Laternan keikalla Jukka Nousiainen kertoi vaikuttavan tarinan viime syksyisestä Amerikan reissustaan, jossa hän oli kohdannut menneiden aikojen folklegendan Michael Hurleyn. Artisti, jonka musiikkia on kuvailtu nimikkeellä Outsider folk, aloitti uransa samoihin aikoihin kuin ikätoverinsa Bob Dylan. Hurleyn taideuraan kuului, niin runsas määrä erilaisia folklevyjä, kuin sarjakuvien ja maalausten tekemistä. Hurley kuoli pari viikkoa sitten ja tämän legendaarisen hahmon muistoksi Nousiainen soitti Hurleyn ensimmäiseltä First Songs (64) levyltä kappaleen Tea Song. En ollut aiemmin kuullut kappaletta, mutta Nousiaisen esittämänä se teki suuren vaikutuksen. Kitara millä Nousiainen kappaleen esitti, oli juuri samanlainen malli kuin Hurleyllä uran alkuaikoina. Itseasiassa Nousiainen oli ostanut kitaran tuolta Amerikan reissultaan, tietämättä että hänen fanittamallaan folklegendalla on ollut juuri samanlainen soitin.
Viestikapula on vaihdettu. Ehkä Nousiainen Suomen Michael Hurley, omaehtoinen ja laaja-alainen taiteilija, joka ei ole täällä rikastumassa, paitsi henkisesti hienon taiteensa kautta. Sivulauseessa Nousiainen kertoi, että pitkän studioparran takana oli kolmen albumin saattaminen painoon. Yksi niistä on toukokuussa ilmestyvä Jukka Nousiainen Trion esikoisalbumi, jolta kuultiin keikalla useita vaikuttavia näytteitä. Kaksi muuta levyä ovat todennäköisesti Jolly Jumpersin jo päivänvalon nähnyt komea paluualbumi: Rural Slang (25) ja ensi viikolla ilmestyvä Räjäyttäjien tupla-albumi: The Psychedelic Grey Bag (25). Noissa molemmissa bändeissähän Nousiainen toimii sekä biisintekijänä, että kitaristina ja jälkimmäisessä laulajanakin. Aivan kuin olisin jostain kuullut, että Nousiaiselta olisi tulossa vielä oma ns.soololevy tämän vuoden aikana?
Mitä Nousiaiselle kuului? Jukkaahan oli viime vuosina käynyt ahkeraan katsomassa ja olen myös kirjoittanut keikoista tänne. Edellinen keikka on vuoden 2022 Uusi Tampere festivaaleilta, jossa olin katsomassa Jukka Nousiainen & Kumppanit bändin Matkalla Kotiin (22) albumin tiimoilta.
Eilinen Laternan keikka alkoi upealla pianosäestyksellä em. albumin biisistä Wonderboy. Keikan aikana Jukka oli ilahduttavan paljon pianon ääressä. Pianon käsittely oli vakuuttavaa ja siitä ulosmitattu äänimaisema hyvin autenttista ja korvia miellyttävää. Tulevan Jukka Nousiainen Trio-albumin kappaleita kuultiin puolisenkymmentä ja ne olivat pääsääntöisesti tuttua jukkanousiaislaatua. Syvältä luotaavat, pienen ihmisen puolesta puhuvat ja edelleen hyvin yhteiskuntakriittiset kappaleet löysivät helposti samaistumispintaa kuulijassa.
Uusien kappaleiden ohessa kuultiin kappaleita kolmelta edelliseltä levyltä, joista pääosassa olivat Ei enää kylmää eikä pimeää (18) levyn biisit. Voi olla, että tuo levy on edelleen Jukan uran toistaiseksi komein saavutus. Räyhäkäs pianoversio kappaleesta Jukan Tehdas puhutteli, Suuret unelmat toimi hyvin akustisempanakin versiona. Levyn nimikappaleessa Jukka soitti hienosti kitaraa ja pianoa yhtäaikaa sekä osasi viedä kappaleen sen katharttiseen finaaliin soolokeikallakin.
