U2:sen viimeisimmät edesottamukset

Käräytin itseni taas odottamasta U2:sen uutta levyä. Eikö tämä piina voisi jo loppua. Ihan turhaa odotusta vain. Bono ja kumppanit ovat saaneet minut taas uskomaan, että järisyttävän kova rock-levy odottaa nurkan takana, valmiina hyökkäämään sokean fanilauman kimppuun. Mikä harhainen ajatus. Samaa dollarinkiiltoa silmissä ja maailmanparannuspaisuttelua on tulossa kummiskin.

Vaan olisiko vähän syytäkin odottaa uutta levyä, sillä alkuvuodesta ilmestyneet kaksi ep-levyä: Days of Ash ja Easter Lily olivat vallan mainioita tuotoksia https://homesickhounds.blogspot.com/2026/04/u2-days-of-ash-easter-lily.html, heittämällä parempia kuin edelliset Songs of Innocence (14) ja Songs of Experience (17) levyt, vain onko tulkintani väärä? Jos mainitsemani levyt olisi aikoinaan julkaistu vain ep-levyinä, niin voisiko niiden musiikillinen arvo olla korkeampi? Tiivistäminen  usein kannattaa.

Vuosien aikana olen kirjottanut ehkä tarpeettoman paljon U2:sesta, ottaen huomioon kuinka heikkoa bändin viime vuosien tuotanto on ollut. Vai onko? Ei! Pysäyttäkää minut! Etten lähde taas selittelemään, että iTunesiin asennettu riesa-albumi Songs of Innocence (14) olisikin ollut rootsimmalla tuotannolla varsin kelvollinen levy. Mutta entäs Songs of Experience (17)? Levy on mielestäni edeltäjäänsä parempi ja...Stop!

Paras hetki on odotuksen hetki, kun jotain uutta on tulossa, pudotellaan teasereita, riffejä, vuotanut kuva mahdollisesta tulevan levyn kannesta. Nyt on jo varmaa, että perjantaina ilmestyy uusi U2-single nimeltään: Silencio. Pätkä biisistä on jo kuultavissa. Myös levyn nimestä on vahva veikkaus: Carnaval De Luz, meksikaanihenkinen, karnevalistinen levy, sellaista on vihjattu bändin jäsentenkin suusta. Kesällä ilmestyi tulevaa levyä ennakoiva Streets of Dreams, joka oli itselleni isohko pettymys verrattuna em. kahteen ep-levyyn. Tarttuva, mutta ehkä turhan heppoinen biisi. Vai mitä mieltä sinä olet?

Miten tässä tulee käymään? U2 onnistui jälleen tekemään asiasta ison, sai odotukseni nousemaan melko korkealle, vaikka sama temppu on käytetty monta kertaa: se elämää suurempi levy on tulossa, kaikki on isoa ja mahtavaa, odotuksen arvoista. Bändin jäsenet kulkevat meren rannalla kuin Beatles Abbey Roadin kannessa. Onko tämä todellinen kuva vaiko tekoälyn luoma kuva siitä mitä me haluamme nähdä?

Nyt on tiistai 22.9. Huomenna keskiviikkona on todennäköisesti uuden levyn biisilista vuotanut nettiin...ja kenties Silencio soitetaan ensimmäistä kertaa jossain tietyssä radio-ohjelmassa. Ja perjantaina olen jo uukakkosesta kyllääntynyt ja kyllästynyt, sillä Silencio onkin vain kalpea yritys toistaa Vertigon taikatemppua, paitsi Vertigokin on aika keskinkertainen veto. Mutta taikatemppu tapahtui, kirjoitin taas U2:sesta, sen musiikista jota janoan ja inhoan...ja inhoan itsessäni tätä ennustettavuutta. Enkö ihmisenä ole muuttunut, vanhat legendat astuvat aina uuden musiikin edelle, vievät huomiotilan nuorilta ja nälkäisiltä. Näinkö on?

