Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.
Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi.
Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.
Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.
Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.
Keikka alkoi The Bendsin (95)Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen.
Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.
Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.
Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.
Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.
Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.
Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.
Aikoinaan 80-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1986, toin koulun levyraatiin Bruce Springsteenin Atlantic Cityn, jonka olin oikeaoppisesti kelannut jo kasetilla oikeaan kohtaan. Kun tunti alkoi, niin jänistin, enkä antanut tuota kasettia koskaan opettajalle. Ryhmästä poikkeamisen pelko oli liian suuri tuona aikana, jolloin soitettiin enimmäkseen Bananaramaa, Whamia, Iron Maidenia, WASP:ia ja Kissiä. Niimpä biisi jäi tuolloin kuulematta ja säästyin levyraadin todennäköiseltä jämäsijalta, jota mielessäni pelkäsin.
Ensimmäinen itse ostamani kasetti oli Bruce Springsteenin: Born in the U.S.A. (84) Mikään kovin omaperäinen ostos se ei ollut, aikana jolloin se soi kaikkialla. Nopeasti tämän jälkeen alkoi kiinnostamaan Brucen muukin tuotanto. The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (73) hoitui kotiini 28 markalla. Muistan kuunnelleeni levyä kotona vähän arastellen ja miettien, että mitäköhän isoveljeni tästä ajattelevat? Uudenlainen musiikillinen tarinankerronta alkoi täyttää pienen makuukammarimme seiniä, jossa oli soitettu enimmäkseen Elvistä, Hurriganesta ja Kake Randelinia. Vielä hurjempi askel oli hankkia Brucen akustinen levy Nebraska (82), jolla ei ollut hittejä, eikä oikein rokkiakaan, mutta siinä oli em. Atlantic City. Kappale joka heti upposi syvälle nuoren ja vielä viattoman kuulijan tunnemaastoon.
Nebraska ei ollut nuorella Pohjois-pohjanmaalaiselle musadiggarille mitenkään helppo levy. Se on enemmän tunnelmaa, kuin yksittäisiä ja selkeästi toisistaan erottuvia biisejä. Nimikappale on käyntikortti aiheeseen, suoraan siihen tunnelmaan, joka kumpuaa Springsteenin lapsuudesta ja vaikeasta isäsuhteesta. Tarinallisella levyllä on tosin pari nopeatempoisempaa biisiä, kuten Johnny 99 ja Brucen raivoisaan karjuntaan yltyvä Open All Night. Huomionarvioista on, että kaikki albumin kappaleet ovat demoäänityksiä, jotka Bruce soitti itse akustisen kitaran kanssa makuuhuoneessa. Äänityksissä käytettiin neliraitaista Tascam 144 -nauhuria ja Echoplex -kaikulaitetta. Kappaleita yritettiin myös tehdä studiossa, mutta kun niihin ei saatu oikeaa tunnelmaa, laitettiin alkuperäiset demo-versiot levylle.
Viikonloppuna tuli nähtyä tuore Deliver Me from Nowhere elokuva, joka kertoo Nebraska levyn teosta, tuosta rohkeasta ja käänteentekevästä hetkestä Springsteenin uralla, jolloin levy-yhtiö toivoi uutta hittiä hyvin menestyneen Hungry Heartin jälkeen, mutta Springsteenin tie vei toisaalle, akustisen ja varsin tummasävyisen materiaalin pariin, josta lopulta muodostui Nebraska albumi.
Elokuvan pääosaa esittää hyvin uskottavasti, myös aika paljon Brucen ulkoisestikin mieleen tuova, Jeremy Allen White. Elokuva perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere josta elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Cooper. Elokuva mukailee uskollisesti Brucen omaa tarinaa ja liki kaikki tarinalliset käänteet ovat löydettävissä hänen itsensä kirjoittamasta elämänkerrastaan Born to Run (16).
Elokuva onnistuu tavoittamaan hyvin Brucen River-kiertueen jälkeisen tunnelman, kun suuri suosio oli kädenmitan päässä, mutta Brucen jaksaminen oli huonolla tolalla ja oma suunta stadionrokista meni pienimuotoisempaan ilmaisuun. Elokuvassa on hyvää ja uskottavaa levy-yhtiön ja artistin dialogia, kuinka ensimmäisen näkee mahdollisuuden suuren suosion tavoittelussa, kun taas jälkimmäinen kuulee oman tien vääjäämättömän kutsun. Elokuvassa, ja yhtälailla Brucen oikeassa elämässä, uran merkittävämmäksi tukihenkilöksi muodostui manageri John Landau, joka toimii hienolla tavalla tulkkina artistin ja levy-yhtiön odotusten välillä.