Reilu puolitoista tuntia kestänyt keikka oli yhtä aikaa viihdyttävä ja koskettava elämys. Palataan vielä Hurleyhin, joka oli kertonut Nousiaiselle, että hän ei ole instagrammissa tai muissa palveluissa, vaan viestii ihmisille kuun kautta. Mystistä. Kieltämättä paluumatkalla Lempäälään mietin, että miksi juuri tänään on täysikuu?
Kauko Röyhkän levytystahti on pysynyt kiivaana kaikki nämä vuodet. Tahti on ollut levy/vuosi tai ainakin melkein. Edellinen, myös Kaukon fanien rahoittama sisäpiirilevy Pilvet meren yllä (23) sai fyysisen olomuodon toissakesänä. Vaan mikä on tuoreen Pitkä matka paratiisiin levyn vuosiluku? Sanoisin, että se on 2024, koska levy oli kokonaisuudessaan kuunneltavissa ja ladattavissa Kaukon NFT-alustalla viime uudenvuoden aattona, josta sen itselleni latasin ja poltin cd:ksi.
Levyn aloittava Diana jatkaa Kaukon pitkää naisten etunimien mukaan nimettyjen biisien ketjua. Näitä nimiä on jo ruksittu aika paljon kalenterista pois, mutta leveyttä vielä riittää tulevaisuuttakin varten. Diana on ilahduttavan tiukka rock-vetäisy, josta tulee mieleen Kaunis eläin (94) levyn tylyn rokkaava tunnelma. Hyvä aloitus levylle. Biisissä on Kaukon itsensä vetäisemä kitarasoolo.
Jo levyn toisen kappaleen Pieni kulta aikana äimistelen, että kylläpäs levy soundaakin hyvin. Vinyyliprässäys on onnistunut. Itse kappale on haikea ja menneisyyteen kurkoittava, kesäisestä hetkestä laiturilla. Kaukon lauluilmaisu on kypsynyt kuin viini, ehkä nimenomaan kuin punaviini. Suomessa ei liene toista Kaukon kaltaista tulkkia. Äänestä on aistittavissa vuosikymmenien kokemus, mitä on tehdä ja laulaa mitä erilaisimmissa projekteissa ja tietää millainen lauluilmaisu sopii parhaiten itselle.
Suuri kerskuri oli alkuun minulle vaikea pala. Erittäin mielenkiintoisella rytmiikalla eteenpäin kulkevassa kappaleessa hoetaan toistuvasti: Kaunis nainen, kaunis nainen. Ehkä liiankin paljon? Yhtälailla biisin kohteen tavanomainen kuvailu: kauniit kädet, kaunis nenä ym. saa minut vähän irvistämään. Menee viikkoja, yli kuukausi, ennen kuin biisi asettuu minussa paikoilleen. Maltan kuunnella koko sanoituksen ajatuksella läpi ja esimerkiksi biisin loppupuolen ilmaisu: kaunis kala suihkulähteessä, ui ympyrää, on timanttinen ja paljastaa biisin salaisuuden.
Bileet jatkuu aina kappale on ilmeisesti tehty niin, että Kauko on antanut ääniraidan muusikoille, jotka ovat luoneet siihen sopivan taustaraidan. Tästä aika puhtaasti puhelaulumaisesta biisistä on saatu varsin kiinnostava, eikä elämän rajallisuudesta kertovassa tekstissäkään ole mitään heikkoa.
B-puoli alkaa vahvasti levyn nimikappaleella Pitkä matka paratiisiin. Tässä, kuten Dianassakin, maistuu 90-luku ja tutut Kauko-elementit. En vastustele, sillä biisi potkii hyvin eteenpäin. Jos edellisellä sisäpiirilevyllä Pilvet Meren Yllä (23) oli paljon hyviä hetkiä, niin siltä puuttuvat levyn nimikappaleen ja Dianan kaltaiset voimarokit.
Aavikkokaupunki on myös yksi suosikkejani levyllä. Torvien ryydittämä ja jännällä itämaisella rytmillä kulkeva kappale lumoaa ensi kuulemalta. Kappale on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona, Kaukon Valhe-yhtyeen toimesta muutama vuosi sitten. Täytyy sanoa, että pidän tästä suomenkielisestä versiosta huomattavasti enemmän.
Levyn loppupuoli suorastaa imaisee mukaan vahvaan Kauko-mystiikkaan. Märässä hiekassa on edellisen kappaleen tapaan, jotain itämaista ja mystistä. Aika pitkään sain kuunnella tätä kappaletta ennen kuin se täysin avautui. Vahva kappale tämäkin. Ei voi kun hämmästellä maestron laadullista tasoa, kun joka vuosi pystytään saattamaan tällaisia teoksia fanien kuultavaksi. Hattu päästä tällaisen luovuuden edessä.
Paras on vielä tulematta, sillä levyn kaksi viimeistä kappaletta vetäisevät minut vielä syvemmälle Kauko-universumiin. Korona-aikana ainakin youtubessa julkaistu En voi enempää resonoi täydellisesti tämän hullun maailman kanssa: eikö ihminen koskaan opi, eikä koskaan tule viisaaksi. Kappale löytää täydellisen liiton vähäeleisen painokkaassa musiikillisessa toteutuksessa ja Kaukon vereslihaisessa tulkinnassa. On myös vaikea löytää vertailukohtia Kaukon aikaisemmasta tuotannosta, biisi on "something else".
En olisi uskonut, että paras on vielä tulematta. Jos edellinen biisi osui ja upposi, niin nyt kylmät väreet valtaavat koko kehon. Levyn päättävän Punaisen varsan laulu on ilmeisesti demoversio, jonka tuottaja Henry Neuman halusi säilyttää. En ihmettele, sillä Kaukon ilmaisu on jotain uskomattoman hienoa. Kuin herkkä kädenojennus menneisyyteen ja kun biisin loppuun saadaan vielä pinkfloydmainen naisääni, niin avot, tämä kappale on iso teos, yksi Kaukon pitkän uran parhaista.
Ylisanoistani huolimatta Pitkä matka paratiisiin otti oman aikansa ennen kuin se näytti koko karvansa. Alkuun levy oli minulle lievä pettymys. Mutta kuuntelukertojen myötä pidän sitä jopa parempana levynä kuin edellistä, myös vahvaa Pilvet meren yllä (23) albumia. Tietääkseni seuraava Kauko-julkaisu on uusi Röyhkä-Mattila-levy, joka tulisi ulos mahdollisesti jo ensi kesänä. Myös seuraavan sisäpiirilevyn Yö on täynnä ystäviä äänitykset on aloitettu.
Manic Street Preachersin tuore levy on muutaman viime vuoden aikana muotoutunut lopulliseen muotoon. Haastattelupätkien perusteella valmiita biisejä on ollut vaikka kuinka paljon, mutta fokus levyn loppuunsaattamiseen on puuttunut. Vaan onko bändi käyttänyt itse kriittistä ajattelua levyn synnyttämisessä?
Yhtye on ollut koko uran ajan varsin aktiivinen, mitään liian suuria levytystaukoja ei ole ollut, eikä yhtye ole missään vaiheessa lakannut olemasta tai mennyt telakalle. Komeaäänisen laulaja/kitaristi James Dean Bradfieldin, luovan ja rohkean basisti Nicky Wiren ja alati varman rumpalin Sean Mooren muodostama yksikkö on tuottanut laatua maailmalle, herkeämättä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Bändin kitaristin/lyyrikon Richey Edwardsin mystinen katoaminen ei katkaissut bändin uraa, päinvastoin, Manicsit ylsivät yhä komeampiin suorituksiin. Richeyn katoamista seuranneet levyt: Everything Must Go (96) ja This Is My Truth Tell Me Yours (98) nostivat bändin ns. rokin valioliigaan, niin laadun kuin menestyksenkin puolesta.