U2 - Days of Ash & Easter Lily

Alkuvuoden musiikillisia yllätyksiä ovat U2:sen kaksi ep-levyä Days of Ash (26) ja Easter Lily (26), joista ensimmäinen ilmestyi suoratoistoon helmikuussa ja jälkimmäinen nyt pääsiäisenä. Irlannin megabändin uusi levy on ollut työn alla vuosikausia...tai monikossa: uudet levyt. Noin kaksi vuotta sitten Bono soitti julkaisematonta levyä (Tod.näk: Songs of Ascent) toimittajalle ja kertoi, että levy jää naftaliiniin, koska fokus on jo seuraavassa, vielä paremmassa levyssä. Voidaan melko suurella varmuudella sanoa, että U2:sella on usean levyn verran julkaisematonta materiaalia. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon se meitä kuulijoita kiinnostaa? Kiinnostaako se minua? Entä sinua? Bändin jäsenten laaja lavertelu tulevista julkaisuista saa edelleen paljon palstatilaa. Samaa agendaa on harrastettu vuosikymmenien ajan, aina on tulollaan se seuraava, isoilla kitaroilla tuleva rock-levy.

Näiden kahden ep-levyn biisit ovat ripattu työn alla olevan U2-levyn sessioista, kappaleita jotka eivät sopineet tulevan levyn tunnelmaan. Tuoreessa haastattelussa Bono kuvailee tulevaa levyä muun muassa äänekkääksi, värikkääksi, rohkeaksi ja sotkuiseksi albumiksi. Toiveikkaimmassa skenaariossa tämän levyn julkaisu ajoittuisi loppuvuoteen. Yksi levyn viivästymisen syy on ollut saada Larry Mullen jr. pelikuntoon rumpujen taakse. Mies oli pari vuotta siiten selkäleikkauksessa ja on sen jälkeen hiljaksiin kuntouttanut itseään.

Ensimmäinen ep-levyistä, Days of Ash on poliittisempi ja kuvaa suoremmin epävakaata maailmantilaa. Levy alkaa räväkästi kappaleella American Obituary. Kappaleessa on samantyylistä sähköistä voimaa kuin Songs of Experiencen (17) Blackoutilla. Ehkä ei mitään uutta U2-taivaan alla, mutta biisi kuulostaa toimivalta ja riimipari: i love you more, than hate loves war, on puhutteleva. Ep:n kakkoskappale The Tears Of Things on vahvimpia U2-tekeleitä vuosiin, ehkä vuosikymmeneen. Hidas ja lyyrisesti vahva kappale, jonka nimi tulee latinalaisesta ilmauksesta lacrimae rerum, joka löytyy Vergiliuksen Aeneis-teoksesta, "Asioiden kyyneleet" vihjaa, että fyysisellä maailmalla itsellään on suru, joka koskettaa ihmishenkeä.

Kappaleet Songs of The Future ja ep:n päättävä Ed Sheeranin feattaama One Life At A Time, kuulostivat alkuun kovin kepeiltä ralleilta, joiden en uskonut kestävän aikaa. Mutta kahden kuukauden jälkeenkin. ne kuulostavat varsin terhakoilta kappaleilta. Pakkohan tässä on myöntää, että tämä eka ep ei ole mikään turha julkaisu.

Entäs Easter Lily? Ensimmäinen kappale Song for Hal on yllättäen The Edgen laulama ja tämä ei ole huono juttu. Yllättävän paljon Bonoa muistuttavaa ääntä kuuntelee mielellään ja biisi itsekin kuulostaa korvissani keskimääräistä painokkaammalta U2-kappaleelta. Kovin montaa veisua The Edge ei ole aiemmin laulanut U2:sen levyille, mieleen tulee vain Van Diemen's Land ja Numb. Kaikin puolin kelpo kappale, jopa klassikkopotentiaalia omaava. Kakkosbiisissä In A Life, Bono astuu mikrofonin taakse ja jälki on kovin tutunkuuloista, tosin itsevarmaa ja suvereenia bonoilua. Mutta onko kappale keskivertoa parempi, kannattiko sitä edes julkaista? Vaan voisiko tässä kappaleessa olla kasvuvaraa? Tuotanto toimii ja soittimet kuulostavat oikeilta, ei mitään tekoälytuotantoa. Easter Lilyn yhteydessä julkaistussa digitaalisessa zine-julkaisussa, Bono pitää tietenkin kappaletta yhtenä parhaimmistaan. 

