Tracey Thorn - Bedsit Disco Queen

Muutama vuosi sitten löysin Pattijoen kierrätyskeskuksesta elämää nähneen cd-levyn 50 sentillä. Kyseessä oli brittiläisen lauluduon Everything But The Girlin menestyslevy: Amplified Heart (1994).  Levy osoittautui säännöllisessä autokuuntelussa varsin oivaksi sadepäivien levyksi, yhtä aikaa tunnelmaltaan kesäiseksi sekä syvän melankoliseksi. Erityisesti laulaja Tracey Thornin surumielinen ääni teki suuren vaikutuksen.

Tästä kymmenen, ellei viisitoista vuotta taaksepäin muistan kuunnelleeni Massive Attackin: Protection(94) levyä intensiivisesti ja tykästyneeni erityisesti albumin nimikappaleeseen, jonka esitti myös em. Tracy Thorn. Massive Attack - vihje vei minut tuolloin Everything But The Girlin suurimman hittilevyn: Walking Woundedin(96) äärelle. Muistan myös äänittäneeni levyn parhaimmiston kasetille, mutta sekä EBTG ja Tracey Thornin hautautuivat kiireisten vuosieni alle.

Juuri äsken sain päätökseen Tracey Thornin mainion omaelämänkerrallisen kirjan: Bedsit Disco Queen - How I Grew Up And Tried To Be a Popstar(13). Kirjassa Tracey Thorn(s,1962) luo kattavan katsauksen omasta urastaan, 80-luvun alusta pitkin 90-luvun menestysvuosia aina 2000-luvun äitivuosiin ja lopulta viime vuosien laadukkaisiin soololevyihin.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hauska, itseironinen ja maltillisella tapaa juoruileva. Everything But The Girlin alkuvuosiin kuuluu hengailut muun muassa Paul Wellerin ja Morrissey kanssa. Etenkin jälkimmäinen aloitti uraa samoihin aikoihin EBTG:n kanssa ja osoittautui tämän duon jonkinmoiseksi tukijaksi,ellei jopa ihailijaksi. Uransa alussa EBTG nautti pienten piirien kulttisuosiota ja toisaalta pääsi hyvin helposti brittein saarten kriitikoiden lemmikiksi. Tätä uran aloittamisen helppoutta Thorn kirjassaan toistuvasti aidosti ihmettelee.

Everything But The Girl teki 80-luvun alussa sellaisia merkittäviä albumeja, kuten debyytti Edenin(84) ja romanttisen Baby,I'm a Star:in(87) sekä rauhallistempoisen: Idlewildin(88). 90-luvun alussa duo joutui jonkinmoiseen taiteelliseen kriisiin, lähinnä levy-yhtiön odotusten takia, kuinka vuorovaikutus artistin ja suuremman markkinointikoneiston kanssa ei oikein toiminut. 90-luvulla duo:n toinen osapuoli Ben Watt sairastui mystiseen suolistosairauteen, joka pysäytti duon musiikillisen uran, mutta tästä toivuttuaan duo tekikin taiteellisesti ja kaupallisesti merkittävimmät levynsä, em: Amplified Heartin(94) ja Walking Woundedin(96). Näihin vuosiin liittyy myös duon suurin hitti: Missing, joka soi kesällä 1995 jokaisessa diskossa ja rantabaarissa. Kaiken kaikkiaan kappale myis 3 miljoona kopiota ja toi duolle ansaitsemansa menestyksen.

Thornin kirja kuvaa realistisella tavalla pop-tähteyttä. Kuinka ura voi tarjota ylä- ja alamäkejä, mitä on soittaa tyhjille pienille saleille ja yhtälailla miltä tuntuu vetää duettoa Gastonburyn festareilla vuonna 1995 yhdessä Jeff Buckleyn kanssa. Thorn on itse koko uransa aikana kokenut poptähden-roolin hieman vaivaannuttavaksi. Elämänkerta luo kuvaa maanläheisestä, humoristisesta ja hyvin rehellisestä artistista.

Tietynlainen käännekohta ja sinetti duon uralle sattui vuonna 1997, jolloin manageri soitti hotellihuoneeseen ja kertoi mahdollisuudesta päästä kiertueelle U2:sen kanssa. Duon ja ennen kaikkea Thornin ratkaisu oli jäädä tauolle. Vuosi tästä eteenpäin Thorn ja Watt saivat jälkikasvua. Ura jäi tauolle viideksi vuodeksi kunnes vasta vuonna 2007 Thorn palasi erinomaisella soololevyllä: Out of The Woods(07). Tätä levyä ovat seuranneet soolot: Love and It's Opposite(10), Tinsel and Lights(12) sekä soundtrack-albumi: Songs From The Falling(15). Thorn on julkaissut myös uuden kirjan: Naked at the Albert Hall: The Inside Story of Singing'(15).

