Your past and present tangle up in my arms
Our secrets sealed in our scars
Sharing a smoke on the steps of a bar
I need an answer, how long can this last?
Just tell me straight, don't make me wait
Is my future all in the past?
Mielleyhtymiä musiikista jo vuodesta 2007 lähtien.
Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.
Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.
Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:
I've always been afraid to singTweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin.
Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.
Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle.
Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.
Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.
Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:
"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.
Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)
Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/stones-dont-fail-me-now.html
Albumin pilottisinkku Angry julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen Sweet Sounds of Heaven viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:
Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)
Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!
Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten Start Me Up:sta ja Undercover (83) albumin kätketyltä helmeltä: It Must Be Hell-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku Undercover (Of The Night) tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.
Angryn paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa (iorr.org) pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins = Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi Sticky Fingersin (71) päättävä eeppinen Moonlight Mile on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan.
Angryn riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin.
Arvosana: 7+/10
Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)
Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: Sweet Sounds Of Heaven kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie?Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?
Sweet Sounds Of Heaven on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku Angrya. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.
Arvosana: 6/10.
Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin Rolling Stone Blues, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin Every Loser (23) ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt.
Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi Time Waits For No One, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.
Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla...Time waits for no one an dit won't wait for me...
Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon.
Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli.
Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)
Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.
Kuluvan vuoden helmikuussa julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui 1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa punttiin.
Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.
Palataan vielä hetkeksi edelliseen blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja krapulaiselta sukulaiselta.
Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.
Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen debyyttinsä alkuvuodesta.
Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), Nick Rhodesin (kosketinsoittimet, syntikat) ja Roger Taylorin (rummut) projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä hyvin myös täyttä tuubaa.
The Power Stationin levyllä Andy
Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan
tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta
1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo
Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen
taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi
ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää
omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.
Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion
(1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen
yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa
yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia
selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja
testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää
perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta
kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.
Lopputulos, Andy häipyi. Saman
peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi
suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin
kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika
laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä
win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys,
Notorious, siirtyi tuottaja Nile Rodgersin ohjauksessa
funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin
aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.
Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti
Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä Sex Pistols
kitaristi Steve Jonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa
uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa Iggy
Popin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja
tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno
levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam
metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja
valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi
lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin
menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli
mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä.
Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.
2000-luvun alussa tapahtui se, mistä fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut, joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.
Muutenkin, kaikkien näiden vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.
Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi
hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille
moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa
maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta
yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren
(ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa
tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen
nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi
jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.
Pitkän johdannon jälkeen päästään itse
asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla
yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon
herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin
Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat
futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama
yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule
olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.
Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä
on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee
of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock
and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli
tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa
ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään
ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen
sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä
konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.
Simon Le Bon luki tilaisuudessa
kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi
aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli
unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja
tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista
pilvistä auringon puolelle.
Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä 1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä, millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan
1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’ Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.
Jossain tuolla välissä tapahtui myös
kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin
syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset
ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut
päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja
kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun
alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi
mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan
skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.
Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai -83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain noin typerää sen täytyi olla.
Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen
orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi
yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden
risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova
tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black
Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa
on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen
lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta
aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää
mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin
hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa
rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi
dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta.
Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin.
Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.
Duran Duran ei ole kadottanut maagista
taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee
edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole
vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut
edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista
kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.
Jos haluatte lukea koululaisten
levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan
tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin
juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla
ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät
haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.
Toimituksessa soineet
Asia – Asia (1982)
Meat Loaf – Midnight at the Lost and Found (1983)
Heaven 17 – The Luxury Gap (1983)
The Power Station – The Power Station (1985)
Andy Taylor – Thunder (1987)
Duran Duran – Greatest Hits (1998)
Duran Duran – Astronaut (2004)
Andy Taylor – Man’s a Wolf to Man (2023)
Duran Duran – Danse Macabre (YouTube, 2023)
Toimittanut: Miikka The Howling Hound
Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.
Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.
Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.
Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.
Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.
Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin: