Aitoa tavaraa

Pubirokin ja nykyisen ”hoilotuspunkin”(näin väittäisin) esi-isä, ilkeä ja likainen Slade, helvetin tuottelias ja rokkaava bändi, jonka laatu kesti aina levytysuran loppuun saakka 1987. Jo nuorena likaisia setiä, sormissaan sellaisia tuoksuja jonka alkuperää et halua tietää.

Rokin takuuvarmaa, vähän ruskeankeltaista juuresmehua vuodelta 1972, tämän tavaran aitoudesta ei voi kiistellä. Piti saada se alkuperäinen vinyyli, tai se osui eteeni tänä helmikuisena perjantaina parhaassa Tamperelaisessa musadivarissa. Edellisen kerran nähtiin vuonna 1987 toisessa kaupungissa, silloin jätin sinut antikvariaatin levylaariin vaikka hintana oli vaivaiset 10markkaa.

Nyt siis sain sinut kiikkiin viidellä eurolla, ikään ja levyn laatuun nähden edelleen pilkkahintaan. Toki sinuun oli ilmestynyt monta naarmua, elämän kolhuja ja edellisen omistajan rajuja rakkauden osoituksia. Mutta en enää välitä, sillä rakastan sinua sellaisena kuin olet, en tahdo mitään remasteroituja bonusbiisein varustettuja uusintajulkaisuja, tahdon aidon vanhan ja rahisevan vinyylin haisevalla kannella. Sisälläsi oleva karjunta ja tuli ei ole kadonnut mihinkään, se nousee taisteluhaluisena ja uhmakkaana levysoittimeni neulaa myöten kaiuttimiini.
”Mama weer all crazee now” Yes, we are!

Vajaan neljän tähden levy?

Levy on vuotanut nettiin, tässä sitä nyt pyöritellään oikein hyvällä äänentasollakin. Eikö yhtään hävetä? Nojoo, nykyään voi helposti kuitata, että ostan levyn jos se on sen arvoinen, siispä kuuntelen sen ensiksi netistä, usein liian nopeasti, ilman sen syvempää tutustumista.

Entäs tämä uusi U2, yhtä tyhjä kuin levyn kansi? Katsonko wikipediasta millaisia tähtiä on antanut ”Rolling Stone”, ”Mojo” ja ”UNCUT”? Taisin katsoa, vajaan neljän tähden levy, keski-ikäisten elintasorokkareiden munatonta pullamössöä. Mikä tuo lopullisen arvion? Ensimmäiset mielikuvani vai musiikkilehtien kollektiivinen vanhoille rokkareilla antama ”vajaa neljä tähteä”? En tiedä, en osaa sanoa, onko U2 edes tärkeä bändi minulle? Koskettaako tämä musiikki minua? Niin paljon kysymyksiä, siispä kuunnellaan…

Aloitus on ärhäkkä, vaikka ehkä mennäänkin sumussa ”No line on the Horizon”. Kakkosbiisi ”Magnificent” on perustasoista myöhempien aikojen U2:sta, menee varmasti ohi korvien, jos ei siihen pienellä työnteolla hae tarttumapintaa. ”Moment of Surrender” lipuu uneliaasti sisään, liikauttaa surumielisesti, vielä on jotain jäljellä, Bonoaalista imua, tosiaankin; tässä on hetki antautua. ”Unknown Cellar” pyrkii koukuttamaan, olemaan ryhdikäs kappale, ehkä liikaa oowoowoo-huutoa a’la Bono, kuten liian monessa muussakin biisissä, mutta ei toivoton. Onko Bono se syypää, olemme vaan kyllästyneet mieheen, eihän samaa volinaa jaksa kukaan kuunnella loputtomiin. ”I’ll go crazy if you don’t go crazy tonight” sellainen U2:n kokoinen rakkauslaulu, uskonko enää näiden miesten himon paloon? ”Get on your boots”, kun ei vaan lähde, nolo biisi suorastaan. ”Stand up comedy”, pirteämpää tavaraa, jotain Zeppeliinimäistä tässä mutta toki pienemmällä munalla. ”Fez – Being Born”, annetaan vielä aikaa. ”White as snow”, aika perinteinen U2-hituri, mutta oikein toimiva, kolahti jo eka kuulemalla. ”Breathe”, levyn kärkitasoa, paranee kuuntelussa? ”Cedars of Lebanon” varmaan se levyn suurin biisi, katsoa kuinka aika kohtelee tsipaletta?

