Todd Rundgren - A Wizard/ A True Star

Tästä artistista ja tästä levystä olen ajatuksissani jo kirjoittanut monta juttua, mutta mitään sen kummempaa mustetahra-evidenssiä en ole saanut aikaiseksi, platta on pysynyt omissa aivoissani myyttisen mahtavana klassikkoalbumina yli 40 vuoden takaa. Voi olla, että sanani eivät yksinkertaisesti riitä kuvaamaan niitä tuntemuksia mitä minulla on tätä levyä kohtaan. Toisaalta, tämä levy yltää kaikkien aikojen parhaat levyt listalla hädin tuskin 20 sakkiin, mutta mutta, aivan peijakkaan hyvä levy on kuitenkin kyseessä.

Avataan ja perustellaan, Todd Rundgren. Nimi aiheuttanee monissa samoja hylkimisreaktiota kuin vaikka Nils Lofgren tai Dolph Lundgren. Jokin ihme svedu-johdannainen, mikä lie siipeilijä joka saanut aikoinaan levytyssopimuksen ja suoltanut vuosikymmenet pelkkää keskinkertaisuutta. Laiskuuttani tähän väliin puhdas Wikipedia-laina, jolla pääsette hieman kartalle äijästä:

Todd Harry Rundgren (born June 22, 1948) is an American multi-instrumentalist, songwriter and record producer. Hailed in the early stage of his career as a new pop star, supported by the certified gold solo double LP Something/Anything? in 1972,^[1] his career has produced a diverse range of recordings, both as a solo artist and as a member of the band Utopia. He has also been prolific as a producer and engineer on the recorded work of other musicians. (Wikipedia)

Rundgren on suolanut 70-luvun alusta alkaen kymmenittäin vaihtelevantasoista, usein hyvin kokeellisiakin levyjä. Näistä wikipedia-viitteessä mainittu Something/Anything(72) tupla-albumia pidetään yleisesti parhaana, mutta seuraava albumi A Wizard/A True Star(73) on mielestäni Toddin uran kliimaksi, häkellyttävän monipuolinen ja kunnianhimoinen luomus, jossa musiikkityylit vaihtuvat lennossa.

Rundgren on mielestäni yksi näitä ns. hajanaisuuden ja hajanaisten albumikokonaisuuksien ystäviä. Puhun siis levyistä, jotka eivät ole yhtä tunnelmaa, vaan niissä seikkailnaan tunnelmasta ja tyylilajista toiseen. Tällaiset levythän voivat olla aika ongelmallisia ihmismielelle, että vedetään vähän liian moneen suuntaan. Nykypäivävä esimerkisi Ken Stringfellow ja Beck(ajoittain) luovat tälläisia liian monipuolisia levykokonaisuuksia, jotka eivät saavuta kriitikkojen hyväksyntää, eivätkä kovin suuria myyntilukuja. Omaa (häilyvää) mieltäni tällaiset vähän sirpalemaiset kokonaisuudet miellyttävät ja vievät varsin psykedelisiin musiikillisiin sfääreihin ilman mitään stimulantteja.

Tämän albumin tilasin jokin aika sitten jenkeistä muutamalla dollarilla alkuperäisenä jenkkipainoksena. Kansitaide(kuva yllä) on oma lukunsa, piirrokset varsin villejä ja kulmat muotoilu omituisen epägeometrisesti, joka vain korostaa albumin sirpalemaista kokonaisuutta. Vinyylisoundi pesee tässä tapauksessa ceedeen soundin(niimpä tietenkin). Toddin 70:n luvun alkupään levyjä on aika vaikea nykyisin löytää, tätäkin levyä metsästin tuloksetta paikallisilta levymessuilta, kunnes turvaudun Discogsiin ja jenkkipoijan apuun.

Toisaalta sitä miettii, että kuinka sokeaksi voi tulla omalle fanitukselle? Joskus kun olen todennut tämän levyn hyväksi, niin sitä ensirakkauteni tunnetta en ole lähtenyt kyseenalaistamaan. Levy on hyvä ja sillä sipuli. Mutta onko levy oikeasti vielä relevanttia ja kuunneltavaa kamaa? Niin, minun mielestäni kyllä. Levy on soitettu ja sovitettu rikkaasti, Toddin luontainen(?) taipumus syntetisaattorisoundeihin ei ole vielä tällä levyllä onneksi puhjennut kukkaan, toisin pari vuotta tuoreemmalla Initiation(75) levyllä, jonka toisella poskella on häkellyttävän kuuntelukelvoton instrumentaali, syynä kökkö syntsasoundi. Em. Initiation taitaa olla rockhistorian pisin yksöisalbumi, eli siinä on musiikkia yli 67 minuuttia, joka nykyaikan tarkoittaisi automaattisesti tupla-albumin mittaa.

