Musiikki resonoi useimmiten sen hetkisen tunnetilan kanssa. Onko se vauhdikasta, melankolista, rauhoittavaa vaiko jotain muuta? Ben Wattin viime vuonna ilmestynyt Storm Damage(20) on yhtä aikaa alakuloinen ja sielukas, eikä kovin suurieleinen tekele, mutta pohjavireeltään ja toteutukseltaan varsin laadukas levy.
Ben Watt ei ole mikään aloittelija näissä skaboissa. Ensimmäinen sooloalbumi North Marine Drive ilmestyi jo vuonna 1983. Suuren yleisön tietoisuuteen Watt tuli Everything But The Girl duosta yhdessä elämänkumppaninsa Tracey Thornin kanssa. Sekä EBTG:n, että Tracey Thornin uraa olen seurannut tiiviisti. Levyt Eden(84), Idlewild(88) ja Amplified Heart(94) ovat Everything But The Girilin parhaimmistoa.
Storm Damage on keski-käisyyden ja arjen isoja ja pieniä järistyksiä, eikä sitä suurta globaalia sanomaa, mitä levyn nimi voisi viestittää. Balanced on a Wire iskee heti tuntevan ihmisen kipupisteeseen, kun 19-vuotias elämä katsoo silmiin ja haastaa ottamaan riskiä. Summer Ghost pitää otteesssaan ja jatkaa samaa itsensä etsimisen teemaa. Retreat To Find on taas yksi viehkeästi keinuva biisi, joka väreilee merkittävyyttä. Figures In The Landscape intoutuu melkein rokkaamaan, mutta koko levyn mittakaavassa mennään aika rauhallisella tatsilla. Irene on kiehtovalla tavalla tarttuva kappale, jossa on myös jotain tuttua, kuin kyseessä olisi cover-biisi, mutta näin ei ole. Vähän Daniel Lanois-viboja biisissä kylläkin on.
Kesäpäivien tunnelmat vaihtelee, aina ne eivät ole silkkaa auringonpaistetta, voi olla matalapainetta ja häiritseviä paarmoja ympärillä. Ben Watt tuntuu antavansa kaikkensa näissä sielukkaissa pikku biiseissään. Mitä on olla vaikuttava ilman mahtipontisuutta tai suurieleisyyttä, Ben Wattin musiikki on tällaista. Levy on napannut otteeseen ja levynkerääjäminä hamuilee jo Benin kahta muuta lähivuosien levyä Hendra(14) ja Fever Dream(16) kokoelmiinsa.
Tämän vuoden keväänä Watt julkaisi Storm Shelter(21) nimisen ep-levyn, jossa on muutama kappale edeltäjältä sekä muun muassa tämä ihka uusi kappale:
Varhain aamulla sä nouset taas, hiivit keittiöön varpaisillas, kuulen lehden taas rapisevan ja kahvinkeittimen porisevan, saan jäädä nukkumaan, ei ole kiire minulla, pääni tyynyyn painan, ei ole töitä tarjolla...aa aa aa, kun nukuttaa
Kissanpäivät oli Alin ja Rosvojen radiohitti lama-ajan Suomessa. Vuonna 1994 ilmestynyt kappale peilasi lama-ajan kiiretöntä puolta, sitä kun ei ollut töitä tarjolla ja sai jäädä kotiin loikoilemaan. Nyky-ajassa tällainen positiivinen joutilaisuuden kokemus on harvinaisempaa, ellei utopistista. Lama-ajan Suomessa ihmistä ei oltu hitsattu kiinni älylaitteisiin, virikkeitä ja elämänpaineita oli vähemmän. Kahvi porisi keittimessä ja tupakkia paloi toppakaupalla, kuten Alin ja Rosvojen kevyesti boheemi levynkansikin viestittää.