Niin tällainen levy, mitä on tämä tylsähkö imuttomuus, liiallista särmien viilaamista vaiko liiallista sounditavaran kasaamista joka aukenee kivuliaasti ahkeralla kuuntelulla? Iso ja tyhjä levy, täynnä intohimottomuutta, kun rokkenrollilla ei enää muuteta maailmaa, voi Bono miksi joit kahvisi ”Kofilla”?

Käsittääkseni U2:n pojat ovat tehneet tätä levyä parisen vuotta. Välillähän meni tuottaja vaihtoon ja siinä samalla levyllinen biisejä. Väliaikatietojen mukaan pojat olivat tekemässä parasta levyään, sen vuoksi julkaisu siirrettiin loppuvuodesta 2008 maaliskuuhun 2009, jotta levystä saataisiin mahdollisimman hyvä, siis paras.

Onhan tämä, ainakin sen vajaan neljän tähden arvoinen, mutta riittääkö se?

Elvis - elossa

Hän on orpo. Tämä on ensimmäinen asia, joka mainitaan Elvis Perkinsistä. Isänsä oli ehkä Psykona parhaiten tunnettu Anthony Perkins, joka menehtyi AIDSiin 90-luvun alussa. Elviksen äiti puolestaan kuoli 9/11 –terrori-iskuissa. Elvis on elossa, mutta hänellä on syytä olla apea siinä missä Mr. E:lläkin. Perkinsin kappaleissa on toki aimo annos melankoliaa, mutta eipä hän onneksi kerjää myötätuntoa murheen alhossa velloen.

Perkinsiltä on toistaiseksi julkaistu lupaava debyyttiplätty Ash Wednesday. Marraskuun kymmenentenä julkaistavasta Elvis Perkins in Dearlandista on kuultavana jo muutama mukiin menevä tsipale.

Elvarin musiikki ei sinänsä tuo mitään radikaalisti uutta folkulle singer/songwriter –rintamalle. Biisukat ovat pääasiassa akustisvedätteisiä sanoituksien hakiessa huomiota etualalla. Eipä siinä, lyriikkamiehenä Perkins onkin vallan oivallinen, kuten hitaasti kehittyvä While You Were Sleeping -biisukka osoittaa. Oheinen videoversio on tosin lyhennetty puoleen alkuperäisestä kuuden minuutin dylanmaisesta lyyrisestä avautumisesta. Laulumiehelle olennaiseen outfitiin on näemmä myös panostettu. Lennon-pokat, otsatorttu ja jokilaiva-casino -rentun puku saavat varmasti sliipatun James Bluntinkin kateelliseksi.

Samae Koskinen: Elossa

Vieraileva kirjoittaja E-Puppy:

Samae Koskisen uusi levy, toinen kuulemma, on kiehtova ja hieno kokonaisuus. Tutustuin tähän levykkeeseen pienellä pakolla, siippani pakkosoiton kautta. Samae osoitti kuitenkin pian kyntensä ja rupesin kuuntelemaan levyä salaa itsekseni, hyräileväni joka päivä uusia melodioita töissä ja mikä hurjinta, etsimään tietoa Samae Koskisesta musiikkilehdistä.

Mielenkiintoinen huomio oli heti levyn alussa kaksi perjantaista ja viikonlopusta kertovaa biisiä: Perjantai kertoo nuoren miehen ja 5+2 nuoren naisen viikonlopunodotuksista. Soundin levyarvostelun perusteella huomasin, että levy on temaattinen kokonaisuus, jossa viikonlopun tapahtumia heijastellaan eri näkökulmista ja tunnelmat muuttuvat toiveikkaista ja onnellisista traagisiin ja surumielisiin. Kappaleet ovat Samae Koskisen säveltämiä ja hän on sanoittanut ne yhdessä Kauko Röyhkän kanssa.

