Alkuvuoden musiikillisia yllätyksiä ovat U2:sen kaksi ep-levyä Days of Ash (26) ja Easter Lily (26), joista ensimmäinen ilmestyi suoratoistoon helmikuussa ja jälkimmäinen nyt pääsiäisenä. Irlannin megabändin uusi levy on ollut työn alla vuosikausia...tai monikossa: uudet levyt. Noin kaksi vuotta sitten Bono soitti julkaisematonta levyä (Tod.näk: Songs of Ascent) toimittajalle ja kertoi, että levy jää naftaliiniin, koska fokus on jo seuraavassa, vielä paremmassa levyssä. Voidaan melko suurella varmuudella sanoa, että U2:sella on usean levyn verran julkaisematonta materiaalia. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon se meitä kuulijoita kiinnostaa? Kiinnostaako se minua? Entä sinua? Bändin jäsenten laaja lavertelu tulevista julkaisuista saa edelleen paljon palstatilaa. Samaa agendaa on harrastettu vuosikymmenien ajan, aina on tulollaan se seuraava, isoilla kitaroilla tuleva rock-levy.
Näiden kahden ep-levyn biisit ovat ripattu työn alla olevan U2-levyn sessioista, kappaleita jotka eivät sopineet tulevan levyn tunnelmaan. Tuoreessa haastattelussa Bono kuvailee tulevaa levyä muun muassa äänekkääksi, värikkääksi, rohkeaksi ja sotkuiseksi albumiksi. Toiveikkaimmassa skenaariossa tämän levyn julkaisu ajoittuisi loppuvuoteen. Yksi levyn viivästymisen syy on ollut saada Larry Mullen jr. pelikuntoon rumpujen taakse. Mies oli pari vuotta siiten selkäleikkauksessa ja on sen jälkeen hiljaksiin kuntouttanut itseään.
Ensimmäinen ep-levyistä, Days of Ash on poliittisempi ja kuvaa suoremmin epävakaata maailmantilaa. Levy alkaa räväkästi kappaleella American Obituary. Kappaleessa on samantyylistä sähköistä voimaa kuin Songs of Experiencen (17)Blackoutilla. Ehkä ei mitään uutta U2-taivaan alla, mutta biisi kuulostaa toimivalta ja riimipari: i love you more, than hate loves war, on puhutteleva. Ep:n kakkoskappale The Tears Of Things on vahvimpia U2-tekeleitä vuosiin, ehkä vuosikymmeneen. Hidas ja lyyrisesti vahva kappale, jonka nimi tulee latinalaisesta ilmauksesta lacrimae rerum, joka löytyy Vergiliuksen Aeneis-teoksesta, "Asioiden kyyneleet" vihjaa, että fyysisellä maailmalla itsellään on suru, joka koskettaa ihmishenkeä.
Kappaleet Songs of The Future ja ep:n päättävä Ed Sheeranin feattaama One Life At A Time, kuulostivat alkuun kovin kepeiltä ralleilta, joiden en uskonut kestävän aikaa. Mutta kahden kuukauden jälkeenkin. ne kuulostavat varsin terhakoilta kappaleilta. Pakkohan tässä on myöntää, että tämä eka ep ei ole mikään turha julkaisu.
Entäs Easter Lily? Ensimmäinen kappale Song for Hal on yllättäen The Edgen laulama ja tämä ei ole huono juttu. Yllättävän paljon Bonoa muistuttavaa ääntä kuuntelee mielellään ja biisi itsekin kuulostaa korvissani keskimääräistä painokkaammalta U2-kappaleelta. Kovin montaa veisua The Edge ei ole aiemmin laulanut U2:sen levyille, mieleen tulee vain Van Diemen's Land jaNumb. Kaikin puolin kelpo kappale, jopa klassikkopotentiaalia omaava. Kakkosbiisissä In A Life, Bono astuu mikrofonin taakse ja jälki on kovin tutunkuuloista, tosin itsevarmaa ja suvereenia bonoilua. Mutta onko kappale keskivertoa parempi, kannattiko sitä edes julkaista? Vaan voisiko tässä kappaleessa olla kasvuvaraa? Tuotanto toimii ja soittimet kuulostavat oikeilta, ei mitään tekoälytuotantoa. Easter Lilyn yhteydessä julkaistussa digitaalisessa zine-julkaisussa, Bono pitää tietenkin kappaletta yhtenä parhaimmistaan.
Yltääkö muistini vielä Songs of Innocencen (14) aikoihin? Kuka kehukaan Every Breaking Wavea parhaimmaksi U2-biisiksi aikoihin? Mites Iris (Hold Me Close), sitähän pidettiin aivan upeana autobiografisena kappaleena? Ja jälkikäteen tuota levyä pidetään bändin huonoimpana, kiitos iTunes - diilin, jonka vuoksi levy jaettiin kaikkiin applen laitteisiin ja se ärsytti miljoonittain kuulijoita. Toisaalta U2 ei ole koskaan häpeillyt tuotoksiaan, niitä pidetään yksinkertaisesti maailman parhaimpina tekeleinä. Oliko ylituotetun kuuloinen Songs of Innocence loppujen lopuksi huono levy? Jos sekin olisi julkaistu kahtena erillisenä ep:nä ja huomattavasti rouheammalla tuotannolla, niin levy voisi olla arvostetumpi.
Tuoreen Easter Lilyn biisit ovat liki kaikki viisiminuuttisia tai vielä pitempiä. Mutta ei kuulosta siltä, että kappaleita olisi tieten tahtoen venytetty. Keskitempoinen Scars on edellistä toimivampi kappale, jonka uskoisin kasvavan kuuntelussa. Bonon ilmaisukin on jotenkin asettunutta ja rehellistä. Muutaman lähteen mukaan Easter Parade olisi jo noteerattu tämän ep:n parhaaksi biisiksi? Onko näin? Aika näyttää. Sen sijaan ep:n päättävä Brian Enon tuottama COEXIST ( I Will Bless The Lord at All Times) on varsin vangitsevaa kuunneltavaa. Haikuja löytyy aina 30 vuoden takaisesta The Passengers - projektista asti. Yllättäen tämäkin biisi on zinen mukaan yksi Bonon suosikeista...ja voi olla, että siitä tulee myös yksi omista suosikeistani U2:sen myöhäisajan tuotannossa.