Know Your Enemy (01) sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Hivenen sillisalaattimaista ja tempoilevaa levyä ei yleisesti pidetä bändin parhaana. Olen kuunnellut levyä viime aikoina ja nauttinut siitä erityisen paljon. Biisit ovat kauttaaltaan hyviä ja hajanaisuutta en oikein enää erota. Bändi teki pari vuotta sitten levystä uudelleen luennan. Know Your Enemyn (22) deluxe-versiossa on tuplasti enemmän biisejä, kuten tuon aikaisia sinkkujen b-puolia ja ennen julkaisemattomia stygejä. Kappaleiden paikkoja on vaihdettu ja mukaan on nostettu yllättäviä versioita, kuten So Why So Sad soi melkein tunnistamattomana, mutta varsin kiinnostavana versiona. Harmi kun nykyään levyjen fyysisten versioiden hinnat paukkuu helposti yli neljässä kympissä, näin jää ostamatta tämä erittäin hyvältä kuulostaa deluxe tuplavinyyli. Ehkä jossain kohtaa...
Lifeblood (04) on toinen aktiivikuuntelussa ollut Manics-levy. Aikoinaan se meni vähän ohitse. The Love of Richard Nixon oli hassusti nimetty eka sinkku ja siihen se kuuntelu oikeistaan jäikin 20 vuotta sitten. Nyt levy on pyörinyt aktiivisesti auton sterkoissa ja seuraavan repliikin arvaattekin: - Täähän on ihan käsittämättömän hyvä levy, ehkä jopa bändin paras. 1985, Love of Richard Nixon ja Emily. Huhheijaa mikä biisikolmikko levyn alkuun, eikä loppukaan huono ole. Kerta kaikkiaan väkevä levy. Nostan vielä framille Manicsien toiseksi uusimman levyn: Ultra Vivid Lament (21). Muistatko kuulleesi? Jos et ole kuunnellut, niin suosittelen. Todellista pop/rock-korvakarkkia, mutta painokkailla lyriikoilla. Suosittelen vahvasti.
Critical Thinking (25) on Walesin ylpeyden viidestoista studioalbumi. Levyä edeltäneet kolme sinkkua herättivät kaikki myönteisiä viboja, etenkin Nicky Wiren laulama itsereflektoiva Hiding In Plain Sight. Levy on saanut sekä myönteisiä, että vähätteleviä levyarvioita. Täkäläinen Soundi-lehti antoi levylle vain kaksi tähteä. Tuossa arviossa levyä kutsutaan muun muassa särmättömäksi ja mielikuvituksettamaksi. Onko se sellainen?
Levyn ensimmäinen puolisko on vahva. Kaikki ennakkoon julkaistut sinkut löytyvät tältä puoliskolta, sekä säveliksi puettu Morrisseyn lohtukirje Nicky Wirelle vuodelta 1984, nimeltään Dear Stephen jolloin Wire oli menossa Smithsin keikalle, mutta pahaksi onnekseen sairastui. Nickyn äiti oli kirjoittanut Smithsille kirjeen, jossa kertoi poikansa sairastumisesta. Morrissey lähetti kortin jossa luki: Get Well, Nick!
Levyn kääntöpuolisko jatkaa samalla vahvalla, mutta aika tutunkuuloisella linjoilla. Täytyy myöntää, että jossain kohtaa ajatukseni poikkeavat pois levystä, sillä muutaman kuuntelun perusteella toiselta puoliskolta eri löydy mitään mullistavia Manics-biisejä. Poikkeuksena on levyn päättävä One Man Militia, kolmas Nicky Wiren laulama kappale tällä levyllä. Wiren kulmikkaammassa ja ei niin melodisessa laulutyylissä sanat ja niiden painotukset tulevat paremman kuulluksi, kuin James Dean Bradfieldin hunajaisemmassa vokaalikuljetuksessa. Kun Nicky laulaa, niin sanoma välittyy paremmin.
