen verran heleän kukkainen on tuo tsipale. Kappaleen hienosta jousitaustasta vastaa tuleva Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka tuolloin työskenteli vielä sessiomuusikkona. The Lantern on hiipivästi kasvava melodisesti ihan mielenkiintoinen kappale, joka pitää sisällään hienoa kitaratyöskentelyä. Gomper on taas Stonesien potentiaalinen LSD-trippi, jonka verrokkina pidetään Beatlesien Within You, Without You kappaletta. Kappale alkaa ihan jäntevästi, mutta jossain kohtaa tribaalirummutus ja huilun töräytykset ottavat ylivallan ja kappale kadottaa fokuksensa.

Levyn loppupuolelta löytyy albumin paras kappale, 2000 Light Years From Home. Biisi joka on löytynyt myöhemminkin Stonesien settilistalta, ainakin vielä 90-luvun alussa. Tässä biisisssä on Stones kotonaan psykedeliassa, kappale on jännittävä ja mieleenpainuva. Periaatteessa Rollarit olisi saanut kasattua vuoden 1967 parhaista kappaleista yhden erinomaisen albumin, yhdistämällä Flowers kokoelman helmet tämän albumin parhaimmiston kanssa. Tällaisenaan Their Satanic Majesties Request ei vakuuta levykokonaisuutena, vaikka yli puolet levyn materiaalista on varsin laadukasta.

Arvosana: 8½/10