Vaikka ep:t ovat ns.sivutuotteita, lahjoja uutta levyä odotteleville faneille, niin tuotanto on huippuluokkaa. Jokaisesta kappaleesta on tehty video, ep.levyjen tematiikkaa on nostettu esille ansiokkaasti. Kaiken kyseenalaisen maineen ja bändin oman megalomaanisen itsekorostuksen jälkeen U2 kuulostaa pitkästä aikaa raikkaalta ja hyvältä. Näitä kappaleita kuuntelisin mielellään myös livenä. Ehkäpä maailmankiertuekin on vielä tulollaan.
Varsin keikkarikkaan pääsiäisen toinen liverupeama tapahtui Tampereen tutussa ja tunnelmallisessa Telakka-ravintolassa. Porin seudulta oli paikalle saatu kaksi vahvaa bändiä, tunnelmallisen indie-rockin yhden kärkinimistä, eli Salaliitto. Ja lämppäriksi Saijaa Saijaa - bändistä tutun Pasi Salmen uudehkon Kumppanit kokoonpanon.
Pasi Salmen seitsenhenkinen bändi piti sisällään kaksi kitaristia, urkuri-laulajan, rumpalin, basistin, torvensoittajan ja Salmen mikrofonin ääressä. Telakan sivusto määrittelin bändiä aika osuvasti: "Pasi Salmen laulut liikkuvat rakkauden, luokka-aseman ja olemassaolon ristipaineissa. Kumppanit-yhtyettä on verrattu ison soundinsa puolesta Bruce Springsteenin E Street Bandiin — kenties kyseessä onkin aiheen suomalais-ugrilainen versio. Kumppaneissa soittaa tekijöitä, joita on nähty mm. Eleanoora Rosenholm, Saijaa Saijaa ja Mama Longhorn yhtyeiden riveissä. Musahan on tietysti timangia."
Tosiaan, musiikki oli aika timanttista. Salmen osin puhelaulumainen ilmaisu oli vahvaa ja lyriikat kuulostivat huomattavasti keskimääräistä kiinnostavammilta. Seitsenhenkisen orkesterin muut instrumentit meinasivat ajaa Salmen laulun päälle ja sanojen kuuleminen jäi välillä arvailun asteella. Mutta Salmen intohimoinen heittäytyminen nosti keikan arvoa. Salmen patemustajärvimäinen voima ja lavapreesens oli vangitsevaa seurattavaa. Itse kappaleet olivat kiehtovan omaperäisiä, välillä tutunkuuloisia sointukuvioita tarjoillen, kuten keikan aloituskappale joka kuulosti erehdyttävästi joltain Television - bändin biisiltä, mutta en saanut päähäni miltä?
Yhtyeen varttuneemman soolokitarasti sylki pihalle herkullisia sooloja. Urkuri- taustalaulaja sai juonen päästä kiinni etenkin keikan loppupuolella, kuten keikan päättävän ABC Tikkulan syntsakuviossa. Vähän Hill Street Bluesmainen kosketinkuljettelu, sai seurakseen Salmen vokaalia ja em. vanhemman valtiomiehen tulta syöksevää kitarismia. Todella hieno kappale ja keikan lopetus. Keikan jälkeen sainkin hommattua Salmen soolotyön: Suistossa (21), jolta löytyy kyseinen kappale. Muita keikan huippukohtia olivat maaliskuussa julkaistu Katumukset ikkunat - sinkku ja Kuusi luotia kalloon (24) ep:ltä löytyvä Rakkaus ja luokka-asema.
Illan pääesiintyjä Salaliitto oli esittelemässä tuoretta Tähtienvälinen (26) albumiaan. Olin ostanut levyn pari päivää aiemmin ja saanut siihen vähän tuntumaa. Kahdeksan biisin mittainen levy ei ollut auennut ainakaan parin kuuntelun perusteella. Keikka alkoi uuden levyn hitaalla nimibiisillä. Tähtiä kurkoitteleva lyriikka kuulosti vähän ponnettomalta ja biisi muutenkin jätti aika vähän muistijälkiä. Ehkä ajan myötä kappale aukeaa. Seuraavalla biisillä Asteriski onnistuttiin paremmin. Laulaja Ossi Alisaaren isän kuolemaan viittaava kappale täytti kaikki Salaliitto-biisin laatukriteerit, ovela melodia ja herkkään kohtaan osuva sanoitus.
Telakalle oli kerääntynyt paljon bändin faneja, ainakin lämpimän vastaanoton perusteella näin pystyi tulkitsemaan. Uusien biisien lomaan pudoteltiin vanhempia biisejä. Ilahduttavan monta biisiä kuultiin edelliseltä Portaat (23) tupla-albumilta, jota pidän bändin parhaana. Tärkeä ihminen osoitettiin suoraan sitä toivoneelle fanille, Huminaa kappaleen aikana nähtiin Alisaaren ja toisen kitaristin Timo Kuismasen herkullista kitarakudelmaa, ellei jopa kitara-battlea.
Uuden levyn kappaleista etenkin Pähkinä ja Hiljaisuus osuivat ja upposivat jo tässä levyn tutustumisvaiheessa. Sen sijaan eeppinen ja vähän raskassoutuinen Valehtelijat & Varkaat vaatii vielä lisäkuuntelua, kuten koko levykin. Encorena kuultiin bändin yksi parhaista kappaleita: Korpit. Ihan viimeiseksi kuultiin vielä nuoruusmuistelo ja Nakkilan postinumero-biisin 29250. Iso osa yleisöstä oli tässä vaiheessa noussut jo käytäville tanssimaan.
Salaliitto tarjosi kollektiivisen rock-messun, josta ei puuttunut osaamista. Alisaaren ja Kuismasen herkän ja moniuloitteisen kitaratyöskentelyn lisäksi basisti Raine Hynninen piti kappaleet tanakasti kuosissaan ja rumpali Tommi Rantamäki nakutteli varmalla otteella läpi koko keikan. Salaliiton musiikillinen osaaminen on huikeaa, jostain syystä mieleen hiipi useaan otteeseen legendaarinen kanadalainen Rush. Eikä ihme, sillä uusimman Soundin haastattelussa bändi paljasti Rush-vaiheen olleen päällä levynteon aikana.
Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.
G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta. Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.
Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.
Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten.
Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.
Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.
"Liitytään kaikki Keskustapuolueeseen", oli artistin ensirepliikki, kun olin todistamassa Matti Johannes Koivun uuden albumin: Pojanpoika (26) levynjulkaisukeikkaa Tampereen G Livelabissa tammikuun puolivälissä. Tuo oli ehkä hervottomin keikanaloitus miesmuistiin tai ikinä. Keikan alkupuolella tuli selväksi, että Koivu on armoitettu tarinankertoja ja humoristi. Näin myös biisien ulkopuolella, kuin paras stand up - koomikko kädestä syövän yleisön edessä. Keikka alkoi mainiosti, kaikki oli just oikein ja napakat kappaleet seurasivat varmasti toisiaan, kunnes G Livelabin äänentoisto alkoi rutisemaan. Allekirjoittaneen, entisen sähköasentajan korvissa, kuulosti siltä, että jokin johtoliitos ei ollut kunnolla kiinni.
Koivu sai tästä ongelmasta ruokaa mitä herkullisimpiin välispiikkeihin. Mutta huumorikaan ei auttanut, kun ongelma oli läsnä vielä viidennenkin biisin kohdalla. Näin ollen artistin oli pakko lyödä hanskat tiskiin ja mennä etuajassa väliajalle, jotta tekniikka saisi korjattua ongelman. Näin ei koskaan tapahtunut, järjestelmään boottaus ja muut tietotekniset näppäilyt eivät korjanneet ongelmaa. Uusi keikka luvattiin ilmoittaa alkuviikosta ja vanhat liput kelpaa. Kaikki hyvin siis, etenkin kun kerkesin ostaa keikalta artistin uunituoreen vinyylin Pojanpoika (26) kera signeerauksen. Nyt onkin aikaa tutustua levyyn ennen seuraavaa keikkaa.
Pojanpoika
Olen viimeaikoina törmännyt sellaiseen ongelmaan, että tiedän, että joku artisti on julkaissut hyvän levyt, mutta levyyn tarttuminen on tuntunut vaivalloiselta. Esimerkiksi Samuli Putron uusin on jäänyt tästä omituisesta syystä kuulematta. Kaikkialla on tätä hyvyysähkyä, se, tuo ja tämä on tehnyt hyvän levyn, olethan sen kuullut? No en oo, enkä ihan kiusallakaan kuuntele. On tässä muutakin tekemistä. Valitettavasti.
Sama kynnys meinasi tulla Matti Johannes Koivunkin eteen, että pitääkö tämä nyt jo monessa mediassa hyväksi todettu levy vielä kuunnellakin. No mutta, levyhän julkaistiin vasta päivää ennen tätä kovan onnen keikkaa ja nyt se on kädessäni. Siispä päätinkin tarttua herkkua sarvista ja pudottaa neulan vinyylin pinnalle. Ei se voi olla niin vaikeaa tai vastentahtoista, kun korvaava keikkapäiväkin oli löytynyt helmikuun lopulle.
Pojanpoika, Isänmaa, Supermies...Koivun tuoreista kappaleista löytyy mieskuvastoa, aina päiväkodin porteilta keski-ikäisyyden kipukohtiin. Varsin verkkainen levy pitää sisällään punnittuja tarinoita kera tiiviin lyriikan. Ajoittain mietin, että onko Koivun lyriikka liiankin paperinmakuisia ja kuin matemaattisesti paikalleen sommiteltua, mutta soljuva musiikki ja Koivun painokas lauluilmaisu häivyttää nopeasti tällaiset epäilykset. Ihan ensimmäisillä soololevyillä Koivun hengästyttävä lauluilmaisu oli jotenkin enemmän kuin lyriikat, kuulosti, että laulettiin jostain merkittävästä, mutta punaisesta langasta en saanut kunnolla kiinni.
Isänmaa. Se suuri pilottisinkku. Sitä se on. Alkuräjähdys. Vähän kryptisempi lyriikka, mutta ei millään muotoa huono kappale. Miljoonan euron juttu. Verkkailee kevyemmällä tatsilla. Biisissä on erittäin maukas vähän muriseva bassolinja tai syntsakuvio, ehkä moogilla tehty. Kappale kumartaa ymmärtävästi nuorison ja etenkin teinityttöjen suuntaan. Kyyhkyt. Nappaa kiinni rintalastasta. Hienovarainen kuvaelma perheestä ja rakkaista, sekä menetyksen pelosta. Samaistuttavaa ja koskettavaa. Karhunkaatajat on yksi levyn isoista miestutkielmista: "niin elossa etten nuku, pitää täyttää miehen puku". Voiko tuota komeammin sanoa.
Pojanpojan vahvat laulelmat vaativat pysähtymistä, tilan antamista. Huolellisesti hierottu kokonaisuus nousee helposti kiitettävälle tasolle. Matti Johannes Koivua pidän yhtenä tämän ajan vahvimmista lauluntekijöistä. Ja pitkästä aikaa olen suuren liikuttumisen äärellä. Levy on yksinkertaisesti niin hyvä ja sydämellinen, että se ajaa minut melkein pekkalainemaisiin kehuihin ja sanavalintoihin.
28.2.2026
Vihdoin koitti se hetki, kun Matti Johannes pääsi uudestaan G Livelabin lauteille. Ennen keikkaa kuuntelin levyn vielä kerran autostereoissani. Jotenkin tuntui, että kappaleet olivat avautuneet vielä pykälän lisää. Sen verran emotionaalinen oli kuunteluhetkeni, että tuskin keikkakokemus voisi millään yltää samaan. Ja tavallaan olinkin oikeassa, sillä keikka ei ollut ihan täydellinen alusta loppuun. Huono se ei ollut, mutta alkupuoleltaan ehkä vähän turhan yritteliäs ja ei niin syvälle menevä. Voi sanoa, että Koivun ilmaisu otti aikaa lämmitäkseen, vaikka aika varmaotteista se oli koko ajan.