Närkästyksen tunteen minussa herättänyt Soundin kritiikki ei ollut loppujen lopuksi kovin kaukana totuudesta, sillä Critical Thinking lukuisista hyvistä hetkistä huolimatta on vain hyvää Manics-keskitasoa, joka ei ole huono taso sekään. Arvioksi läiskäisen 7½/10. Ja toivon myös, että kuuntelukertojen nuo numerot petraantuu paremmaksi. Loppuun vielä tämä mielestäni levyn paras biisi, Nickyn voimastyge, rehellinen, tarttuva ja itseään reflektoiva ellei jopa ruoskiva tilitys.
Topi Sahan edellinen levy Maailmanlopun rakastavaiset (08) julkaistiin jo seitsemän vuotta. Se on
pitkä aika. Uutta levyä Öitä (25) on
tehty huolella kaikki nämä vuodet. Sahan omien sanojen mukaan levy meinasi
jäädä piippuun, mutta onneksi se saatiin ulos. Tunnelmallinen ja
biisimateriaaliltaan vahva Öitä on yksi alkuvuoden parhaista kotimaisista
pop/rock-albumeista, ellei ylivoimaisesti paras.
Oli ilo
päästä katsomaan Topi Sahaa levynjulkkarikeikalle G
Livelabiin Tampereelle. Sahaa oli säestämässä mainio bändi, kitarassa muun
muassa Knipin soolobändistä tuttu tyylitajuinen Jaakko Murros, bassossa Joni
Teirikangas, koskettimissa Matias Tyni ja rummuissa erittäin herkällä tatsilla
kannutellut Janne Mathlin. Eikä siinä kaikki, keikan puolivälissä mukaan
saatiin vahvan soolouran luonut Ylva Haru mukaan taustalauluihin. Ylva hoiti hienosti Pirun ikävä biisin lauluosuuden, saman jonka Anna Puu versioi levytysversiossa.
Tämän illan
live-elämys oli ehdottomasti osiensa summa. Koko bändi hengitti ja eli Sahan
musiikin mukana. Niin kuin Topi itse kertoi, levyn biisit on äänitetty
liveotteella, koko bändi samassa tilassa. Ilmeisesti vaiheita ja esituotantoa
on riittänyt, koska levy vasta nyt näki päivänvalon.
Keikka alkoi
uuden kappaleella Neuvonantaja. Sahan
eleetön, herkkä, mutta pinnan alta vahva ilmaisu nappasi yleisön heti
otteeseen. Kaikenlainen rock-kukkoilu tai muunlainen itsensä korostaminen ei
kuulu Topin repertuaariin. Pehmeä baritoni, huolella väsätyt lyriikat ja
tietynlainen pidättely riittää, pinnan alla kytee jotain vahvaa, jopa uhkaavaa.
Kuningas on kuollut, oli keikan ensimmäisiä
täysosumia. Yksinkertaisesti helvetin hieno biisi, hienolla väliosalla, jossa
kappale hidastuu, ikään kuin muuttuu hetkeksi toiseksi kappaleeksi. Sahan
tulkinnan alla kyti iso tunne, joka ei jäänyt katsojalta kokematta. Samanlaista
hidasta tunteen paloa tarjosi myös toinen uuden levyn helmi Kaikki mitä on, on juuri niin kuin olin
kuvitellutkin. Ehkä viime vuosien yksi täydellisimmistä rakkauslauluista,
timanttista laululyriikkaa ja aivan läpeensä upeasti toteutettuna, niin levyllä
kuin tänä iltana G Livelabissa.
Keikan
loppupuoli tarjoili valittuja paloja Topin kolmelta aiemmalta levyltä. Näistä
erityisesti jäivät mieleen edellisen levyn eeppinen ja Springsteenin Ghost of Tom Joadin etäisesti mieleen
tuova Valo tulee alhaalta sekä
mielestäni toiseksi parhaan Topi-levyn, eli Nykyajan (16) tunnetuin kappale Paskainen
sydän. Mikä on sitten se paras Topi-levy? Kyllä se on tämä uusi Öitä (25)
albumi. Laulut ovat entisestään pykälän isompia ja vahvempia. Tuleva
suomirock-klassikko. Näin uskallan väittää.
Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
Siitä on aikaa kun ostin viimeksi täysihintaisen cd-levyn, ehkä yli kymmenen vuotta? Nyt tällainen teko tuli tehtyä. The The yhtyeen paluulevy: Ensoulment (24) lähti vajaalla 18 eurolla levykaupasta. Ensinnäkin, miksi en ostanut vinyyliä? Olen kyllästynyt odottamaan, että saisin lähtöhinnaltaan reilun neljänkympin vinyylin joskus alennusmyynnistä. Levyjen hinnat eivät putoa entiseen malliin. Tavaraa on rajoitetusti markkinoilla ja nuorempi levynkerääjäsukupolvi maksaa enimmäkseen mukisematta nykyiset kiskurihinnat.
Vinyyliä puolet halvemman cd-levyn ostaminen ei kuulosta enää huonolta vaihtoehdolta. Saa musiikin laadukkaasta paketissa ilman suoratoiston latteaa soundimaailmaa. Kyllä se spotikan virta on minusta heikompitasoista, näin uskallan väittää.
Cd soi useimmiten paremmin kuin vinyyli, senkin myönnän, vaikka vinyyliveikkoja olenkin perimältäni. Cd-levy antaa mahdollisuuden kuunnella rauhassa levykokonaisuutta, jollaisia iso osa artisteista edelleen tekee. Myönnän, että siitä on aikaa kun olen viimeksi istunut kotisohvalla ja kuunnellut ajan kanssa cd-levyä. Yleensä se on vinyyli.
The The yhtyeen tapauksessa lyriikat ovat keskiössä. Pitkän, mutta julkaisumäärältään maltillisen uran aikana varsinaisia studioalbumeja on ilmestynyt vain seitsemän. The The on käytännössä yhden miehen bändi. Matt Johnson on luotsannut yhtyettä yli neljäkymmentä vuotta ja vastaa kaikesta sen materiaalista. Viime vuosina Matt Johnson on enimmäkseen tehnyt elokuvamusiikkia.
Yhtyeen levyistä albumia: Dusk (93) pidän ylivoimaisesti parhaana. Se on edelleen levy joka resonoi täydellisesti tämän ajan kanssa vaikka se on julkaistu jo kolmekymmentä vuotta sitten. Itsensä etsimistä, voimakasta globaalia ajankuvaa, ehkä Irakin sodanaikaista tuskaa. Vaikka levyn suurin sanoma on suunnaton rakkauden kaipuu.
i never found peace upon the breast of a girl
Love is stronger than death
Julkaisuvuonna levy sai täydet viisi tähteä Soundin Jussi Niemen arviossa, edelleenkin tuo tähtimäärä pitää kutinsa. Love is stronger than death on biisi, jonka nimi kertoo jo kaiken. Dogs of lust on huuliharpun sävyttämää bluesrokkia, This is the night on pianovetoinen, kaihoisa balladi. Kappaleet eivät pyri esittelemään kaikkein omaperäisintä sanataidetta, riittävän hyvää kyllä ja ennen kaikkea sisimmän auki repivää rehellisyyttä.
Slow Emotion Replay. Kova biisi vuonna 1993, kova biisi edelleen, jota Johnny Marrin kitara ja huuliharppu johdattaa eteenpäin. Sanat silkkaa runoutta: The more i see, the less i know...ja tähän kertsi päälle: because everybody knows what's going wrong with the world, but i don't even know what going on myself. Edelleen relevantti toteamus, vaikka maailma on muuttunut, mutta ihminen ei niinkään. Vai onko maailmakaan muuttunut?
Helpline operator vaikertaa ja lohduttaa samoissa, tummissa ja svengaavisssa vesissä. The The:n nokkamiehen Matt Johnsonin sielu huutaa: True Love Will Come...matkalla ollaan ja ehkä joskus vielä täyttymyksen tilassa. Ennen kaikkea levy upposi aikoinaan nuoreen rakkautta vailla olevaan sieluuni, etsintä oli tuolloin kovaa, mutta tulokset laihoja. Nykyisessä tasaisessa ja tyydyttyneessä keski-ikäisessä sielunmaastossani ei ole niin suurta rakkauden etsimisen aukkoa, kuin tuolloin. Mutta jotain täyttymätöntä on edelleen.