Ali Alikosken ura alkoi Keba-yhtyeessä 80-luvulla. Keba teki kaksi levyä, joista jälkimmäinen Koko ajan go-go (87) on suomirokin klassikkolevyjä. Kesä Espalla, Ruskeatukkainen olivat tuon levyn iskusävelmät. Kebassa vaikutti aikanaan myös sittemmin Idols-tuomariksi ja tuotantopäälliköksi edennyt Asko Kallonen. Keba on myös rockin SM-kilpailujen kolmonen vuodelta 1984. Voiton vei Peer Gynt ja Kolmas Nainen oli kakkonen.
Keban jälkeen Ali aloitti aina näihin päiviin kestäneen soolouran. Aseman Kello oli Henkilökohtaista (90) albumin radiohitti. Meille vai Teille (92) albumilla säesti jo Rosvot kokoonpano, eli Sami Saari, Hande Virkki ja Sasu Moilanen, varsin tunnettuja tuon ajan nimimuusikoita.
Meille vai Teille (92) hurmaa kesäisellä kiireettömyydellään. Alin laulun ja taustabändin saumaton tunnelmointi tekee levystä nautittavan, yhä tänäkin päivänä. Kepeät biisit soljuvat ohi jättäen jälkeensä miellyttäviä popkoukkuja. Levylautanen, Lettipää ja t.rex-mäinen nimikappale nakuttavat hitit varmasti aivolohkoon. Tämä kymmenen biisin kokonaisuus ón edelleen nautittavaa kuuntelevaa.
Kissanpäivät (94) jatkoi edeltäjänsä linjoilla, venyttäen laatua ja suvereenia kiirettömyyttä tappiin asti. Harmillisesti tätä levyä ei löydy suoratoistopalveluista, tosin juutuubista jokunen kappale on löydettävissä. Itseltäni löytyy albumi cd-versiona. Nähdäkseni Alin ja Rosvojen cd-levyjä löytyy varsin hyvin levykauppojen second hand-osastolta tai jopa kirppareilta parilla eurolla.
Aloituskappale Magneetin vetovoima on kiistaton, kuka on tuo "ihmemagneetti, joka vetää puoleen ketä vaan?" Alussa siteerattu Kissanpäivät nimikappale jatkaa hitikkäästi ja kolmantena iskevä Kultaa ja Hopeaa on myös täysosuma. Bändi toimii kuin tauti ja kappale on yksi suomipopin kadonneita klassikoita: https://www.youtube.com/watch?v=WXMVOW4mXDE
Levyltä ei löydy juurikaan heikkoja kappaleita. Amorgos on aivan upea tunnelmapala. Mul on Blues summaa edelleen ysärilamaja tuntoja, tosin parisuhdevinkkelistä. Kappale alkaa kohtalokkaasti; "tänään en haluisi nousta ollenkaan, tänään en puhelimeen vastaa" Tummat pilvet alhaalla, melkein katoaa, kunnet sä tuu, mul on blues. Tällä kappaleella koko bändi soittaa taas kuin unelma. Kokoonpanon yhteissoitto on ehkä muuttunut vieläkin paremmaksi kuin edeltäjällä.
Levyn seuraava kappale, popimpi Joku Muu, joka jatkaa temaattisesti samaa parisuhdehaikalua brutaalein sävyin: mä haluaisin tavata sen, pirun onnellisen, mä haluaisin hakata sen, vaikken oo väkivaltainen. Kolmentoista väkivahvan biisin kokonaisuus on myös pitempi kuin edeltäjänsä. Jotkut kappaleista ovat auenneet vasta vuosien myötä. Etenkin jännästi itämaisia sävyjä sisältävä Susanna on kolahtanut vasta tänä kesänä. Levy viimeiset kappaleet Kaksi Vuodenaikaa ja Mul on Blues instrumentaali paketoivat levyn onnistuneesti.
Ihmissuhteiden kiemurat, erot ja haaveet ovat Kissanpäivien kantava teema. Intohimo on aitoa ja joutilaisuudesta syntynyttä. Kissanpäivät yksi 90-luvun vahvimpia poppislevyjä ja tuon ajan emotionaalinen kuva. Albumin kiireettömyys tenhoaa vielä yli neljännesvuosisata julkaisunsa jälkeen ja se on soinut tiuhaan autostereoissa alkukesän ensimmäisinä päivinä.