Aloitusbiiseistä pidän parempana Perjantaita, jotenkin Samae menee luontevammin nuoren miehen kuin kaksikymppisen naisen nahkoihin. Lisäksi Perjantain nuorukaisen odotuksissa on jotain samalla tavalla surkuhupaisaa kuin jossain Leevi and The Leavingsin luuserimiehistä kertovissa biiseissä, kuten siinä joka tanssii luudan kanssa ja lupaa ettei koskaan enää juo pilsneriä. Tarina ei kerro perjantaimiehen illan päätöstä, mutta hänen alkuasetelmansa ovat humoristisen liikuttavat. Viikonloppuun kiitäessään mies ei ole köyhä taikka kipeä, vaan pistää itsensä koreaksi: hän pesee tukkansa, laittaa parhaat vaatteet päälle ja ’näyttää melkein komealta’. Hyvä lähtökohta yön valloitukseen.

Mielestäni Elossa kohoaa kuitenkin uuteen huippuun vasta loppupuolellaan. Sieltä löytyy parikin erittäin vaikuttavaa kappaletta. Sen sijaan, että kuvaisivat nykyhetkeä, lopun kolme biisiä 27, Kuolematon ja Kaiken pitää aina jatkua, näyttävät ottavan kantaa viikonlopun tapahtumiin jonkinlaisesta ajallisesta perspektiivistä, vaikka onkin mahdoton sanoa, kuinka pitkän ajallisen välimatkan päästä. 27 kertoo baari-illan traagisesta lopusta ja on niin sävellykseltään kuin sanoitukseltaan vaikuttava kappale, ehkä levyn paras raita. Jotenkin discopalosta kertova kappale tuntuu minusta hyvin uskottavalta ja todenmukaiselta. Lyyrinen minä muistelee tapahtumaa jonkin ajan kuluttua, sillä hän näkee siitä joskus painajaisia. Myös 27 kuolonuhrin muisteleminen eksaktina numerona antaa vaikutelman jostain todellisen maailman discopalon kuvaamisesta. Tämän kappaleen kiinnostavin anti on sen pohdiskelu kuolemasta: kuinka sattumanvarainen on se raja, joka erottaa elävän kuolleesta. Mielestäni Samae Koskinen todistaa tässä, että hyviä popbiisejä voi tehdä muistakin aiheista kuin rakkaudesta. Sama kuolevaisuuden pohdiskelu jatkuu koskettavasti levyn viimeisessä kappaleessa Kaiken pitää aina jatkua. Rakkaus jatkuu yli kuoleman rajojen, mutta kuolleisiin ei saa jäädä kiinni, sillä elämistä on jatkettava.

Kuinka lähestyä Dessuja Pate Mustajärvi - asenteella!

Anteeksi. Tämä oli A-Houndille em.otsikon vuoksi:) The Decemberists on kova pala purtavaksi pohjois-pohjanmaalla syntyneelle, korkeintaan tyydyttävästi Englannin kieltä taitavalle perusmiehelle. Sen kuulee, haistaa, melkein maistaakin…sivistyneisyyden, korkean kulttuurin, runouden, akateemisuuden, sellaisen tunnelman että musiikin perusta on rakennettu hienovaraisemmin, ehkä tarkemmin ja enemmän kestävän taiteen kannalta?

Niin, puhunko nyt läpiä päähäni, en tiedä kovin paljon bändistä, en sen taustasta, en sen nerokkaasta laulaja-lauluntekijästä(niin olen kuullut väitettävän) Colin Meloysta, enkä nyt vaivaudu googlettamaan bändistä lisää tietoa, sen sijaan laitan kauan tietokoneeni bittiavaruudessa lojuneen Dessujen Castaways and Cutouts-levyn soimaan, ensimmäistä kertaa.