Kirjan lukeminen siivitti allekirjoittaneen luonnollisesti intensiiviseen Everything But The Girlin ja Tracey Thornin soolouran diggaamiseen. Palataan vielä menestyslevyyn Amplified Heart(94). Levy on hyvin erilainen mitä moneen kertaan remixattu hittiveisu Missing antaa ymmärtää. Levy hallitsevat akustiset ja mietteliäät kappaleet. Hieno kappale: We Walk The Same Line on myös selvitymiskertomus 90-luvun alun vaikeista ajoista:

Hurmoksellinen sadeilta - Sideways. Helsinki. 17.6.2016

Sideways kaupunkifestarin ensimmäinen näkemäni bändi oli minulle vain nimenä aikaisemmin tuttu: French Films. Suomalainen rock-lupaus, joka on tainnut jäädä pelkäksi lupaukseksi, vai onko? Oli mukava todeta, kuinka virkeää ja monipuolista rokkia tämä hyvin stailattu rokkibändi soittikaan. Keikan aloituskappale sai selkäpiin heti kihelmöimään. Musiikissa oli ripaus vanhaa Clashia, jonkin verran Glasvegasia ja stadionrockmeininkiä. Hyvä musiikillinen paketti, ihan kuten koko keikkakin. Bändi joutui valitettavasti lopettamaan sovittua aikaisemmin PJ Harveyn keikan aikataulumuutosten vuoksi. French Filmsin vikassa biisissä homma lähti vasta kunnolla lentoon. Harmi, että tämä lento keskeytyi. Sivuhuomiona sanottakoon, että kevyesti Spotikasta soitettuna bändi ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin tällä tehokkaalla livekeikalla.

Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.

PJ Harveyn keikka oli aikaistettu alkamaan jo seitsemältä. Polly bändeineen saapui lavalle näyttävästi marssirumpujen saattelemana. Alusta alkaen PJ Harvey bändeineen tarjosi hyvin kasassa pysyvää musiikillista taide-elämystä. Harveyn ääni soi vahvana ja välillä taipuisanakin, vaikka tässä suhteessa hän ei olekaan täysin suvereeni, parempiakin laulajia löytyy. Mutta PJ korvasi ehkä hieman vajavaisen laulutaidon vahvalla karismallaan. Voisi sanoa, että PJ teki oman äänensä rajoissa kaiken mikä on mahdollista. Jollain tapaa tuli mieleen kulmikkaampi versio Kate Bushista.

PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.

Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.

Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.

Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen.

Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.

Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.

Kööpenhamina muovimatkailijan silmin

Eräänä kesäkuisena maanantaina satunnainen levymatkailija pääsi sukeltamaan noin kolmeksi tunniksi Kööpenhaminan levykauppoihin. Se ei ole paljon, mutta jotain sentään.

Accord avasi pelin komeasti. Kööpenhaminan vanhin levykauppa, aloittanut jo 40-luvulla jazz-levyjen myynnillä, ikää mittarissa komeat 75 vuotta. Olisikohan jopa Euroopan vanhin levykauppa? Levykaupan palvelu oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, myös tälle jäykälle finski-isukille, jonka kaksivuotias poika hyöri ja pyöri ympäri levykauppaa sekä ilmoittaen toistuvasti luonnollisesta tarpeestaan. Levykaupathan eivät luonnollisesti tarjoa mitään lastenhoitoon soveltuvaa wc-tilaa. Niimpä lupaavasti alkanut levykauppavierailu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaa. Alakerran alelaarista poimin kymmenen lättyä 250 kruunun(n.30euroa) yhteishintaan, mukana muun muassa levyt: Frank Zappan: Over-Nite Sensation(73), Ten Years After: Record Live(73), Prince: Sign of The Times(87), ja Molly Hatchet: Lightning Strikes Twice(89). Yläkerrasta täydensin kokoelmaa vielä Badfingerin mainiolla lätyllä: Magic Christian Music(70).

Seuraava levykauppa oli yhden poikkikadun ja parin korttelin päässä edellisestä. Goldmine Recordsin edusta tarjosi melko kattavan 20 kruunun alelaarin. Kipeä polveni esti turhan kyykistelyn, eli se siitä sitten. Jotain sentään löysin, pitkään metsästämäni Paul McCartneyn triplalivelevyn: Tripping Live Fantastic(90), jota erehdyin luulemaan 20 kruunun levyksi, mutta sentään 100 kruunua jouduin tästä lättysestä pulittamaan. Huomioita levykaupasta: kaupassa oli valtavasti levyjä, laadukkaita sellaisia. Bob Dylania oli varmaan metrin verran, kuten myös Neil Youngia. Kysyin myyjältä etsimääni Iggy Popin: The Idiot(77) - albumia. Uusintaprässi olisi löytynyt rapiat kymmenellä eurolla. En sitten ostanut, harmittaa vähän. Levykaupan runsaus ja sekavuus aiheutti vähän sellaisen yltäkylläisen olon, ettei tiennyt mistä päästä aloittaa levyjen tonkimisen. Tosin poikani ruokahuolto vaati pikaisen poistumisen kaupasta kohti ydinkeskustan mainiota kasvisravintolaa: Rizz Razz.

Lounaan jälkeen kerkesin vielä yhteen levykauppaan. Tunnelmallisessa Beat Bob Record Shop:ssa. pääsin heti myyjän kanssa jutulle Iggy Popin levyistä ja konserteista. Herra levykaupanpitäjä oli nähnyt Iggsterin kaksi kertaa livenä vuonna 1977 Kööpenhaminassa. The Idiotia(77) ei löytynyt täältäkään, mutta sentään mainio livelevy samaiselta vuodelta: Tv Eye(77) ja hintapyyntö 75 kruunua originaalista brittipainoksesta. Ei paha. Kylkiäisinä lähti myös OMD:n Organisation(80) 60 kruunulla sekä muutamia 20 kruunun makupaloja, kuten: AC/DC:n: Razor's Edge(90), Elton Johnin: Goodbye Yellow Brick Road(73) ja Piratesin: Skull Wars(78).

Kolmen levykaupan perusteella Kööpenhamina vaikutti levynkerääjän silmin runsaalta ja kohtuuhintaiselta paikalta. 20-30 kruunulla sai paljon sellaisia levyjä joista Suomessa saa pulittaa kympin tai enemmän. Seuraavalla kerralla ehkä vähän intensiivisempi levytonkaisu.