Hearthill - TTT-Klubi. Tampere. 29.4.2023.

Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.

Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.

Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia. 

Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen. 

TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä. 

Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin. 

Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle. 

Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:

Willie Nelson - 90 vuotta ja 15 osumaa matkan varrelta

Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi ...And Then I Wrote (62) ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: No Place for Me.

60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten Funny How Times Slip Away, Crazy ja Pretty Paper. Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy). 

Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.

Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa. 

Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: Phases and Stages (74), Red Headed Stranger (75) ja cover-levy Stardust (78). Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy ...And Then I Wrote (62) on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot Hello Walls ja Crazy, jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.

Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.

The Sound in Your Mind (76) Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.

Willie and The Family Live (78) Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.

Pretty Paper (79) Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.

Honeysuckle Rose (80) On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista On The Road Again.

Somewhere Over the Rainbow (81) 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).

Always on My Mind (82) Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi Stardustille (78), yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.

Tougher than Leather (83) Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.

Half Nelson (85) On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: To All The Girls I've Loved Before oli myös miljoonahitti.

Across The Bordeline (93) Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen Heartland.

Spirit (96) Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.

Teatro (98) Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa

Songbird (06) Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.

Band of Brothers (14) Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.

God's Problem Child (17) On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.

First Rose of Spring (20) Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.

Jos Nelsonin levyjen pöyhiminen kiinnostaa laajemmassa mittakaavassa, niin tältä Texas Monthlyn sivuilta löydät arviot jokaisesta sadastaviidestäkymmenestä Willie Nelson platasta: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista Still Is Still Moving To Me. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.

The Waterboys - Kulttuuritalo. Helsinki. 19.4.2023

On keskiviikkoilta ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.

Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.

Keikka alkoi parin vuoden takaisen Where The Action Is (19) albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi Dream harder (93) levyn väkevä Glastonbury Song. Sen sijaan How Long Will I Love You oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta Room To Roamilta (90) jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä. 

Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.

En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä Glastonbury Songissa oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä. 

Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa Girl Called Johnnyn. Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt This Is The Sea, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.

Nashville, Tennessee oli yllättävä, mutta nautittava veto Out Of All This Blue (17) tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!

Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä Edinburgh Castle ja jälleen erittäin väkevä esitys This Is The Sean (85) yhdestä avainraidasta The Pan Within. Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä Return Of The Pan. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.

Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen The Whole Of The Moon jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä: I saw the crescent, you saw the whole of the moon.

Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin: 

https://open.spotify.com/playlist/3XEiMuyqRszhUF9JXh1jZP

Arppa - G Livelab. Tampere. 14.4.2023.

Vaikka Arppa on yhtä kuin Aaro Airolan taiteilijanimi, eikä varsinaisesti rockbändi, niin käytännössä Arppa on ennen kaikkea bändi. Se tuli todistettua eilisellä huimalla G Livelabin keikalla Tampereella. Neljä taitavaa muusikkoa soitti kaksi vajaan tunnin settiä liki telepaattisella yhteydellä.

Arpan itsensä lauluilmaisu on  persoonallista ja vahvaa. Alkuun vierastin vähän mumisevaa vokalisointia, mutta elävänä kuultuna tämä huojuva, mutta varsin miellyttävä laulu taipui ja paukkui monenmoisiin ulottuvuuksiin. Yksi vahva taidonnäyte tästä kuultiin keikan alkupuolen kappaleessa Kaverin synttäreillä, jossa Arpan ääni karkasi monenmoisiin tiloihin, vähän kuin aikoinaan Ville Leinosen taiteellisimmalla keikoilla.

Levyltä kuunneltuna Arppa on ollut tähän asti minulle sellainen "melkein-artisti". Mielenkiintoisia ja hyviäkin kappaleita riittää. Edellisen Kinovalon alla (21) levyn Oulu (Theme) ja Laila olivat jonkinasteisia striimihittejä. Yks kriisi niminen kappale tuolta levyltä sai tamperelaisyleisön erityisesti villiintymään, kun he lauloivat mukana kertsiä: Nyt ainakin tällä hetkellä, mull on tasan yks kriisi: nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin. 

Tätä Arpan lyyrista otetta olen kuunnellut ja mutustellut jonkin verran. Miettinyt niiden syvempää ulottuvuutta, onko niissä sellaista? Usein kappaleista löytyy tuoreita ja oivaltavia kielikuvia, mutta ovatko ne kappaleina riittävän vahvoja? Ainakin G Livelabin yleisön liki hurmioituneita reaktioita katsellessa kappalemateriaalin täytyy olla puhdasta priimaa. 

Arpalle en löydä suoraa esikuvaa suomalaisesta pop/rockista. Varmasti vaikutteita löytyy ainakin molemmista Jukista (kuten hän itsekin laulaa) hienossa Vihdoin viimein kappaleessa. Jossain arviossa taidettiin verrata Juliet Jonesin Sydämeenkin. Ennen kaikkea Arpalle on oma tyyli, joka on arvokas asia. Lokerointi on yllättävän vaikeaa. Siispä jätän sen tekemättä.

Eniten Arpan levyistä olen kuunnellut tuoretta Valeria (23) albumia, joka on varsin onnistunut kokonaisuus. Hyviä kappaleita ovat ainakin  Hiekkasäkki aivojen tilalla, Paha meno Pengerkadulla, Metsänpoika popparissa, Valeria ja kansanlaulumainen Kartta väärinpäin, joka sai keikalla arvoisensa tulkinnan. Kappaleen aikana muusikot kerääntyvät soittimien kanssa tiiviiseen piiriin ja musisoivat kuin olisivat olleet nuotiolla. Samassa akustisessa hetkessä esitettiin uuden levyn toinen herkkä kappale: Luulin että.

Herkkä yhteys toisiin, improvisointi, pienet mokat, tekemisen ilo, ovat määreitä tältä keikalta. Rumpali Okko Saastamoinen soitti todella svengaavasti ja tarpeen mukaan myös naurettavan pienesti. Basisti Eero Seppä hoiti hyvin tonttinsa ja yltyi yhden kappaleen aikana pitkään bassosooloon. Ehkä vahvin linkki soitinpuolella oli kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, joka sai kepistään irti häkellyttävän monipuolisen äänipaletin. 

Hymy karehti bändin soittajien huulilla, irtiotot ja humoristiset käänteet saivat keikasta todellisen hyvänolon messun. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi päästä osaksi tätä nuoremman polven suomirockhurmosta. Yleisön ikäjakauma oli voittopuolisesti nuorempaa, vaikkakin meitä keski-ikäisiä löytyi yleisöstä ihan mukavasti. Ehdottomasti jatkoon. Valeria (23) albumin hoidan pikimmiten itselleni vinyylinä.