Yltääkö muistini vielä Songs of Innocencen (14) aikoihin? Kuka kehukaan Every Breaking Wavea parhaimmaksi U2-biisiksi aikoihin? Mites Iris (Hold Me Close), sitähän pidettiin aivan upeana autobiografisena kappaleena? Ja jälkikäteen tuota levyä pidetään bändin huonoimpana, kiitos iTunes - diilin, jonka vuoksi levy jaettiin kaikkiin applen laitteisiin ja se ärsytti miljoonittain kuulijoita. Toisaalta U2 ei ole koskaan häpeillyt tuotoksiaan, niitä pidetään yksinkertaisesti maailman parhaimpina tekeleinä. Oliko ylituotetun kuuloinen Songs of Innocence loppujen lopuksi huono levy? Jos sekin olisi julkaistu kahtena erillisenä ep:nä ja huomattavasti rouheammalla tuotannolla, niin levy voisi olla arvostetumpi.

Tuoreen Easter Lilyn biisit ovat liki kaikki viisiminuuttisia tai vielä pitempiä. Mutta ei kuulosta siltä, että kappaleita olisi tieten tahtoen venytetty. Keskitempoinen Scars on edellistä toimivampi kappale, jonka uskoisin kasvavan kuuntelussa. Bonon ilmaisukin on jotenkin asettunutta ja rehellistä. Muutaman lähteen mukaan Easter Parade olisi jo noteerattu tämän ep:n parhaaksi biisiksi? Onko näin? Aika näyttää. Sen sijaan ep:n päättävä  Brian Enon tuottama COEXIST ( I Will Bless The Lord at All  Times) on varsin vangitsevaa kuunneltavaa. Haikuja löytyy aina 30 vuoden takaisesta The Passengers - projektista asti. Yllättäen tämäkin biisi on zinen mukaan yksi Bonon suosikeista...ja voi olla, että siitä tulee myös yksi omista suosikeistani U2:sen myöhäisajan tuotannossa. 

Vaikka ep:t ovat ns.sivutuotteita, lahjoja uutta levyä odotteleville faneille, niin tuotanto on huippuluokkaa. Jokaisesta kappaleesta on tehty video, ep.levyjen tematiikkaa on nostettu esille ansiokkaasti. Kaiken kyseenalaisen maineen ja bändin oman megalomaanisen itsekorostuksen jälkeen U2 kuulostaa pitkästä aikaa raikkaalta ja hyvältä. Näitä kappaleita kuuntelisin mielellään myös livenä. Ehkäpä maailmankiertuekin on vielä tulollaan.

U2 - How to Re-Assemble an Atomic Bomb

Uukakkosen How to Dismantle an Atomic Bomb (04) oli minulle ilmestyessään pienoinen pettymys. Mukamas rankka Vertigo toimi yksisilmäisenä pilottisinkkuna, raakana ja rokkaavana. Nojoo, sellainen se varmaan on, mutta biisinä ei kovinkaan kummoinen. Kyllä levyltä löytyy paljon vahvaa kamaa, kuten City of Blinding Lights ja Bonon isäsuhdetta puntaroiva jopa vereslihainen: You Can't Make It On Your Own. Mutta muuten levy on jäänyt minulle varsin etäiseksi U2:sen tuotannossa.

Bonon ja Edgen kaivellessa arkistojaan, he huomasivat, että tämän levyn sessioista oli jäänyt rannalle paljon hyvää materiaalia, levylle sopimattomia biisejä. Niin syntyi ajatus varjo-albumista, miltä levy olisi voinut kuulostaa jos oltaisi menty suosiolla sinne rokkaavampaan suuntaan. Biisejä löytyi riittävästi ja tällainen varjoalbumi saatiin kasaan nimeltään: How to Re-Assemble an Atomic Bomb (24).

Käsissä on levyllinen pakottomasti rokkaavaa uukakkosta, jota ei liiallinen tuotantojälki pilaa. Biisitkin ovat riittävän priimaa. Aloituskappale Picture Of You rokkaa kuin Who konsanaan. Biisi on perustaltaan sama kuin emolevyltä löytyvä bonusbiisi Fast Cars. 

Myöskin rajusti eteenpäin kulkeva Evidence of Life on varsin hyvä kappale, jota seuraa levyn ehkä onnistunein esitys Luckiest Man In The World, joka voisi olla ihan hyvin bändin keikkalistalla. Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen on lisätty instrumentteja ja jopa uudet vokaalit. Käsittääkseni Luckiest Manissa on kokonaan uudet lyriikat ja vokaalit, jotka Bono on vetänyt tänä vuonna. Tämä todistaa sen, että Bonon ääni ei ole menettänyt tippaakaan teräänsä vuosien aikana. Mittarissa on jo 64 vuotta ja ääntä löytyy. 