A Wizard/ A Trué Star esittäytyy minulle yhtenä rikkaimmista ja monipuolisista rock-albumeista. Levyllä on useita upeia sävellyksiä, kuten: Sometimes I Don't Know What to Feel, When the Shit Hits the Fan/Sunset Blvd ja upea päätösbiisi Just One Victory. Näitten ohella levy suorastaan tuhlailee monipuolisia melodioita ja taipuu vähän joka suuntaan. Albumi on hieno kokonaisuus levynkansiaan myöten ja pidän sitä yhtenä aikamme erityislaatuisimmista rock-albumeista, jonka soisin mahdollisimman monen (ajan kanssa) kuulevan.

Ohessa vielä linkki viimevuotiseen keikka-arviooni, jossa Todd ei ollenkaan totellut ennakkokäsityksiäni: http://homesickhounds.blogspot.fi/2013/05/todd-rundgren-tavastia-helsinki-2862013.html

Lauantain pyörykäisiä...

...noita mustia kiekkoja, älpeitä ja seiskatuumaisia, muovin vienoa tuoksahdusta, kansipapereiden tiukempaa nenätavaraa, ulkovaraston ja auki riipaistun suojamuovin neitseellistä tuoksua. Kuvitellaan hetki jossa makoilet sohvalla lauantai-iltapäivän ns. hitutunneilla, kerrankin ajattomana ja vapaana, arjen ja elämän joskus varsin hiostavista velvollisuuksista. Käsissäsi levynkansitaidetta 42 vuoden takaa, David Bowien The Rise and Fall of Ziggy Stardust and Spiders from Mars(72). Suloisia rokkisointuja, ärhäköitä riffejä, Davidin maukkaita saksofoni-sooloja ja melkoisen ketterää laulantaa. Saatat olla pienessä lauantai-darrassa, alkoholin tai lihasjumin aiheuttamassa ajatuskireymässä. Kepeässä unitilassa kipu hajoaa tuhansiksi atomeiksi, tähtisateeksi, kosmiseksi avaruuspölyksi, i'm here Ziggy Stardust and Lady Moonlight. Nukahdan hetkellä jolloin albumin tahtoi aueta kokonaisuudessaan...



Tarkemmin ajateltua melkoista diibadaabaa, mitäänsanomatonta sarajakuvamaista rock-lyriikkaa, Bowien vahvaa kykyä omaksua mitä oudompia alter-egoja, Ziggy taisi olla niistä ensimmäinen, mutta onhan tämä aikamoista rock'n roll pilvihattaraa, sellaista nuorisounelmaa joka ehkä toimi 70-luvun kokeellisina aikoina, mutta nykyinen nuoriso tarvitsee fantasiaa ja realismia...tai noh mistä minä sen tiedän? Isot pointsit Davidille kyvystä luoda koko 70-luvun erilaisia rock-hahmoja, kuten Ziggyn ohella Diamond Dogs ja Thin White Duke.

Aamulla soittimessani pyöri Bowien viimevuotinen comeback-albumi: The Nex Day(13). Varsin uljasta tavaraa ja jotenkin tuo Taavetin nykylyriikka on luonnollisesti helpommin lähestyttävää. Niin, kukas sitä oikeasti rokkenrolliin tarvitsee mitään sen syvällisempää sanataiteilua, riittää että lanne vatkaa ja beibet käy kuumina.



Toinen lähiviikkojen uljas Bowien vinyylilöytö on Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla. Soipa muuten älyttömän hyvin. Mielestäni biisiaineskin on joteskin kehittyneempää kuin Ziggyllä. Levyllähän on huikeita klassikoita, kuten: Sweet Thing(Heiii, jokaisella bändillähän on tämän niminen veisu), nimikappale Diamond Dogs ja Bowien paras kappale: Rebel Rebel. Mainio levy tämäkin, vaikkakin kansitaiteella on helppo pelotella lapsia.

Aasinsiltahan vie tämän kirjoituksen mainiosti Teeman illan elokuvaan : The Man Who Fell The Earth(76), joka taitaa olla Bowien ensimmäinen iso filmirooli ja tarinan mukaan täydessä kokaiinipöllyssä tehty. Ei silti, Hesari antoi leffalle kolme tähteä vaikka Bowieta ei miksikään näyttelijäksi voi tituleerata.

Levymessut - Turun T-talo. 16.3.2014

Eilinen kirpparinuouhous oli onneksi täyttänyt levypötsini sen verran kukkuralleen, että pystyin vastaanottamaan näiden levymessujen tuoman pettymyksen tunteen. Ok, lähdetään purkamaan pala kerrallaan tätä pakettia. Ensinnäkin nyt oltiin levymessujen "toisessa päivässä", eilen lauantaina vinyylikaravaani oli käynyt Helsingissä Tavastialla ja näin ollen paras kerma oli jo kaavittu päältä. Sen verran face-ilmoittelua seuranneena huomasin, että esim. mainio ruotsalainen Delicious Goldfish Records oli matkalla tällä kertaa euron ceedee-laareineen, mutta ei vastaavan hintaisten vinyylilaarien kera, kuten aiemmilla levymessuilla on ollut tapana.