Big Colors (21) on albumi, jonka piti ilmestyä jo kaksi vuotta sitten. Sitten tuli Ryan Adamsin oikeusjutut liittyen seksuaalisiin ahdisteluihin seitsemää naista ja yhtä alaikäistä kohtaan. Erittäin valitettava juttu näiden asianomaisten kannalta ja myös Ryanin uraa varjostava juonne. Odotettiin anteeksipyyntöä Ryanin suunnalta, joka ilmeisesti ei tullut täysin suoraan tai suoraselkäisesti. Tosin vuonna 2020 Daily Mailissa Adams esitti julkisen anteeksipyynnön ja oikeusjuttu raukesi jo syksyllä 2019 riittämättömien todisteiden vuoksi.
Niin, mikä saa tarttumaan miehen levyihin tämän valitettavan kohun jälkeen? Varmaankin se yksi syy, että Adamsin musiikki on aina ollut itselleni erityisen tärkeää. Kohun perusteella en halua hylätä Adamsin uran kaikkia niitä klassikkolevyjä, koska ne kuulostavat edelleen hyviltä. Artisti saa itse hoitaa sotkunsa ja anteeksipyyntönsä. Musiikkilehdistö kerkesi teilata Adamsin aika lahjakkaasti. Viime vuonna joulun alla ilmestynyt melko keskinkertainen Wednesdays (20) albumi sai harvakseltaan levyarvioita musiikkilehdissä, koska tämä ahdistelustigma oli tuolloin vielä aika vahva.
Miltäs Big Colors kuulostaa? Ainakin popimmalta ja ilmavammalta kuin joulun alla julkaistu surumielinen Wednesdays(20). Soundimaailmasta tulee hivenen mieleen viidentoista vuoden takainen erinomainen: Easy Tiger (07), sillä erotuksella, että musiikillinen laatu on tällä uutukaisella rahtusen heikompi. Mutta ei kuitenkaan toivoton.
Viimeisimmät Adams-levyt ovat olleet koherentteja tapauksia, mutta ässäbiisejä tulee vuosi vuodelta vähemmän. Tästäkin levykokonaisuudesta erottuu niukasti mieleenpainuvia biisejä, mutta sentään jonkin verran. Big Colors alkaa ihan hyvällä nimikappaleella, jota seuraa vähäeleisesti groovaava Do Not Disturb, joka on levyn parhaimmistoa. Levyllä on useita hyvältä kuulostavia keskitempoisia biisejä, esimerkkeinä It's So Quiet, It's Loud , Manchester ja levyn päättävä Summer Rain.
Edeltäjäänsä verrattuna levyä jaksaa ja haluaa kuunnella. Wednesdays (20) pyrki olemaan kai jonkinlainen anteeksipyyntö näihin ahdistelutapauksiin, mutta enempi se kuulosti kiusalliselta oman navan ympärillä pyörimiseltä, eikä suorannaiselta anteeksipyynnöltä. Big Colorsin piti olla vuoden 2019 levytrilogian eka osa ja Wednesdays kakkososa. Järjestys vaihtui tämän viiveen myötä. Trilogian kolmannen osan on huhuttu olevan nimeltään: Chris, mutta sen mahdollisesta julkaisusta ei ole annettu tarkempaa tietoa.
Kaiken tämän ahdistelukohun jälkeen annanko synninpäästön artistille? Kun kuuntelen musiikkia, niin se kuulostaa edelleen hyvältä. 12 biisin ja 38 minuutin kokonaisuus on helppo kuunnella läpi. Muutaman kuuntelun perusteella puhutaan ihan hyvästä, kolmen ja puolen tähden levystä, jossa on vielä kasvuvaraa.
Vähään aikaan en ole Ryania ostanut fyysisenä äänitteenä, nyt loppukesästä julkaista vinyyliprässi kiinnostaisi, etenkin kun se pitää sisällään bonus-seiskatuumaisen.