Itselleni ovat haasteellisia jotkut Koivun alkupään kappaleet, esimerkkinä vaikka kappale Kalatehdas. Joo, hyvä ralli, mutta jotenkin kuulijana en saa siihen otetta. Sen sijaan biisiä Kovat piipussa Koivu itse humoristisesti väitti taiteellisesti sen verran heikoksi, että sen aikana kannattaa mennä tilaan olutta. Kappalehan toimi varsin erinomaisesti tällä keikalla...ja sen levyversiostakin olen aina tykännyt. Huomionarvioista oli Koivun jalkojen kiivas rytmiikka biisien aikana. Tämä tömistely ja steppailu korvasi rummut ja toi kappaleisiin lisää intensiteettiä.
Lavalla oli koivun lisäksi kaksi muusikkoa, toinen kontrabasson varressa ja toinen kitaran. Molemmat instrumentit tukivat hienosti ja riittävästi Koivun kitaraa ja laulua. Välillä Koivu meni flyygelin taakse soittamaan. Tämän hitaasti lämmenneen keikan ensimmäinen täysosuma tuli uuden levyn Isänmaan biisin muodossa. Kaiken kaikkiaan uuden levyn kappaleet toimivat erinomaisesti keikalla ja resonoivat minussa painokkaammin kuin vanhat kappaleet.
Toki vanhemmistakin biiseistä kuultiin useita upeita versioita. Lähtölauluja (17) albumin Toisesta ajasta kulki hienosti eteenpäin. Yksi kokokohdista oli Luonnos (19) albumin tarinallinen Satuin rantaan ja näin sun lapset uimassa. Biisissä on vahva ja samaistuttava tarina, ehkä haikailu tai hyväksyntä, menneen rakkauden perään. Mietin, että mitä jos ei ole koskaan elämänsä aikana kokenut isoa saavuttamatonta rakkautta, niin voiko silloin täysin ymmärtää tätä kappaletta. Ja jos on kokenut, niin ne isotkin tunteet joskut raukeavat, kadottavat tunneyhteyden, niin mitä sitten jää? Tyhjyys, surumielinen luopuminen jostain katkeransuloisesta asiasta.
Helmiä ja hekumaa riitti mitä pidemmälle keikka ehti. Mietin, että olenko koskaan kuullut näin hienoja versioita kappaleista 80-luvun lapset ja Tyhjäksi jätetty? Tuskin olen kuullut. 80-luvun lapsien sukupolvien välinen syväluotaavuus iskee yhä tehokkaasti. Kestävä klassikkokappale.
Jos edellinen kesken jäänyt keikka kesti sen 20 minuuttia, niin nyt kellotettiin komeat kaksi tuntia. Uudelta levyltä Koivu soitti viisi kappaletta, joista toka vikana encorena kuultiin vahva Alkuräjähdys, joka on kasvanut kuuntelujen myötä. Keikan päätti ensimmäisen Puuhastellen (06) levyn helmi Se oli eilen. Kaikki oli sanottu, keikan tarinallinen kaari laulettu ja tuo kappale oli kuin paluu alkuun. Täydellinen lopetus keikalle.
Keikasta pitää mainita vielä hienosti taustalle tehty kuvakollaasi, joka tavoitti hyvin kappaleiden tunnelman. Keikan aikana tapahtuneet biisisiirtymät vaikuttivat etukäteen mietityiltä ja niitä ryydittivät Matti Johannes Koivun napakat ja humoristiset spiikit. Kuusi vuotta sitten olin todistamassa Matti Johanneksen keikkaa samaisessa paikassa. Se saattoi olla jopa parempi live-esitys, mutta paljoa ei jäänyt tämäkään jälkeen. Kiitettävää toimintaa.
Aika niukasti on tullut etsittyä ja sitä kautta löydettyä uusia artisteja. Aina sitä palaa omien ikisuosikkien ja reliikkien ääreen, Brucet, Rollarit ja molemmat Niilot. Alkaneen vuoden 2026 missiona voisi olla korvien avaaminen jollekin uudelle musiikille. Vuodenvaihteessa on tullut instagramissa vastaan lukuisia vuoden parhaiden levyjen Top 10 päivityksiä. Nopeasti ne videot hukkuvatkin julkaisuvirtaan.
Yksi tärppi oli Foxwarren nimisen yhtyeen toinen albumi: 2. (25) Jokin vaivattomuuden, kotikutoisen ja aitouden yhdistelmä teki välittömästi vaikutuksen. Dance melodisoi levyn jopa vähän suruisella moodilla käyntiin. Mukavat biisit seuraavat toisiaan. Levyssä on ilmaa, mutta paljon osuvia yksityiskohtia.
Musiikki kulkee kevyen helmeilevästi eteenpäin. Kappaleissa on jännää koukkua, ei mitään normipoprockia, vaan jotain omaperäisempää, mihin ei heti löydä vertailukohtia. Hiukan tulee mieleen norjalainen dream pop artisti Sondre Lerche, mutta paljon monipuolisemmalla otteella. Melodioissa on välillä jopa beatleaanista helppoutta ja yllättäviä sointukäänteitä, kuten loppupuoliskolta löytyvä Round & Round, joka näppärät sointuvaihdokset eivät välttämättä noudata mitään yleispätevää musiikillista kaavaa.
Vaikka tuossa mainitsin nimen The Beatles, niin pohjimmiltaan Foxwarren kulkee varsin folkilla otteella, kuin kevyempi ja pidätellympi versio Fleet Foxesita. Bändin ensimmäinen albumi oli äänitetty liveotteella, kaikki soittajat samassa tilassa, kun taas tämä uusi levy on rakennettu palasista, aihioista, erilaisista loopeista, joita muut bändin jäsenet ovat lähettäneet pääarkkitehti Andy Shaufille.
Where the joy of the previous Foxwarren album lay in the sound of a band playing in a room – organic and seemingly carefree, the joy of 2 is almost the exact opposite: it’s an album built from snippets, fragments and loops, recorded separately in each of the five musicians’ home-studios and then uploaded to a shared folder. Weekly virtual meetings then shaped the directions of different pieces, and the assembled chaos was fed through Shauf’s looping software to produce some of the most interesting and diverse song-structures of his career. Foxwarren: 2 - Album Review
Mainitsemani kanadalainen laulaja/lauluntekijä Andy Shauf on julkaissut vuosien varrella useita arvostettuja sooloalbumeja. Näillä omilla albumeilla Andy on soittanut kaikki soittimet itse.