Viime syksynä Dessut löysivät väylän musiikilliseen tajuntaan ”always the bridemaid”-irtosinkkujen kautta. Pidin erityisesti Raicoat songin yksinkertaisen kauniista tunnelmasta, osasin jopa tunnistaa sinkkujen b-puolelta yhden cover-biisin, siis minkä? Aikaisemmin Dessuja olin kuunnellut epäsäännöllisesti Picaresque- ja Crane Wife albumien kautta, joista molemmista löytyy erinomaisen koskettavia biisejä. Printtasin jopa Crane Wife:n lyriikat ulos, koska halusin opiskella…ja ennen kaikkea tietää the Decemberists-bändin erinomaisuuden. Tästä huolimatta lyriikat eivät tarttuneet ja kiertäneet sisälläni tuoden musiikille lisäarvoa, tyydyin edelleen kuuntelemaan tämän laulaja Colinin surullisenkaunista ääntä, saaden siitä tarvittavan musiikillisen nektariinin.

Niin kuinka paljon intuitio osaa kertoa laulun perimmäisestä sisällöstä? Onko kuulijan tunnelma aina oikea, nytkin kun kuuntelen ”Odalisquen” kaunista alkua, jotenkin aavistan siinä olevan paljon tunnelmaa ja tarinaa, laivan kokan tasaista huojuntaa, lempeästi ja jotenkin muinaisesti säksättävää purjekangasta, jotain elämää suurempaa tragediaa jonka yksityiskohdat oma mieleni voi vapaasti tuottaa. Kuinka paljon lyriikkoja loppujen lopuksi tarvitaan? Tulee mieleen eräs tässäkin blogissa useasti mainittu Tamperelainen bändi, joka on menettämässä uskottavuuttaan ”lyyristymisen” myötä.

Joka tapauksessa, uskon the Decemberistsin lyriikkojen edelleen olevan hyviä ja tutustumisen arvoisia, yhä edelleen uskon että kuulemani hieno ja kaihoisa ”laivamusiikki” saa jonkinasteisen täydellistymisen kun tajuan mitä näissä jo musiikillisesti äärimmäisen hienoissa veisuissa oikeasti lauletaan?
Sen verran olen ollut tämän "uuden ihastukseni" kanssa lähteellä, että löysin blogeista hienon uuden irtobiisin nimeltä: Sleepless. Löytyy Aids-kokoelmalevyltä ”Dark Was The Night”

Ajetaan Unholaan

Levy julkaistiin 27.1.09, pari viikko aiemmin se oli jo vuotanut nettiin, pikkaisenkaan asiaan perehtyneet musan latailijat hypistelivät jo levyn biisejä viikkoja aiemmin. Julkaisuviikolla levy ehkä meni Top Teniin, video soi teeveessä, ainakin You Tubessa ja artistin omilla sivuillaan.

Musalehtien arviot vaihtelivat kolmesta neljään tähteen, ei siis mikään erinomainen levy. Artisti teki levyä parisen vuotta, pienissä pätkissä, odotusarvot olivat kovat, mutta nyt julkaisun jälkeen kaikilla on oksennus kurkussa…eikun täydellinen välinpitämättömyys, huono levyhän tämä, ei mikään ”Ok Computer” tai ”Achtung Baby”, miksi siis muistella tätä levyä kovinkaan pitkään.

Unohdetaan siis levy mahdollisimman pian, eikä missään nimessä kerrota pitävämme tästä levystä, ollaan vain mukana tässä ihmeellisessä kollektiivisen hyvän maun ketjussa, älkäämme häiritkö aivosähköllistä tasapainoa oikeiden sävelien ja sanoituksen suhteen, älkäämme siis missään nimessä tarjotko mitään kertaalleen käytettyä ideaa tai liian uhkarohkeita tai huonoja musiikillisia valintoja, puhumattakaan epäonnistuneesta tuotannosta, väärästä julkaisuajankohdasta tai yksinkertaisesti väärästä vaatetuksesta.

Mitä näille levyille oikein tapahtui?