Alkuperäiseltä levyltäkin löytyvä All Because Of You (tosin eri lyriikoilla varustettu) rokkaa todella irtonaisesti ja päättää tämän pätevän ja nautittavan rokkiplatan. Jos U2 saisi tällaista jälkeä aikaan vielä tulevaisuudessa, niin se olisi varsin riemukas asia. Ja jos levy olisi julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten alkuperäisen Atomic Bombin jälkeen, niin se olisi varmuudella noteerattu positiivisin sanankääntein.

How To Re-Assemble on hyvä välipala uutta U2-levyä odottaville faneille, ehkä jopa liiankin hyvä? Pääseekö bändi enää tällaiseen laatuun? Ja haluaako maailma kuulla tätä bändiä enää kovinkaan aktiivisesti? Songs of Innocence (14) - levyn Apple-diili jätti monille ns. paskan maun suuhun, että miksi sen uukakkosen levy piti löytyä kaikkien iTunesista? Tämä on edelleenkin monille se ensimmäinen mielleyhtymä kun puhutaan U2:sesta. 

Jos olet päässyt iTunes-diilin ylitse, niin kokeile vaikka tämä kahdenkymmenen vuoden takaa kaivettua varjoalbumia. Harvoin tällaiseen laatuun päästään arkistojen aarteiden kautta. Nyt ollaan onnistuttu ja käsissä on napakka neljän tähden levy, kulkeva, rokkaava ja irtonainen. Jäi mainitsematta vielä tämä mukavasti leijuva Country Mile, joka olisi voinut olla yksi niistä kovista U2-veisuista...paitsi nythän se on sellainen.

Bono: Surrender - 40 laulua, yksi elämä

Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.

Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee. 

U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"

Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave. 

Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.

U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut  Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.

Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi. 

Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.

The Fat Lady Sings - Twist

Pelkään, että musiikista innostuminen tarvitsee vain inspiraation, hyvän kirjoitusvireen. Paskakin levy nousee arvoon arvaamattomaan kun elämän flow puhaltaa. Ja joskus se puhaltaa. Silloin saatan jorista perättömiä ja nostaa kelvottoman kiekon taivaisiin. Niin. Mitä aion kertoa seuraavaksi?

Inspiraatio vierailee harvakseltaan, mutta kun se tulee, se tukistaa kunnolla. The Fat Lady Sings: Twist, sen on pakko olla vuodelta 1989, koska se kuulostaa siltä. En jaksa tarkistaa levypussista,en googlesta, en tehdä nohevaa aikalaisanalyysia, kuinka ollaan 10% velkaa The Curelle, 30% manchester-boomille, 20-40% kelttipop-pumpuille Big Countrysta alaspäin. Outo levy, maksoi euron ja viihtyy levysoittimella. Kuulostaa hyvältä, niin tarvitseeko sanoa enempää? Ei välttämättä. Mutta blogin jatkumisen kannalta jotenkin oletettavaa, perustella, runostella, asetella sanat oikeinpäin.

On pelottavaa kuinka häilyvää musasta tykkääminen voi olla, kuinka se onkaan päiväkohtaista. Toisena päivänä U2:sen uutukaista Songs of Experience(17) en millään ilveellä tohtisi laittaa levylautaselle. Se on niin nähty, kuultu, koettu, sataan kertaan eletty, bonotettu, autotunetettu, parhaalla tuottajalla voideltu. Mutta, MUTTA! U2:sen uutukaisessa haisee aito tunne, siinä lauletaan paljon rakkaudesta, kuinka se on ainut pelastava voima näinä aikoina: love is bigger than anything on it's way. Voi Bono, niin suoria ja sydämellisiä sanoja. Tyhmää, naivia ja totta. Hymyilenkö vinosti, lyönkö kriittisen piikin tämän edelleen satoja miljoonia tavoittavan aikuisrokin lihaan. En lyö nyt. Olen vähän lattea ja rakastan taas U2:sta, sen keskinkertaista nykytasoa. Olenhan itsekin keskinkertainen kuuntelija. Sen aion hyväksyä.