Turun T-talon tila messupaikkana oli Kårenia ehkä hieman hämärämpi, tilaa lienee kutakuinkin samanverran, ihan ookoo paikka levymessuille. Valaistuksessa oli hieman toivomista, joissain levynurkkauksissa jouduin vähän siristelemään, jotta näin mikä printti on kyseessä? Noh, saattoi johtua ikänäöstäkin. Paikalle tulin jo puoli tuntia ennen avaamista ja tietenkin siinä toivossa, että saan napsittua parhaat palat päältä. Ok. Pääsinkin ensimmäisten joukossa sisään, mutta aika pian huomasin, että kattaus oli tänään niukempi, ei juurikaan näitä houkuttelevia alelaareja.

Jotain sentään tuli löydettyä. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löysin The Pretty Thingsin Uk-originaalin esikoisalbumin: The Pretty Things(65) neljällä eurolla. Kansi aika surkeassa kunnossa, mutta itse levy soi aika virkeästi. Tämän jälkeen lampsin yhden suomalaisen myyjän laareille, josta mukaan tarttui Dave Edmundsin: Twangin(81) kahdella ja puolella ekellä. Ihan hyvä löytö. Kohtapuolin olinkin jo mainitsemani Delicious Goldfish Recordsin kojulla, josta ne euron vinskyt siis puuttuivat. Ihan mukavina löytöinä mukaan lähti kuitenkin aussirock-bändien The Saintsin: All Fools Day(85) ja Triffidsin harvinaisempi kokoelma: Love in Bright Landscapes(86).

Aloin jo luovuttamaan, että eiköhän tää ole jo tässä, säästetään rahat ja lähdetään meneen. Sentään yhdellä ruotsalaisen myyjän kojulla pääsin hetkellisesti kiinni levyntonkimisen flow-tilasta. Kolmen euron laarista lähti mukaan 4 kohtuullista herkkua: Little Featin: Sailin Shoes(72), Temptationsin: 1990(73), David Bowien: Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla ja vielä myyjä mainostama kaikkien aikojen paras Glam-rock albumi, Cockney Rebelin: The Human Menagerie(73). Lopullisena niittinä messuille ostin yhdeltä suomimyyjältä Iggy Popin: Lust for Lifen(77) ja maksoin siitä peräti yhdeksän euroa, joka on kuitenkin aika kohtuullinen hinta.

Myönnetään, että odotukseni messujen hintatasoa kohtaan olivat aika kohtuuttomat, odotin sellaista muutaman euron muovimyrskyä, että paikka tulvii toinen toistaan hienompia euron löytöjä, koska edelliset levymessut Kårenilla olivat tällaiset. Nämä messut menivät asteikolla sinne huonompaan äärilaitaan, ei paljon mainittavaa jälkipolville, paitsi tämä bloggaus.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ostavat niitä kalliimpia levyjä, toinen toistaan houkuttelevimpia keräilykappaleita. Itselle viisi euroa on se kipuraja, joka ylitetään harvemmin. Itseasiassa maksimi jonka yhdestä levystä voin maksaa on 20 euroa ja sitä en ole tehnyt kovin montaa kertaa. Kallein ostamani levy lienee Samae Koskisen: Hyvä Päivä(13) vinyyli, josta maksoin uutena 23 euroa.

Messut saivat minut jälleenkerran pohtimaan tätä levynkeräyksen järjellisyyttä, että onko järkee vai ei? Luettuani tämän toisen bloggaajan oivallisen kirjoituksen aiheesta uskoni taas hetkellisesti palasi: http://rajatapauksia.wordpress.com/2011/01/23/anonyymit-addiktit-viides-istunto/

Ja perään totaalista turmiollisuutta jota pitäisi tuomita isolla kädellä, jos sitä omassa ympäristössään näkisi, mutta aina saa hyväksynnän tässä rokin sarjakuvamaailmassa:

Maaliskuun levynuohous vol.1.