Levyn biisit saavat alkusykäyksen sarjamurhaaja Charles Starkweatherista, myös Terence Malickin Badlands elokuvan päähenkilöstä. Tuo elokuva inspiroi Brucea kirjoittamaan kappaleen Starkweather, joka sai lopulliseksi nimekseen: Nebraska.
Ajanmukaisesti stailattu, tyylikkääseen nahkatakkiin pukeutunut Jeremy Allen White, tavoittaa riittävästi Brucen mielentilaa tuolta ajalta. Ajoittain häiritsi pääosan esittäjän liiankin ilmeetön katse ja tapa istua pää vinoon käännettynä, aivan kuin sitä olisi käytetty tietoisena tehokeinona. Toisaalta Jeremy Allenin vähäisen ilmearsenaalin takaa on löydettävissä paljon todellista ja uskottavaa tunnetta. Ehkä liiallinen melodramaattisuus ei olisi toiminut tässä tarinassa. Allenin paras kohtaus tulee elokuvan lopussa, jossa Bruce istahtaa viimein terapiatuoliin ja murtuu kyyneliin, pitkän road tripin jälkeen. Tässä vähäeleisyys toimii. Myös tuo ystävänsä kanssa tehty road trip ja siihen liittyvä Brucen romahtaminen on hienosti kuvattu. Tosin Brucen oman elämänkerran mukaan tuo viikon mittainen automatka läpi aavikoiden on vielä suuremmassa ja käänteentekevässä roolissa kuin elokuvassa.
Jon Landaun esittäjä, Jeremy Strong tekee ehkä elokuvan parhaimman roolityön lojaalina ja ymmärtäväisenä managerina. Jon Landau oli ensimmäisiä, jotka näkivät Brucen suuremman potentiaalin ja tunnettu on hänen ikoninen artikkelinsa vuodelta 1974: "Olen nähnyt rokin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen". Landau on pysynyt Brucen mukana koko uran ajan. Yksi elokuvan parhaita kohtauksia on se, kun Landau soittaa valmista Nebraska levyä levy-yhtiön edustajalle, joka pyörittelee epäuskoisesti päätään: - Onko tämä nyt jokin folklevy? - Tämä on minun toimisto ja täällä uskotaan Bruce Springsteenin musiikkiin, on Landaun vastaus ja levy lopulta julkaistaan.
Elokuvassa on toimivia takaumia Brucen lapsuuteen ja isäsuhteeseen. Douglas Springsteen oli ajelehtiva, heikosti työelämään kiinnittynyt ja mielenterveysongelmista kärsivä sekatyöläinen New Jerseystä. Kasvatus tapahtui enemmän kurilla ja nuhteella, kuin kannustuksella. Vuosien kuluessa Brucen suhde isäänsä parantui huomattavasti ja leffan loppupuolella nähdäänkin liikuttava kohtaus, jossa isä pyytää keikan jälkeen takahuoneessa 32-vuotiasta poikaansa istumaan polvelleen.
Bruce oikean elämän käsikirjoitus tuolta ajalta on kuin tehty tähän elokuvaan. Synkän, mutta vaikuttavan Nebraskan jälkeen sarasti suurempi menestys, sillä Nebraskan sessioissa syntyi myös leijonanosa tulevan hittilevyn: Born in the U.S.A:n materiaalista. Nebraskan alunperin piti ollakin tupla-levy, mutta menevämmän ja hitikkäämmän materiaalin julkaisu ei vaan tuntunut Brucesta tuolloin oikealta. Elokuva on ennen kaikkea tarina siitä, kuinka tärkeää taiteilijan on seurata omaa kutsumustaan, jos meinaa saada aikaisesti jotain aidosti merkittävää. Brucella oli siihen paukkuja...ja onneksi jo sen verran kuuluisuutta takanaan, että levy-yhtiö ei pudottanut häntä listoiltaan.
Elokuvan kanssa samaan aikaan on julkaistu neljän lp:n Nebraska boxi, joka pitää sisällään uudelleen remasteroidun alkuperäisen levyn, levyllisen ennenjulkaisemattomia biisejä, sähköisen version Nebraskan biiseistä ja tänä vuonna vedetyn livekeikan levystä. Täytyy todeta, että ennenjulkaisemattomat veisut ovat todella hyviä, niiden joukossa on myös Born in the U.S.A akustisessa muodossa. Sähköinen versio levystä ei pärjää mitenkään alkuperäiselle. Levyn synkkä ja vähän aavemainen tunnelma on ihan oma lukunsa rokin historiassa, myös ensimmäisiä isoja irtiottoja artistin uralla. Brucehan on toteuttanut sittemmin saman akustisen temppunsa useaan otteeseen, esimerkkeinä levyt: The Ghost of Tom Joad (95) ja Devil's and Dust (05). Rocklevyn jälkeen on palattu usein riisutumman ja syvällisemmän materiaalin äärelle.