Surulliset Top 5

1. Liekki: Hyönteinen
2. Ryan Adams: Kaikki levyt Goldin jälkeen
3. Franz Ferdinand: Tonight: Franz Ferdinand(jo nyt menetetty tapaus)
4. Supergrass: Diamond Hoo Ha
5. J.Karjalainen & Veli-Matti Järvenpää: Paratiisin Pojat

http://www.youtube.com/watch?v=6EPHk16mO20&feature=related

Juuret Idässä

Vetelehdin prahalaisessa älykkökahvilassa ja suunnittelen vallankumousta. Historiallisen materialismin ääriviivoja jäljittelevät ajatukseni keskeytyvät kun klezmer-bändi aloittaa jumalattoman tuuttaamisen.

Ei kun kuuntelen Beirutia. Zack Condon on amerikkalainen nukkavieru nuorimies, joka näyttää hieman Conor Oberstilta ja kuulostaa humalaiselta Rufus Wainwrightilta. Condon on näitä merentakaisia indiepoppareita, jotka etsivät juuriaan kaukaisesta ja jotenkin kulturellista Euroopasta, jossa ei ole punaniskojen Super Bowlia ja historian havinaakin on helpompi kuunnella. Ja kuka tietää, ehkä siellä hyväksytään sarvisankainen älykkö-habituskin. Kaikkein syvimpiä ja eksoottisimpia juuria voi halutessaan hakea itä-Euroopasta, jossa torvet soivat vähän tummemmin. Beirutin esikois-LP Gulag Orkestar seikkailikin jossakin Romanian ja Bulgarian musiikillisissa maisemissa. Levy oli ilmestyessään raikas tuulahdus huojuvaa, hieman humalaista ja aika karvaista laulelmaa, juuri sellaista jonka voi hyvin kuvitella hämyisten kulttuurikuppiloiden taustamusiikiksi.

Toinen jenkki-idänmatkaaja-poppari-poppoo on A Hawk and a Hacksaw, jonka musiikki ei aina niinkään muistuta kansanlauluja kuin balkanilaisia shamaanien vampyyrienmanauksia. Viimeisimmällä plätyllä mukana on autenttisuutta korostamassa unkarilainen Hun Hangar Ensemble ja meininkihän onkin entistä rootzimpaa. Mistään indiepopista ei tässä tosin taida olla enää kyse. Viritelmän taustalla on muuten Jeremy Barnes muinaisesta Neutral Milk Hotel-yhtyeestä. Näin jälkeen päin kuunneltuna jo NMH:n In the Aeroplane, Over the Sea sisältää näitä jostakin alitajunnan arkkityyppien kammioista kumpuavia, kovin itäeurooppalaisia äänimaisemia.




Beirutin poika seikkailee jälleen villinä maailmalla. Vuonna 2007 julkaistulla Flying Club Cupilla vierailtiin viime vuosisadan alun boheemissa Ranskassa, ja nyt julkaistavalla tupla-EP:llä March of the Zapotec/Realpeople Holland tämä jenkkilän sakarikukko käyttää entistä laajempaa kulttuuripalettia. Osa kappaleista on jo valunut blogosfääriin maisteluita varten.

Shots from late eighties!

Oikeasti, hyvin harva uskoo, tiedosta puhumattakaan, jonka objektiivisuutta ei tietenkään täysin pysty mittaamaan, että 80-luvulla ja etenkin sen loppupuolella monet 60-luvulla aloittaneet nimiartistit tekivät erinomaisia levyjä, rapiat nelikymppisten kypsyneitä helmiä, kun kasariuden korni puoliväli oli ohitettu ja sitä kautta musiikin tuotantokin kautta linjan alkoi maanläheistymään.

On tehtävä pieni katsaus noihin päteviin albumeihin. Aloitetaan ilmeisemmästä päästä, eli Rollareista. Kaheksankytluvun kiukuttelut a’la Mick ja Keef oli takana ja energiaa suunnattiin uuden rollarilevyn tekoon vuoden 1989 alussa Barbadoksella. Tuloksena oli väkivahva ”Steel Wheels” (89), jossa perusrollariveisujen joukossa oli muutamia herkkuoudokkeja, kuten intialaisvaikutteinen ”Condinental Drift” ja murea blues ”Break the Spell”. Muuten, ”Steel Wheels” oli viimeinen studioalbumi jossa rollareiden alkuperäisbasisti Bill Wyman oli mukana. Waikku oli tosin vielä mukana Rollareiden persianlahden sodan vastaisessa irtosinkussa ”Highwire”(91), jonka teeman mukaisesti kuulin ensi kertaa puolijoukkueteltassa kiukkuisen vääpelini pienestä paristoradiosta armeijan sotaharjoituksissa.