Bluer than midnight kappaleen kysymys: Why can't love ever touch my heart like fear does...voisi olla suora kysymys eräillekin maailman diktaattoreille. Vai mistä levystä on oikeasti kyse? Onko tämä enemmän kuin nuoren miehen rakkauden kaipuun anthem? Lonely Planet, levyn vika kappale päättää kertoa ihan kaiken:
Planet Earth is slowing down Overseas, underground Wherever you look around Lord, take me by the hand Lead me through these desert sands To the shores of a promised land.
Dusk(93) albumin nostalgiamuistelon jälkeen on vaikeahko palata uuteen albumiin, vaikka tavallaan aika samoissa maailman Mad Max-maastoissa edelleen liikutaan. Ensoulment (24) on tunnistettavaa Matt Johnsonia. Levy toimii lyriikoista käsin. Se tarjoaa riipaisevan tarkkoja huomioita tästä ajasta sen mielettömyydestä. Tavallaan sitä materiaalia jota tällä hetkellä en haluaisi kuunnella, koska aika on tässä ja nyt, se painaa hartioitani muutenkin. Matt Johnson riipaisee heti tarkoin riimein aloituskappaleessa Cognitive Dissident:
Left is right, black is white
Inside out, hope is doubt
Back to front, the witches hunt
Maailman tila tai tola ei saa armoa edelleenkään. Itseasiassa ollaan samoilla vesillä edelleen kuin Duskin aikoihin. Mukaan on tullut elementtejä kuolevaisuudesta, henkilökohtaisempia tuntoja, mikä ei vähennä levyn arvoa. Life after life pohtii syvältä elämän ja sielun ominaisuutta: "Life after life, where you were before you were you". Sanat ja painotukset ovat tiiviitä, kristallinkirkkaita. Ensoulment, vapaasti suomennettuna "sieluuntuminen", hetki jolloin ihmisessä syntyy sielu. Näitä elämän, kuoleman ja tuonpuoleisen tuntoja levy pöyhii ansiokkaasti.
Vaikka levy liikkuu enimmäkseen hitaissa ja ei niin hitikkäissä musiikillisissa sävyissä, niin välissä vilahtaa kitaransävyttämä ja bluesmainen svengi. Risin' above the need kulkee letkeällä otteella eteenpäin ja ravistelee levyn ensikuulemalta aika melodisesti matalaoktaanista tunnelmaa.
Parin päivän kuuntelun perusteella on vaikea sanoa mitään lopullista arvioita levystä. Mutta jo noin viiden kuuntelukerran jälkeen huomaan erottavani biisit paremmin toisistaan ja pystyn nimeämään suosikkejani. Yksi näistä on albumin loppupäästä löytyvä: Where do we go when we die? Lyriikka on suuri ja uskalias, sanoisin, että lopulta jopa toiveikas. Sävelmäkin tarttuu nopeammin. Everything but time was going slow. Voisiko tuota paremmin sanoa.
The The:n uutukaisen kanssa on tunnelma sama kuin hyvän kirjan kanssa: se pitää vaan lukea loppuun ja se ei tapahdu hetkessä. Niin myös tämä levy pitää ottaa huolellisella kuuntelulla haltuun. Ensoulment on ennen kaikkea albumikokonaisuus, jossa on paljon mietittyä sisältöä, musiikin ja sanan yhteistä liittoa. Niin, paljon haluaisin sanoa, että tässä on varma viiden tähden levy, joka antaa paljon tähän hetkeen. Mutta en uskalla sitä täysin sanoa. Levy kyllä ruokkii vahvasti sisintäni, luo kysymyksiä ja ymmärrystä, tietynlaista armollisuutta elämää kohtaan. Maailma on täynnä suuria ja vaikeitakin asioita, mutta ei pidä unohtaa taiteen ja sitä kautta saadun ymmärryksen voimaa. Taideteos voi olla avain ymmärrykseen ja elämässä etenemiseen. Ensoulment on mahdollisesti sellainen taideteos.