Kiire ei ole keskittyneen musiikinkuuntelijan paras ystävä. Pulpin uutukaisen More (25) ostin jo alkukesästä Tanskan-reissullani ja olen sitä kuunnellut siivuittain...ja aina todennut, että ompas hyvän kuuloinen platta, joka vaatisi vielä sen kunnollisen keskittyneen kuunteluhetken. Ei sellaisia ole oikein ollut. Omassa mielessä olen kirjoittanut tätä bloggausta jo usemman kuukauden, mutta tekstiksi asti sitä ei ole juurikaan tullut. Enimmäkseen olen ihmetellyt, että miksi ei oikein lähde?
90-luku meni itselläni Pulpin osalta vähän niin ja näin. Hyvät biisit ja levyt tiedettiin, mutta kuuntelussa en uponnut kovin syvälle. Vasta pari vuotta sitten nähdessäni Pulpin Flow-festareilla Helsingissä kiinnostukseni heräsi uudelleen ja voimallisempana, etenkin kun settilistasta löytyi ihka uusi kappale, keikan päättävä yhdessä Richard Hawleyn kanssa vedetty A Sunset. Tosin tämä biisi jäi itseltäni kuulematta. Syynä oli tiukka juna-aikataulu Tampereelle. Tuosta varsin hyvästä ja sähäkästä keikasta jäi myös bloggaus tekemättä.
Sinänsä en ollut yllättynyt, että Pulp julkaisi ihka uuden studioalbumin: More (25) alkukesästä. Levy on äänitetty edellisenä syksynä ja ilmeisesti muutamasssa viikossa. Levyn pilottisinkku Spike Island ei alkuun herättänyt mielessäni suuria riemunkiljahduksia. Mutta kuuntelukertojen myötä kappale on kasvanut komeaan mittaansa.
More on hyvä esimerkki levystä, jonka lyriikkoihin en ole vain kerennyt perehtyä, paitsi vasta nyt loppuvuodesta. Tina on varsin herkullinen haikailu menneisyyteen, jossa on paljon herkullisia lyyristä revittelyä: "screwing in a charity shop on top of black pin bags full of donation, the smell of digestive biscuits in the air.
Hyvin vaikuttava on levyn ykköspuolen päättävä Farmer's Market, kenties Jarvisin vaimolle osoitettu kaunis rakkauslaulu on yksinkertaisesti täydellinen. Kakkospuolen Background Noise on kuin jatkobiisi edelliselle. Melodiassa ja tunnelmassa on paljon samaa, puhelaulua ja paisuttelua ja hienoja lyyrisiä vetoja: "Love turns into background noise...you only noticed when it disappears."
On suorastaan harmillista, että monet lyyrisesti vahvat levyt hukkuvat kiireen alle. Näin oli käydä tämän Pulpin uutukaisen kanssa. Levyn musiikki on notkeaa, nuorekasta ja välillä varsin tunnelmallista. Levyn toinen sinkku Got to Have Love potkii mukavissa Disco 2000-tunnelmissa.
Levyn loppupuoli tarjoaa kaksi komeaa balladia, tuon jo Flow:ssa soitetun A Sunsetin ja toisen ison kappaleen: The Hymn Of The North. Uusimman Uncutin haastattelussa Jarvis Cocker kertoi soittaneensa kappaleen aihioita bändikavereilleen edellisellä kiertueella ja se oli herättänyt bändin keskuudessa yhtäaikaa innostusta ja huoltakin, että täytyykö tässä lähteä uutta levyä tekemään. Onneksi olivat lähteneet.
Yksi asia harmittaa, nimittäin se, että Uncut kerkesi julkistaa Moren (25) vuoden albumiksi ennen tätä bloggausta. Juuri päivää ennen Uncutin kolahtamista postiluukkuuni (Kyllä, olen tilannut lehden printtiversion) jaoin kavereilleni viestin, että More on mielestäni vuoden paras rokkiplatta.
Joku sunnuntai kesällä 2025. Tuntuu kummallisesti siltä kuin tuosta olisi kulunut aikaa pienen ikuisuuden verran.