Banjosilmä, mr.Maccara, siis Paul McCartney saisi sävellyskumppanikseen sen toisen Elviksen, Costellon siis. Tuloksena erinomaisen tasapainoinen ”Flowers in the Dirt(89). Paulin hyvä noste jatkui vielä seuraavallekin levylle ”Off The Ground”(93) joka on biisimateriaaliltaan ehkäpä piirun verran lennokkaampi. Pienenä yksityiskohtana, tästä albumista löytyy myös tuplaversio johon on kerätty sinkkujen b-puolet, mukana Paulin keski-iän angstirääkäisy ”Kicked around here” Älkäämme enää Paulia päähän siis potkiko, älkääkä missään tapauksessa verratko häntä Elton Johnin tai Mikko Alataloon. Pauli rääkyy vieläkin, ja hyvin rääkyy(Fireman), eikä missään Mustajärvellä.

Myös Daikkumme, Duluthin oma poika Robert Allen Zimmermann, eli Dylanin Bob julkaisi hyvää tavaraa pitkän tauon jälkeen: ”Oh Mercy”(89), monet väittävät että yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, itse väitän että reilun viiden vuoden tauon jälkeen(Infidels(83), Shot of Love(81) toimivat kyllä kehnohkosta tuotantojäljestä huolimatta). Daniel Lanoisin kynsissä Dylan löysi uuden, iälleen uskottavan laulutyylin, puhumattakaan erinomaisesta biisinipusta jolla ”Oh Mercy” oli täytetty.

Aiemmin blogissa sivuttu hippiretkue (thanx Juho Juntunen retkue-sanan ansiokkaasta lanseeraustyöstä kautta vuosien Soundissa ja Suosikissa) Grateful Dead julkaisi seitsemän vuoden studiotauon jälkeen erinomaisen, ehkä biisimateriaaliltaan jopa Deadin parhaan levyn ”In the Dark(87). Levyn tunnetuin biisi ja pienoinen hitti oli tietenkin ”Touch of Grey”, Deadin loppuajan positiivinen valonsäde: ”every silver lining’s got a touch of grey, i will get by, i will survive”.
Levyn vaikuttavin biisi oli sen sijaan lopetuskappale “Black Muddy River”, vakuuttava kuin hitaasti virtaava Mississippi kuljettaen mukanaan kipeitä ja jo paranemaan päässeitä muistoja. Oih, tämä kappale jos mikään murentaa miehen.

Kanadan äreä mies Neil Young julkaisi myös laatutavaraa tuona herran vuonna 1989. Kyseessä on albumi ”Freedom”(89), joka muistetaan tietenkin Hectorinkin coveroimasta ”Rockin in the free world” biisistä. Levy on kauttaaltaan hyvin monipuolinen, niin kuin monilla Niilon levyillä on tapana. On kaunista ruudinkäryä ”Crime in the city”, meksikaanitunnelmointia ”Eldorado”, Wrecking Ball ja lukuisia muista hyviä biisejä. Levy on paljon enemmän kuin ”Rockin’ in the free world”, ja ylivoimaisesti paras Niiloalbumi sitten ”Rust never Sleepsin”(79).

Toki 80-luvun lopulla tapahtui monia nimiartistien noloja lipsahduksia, kuten Pete Townsendin ponneton ”Iron Man”(89) teema-albumi ja Kinksin jähmeä ”Uk Jive”(89). Mutta muuten tuo ajanjakso ja etenkin vuosi 1989 oli täynnä iloisia onnistumisia, joista jäi mainitsematta ainakin
Van Morrisonin ”Avalon Sunset”(1989). Suosittelen tutustumisretkeä vinyyliaikakauden viimeisiin hetkiin.