Uukakkosen How to Dismantle an Atomic Bomb (04) oli minulle ilmestyessään pienoinen pettymys. Mukamas rankka Vertigo toimi yksisilmäisenä pilottisinkkuna, raakana ja rokkaavana. Nojoo, sellainen se varmaan on, mutta biisinä ei kovinkaan kummoinen. Kyllä levyltä löytyy paljon vahvaa kamaa, kuten City of Blinding Lights ja Bonon isäsuhdetta puntaroiva jopa vereslihainen: You Can't Make It On Your Own. Mutta muuten levy on jäänyt minulle varsin etäiseksi U2:sen tuotannossa.
Bonon ja Edgen kaivellessa arkistojaan, he huomasivat, että tämän levyn sessioista oli jäänyt rannalle paljon hyvää materiaalia, levylle sopimattomia biisejä. Niin syntyi ajatus varjo-albumista, miltä levy olisi voinut kuulostaa jos oltaisi menty suosiolla sinne rokkaavampaan suuntaan. Biisejä löytyi riittävästi ja tällainen varjoalbumi saatiin kasaan nimeltään: How to Re-Assemble an Atomic Bomb (24).
Käsissä on levyllinen pakottomasti rokkaavaa uukakkosta, jota ei liiallinen tuotantojälki pilaa. Biisitkin ovat riittävän priimaa. Aloituskappale Picture Of You rokkaa kuin Who konsanaan. Biisi on perustaltaan sama kuin emolevyltä löytyvä bonusbiisi Fast Cars.
Myöskin rajusti eteenpäin kulkeva Evidence of Life on varsin hyvä kappale, jota seuraa levyn ehkä onnistunein esitys Luckiest Man In The World, joka voisi olla ihan hyvin bändin keikkalistalla. Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen on lisätty instrumentteja ja jopa uudet vokaalit. Käsittääkseni Luckiest Manissa on kokonaan uudet lyriikat ja vokaalit, jotka Bono on vetänyt tänä vuonna. Tämä todistaa sen, että Bonon ääni ei ole menettänyt tippaakaan teräänsä vuosien aikana. Mittarissa on jo 64 vuotta ja ääntä löytyy.
Alkuperäiseltä levyltäkin löytyvä All Because Of You (tosin eri lyriikoilla varustettu) rokkaa todella irtonaisesti ja päättää tämän pätevän ja nautittavan rokkiplatan. Jos U2 saisi tällaista jälkeä aikaan vielä tulevaisuudessa, niin se olisi varsin riemukas asia. Ja jos levy olisi julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten alkuperäisen Atomic Bombin jälkeen, niin se olisi varmuudella noteerattu positiivisin sanankääntein.
How To Re-Assemble on hyvä välipala uutta U2-levyä odottaville faneille, ehkä jopa liiankin hyvä? Pääseekö bändi enää tällaiseen laatuun? Ja haluaako maailma kuulla tätä bändiä enää kovinkaan aktiivisesti? Songs of Innocence (14) - levyn Apple-diili jätti monille ns. paskan maun suuhun, että miksi sen uukakkosen levy piti löytyä kaikkien iTunesista? Tämä on edelleenkin monille se ensimmäinen mielleyhtymä kun puhutaan U2:sesta.
Jos olet päässyt iTunes-diilin ylitse, niin kokeile vaikka tämä kahdenkymmenen vuoden takaa kaivettua varjoalbumia. Harvoin tällaiseen laatuun päästään arkistojen aarteiden kautta. Nyt ollaan onnistuttu ja käsissä on napakka neljän tähden levy, kulkeva, rokkaava ja irtonainen. Jäi mainitsematta vielä tämä mukavasti leijuva Country Mile, joka olisi voinut olla yksi niistä kovista U2-veisuista...paitsi nythän se on sellainen.
