On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.
Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.
Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.
Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.
Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.
Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.
Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.
Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.
Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.
Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.
Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.
Rickie Lee Jones on kahlitsematonta ja svengaavaa naisääntä, mielenkiintoisia jazz-vaikutteisia kappaleita, lapsenomaisia kiljahduksia, muotista lipeämistä, pitkästyttävää keskipäivän tunnelmaa, joka musiikillisesti on kaikkea muuta kuin ikävystyttävää. Neljänkymmentä vuotta kestänyt levytysura on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Nousuhetket koettiin uran alkuvaiheessa, jolloin hän kahmi useita "uusi tulokas palkintoja" ja poseerasi monen merkittävän musiikkilehden kannessa.
Itselläni ensi kosketus Jonesin musiikkiin tuli kakkosalbumin: Pirates (81) kautta, joka on ehkä Jonesin uran tasapainoisin ja biisimateriaaliltaan vahvin albumi. Miten kuvailisin tätä albumia? Se on musiikkia jota Joni Mitchell olisi halunnut tehdä, mutta musiikillisen uran terävin kärki oli Jonin osalta jo 80-luvulle tultaessa saavutettu. Mitä Jonilta olisi voinut tulla Hejran (77) ja Mingusin (79) jälkeen, ehkä tällaista läpeensä svengaavaa jatsrokkia kera vielä svengaavamman naisäänen.
Rickie Lee Jones on koko uransa ajan julkaissut tasaisen harvakseltaan laadukkaita albumeja kera hyvän säestysjoukon. Etenkin Steely Dan - mies Walter Becker on ollut monella Jonesin levyllä mukana ja välillä avittanut biisinteossakin. Piratesta seurasi melkein yhtä hyvä: Magazine(84) ja tästä viisi vuotta, sekä yksi lapsi myöhemmin, ilmestyi myös erinomainen Flying Cowboys (89), jonka vinyyliversio tulee kovin harvoin vastaan. Traffic From Paradise (93) ja Ghostyhead (97) olivat molemmat tinkimättömiä albumeita, mutta jälkimmäisen kokeellinen ote taisi mennä hieman yli.
2000-luvulla Jones on julkaissut vuoron perään coverlevyjä ja omaa tuotantoa. Laatu ei ole juurikaan päässyt notkahtamaan. Ehkä Rickien ääni on iän myötä menettänyt hivenen falsettimaista notkeuttaan, mutta ääni on edelleen vaikuttava lapsenomaisessa voimassaan. Todella erikoinen ja aito ääni, joka ei välttämättä myötäile oikeaoppisia sävelkulkuja.
Mikä parasta, tänä iltana tarjoutui tilaisuus päästä kyseisen mamman keikalle, tosin kuin kolme vuotta sitten Savoyn keikan esteeksi muodostui ulkomaanmatka. Kysymys kuuluukin, oliko kesän 2016 Savoyn keikkaa lainkaan? Sillä minkäänlaista keikka-arviota en ole löytänyt tuosta keikasta?
Tavastian keikka alkoi tasan yhdeksältä, jolloin Jones astui bändeineen lavalla. Nelihenkinen bändi muodostui Jonesin lisäksi charmikkaasti hymyilevästä rumpalista, hyvin nuorenoloisesta kitaristista ja myös nuorekkaasta urkuri/basistista. Jones itse soitti akustista ja sähköistä kitaraa, sekä välillä istahti pianonsa taakse. Pian 65 vuotta täyttävä Jones oli aikalailla ikäisensä näköinen ja oloinen, ilman turhaa koreilua. Tämä hyvin tavallinen ja alati sympaattisesti virnuileva nainen sai olon yleisössä olotilan jotenkin kotoisaksi, kuin hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä.
Puolitoistatuntinen setti koostui enimmäkseen Jonesin neljän eka levyn materiaalista ja muutamasta poiminnosta tuoreemmasta matskusta sekä noin viidestä uuden: Kicks(19) coveralbumin biiseistä. Näistä coverbiiseistä Johnnie Rayn Cry toimi hyvin ja vielä paremmin Nagasaki, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi Jones mainitsi Mills Brothersin 1930-luvulta. Tässä tuota liki sadan vuoden takaista tyylinäytettä.
Jonesin eka (ja ainoa?) hitti Chuck E's In Love toimi keikalla täydellisesti. Todennäköisesti sadat ellei tuhannet esiintymiskerran ovat hioneet tuosta laulusta keikkatimantin, kuin mikään sen esittämisessä ei voisi mennä pieleen. Rickie Lee Jonesin aistikas ja hyvin persoonallinen ääni oli vähintään yhtä kuin levyillä, vuodet eivät olleet juurikaan himmentäneet sen elastista olemusta. Jonesin ilmaisu oli välillä lähellä lausuttua runoutta tai jonkinmoista rappia, mutta aina hyvällä svengillä ja cooliudella silattuna. Jo tämä video osoittaa, että tietty coolius on ollut ehkä sisäänrakennettua.
Keikka eteni hyvällä dynamiikalla eteenpäin. Hitaimmat numerot olivat vallitsevana, mutta väliin tuli riemukkaita hittejä, kuten JukeBox Fury ja oma suosikkini Satellites albumilta: Flying Cowboys (89). Sen sijaan tuon albumin nimikappale ei oikein noussut lentoon ja oli ehkä keikkaillan esityksellisesti heikointa antia. Jonesin osin mumisevakin, naurahteleva, sympaattinen ja hyvin erikoinen vokalisointi oli joka hetkessä nautittavaa seurata. Harvalukuisella, mutta hyvin lämmenneellä yleisöllä oli selvästi artistin back-kataloogi hanskassa. Huomaan, että itselläni oli suuriakin aukkoja esimerkiksi Jonesin debyyttialbumien biisien muistamisesta, puhumattakaan laulujen lyriikoista, jotka olivat täynnä hienoja tarinallisia yksityiskohtia.
Keikan huippuhetki koettiin kun Rickie Lee Jones asettui pianon ääreen esitti Pirates (81) albuminsa nimikappaleen ja huikean version Living it Up biisistä. Tässä kohtaa huomasi kuinka yksityiskohdiltaan rikasta ja nautittavaa Jonesin musiikki onkaan. Tässä kohtaa voisi puhua jonkinmoisista jazzrock-teoksista.
Encorea saatiin taputtaa ihan tosissaan. Settilistoja katsoessani, encore ei ole mikään itsestään selvyys Rickie Leen keikoilla. Monilla keikoilla sitä ei ole ollut. Hurmostilaan itsensä ajanut Tavastian yleisö taputti hurjasti jo soimaan laitetun taustamusiikin päälle, niin että maestron oli myönnyttävä encoreen. Jotenkin tämä lavalle paluu näkyi naamasta, että pitiks vielä tulla? Mutta kun musiikki alkoi, mikään ei ollut puolivillaista. Bad Companyn yhtyeen debyyttialbumin nimikkobiisi Bad Company päätti liki täydellisen keikkaillan. Seitsemän minuuttiseksi venynyt versio nosti keikan laatutasoa vielä pykälän, etenkin nuoren kitaristin nälkäiset soolot olivat nautittavaa kuunneltavaa, puhumattakaan Rickie Lee Jonesin miltei maagisesta läsnäolosta.
Kannatti lähteä yön selkään Lempäälästä ja palata pikkutunneilla takaisin. Tämä päivä on mennyt silmät puolitangossa, mutta parin tunnin automatka laatumusiikin äärelle oli sen väärtti.