Levyllä on mittaa vain rapiat 36 minuuttia, vaikka biisejä on 15 kpl. Kappaleita ei turhaan pitkitetä, vaan olennainen luikaitetaan eetteriin kaikkine mausteineen ja ennen kaikkea koukkuineen. Kappaleissa tapahtuu koko ajan paljon. Esimerkkinä jännästi kiemurtelava poppis Wings, joka mittauttaa ennätykselliset neljä minuuttia.
Vaikka levy onkin jo puoli vuotta vanha, niin minulle se esiintyy houkuttelevana uutuutena ja saa harkitsemaan fyysisen albumin ostoa. Rapiat kolmekymppiä maksava vinyyli on aina iso sijoitus, mutta tällaisten ei niin suurten artistien tukemisen kannalta tärkeä juttu. Päädyn kompromissiin ja tilaan reilulla kympillä Andy Shaufin kehutun The Bearer of Bad News (15) vinyylin. Foxwarrenin kakkonen saa vielä odottaa, ainakin hetken.
Viime vuonna lähti monta lapsuuden sankaria toiseen ulottuvuuteen. Niistä selvittiin pääsääntöisesti muutamilla liikutuksen hetkillä ja surullisilla yskäisyillä. Viimeisintä jouduin sitten sulattelemaan rankemman kautta ja kokoamaan ajatuksiani urakalla. Muun muassa sen takia, että haluan tällä kertaa sanoa aiheesta jotain. Helppoa se ei ole, mutta katsotaan, minne tie vie.
Olen tutkinut tapahtumiin ja aiheeseen alla olevaa tietoa viime päivinä hartaasti;
Popeda : Ratinasta Poikki – Pate Mustajärven viimeisen Popeda keikan TV – taltiointi (Yle) Toiseen Elämään - Pate Mustajärvi, Costello Hautamäki ja Alex Hautamäki käyvät läpi Popedan historiaa, miehistövaihdiksia, uran kipukohtia ja tunnelmia ennen kesää 2023 ennen yhtä merkittävää aikakauden päättymistä (Nähtävissä tällä hetkellä YouTubessa)
Ratinasta Poikki – 46 Vuotta Popedaa (Tiina Finn, Pauli Mustajärvi) - Pauli “Pate” Mustajärvi käy läpi viimeisen Popeda keikkakesänsä tunnelmia, säännöllisesti aikamatkoilla poiketen, aina Ratinan keikkaan asti, ja valottaa uransa sekä elämänsä tapahtumia Popedasta lähtemisen jälkeen.
Popeda – Saapasjalkarock 1987 (Yle ja YouTube) – keikkatallenteiden parhaimmistoa bändistä, jonka iskukyky oli tuolloin omaa luokkaansa . Sekä lukuisat muut keikkatallenteet ja haastattelut
Uutisvyöryn, radio-ohjelmien, tallenteiden, dokumenttien ja kirjan jälkeen tunnelma mielen sopukoissa on edelleen epätodellinen. Aivan kuin kaikki uutisissa kerrottu ja nopealla reagoinnilla toimitetut muisto-ohjelmat sekä -kirjoitukset tapahtuisivat joissain toisessa maailmassa, minne on avautunut näkymä kosmisessa universumissa tapahtuneen virheen takia. Tai sitten minä olen joutunut sinne. Rinnakkaistodellisuuteen, jossa tapahtuu kaikkea muuta kuin hyviä asioita.
Yle Areenan tuoreemmassa tarjonnassa ja kirjassa konkarin olemuksesta ja sanoista välittyy soolouraan keskittymisen ja uran uuden vaiheen myötä tervettä jännitystä, intoa, inspiraatiota ja voimaa. Jotain sellaista, mitä en löytänyt enää keikoilta, kuin myöskään levyiltä vuosina 2013- 23.
Vuosi 0
Tahti hidastui Ratinasta poikki stadionkonsertin jälkeen hetkeksi. Vedettiin henkeä ja tulevan soololevyn materiaalia julkaistiin vähitellen ennen h-hetkeä 15.8.2024.
Uuden aikakauden ensimmäinen levy “Pelkkää Patee” sai monipuolisen vastaanoton yleisön, kuin myös musiikkitoimittajien keskuudessa. Meni niin, meni näin, julkaisun momentti noteerattiin mediassa laajasti ja levy nousi kertalaakista Suomen Virallisen Listan ykkössijalle sekä kaikki formaatit käsittävällä että fyysisten äänilevyjen listalla. Ensimmäinen soolokiertue ja hiljalleen kuultavaksi tiputeltu uusi materiaali (mm. Häjyt 2 elokuvan tunnari Pahaa Verta) antoivat ymmärtää, että virtaa piisasi koneessa.
2025 Pate esiintyi usean eri kokoonpanon kanssa. Paten soolomateriaaliin keskittynyt jatkoi siitä, mihin 13. soololevyn jälkeinen kiertue oli päättynyt . Vanhan liiton faneja hemmoteltiin 45 vuotta julkaisunsa jälkeen kultalevy lukemat myyneen Raswaa Koneeseen kokopitkän kunniaksi järjestetyillä keikoilla. Aikamatkailua parhaimmillaan. Raswaa Koneeseen Vol. 2 keikat, joita piti alunperin olla vain yksi, toimitettiin juhlalevyllä soittaneella kokoonpanolla siinä määrin kuin se oli mahdollista. Lisäksi Raswaa Koneeseen minikiertueella (jonka loput keikat jouduttiin perumaan) isänsä Tapani “Arwo” Mikkosen saappaisiin astuneen Matti Mikkosen kanssa tehtiin akustisella otteella duokeikkoja. Ja oli siellä joukossa lisäksi joku spesiaali yhtä keikkaa varten koottu joukkue.
Kuinka kukaan voi olla niin Rock?