Kysymys - Syntyykö käsiteltävän materiaalin äärellä ahaa-elämyksiä? Että esimerkiksi tämä ja tämä hieno teos on pakko saada itsellekin lainaan?
Vastaus - Pakko tunnustaa, että ei synny. Tavaraa kulkee käsien läpi moneen suuntaan niin paljon, että prosessi muistuttaa lähinnä nopeutettua liukuhihnaa, jonka äärellä on pakko pysyä mukana, ettei tipahda pois kyydistä.
Hieman taustaa yllä olevalle otteelle keskustelutuokiosta. Avasin kahvipöydässä tämän blogin päällikölle ja hänen aviopuolisolleen tuolloin loppusuoralla ollutta työtäni ja sen luonnetta kirjastoavustajana (logistiikka) Tampereen Pääkirjasto Metsossa. Kirjaston vakioasiakkaina he olivat kiinnostuneita niistä upeista mahdollisuuksista, joihin pääsin käsiksi suoraan työni ääressä.
Totuus ei ole tarua ihmeellisempää. Tavaraliikenne oli vilkasta ja aineiston määrä mittava. Esimerkiksi tiistaisin ja perjantaisin purettava sekä eteenpäin käsittelyyn siirtyvä seutukuorma (kattaa koko Pirkanmaan alueen) keskiarvoinen mitta oli noin 65 laatikollista (koko ehkä hieman suurempi kuin muuttofirmojen käytössä olevissa laatikoissa) PIKI - Kirjastojen tarjontaan liittyvää aineistoa. Uskon määrien ja aikataulun pysyneen ennallaan.
Purkaminen ja logistiikan seuraavaan vaiheeseen siirtäminen kesti minun aikataulutuksessa suurin piirtein puolitoista tuntia ja vaati raajoilta nopeita liikkeitä. Ei ollut aikaa ihastella jotain upeaa kirjallista luomusta, tai muutakaan aineeksi tiivistynyttä hengen tuotetta. Raakaa työtä, jossa aika ei käynyt pitkäksi.
Jälkikäteen muisteltuna mielikuva kaikesta työtiloissa nähdystä ja koetusta tiivistyy abstraktiksi pedoksi, jota yritti pitää aisoissa omilla käsillä. Vision on täytynyt vaikuttaa samanlaiselta myös työtiloissa, koska samalla tavalla kuin kokkia ei huvita laittaa ruokaa vapaa-aikana, ei myöskään kirjastossa tuntenut työpäivän jälkeen pakottavaa tarvetta rynnätä hyllyille etsimään ja lainaamaan, tai varata jotain kirjaa tai lehteä, jota on saattanut tutkailla kirjakaupassa ja haaveilla ostamisesta. Ennemminkin painetun materiaalin vyöry sai aikaan hylkimisreaktion. Kotona ei tehnyt mieli ottaa kirjaa käteen. Kärjistetysti muotoillen aiemmin aktiivinen lukija mietti vakavissaan oman kokoelmansa kantamista divariin.
Vastaavia tuntemuksia aiheutti myös audiovisuaalisen aineiston jatkokäsittely. CD – levyt, DVD:t, Blu rayt ja vinyylit olivat lopulta vain muovia, johon asetettiin varauskuitit tai kuitataan palautetuksi ennen siirtämistä omiin hyllyihinsä. Harvassa olivat ne hetket, jolloin olisi pysähtynyt ihastelemaan hienoja levynkansia tai koki niitä sykähdyttäviä tuntemuksia, joita kokee levykaupoissa luuhatessa, kun vastaan tulee uutta ja mielenkiintoista musiikkia.
Lienee kuitenkin hyvä muistaa, että hyvin harva, jos lopulta mikään asia on luonteeltaan täysin mustavalkoinen. Täytyisi varmaan olla pelkkään lajitteluun opetettu, tekoälyllä toimiva, kulttuuria vihaamaan koulutettu kone ja kulkea päivien läpi kaikki valot sammuksisssa, jos aistit eivät olisi poimineet aineiston virrasta mitään, mikä ei olisi synnyttänyt tarvetta käyttää omaa kirjastokorttia. Kuten ylempänä totesin, painettu aineisto tai ei houkuttanut, mutta kaksi audiovisuaalista teosta ja niihin liittyvä musiikki pysäyttivät rutiininomaisen liikkeen kädessä, joka hallitsi koodin lukupäätettä.