Ensinnäkin, kiitokset vaimolleni ymmärryksestä tätä hupakkomaista harrastustani kohtaan, jota myös levyjenkeräämiseksi kutsutaan. Musta muovi on asettunut muutamiin tiiviisiin neliöihin kodissamme, uusi käsintehty levyhylly on löytänyt paikkansa olohuoneemme yhdellä seinustalla. Huomatkaa, vain yhdellä seinustalla, eikö se olekin aika kohtuullista? Myönnetään, että on näitä ns. "komerolevyjäni" sinne tänne piiloteltuina, metri jos toinenkin. Mutta olen valmis, siivoamaan tätä muovia menneisyyden jättömailtani, olen valmis luopumaan ja tiivistämään, olen valmis jopa vuokraamaan sisälämmitystilaa levyilleni. Rajansa kaikella, puhuttaisko kuitenkin kohtuullisesta määrästä älpee-levyjä, laadukkaasta 2000 yksilöstä ja tuhannesta muuten vaan mukana kulkevasta muovimateriasta.


Selittelyt sikseen vaikka selittelyjä minä tarvitsenkin, raikastavia synninpäästön hetkiä näiden levyhurmostilojeni jälkeen. Tänään taas parit pikalevykännit tuli vedettyä. Turku ja Manhattanin kirppis ensimmäisenä kohteenani. Kyse oli kuitenkin vasta sormien verryttelystä huomista Big Bangia varten, eli Kansainvälisiä Levymessuja Turun T-Talolla. Olin tehokas, mutta maltillinen. Vajaassa tunnissa skannasin Manhattanin lävitse. Luotin levynkerääjän kahden euron sieraimiini, nuuhkaisin vain niistä kohdin jossa tuoksu oli terävin. Kolme euroa sentään maksoin muutamasta namupalasta: Jesus Jonesin: Doubt(91), Albert Hammondin: It Never Rains...(72) ja Kirsty MacCollin: Electric Landlady(91) sujahti levykassiini, niijja Simple Mindsin vähän harvinaisempi kasarikokoelma: Celebration(82).


Pitkä lauantaipäivä vaati sittenkin kunnon intervallitreenin huomista varten, niimpä kipaisin Manhattanin päähaastajan luo, eli Hassisen kirppikselle. Selkeästi halvempi levymateriaali on alkanut valumaan Manhattanilta Hassiselle, tämä lienee paikallisille jo pitkään tiedossa ollut juttu, mutta minulle ns. vakivieraalle varsin uusi havainto.


Hassisen kirppis täytti kuuppani kivasti pvc:n ilokaasusta. Reippaan kokoiset vinyylilaarit tulvivat muutaman euron laatuvinyylejä. Ensinnä tärähti kouraani New Order oiva maxi-sinkku: Regret(93)kahdella ekellä, ou jee, tätä remixsattua hyvyyttä tullaan paukuttelemaan levysoittimessani antaumuksella. Kassiin tippui kahdella ekellä muun muassa: Iggy Popin: Blah Blan Blah(86), Grincos Locosin: Punch Drunk(89), Waterboysin: Room to Roam(90) ja U2:n eepee-oudokki: Wide Awake in America(85). Siinä mielessä oudokki, että se saa useimmiten U2:n historiikeissa miltei studiolevyn kaltaisen aseman, miksi ihmeessä? Pelkkä neljän biisin ep, josta vain 2 on ennen julkaisematonta.


Hassisen parhaat löydöt olivat kuitenkin ehtaa wantlist-kamaa. Kinksin eka: Kinks(65) löytyi 7 eurolla ja ilmeisesti Pye-originaalina(Pye oli Kinksin levylafka 60-luvulla) ja kunto melkoisen hyvä, aijai. Myös David Bowien: The Rise and Fall of Ziggy Stardust(72) löytyi vihdoinkin aikalailla jenkkioriginaalina pitkän pitkän metsästyksen jälkeen, hinta myös huokea 7 ekee ja kunto sellainen VG+. Ei paha. Myös Lloyd Colen ns. viimeinen vinyylialbumi: Don't Get Weird on Me(91) löytyi kolmella ekellä ja mint-kuntoisena. Mukavana sokerina pohjalla oli Earth, Wind & Firen kunnianhimoisin työ: Faces(80) tupla-albumi eurolla ja todella hyväkuntoisena.


Tämä pyörryttävä reippaan kymmenen levyn ostoreissu Hassisella tarjosi melkein levymessuihin verrattavaa levyjentonkimisen hurmosta. Hassisen kirppiksellähän on erikseen tämä LP-kirppis, jossa kymmenkunta paikallista levymyyjää on keskittänyt muovinsa yhteensä mukavaan levykaupanomaiseen nurkkaukseen. Varsin mainio juttu, tuolta nurkasta vedin suurimman osan löydöistäni ja paljon jäi hyvää kamaa laareihin koska kaikkea ei vaan voi yksinkertaisesti ostaa. Sen verran kerkesin katsettani nostaa levyjenpöyhimisen ohessa, että huomasin ympärilläni kymmenkunta kanssapöyhijää, ikäistäni setämiestä, ikuista poikamiestä tai perheellistä, yhtälailla lauantai-iltapäivän vapaahetkeä viettämässä. En ole yksin.