Konkarin aseman saavuttanut kone kiihdytti vauhtiaan. Soolouran konseptilla toteutetut keikat toivat esille seesteisempää, rauhallisempaa, monipuolisemmin soivaa puolta Patesta. Raswaa Koneeseen keikoilla lavalle asteli voimakkaan, täysin omanlaisensa auktoriteetin karheassa lauluäänessä ja olemuksessa omannut rokkipäällikkö, jonka komentoa ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa. Asenne ja karisma olivat omassa liigassaan, jossa ei ollut muille tilaa. Paulin ja Matti Mikkosen yhteiskuvia katsoessa tunnelma oli lähes aavemainen. Kaikki näytti enemmän kuin hyvältä. Nykyhetki ja historia kättelivät toisiaan pelkästään positiivisella tavalla. Jonne Aaron (Negative) kommentoi joskus vuoden 2003 tienoilla jotain Pate Mustajärveen liittyvää kysymällä, kuinka joku voikin olla niin Rock? Saman kysymyksen olisi voinut esittää viime kesänä.
1980- luku ja let’s go like no tomorrow äkkipysähdyksistä huolimatta
Teen tässä kohtaa itsekin aikamatkan vajaan 40 vuotta taaksepäin. Here we go. 10.7.1986 HUPA ROCK Turtiala * Popeda * Lapinlahden Linnut * Jussi Kettu * Alex * Grand Merlin * Zepalus * Siivu Yms! I Love Music! Keep On Rock N’ Roll!
Yllä oleva tapahtuman julisteen sisältö (originaali juliste löytyy netin kätköistä) antaa viitteet sille, mitä tapahtui luonnon helmassa erään kesäisen illan aikana. Se meni jotenkin näin:
“Ensimmäistä Popeda - keikkaani pääsin todistamaan kesällä 1986. Kitaristi Arwo Mikkosen menehtymisen ja kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkosen eroamisen myötä kokoonpano oli kokenut muutoksia. Tuona iltana paikallisella heinäpellolla muita yhtyeitä olivat Lapinlahden Linnut, sekä joitakin paikallisia bändejä illan avaajina. Lähtemättömästi mieleen on jäänyt Popedan takahuoneen löytäminen pellon laidalta. Me, neljä pientä jannua hiivimme vaivihkaa vanhan puutalon ovesta sisään ja törmäsimme saman tien Pate Mustajärveen, joka yritti karhein sanakääntein hätistellä meidät takaisin ulos. Paikka ei kuulemma ollut mikään lastentarha. Jostain syystä saimme kuitenkin jäädä. Joku toimittaja kyseli ihmeissään, että ovatko Popedan fanit nykyään näin nuoria. Pate levitteli käsiään, otti huikan oluestaan ja keskittyi silloisen kosketinsoittaja Jukkis Järvisen ja basisti Jyrki Melartinin näkemykseen Joutsenlampi baletista. Seurasimme esitystä ihmeissämme. Seuraavaksi saimme nähdä, kuinka kaikki paikalla olleet muusikot valmistivat apuvälineitä Lapinlahden Lintujen keikkaa varten. Lintujen keikoilla lyömäsoittimina toimivat tuohon aikaan tyhjät matkalaukut, joita hakattiin milloin milläkin. Tuona iltana käytettiin tyhjennettyjä lonkeropulloja, joita tehtailtiin lavan takana talkoilla ennen keikkaa. Tällaistäkö se on, rockmuusikon elämä? Outoa ja hemmetin kiehtovaa. Lapinlahden Linnut muistan mainioksi kokemukseksi, mutta kyllä Popedan keikan ensipuraisu oli jotain muuta. Bändin rock n' roll oli tuohon maailman aikaan hurjaa kamaa, ja yleisön puolella ensimmäisissä riveissä saattoi keikan alkupuolella jopa pelottaa, ennen kuin tajusi pelin hengen ja pääsi virran mukaan.”
Näin kirjoitin Popedasta ja konkreettisesta ensikohtaamisesta eräässä toisessa aihetta käsittelevässä tekstissä. Oman tekstin siteeraaminen saattaa olla yksi egoismin huipentumisen ilmentymä, mutta tuo ilta Pohjois-Karjalan ytimessä on jättänyt muistijäljen, jonka vaikutusta omaan elämään ei sovi vähätellä. Ikuinen vamma sieluuni jäi, enimmäkseen positiivisella tavalla. Bändillä oli takanaan samana vuonna tehty perusteellinen remontti. Uudet pelaajat jengissä. Siitä huolimatta, tai sen ansiosta Popeda oli tuona kesäisenä hetkenä täysin pitelemätön rokkikone. Pellolla perkele tavoittamaton, todellakin. Vuodet 1986-87 taisivat olla tämän kokoonpanon huippuhetkiä. “Ei Oo Valoo” albumi, joka on yksi Popedan rouheimmista rokkipläyksistä, ja vahva ehdokas omaksi suosikiksi bändin tuotannossa. Hienoja singlebiisejä ja järjettömän kovia keikkoja, jotka saivat aikaan rajua jytinää / pölähtelyä pöntössä.
Käärimme isän kanssa kertauskutsusta valtavan jointin, jonka sitten polttelimme kimpassa
Joku saattaa ajatella tällaiset muistelot osuvaksi esimerkiksi siitä, kuinka aika kultaa muistot vanhan ukon nupissa. Näin ajattelin itsekin ennenkuin sain käsiini Kuulat Sekaisin Live DVD:n Husulan Casinolta vuodelta 1986. Toinen esimerkki on alussa mainittu keikka Saapasjalkarockissa 1987, jonka voi löytää digitaalisena kahdesta eri osoitteesta. Kumpikin tallenne osoittaa kelan vääräksi ja auttaa muistamaan, mitä tapahtui lavoilla ja mitä pääsin näkemään eturivissä noina vuosina. Popeda oli tiukka yhteen hiileen puhaltanut jengi, jonka liekki roihusi korkealla. Bändi iski nousuhumalaista boogieta tiskiin mitään kyselemättä. Nauttikaa tai kärsikää.