Olen intohimoinen Twin Peaks sarjan (sekä Fire Walk with Me elokuvan) ja Blade Runner elokuvien fani. Molemmissa tapauksissa tekijät ovat onnistuneet luomaan uniikin, aivan ylivoimaisen kokonaisuuden tarinasta ja ympäristöstä, johon tapahtumat sijoittuvat. Kummassakin teoksessa on määrittelyn ulottumattomiin yltävää maagisuutta. Jotain, minne haluaa matkustaa kerta toisensa jälkeen uudestaan karkuun tätä lähimpänä olevaa todellisuutta.
Oli mukavaa huomata, että Pirkanmaalta löytyy nähtävästi useampikin muihin ulottuvuuksiin kaipaava taho, joka diggaa näitä teoksia. Sen verran usein klassinen materiaali 1980- 90 luvuilta, kuin myös saagojen jatko 2010 luvulla tulivat laatikoissa sekä käsiteltävän materiaalin kärryissä vastaan. Kiertokulku näyttää myös jatkuvan tasaisen suosittuna, koska kaikilla viimeisimmillä (elokuun jälkeisillä) kerroilla olen päätynyt materiaalia varatessa jonotuslistalle.
Twin Peaks sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (1991 – 92) sekä tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeä elokuva Fire Walk with Me (1992) saavat aikaan vahvoja nostalgian aaltoja, jotka vievät mennessään nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Kärrystä pilkistänyttä DVD-boksia ihastellessa toivoin, että myös itseäni nuoremmat ikäpolvet löytäisivät tämän aikoinaan tarinankerrontaa radikaalisti uudistaneen ja täysin toisenlaisen amerikkalaisen saippuaoopperan. Ja tarttuisivat näihin tutustuttuaan tarinan narut ja juonen säikeet yhteen punovaan elokuvaan, sekä viimeiseen tuotantokauteen.
Vastaavia väreitä saa aikaan neo-noir tieteiselokuvien klassikko Blade Runnerin ensimmäinen osa (ohjaus Ridley Scott), joka synnytti ensimmäisellä katselukerralla lähes tuskallisen halun teleportata elokuvan maailmaan. Tähän päivään peilatessa kela tuntuu kummalliselta kun ottaa huomioon, millaisessa dystooppisessa, pimeässä ja kylmäävästi tekoälyn ensi askeleita ottavassa ympäristössä hahmot seikkailevat. Ehkä kaipaus syntyi rakkaustarinasta, joka nousee etualalle elokuvan loppusuoralla. Eikä pään sisälle ulottuvaa ajatuksien skannaamista pidetty 1980- ja 1990 - luvuilla realismina muualla kuin salaliittoteoreettikojen keskuudessa. Oliko heitä silloin? Kaikki tuollainen saattoi olla lähinnä pelottavuudessaan kiehtovaa utopiaa.
Musiikki on sekä Twin Peaksin että Blade Runnerin kohdalla elementti, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Ensin mainitun ympärille on koottu ainakin viisi soundtrackia. Jokaisella tuotantokaudelle ja elokuvalle on sävelletty oma score. Lisäksi The Return kaudella kuultavat Roadhousen musiikkiesitykset on koottu yhteen pakettiin. Blade Runnerin kumpikin osa sisältää soundtrackit, jotka ovat vahvasti säveltäjiensä näköisiä ääniveistoksia.
Twin Peaksin kolmas tuotantokausi sisältää luonnollisesti lukuisia siltoja 1990-luvulle, tarinan alkuun ja keskivaiheille. Tyylikkäimpiä viittauksia ovat mielestäni Roadhousen lavalle astelevat muusikot, jotka nousivat suosion tähtitaivaalle ysärillä. Nine Inch Nails ja Eddie Vedder(Pearl Jam) kunnioittavat läsnäolollaan kapakkaa, joka on ollut olemassa dramaattisesta alusta asti.
Joku alkukesän työviikoista oli lopuillaan. Kävelin Metson musiikkiosastolle lainaamaan kaiken hyllystä löytyvän Twin Peaksiin liittyvän musiikin. Näiden lisäksi Blade Runner 2049 soundtrack lähti mukaan cd-versiona, jossa kuullaan äänimaalauksen lisäksi elokuvassa kuultavat ja hologrammien esittämät kappaleet (Elvis Presley – Suspicious Minds & Can’t Help Falling in Love, Frank Sinatra- Summer Wind & One for My Baby and One More for the Road). Tuplavinyyli sisältää scoren ilman lisukkeita. Makuasia, kummasta formaatista pitää enemmän. CD seuraa kronologisesti elokuvan kulkua, vinyylillä voi kuulla elokuvaa varten sävelletyn musiikin katkeamattoma kokonaisuutena. Mukaan lähti tietenkin myös itse elokuva dvd- ja blu ray – osastolta.