Palataan aiheeseen The Fat Lady Sings ja Twist(91). Olin melkein oikeassa, vuosi olikin 1991. Tunnen kyllä, nuoruuteni soundin, joka on ohut, helkkyvä ja maailmaa syleilevä. Taidan omistaa myös yhden bändin sinkun, jonka tosin myin jossain kohtaa pois kirpparilla. Mutta tämä bändi oli melkein jotain, oli nousemassa pop-rockin tuon ajan kärkikahinoihin, muistuttaa kohtuullisesti Echo & The Bunnymenia, vaan eikö ollutkaan persoonaa tarpeeksi?

Mutta tämä riittää. Tämä musiikillinen hetki riittää. Nuhjuinen levynkansi, tarpeeksi ehyt ja tarpeeksi laadukas tunnetapetti yli 25 vuoden takaa. Minä taannun, minä hellin korvia tutulla tuntemattomalla, levyllä joka oli läsnä suurimmalla inspiraation hetkelläni, nuoruuteni höyryävissä kesissä, mutta en silloin löytänyt näitä säveliä. Niin, menisikö tällainen biisi ja video läpi tänä päivänä?

Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Alkuvuoden nuuhkeita!

Yes sir and padam madam! Se on uusi vuosi ja uutta muzakkia on tulollaan taas lupaavasti vähän joka puolelta. Huomiona viime vuodesta, että aktiivinen musabloggailu notkahti pahasti loppuvuodesta, sekä aika että tietoteknisiin ongelmiin. Enemmän sitä tuli vietettyä aikaa vanhan muovin seurassa, vinyylejä karttui viime vuoden aikana aikalailla liikaa, vaikkakin korvaa ja muita musaelimiä kovin miellyttäviä sellaisia.

Alkuvuodesta want-listalle kirjautuu ainakin seuraavat platat:

Tuomo: New mystique. Tompan edellisestä levystä My Own Private Sunday(10) on kohta kulunut neljä vuotta, mihin se aika oikein katosi. Uusi levy tarjoaa maistiaisten perusteelle vähän teknompaa Tuomoa, mutta ilmeisen tyylitajulla tehtyä sellaista. Maistiaisveisut Keep Looking Up ja Tokopholia lupaavat hyvää. Myös viime syksyinen keikka Tampereen Telakalla nostaa odotuspointseja.

The War On Drugs: Lost in the Dream. Alkuvuoden odotetuimpia levyjä, ainakin omalla listalleni. Edellinen pitkäsoitto Slave Ambient(11) on mielestäni tämän vuosikymmenen parhaita rockalbumeja, tyylitajuinen desert-rock kokonaisuus, mitä se ikinä tarkoittaakin? Harmittaa vain toissavuotinen Flow-festivaalin keikka jonka missasin. Oliks siellä kukaan paikalla? Tahtoisin vaan tietää...

Damien Jurado: Brothers ans Sisters of the Eternal Son.  Laatukamaa edellisen kanssa samalta levylafkalta: Secretly Canadien, joka pitää sisällään muitakin laatunimiä, kuten: Antony and the Johnsons, Richard Swift, Yeasayer ja Jens Lekman. Edellinen albumi Maraqopa(12) meni itseltäni vähän ohitse, nyt aion olla valppaampi ja ottaa lätyn tuoreeltaan tehokuunteluun.

Beck: Morning Phase. Beckin edellisen albumista Modern Guilt(08) on jo aikaa. Odotukseni ovat vähäiset, katotaan nyt onko kuinka kuunneltavaa kamaa? Käsittääkseni Beck:llä olisi jo toinenkin albumi liki valmiina, lieköhän tämän vuoden julkaisuja?

Simone Felice: Strangers. Maaliskuun julkaisuja. Edellinen nimetön debyytti vakuutti osittain, mutta Duke & The King projekti huomattavasti enemmäin. Niin, onko tämä ns. emobändi The Felice Brothers tehnyt koskaan yhtään läpeensä kovaa albumia ja pitääkö nimi Felice sisällään lupauksen ilman lunastusta?

Paljon on vielä lukitsemattomia päivämääriä julkaisujen suhteen. Ainakin seuraavilta artisteilta voi odotella levyä ensimmäisellä vuosipuoliskolla: U2, Manic Street Preachers, Prince,St. Vincent ja paljon muita. Ensi viikolla uusien julkaisujen lista on varmasti jo paljon muhkeampi, mutta näïllä mennään.

https://soundcloud.com/secretlycanadian/the-war-on-drugs-red-eyes

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!