Bändi soi komeasti ja Patea ei pidätellyt mikään. Esim Saapasjalkarock 1987. Mies juoksee keikan alkuun lavan päästä päähän muutaman kerran ja aloittaa sen jälkeen hommansa. Tykki sylkee raakaa voimaa ja vauhti vain kiihtyy, mitä pidemmälle keikka etenee. 1980-luvulla sai eturivissä kokea pelkoa ja kunnioitusta, valinnaisessa järjestyksessä. Meno oli oikeasti hurjaa ja vaaran momentti leijui koko ajan ilmassa. Tämän enempää näistä on turhaa saarnata seurakunnalle. Etsikää ja katsokaa. Todetkaa, että Popeda oli tuolloin rykmenttinä huippuvireessä. Ja Pate oli rokkikukkona lyömätön.
Arwo Mikkosen aikaista Popedaa en päässyt koskaan näkemään keikalla. Samoin nykyinen, Olli Herman laulajana, on kokematta. Kaikki muut kokoonpanot olen onnistunut todistamaan levyjen lisäksi myös livenä. Edellä mainittujen lisäksi mieleen on jäänyt (tai no...) Punkaharjun veto juhannuksena 1992. Oma vauhti äityi sen verran kovaksi, että järjestysmiehetkin joutuivat pitelemään lavalle kiipeilevää karvatonta apinaa. Lauteilla oli käynnissä tomitus, jota ohjasivat korkeammat voimat ja temppuliemien virkistämä vaisto tarttui hetkeen tiukasti kiinni, vaati toimimaan.
2003 Raumanmeri. Paten saapuminen lavalle ja tannerta tärisyttävä HYVÄÄ VITUN JUHANNUSTA! karjaisu on jotain mihin kukaan muu ei vaan pysty. 2008 Pakkahuone pääsee myös unohtumattomien kokemuksien kaanoniin. Olisiko ollut jopa vuosina 2008 –23 toimineen kokoonpanon ensimmäisen kiertueen ensimmäinen keikka. Tuon vuoden otteita voi tutkia Ratina 2008 DVD tallenteelta. Nämä kaikki luetellut esimerkit alleviivaavat jo aiemmin 26.12. jälkeen kirjoitettuja analyysejä tai muita aiheeseen liittyviä kertomuksia. Muistot yleisön kuin myös alan ammattilaisten joukossa ovat ainutlaatuisia. Paten persoona, arvostus, sekä meille jäävä perintö laulajana ja esiintyjänä. Samalle tasolle niissä musiikkiin lajeissa , mitä Mustajärvi edusti, ei taida päästä kukaan. Ei nyt eikä myöhemmin.
Paluu muistoista pariin viime kuukauteen ja Tapaninpäivään. Puhuin puhelimessa hyvän ystäväni, rokkidiggari kollegan Nikki Jääsälmen kanssa viikkoa ennen kuolemaa. Sanoin Nikkille, että tiedätkö, nyt asiat eivät taida olla hyvin. Hän sanoi miettineensä samaa asiaa. Olo oli jo valmiiksi haikea, ja puhelun aikana vielä haikeampi. Kumpikin valmistautui alitajuisesti huonoihin uutisiin, ilman konkreettista faktaa tai syytä. Ja sitten viikkoa myöhemmin, vielä syksyllä rasvattuna toiminut kone sammui kuin napista painamalla tai avainta virtalukossa kääntämällä. Olin matkalla Pohjois-Karjalaan eikä uutista, joka ilmestyi älypuhelimen näytölle, pystynyt sisäistämään. Järkytys, asian todellisen laidan kieltäminen. Illalla kuuntelin muistolahetystä Radio Suomesta. Jossain Tuhkaa biisin kohdalla jouduin poistumaan. Totesin, etten pysty tähän.
Tunnelmaa ei pysty edelleenkään purkamaan sanoiksi, niin saisi sanottua kaiken tyhjentävästi. Tilanteessa on jotain samaa kuin Lemmy Kilmisterin kohdalla melkein tarkalleen 10 vuotta sitten. Kumpikin oli loppuunsa asti ollut julkisuuden kautta läsnä aina. Tai niin pitkältä ajalta kuin pystyy muistamaan. Ensimmäiset ala-asteen discot jne. Ensimmäiset keikat, Ensimmäiset levyt omassa hyllyssä. Ensimmäiset kännit. Ensipuraisu monella tasolla.
Katson lähes kaikkia edellä mainittuja dokumentteja sekä keikkataltiointeja ja mietin, että eihän tuollainen ikiliikkuja, peruutuspeiliin satunnaisesti vilkaiseva alkuvoima voi hiipua ja kuolla pois. Mutta kyllä se on vaan uskottava. Paljon jäi toteutumatta. Esimerkkinä, Tamperen Raswaa Koneeseen keikkojen jälkeen puhuttiin mahdollisuuksista nähdä seuraavaksi Hullut Koirat Vol. 3 ja Raakaa Voimaa Vol 4. happeningit.
Uutisen kuultuamme emme pystyneet sanomaan Nikkin kanssa asiasta mitään järkevää. Oli vain järkytys. Nyt pystymme jo keskustelemaan asiasta asiasta ilman lamaannuttavia tunnekuohuja. Tapahtumien kulkua pohtien. Kommenttien aiheena muun muassa todennäköisesti valmistumatta jäänyt seuraava levy, jonka taiteilija oli luvannut sisältävän country rockia. Siinä olisi ollut varmaan läsnä Lynyrd Skynyrd viboja. Voisiko tuo vielä toteutua, postuumisti? Kaiken tällä viikolla koetun ja nähdyn perusteella väitän, että uusia julkaisuja tai ei, taiteilija Mustajärvi ei tule joka tapauksessa olemaan työtön kummitus. Hän luultavasti aloittaa siitä, että tulee kohtaamaan kollegansa jukeboksin luona.
Ei liikutus ole kuitenkaan hävinnyt. Se vain siirtyy hetkeksi taka-alalle. Ja pomppaa uudestaan esiin, kun YouTubessa tulee vastaan keikkatallenne vuodelta 1984, jossa Popeda ja David Johansen esittävät yhdessä New York Dollsin Pills – klassikon. Liekeissä, silkkaa tulivoimaa.
Lopeta ny!
Olisi paljon lisää sanottavaa, analysoitavaa musiikillisista juurista, asenteesta, ideologiasta, sanoituksista, artistipersoonan kehityksestä. Monia tarinoita, joiden soundtrackina soi Popedan ja Paten musiikki. Mutta on pakko katkaista tajunnanvirta tähän. Muuten pyörähtää iso pyörä muutaman kierroksen, eikä hommaa saa päättymään muuten kuin lähtemällä lääkärin luo. Joka sanoisi, että ei teikäläisiä kai auttaa voi.