Lisäksi varasin Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden sisältävän kymmenen DVD:n mittaisen boksin. Olen jäänyt koukkuun tähän melkoisella varmuudella viimeiseksi jääväänTwin Peaks kauteen, joka menee 1990-luvun tuotantoihin verrattuna pidemmälle kaikissa tarjolla olevissa ulottuvuuksissa. Ja kuljettaa samalla juonen tarinan lopun kautta alkuun. Pisteeseen, jossa kaikki menikin FBI-agentti Dale Cooperin periksi antamattoman ponnistelun ansiosta toisin. Samalla kaikki versiot Cooperista päätyvät sinne, minne he kuuluvat. Heitä ei ehkä olekaan pelkästään kaksi. Aivot menevät ihanalla tavalla solmuun. Surullista, että tämä kaikki loppuu David Lynchin itsensä siirryttyä toiseen ulottuvuuteen. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja Twin Peaks jatkaa elämäänsä unissamme. Kukaan ei ole pystynyt kuvaamaan unien järjetöntä logiikkaa, miljöötä ja moraalia paremmin kuin edesmennyt maestro. We are like the dreamer who dreams and then lives inside the dream. But who’s the dreamer?
Alusta oletettuun loppuun asti Twin Peaks sarjalle ja elokuvalle on yhteistä se, että David Lynchin luomassa vinksahtaneessa maailmassa yhdistyvät raadollisuus, kauhu, romantiikkaa, scifi, pelottavalla tavalla todelta tuntuva surrealismi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Samalla Lynch ja Mark Frost luovat viiltävän, ajoittain inhorealistisen analyysin amerikkalaisesta yhteiskunnasta sen kipeimpiä kerrostumia esille tuoden. Joista vähäisin ei ole sisäsiittoisuus. Kolmas kausi, joka on mielestäni kliimaksi, tuo tämän kaiken silmiemme eteen superlatiiveina heti ensijakson alkuhetkistä lähtien. Mutta hulluuden pyörteisiin ei tietenkään pääse sisälle, jos tarinan vanhemmat käänteet ovat tutkimatta.
Angelo Badalamentin sarjaan ja elokuvaan luoma musiikki avaa portit johonkin. En tiedä mihin, mutta sinne on päästävä ja sinne myös menen. Kuten parhaat scoret, Twin Peaksin soundtrackit pärjäävät myös omillaan. Ensimmäisen jakson alkuhetkillä kuultavasta monumentaalisen klassikon aseman saavuttaneesta tunnusmusiikista lähtien Badalamentin klassisimmat teokset ovat alkaneet omaa elämäänsä. Ajatusleikki on sinänsä hedelmätön, mutta mietin kuitenkin, voisiko esimerkiksi Julee Cruisen eteerisesti tulkitsema “Falling” olla yhtä monumentaalinen hetki ilmanTwin Peaksia? Ehkä ei, mutta veikkaan, että tuo kauniisti muissa sfääreissä leijuva tuokio olisi tullut luoksemme väkisinkin jossain yhteydessä.
Ensimmäisen tuotantokauden musiikilla on suurin klassikon asema. Oma listalla ykköseksi nousee kuitenkin Fire Walk with Me soundtrack. Ambientin ja jazzin yhdistelmä maalaa kuulokuvaksi elokuvassa nähtävän yhdistelmän kauneutta, pahuutta, kauhua, surua. The Return kauden kahdelle eri levylle jaetut musiikit kannattaa kuunnella peräkkäin. Täydentävät hienosti toisiaan, vievät mukanaan pimeydestä valoon ja takaisin.
Olen varma siitä, että David Lynch tiesi, ehkä jopa ihaili Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia. Tämä ilmenee esimerkiksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella lopulta kasvot saavassa hahmossa, Dianessa (FBI-agentti Dale Cooperin sihteeri), joka tupakoi samalla tahdilla, millä 15 Frankia ja yksi Pekka kiskovat röökiä Calamari Unionissa. Mika Kaurimäen elokuvissa Anssi Tikanmäen luoma musiikki nostaa elokuvat korkeammalle tasolle samalla tavalla kuin Badalamenti onnistui David Lynchin tuotannoissa. Ehkä Lynch tajusi suomalaisten ohjaajien tuotannon kautta sen, että scoren ja musiikin on oltava jotain suurempaa kuin vain pelkkää äänitapettia taustalla.