Ja loppusanoiksi jotain kivan kuuloista
SINÄ YÖNÄ KELLOT LÖI PAHOLAINEN MULTA MUNAT SÖI JÄI MUSTA AUKKO
Okei, ei päätetä tätä näin rujoihin tunnelmiin. Otetaan esille se toinen puoli
SÄ LÄHDIT TAAS SÄ LÄHDIT TAAS MUUT IHMISET ASUNNOISSAAN RUKOILEVAT JUMALIAAN VAAN SULLE KOITTI VAPAUS
RIDE ON, PAULI “PATE” MUSTAJÄRVI
Kirjoituksesta löytyy viittauksia Mustajärven uraan Popedan ja soolotuotannon tekstittäjänä seuraavasti:
Otsikon inspiraatio – kappalleesta Helvetistä Taivaaseen (ja Takaisin) soololevyltä Lago Nero (1988) Meni niin, meni näin ja ikuinen vamma sieluuni jäi- Meni niin, meni näin soololevyltä Lago Nero (1988) Pellolla perkele tavoittamaton - Arskan Kone Popedan levyltä Pohjantähden Alla (1985) Tykki sylkee raakaa voimaa – Raakaa Woimaa Popedan levyiltä Raakaa Voimaa live (1981) ja Häkää! (2005) Vaisto vaati(i) toimimaan – samanniminen kappale Popedan levyltä 500CC (1997) Työtön kummitus – samanniminen kappale Popedan levyltä H.Ö.N.Ö. (1994) Ei teikäläisiä kai auttaa voi – Soittomatkalla Popedan levyltä Kaasua (1983) Lopeta ny! - Lopeta Ny! - samanniminen kappale Popedan levyltä 500CC (1997) Sinä yönä kellot löi... - Kipsi soololevyltä Nyt! (1984) Sä lähdit taas... - Sä lähdit taas Popedan levyltä Hallelujaa (1988)
Joni Ekman on ehkä yksi tämän ajan tuotteliaimpia Suomirockartisteja. Julkaisutahti on ollut hengästyttävä. Vuosi sitten ilmestyi tasavahva: Joni Ekman Group (24) ja noin viikko sitten kevyempi ja rokkaavampi Joko saa laulaa? (25). Tämän vuoden keväällä laitettiin myös ulos Joni Ekman & Koiran täysipitkä: XL4 (25). Ekmanin tahti alkaa saada jo karipeitsamomaisia mittasuhteita, levy pukataan ulos heti kun siltä tuntuu, eikä jäädä turhaan munimaan materiaalin kanssa.
Mitään luonnosmusiikkia tämä ei ole. Biisit ovat ehjiä, rakenteellisti jänteviä, lyriikat on taimattu säveliin sopiviksi. Ekmania pidän ennen kaikkea hyvänä säveltäjänä. Lyriikkaosastolla vuorottelee useimmiten kaksi teemaa: rakkaus ja maailmantuska. Ennenkin olen rutkuttanut Ekmanin lyriikoista, että ainesta on, mutta joukkoon mahtuu aika tavanomaista sanailua, mutta toisinaan tämä tavanomaisuus kääntyy vahvuudeksi.
Levy alkaa mukavalla rakkausrallilla Tule rakkaus. Ennenkin olen löytänyt Ekmanin biiseistä Marc Bolan vaikutteita, etenkin biisin alkuu nytkähtelee kuin vanhan T.Rex eteenpäin. Mietin, että miksi ei tällainen kappale voisi soida radiossa. Varsin hitikäs veto.
Edellisessä Joni Ekman Groupissa oli ehkä ripaus enemmän syvyyttä ja painokkuutta. Uusi levy soi ainakin soiton ja soundien puolesta kevyemmällä tatsilla. Tyylikästä kitarointia tukee usein tyylikkään kosketinsoitinkuviot, joskus joku jopa puhallinsoittimet. Esimerkkinä Yö, jonka hienot kosketinsoitinten ja kitaran yhteislurittelut kasvattavat biisiä kuuntelukertojen myötä.
Kello on jo paljon kuulostaa äkkiseltään siltä ilmeiseltä maailmantuskalta: "Tää maailma saa mut lannistumaan, eikö kukaan auttaisi hukkuvaa" Nojjoo, mutta toisaalta kappaleen näkökulma on kuulijan itse päätettävä, että onko kyse rakkauden menetyksestä vaiko tuosta globaalimammasta uhasta?
Levyn vahvimmaksi biisiksi paljastuu Ostoksilla. Tämä raukeasti svengaava styge napsahtaa monella tasolla kohdilleen. Materian paljous ei ole biisin aiheeksi maailman omaperäisin, mutta sanojen ja sävelten suhde on hyvä. Myös Ekmanin laulussa on hyvää tunteenpaloa. Kertakaikkiaan hieno veto.
Yhdessä vai erikseen biisissä saadaan kuulla hienoa huilun soittoa. Hieman linjasta poikkeava kappale, ei ainakaan muutaman kuuntelukerran jälkeen ole löytänyt paikkaa minussa. Sen sijaan räväkkä instrumentaali Viinirypäleet stimuloi monella tasolla. Jonkin efektin takaa tuleva kitara saa miettimään, että millainen lyriikka tähän kappaleeseen voisi sopia? Mutta sitä lyriikkaa ei tule ja loppujen lopuksi kappale puhuttelee riittävästi tällaisena intensiivisenä instrumentaalinakin.
Tämä kahdeksan biisin albumi on kestoltaan maltilliset puoli tuntia. Levyn lyhyydellä on monenlaisia motiiveja. Onko valmiita biisejä ollut valmiina vain tämä 8 kpl. Vai onko tämä tietoinen veto, että ei tehdä levyistä liian pitkiä? Puoli tuntia levynmittana on erittäin passeli tällaisen kiireisen arjen keskellä. Kerkesin kuunteleen levyn melkein kaksi kertaa putkeen juoksulenkillä. Liian pitkä levy lannistaa, eikä sitä tule aina kuunneltua loppuun.