Twin Peaksissa vei mukanaan ensin tv-sarja. Levyt löysivät tiensä kotiini myöhemmin. Blade Runnerin kohdalla homma meni toisinpäin. Pääsin alkuun jostain syystä vasta 12 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen julkaistun soundtrackin kautta. Visioin ennen elokuvan näkemistä mielessäni kaiken, Vangelisin säveltämän musiikin antaessa mielikuvitukselle siivet. Oli hämmentävää huomata, että aika lähelle pääsin alkuperäistä teosta ainakin miljöön ja rakkaustarinan osalta. Vangelisin luoma teos on dystooppisessa yössä seikkailevan ambientin ja elektronisen musiikin klassikko, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Se pitää kokea itse.
2049:n musiikista vastaavat Hans Zimmer ja itselleni tuntemattomampi Benjamin Wallfish. Jälleen kerran, äänestä veistetään monumentaalinen taideteos, joka sopii täydellisesti elokuvan visuaaliseen ympäristöön, ja siihen kylmään maailmaan mikä dystopiassa on vastassa. Kontrastina toki mukana myös rakkautta, kauneutta, ripaus lämpöä. Kumpi näistä teoksista nousee ykköseksi? Vaikea valinta, toisena päivänä Vangelis vie ja seuraavana Zimmer tarjoilee maailman parasta futuristista ambientia. Otan molemmat. Pitäkää te muut loput.
Elokuvien paremmuusjärjestykseen asettaminen on sekin lopulta hedelmätöntä touhua. Molempi parempi. Ensimmäinen osa on fiktiota ja samalla hämmentävän tarkkanäköistä ennustusta tämän päivän teknologiaan liittyvistä uhkakuvista. 2049 (ohjaus Denis Villeneuve) ei vastaavasti ole enää kovin kaukana todellisuudesta ympärillämme. Pelottavia vaaran momentteja, mutta samalla myös suuria mahdollisuuksia. Virtuaalinen rakkaus voi olla inhimillisyyden tasoilla toimivaa kanssakäymistä ja täynnä lämpöä. Blade Runnerin jatko-osassa tekoäly on kehittynyt niin pitkälle, että KD6-3.7:n elämänkumppani ei enää sano tai tee pelkästään asioita, joita toinen haluaa kuulla. Kuten chatbotit vielä tällä hetkellä tekevät.
Metson musiikkiosastolla huomasin yllä käsiteltyjen elokuva- ja tv-sarja musiikkien välittömässä läheisyydessä otteita Ennio Morriconen tuotannosta. Morriconen työ ja merkitys vaatisi kuitenkin kokonaan oman kirjoituksensa, että saisi aikaiseksi edes pintaraapaisun siihen massiivisen jälkeen, minkä hän on jättänyt musiikin historiaan. Score tarjonnan vastapainona voisi vielä mainita 1980-luvun amerikkaisten elokuvien ja sarjojen soundtrackit, jotka muistuttavat paljon hittikokoelmia ja tämän päivän nostalgiaa painottavien radiokanavien soittolistoja. Top Gun,Rocky, Miami Vice. Nämä levyt laukussa DJ pääsee helpolla, kun halutaan nostaa illan tunnelma korkeammalle tasolle.
Pesti Metson logistiikassa päättyi kuluvan vuoden elokuussa. Haluan painottaa, että hirmuliskoja maalailevista mielikuvista, tai sitten juuri niiden takia pidin kovasti työstäni logistiikan puolella. Ei hitauden tylsistyttämää hetkeä, ei tympiintynyttä kellon tuijottelua. Ja suljettuani perässäni tavaraliikenteen laiturin oven huomaan palanneeni aktiiviseksi lainaajaksi. Katson parhaillaan Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta. En kehtaa edes laskea, monesko (lainaus)kerta tämä on. Aivan sama, parasta ikinä.
Syksy 1985. Vince Neil oli suunnannut katseensa lukijoihin Suosikki-lehden kannessa. Mötley Crüe kokonaisuudessaan oli sen kertaisen numeron taskupokkarin aiheena. Venomin pahat pojat ilmoittivat tekevänsä iljettäviä, kristinukon seuraajia provosoivia asioita. Oma huomio kiinnittyi tarkimmin Los Angelesista Suomen kylmyyteen saapuneisiin heavy metal sankareihin. He olivat matkustaneet tänne promoamaan uutta levyään ja suuntasivat reissullaan muun muassa helsinkiläisen koulun yläasteelle kertomaan elämänohjeitaan yleisölle, joka sai olla todistamassa ainutkertaista luentoa.
Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat yhdeksännen luokan oppitunnilla täydessä, siihen maailman aikaan erittäin näyttävässä lavakostyymissa. Oliko Blackiella nivusissaan aito sirkkelinterä? Tässä kohtaa muisti tekee stopin, enkä löydä arkistosta kyseistä Suosikkia tarkistaakseni asian kuvista. Siitä olen kuitenkin melko varma, että rankan imagon omanneet rokkisankarit olivat siistiytyneet hieman, eivätkä liikkuneet enää julkisesti perseet paljaina. Joka tapauksessa, kaksi neljäsosaa W.A.S.P:n eläimellistä vetovoimaa omaavista kapinallisista oli liikenteessä ja Suomen etapilla kertomassa meille uudesta “The Last Command” levystä.
Muistan tuskaisen harmituksen, kun en saanut olla näkemässä äijien visiittiä oppilaitoksessa. Ja sen, millaisella intensiivisyydellä kuuntelin huoneessani juliste- ja lehtipinojen keskellä juuri ilmestynyttä pitkässoittoa, jonka yksi koulutovereista oli nauhoittanut c-kasetille. Blackie Lawlessvertasi jossain toisessa lehtijutussa kappaleiden sovituksia ja tarkasti toteutettuja efektejä Pink Floydiin. Kuinka soundit ja äänimaailman yksityiskohdat räjähtelevät aivojen läpi, kun levyä kuuntelee yön pimeinä tunteina kuulokkeilla.
12-vuotias rokkidiggari inhosi Pink Floydia ja deletoi mielestään bändin nimen. Totta kuitenkin on, että The Last Commandin mielikuvia luoviin detaljeihin on kiinnitetty erityistä huomiota. Jo levyn alkuun sijoitetun “Wild Child” klassikon kitarasoolon jälkeiseen väliosaan sijoitetut korpin rääkäisyt ja jostain tuonpuolesta kumpuavat äänet vievät aavikolle, jossa villi kulkija käy taisteluun petoja, sekä muuta maailmaa vastaan. Sanoituksissa saalistetaan polttavaa rakkautta. Dramatiikkaa ei puutu ja superlatiiveja alleviivaa Blackien suden ulvonnan mieleen tuova laulu.
Ensimmäinen havainto uudesta materiaalista oli televisiossa näytetty “Blind in Texas” video. Se jysähti ja lujaa. Näyttävästi toteutettu, 4 minuuttia ja 10 sekuntia kestävä löyhästi juonellinen tarina, joka voisi olla kuvastonsa puolesta joku ZZ Topin sen aikaisista musiikkivideoista. Musiikki oli liikahtanut ensilevyn rankasta heavy metallista rockaavampaan suuntaan. Nousuhumalaa oli ilmassa.
W.A.S.P:n ensimmäisellä levyllä oli mullistava vaikutus siihen, mihin suuntaan oman kasettihyllyn sisältö alkoi muodostumaan. Toinen levy kolahti vieläkin lujempaa. Siinä missä debyyttilevy oli korostetun shokeeraava, saastainen, raskas, provosoiva jne, oli The Last Command vastaavasti melodisempi, hard rockaavampi, enemmän glam. Sanoituksia oli siistitty. “Ballcrusher” piti sisällään roiskeita ja sanastoa, jolla saattoi ansaita levyn kanteen Parental Advisory / Explicit Lyrics ansiomerkin. Muuten liikuttiin maastossa, jossa kännättiin Teksasissa, oltiin uudisraivaajia tai villin lännen pyssysankareita, ulvottiin tuskaa yössä, tai kiidettiin biker kapinallisena aavikon läpäisevällä valtatiellä. Pedot eivät enää naiskennelleet hulluina. Tai ainakaan asiaa ei alleviivattu, tuotu esille yhtä suorasti kuin vuonna –84. Tällä kertaa seksissä oli draivia.
Pintaa oli kiillotettu. Enää ei ryvetty hurmeessa kaulaa myöten. Haettiin ehkä laajempaa yleisöä, liikahdettiin lähemmäs keskitietä, haluttiin suurempia myyntilukuja. Tätä ei voitu myöntää suoraan haastatteluissa, koska siihen maailman aikaan kaupallisuus oli terminä kirosana rockpiireissä.
Taka-alalle painettiin usein myös se fakta, että bändin jäsenet olivat ja ovat rautaisen ammattitaidon omaavia muusikoita. Puhuttiin jopa studiomuusikoiden statuksesta, joka ei tehnyt kasarilla hyvää kovien katutappelijoiden imagolle. Tough guys, definitely. Ja tietysti minäkin katsoin ihaillen ylöspäin tällaista retkuiluun viittaavaa romantiikkaa. Mutta katujen asukkeja he eivät takuulla olleet. 1980-luku oli kyllä kaikessa kiehtovuudessaan kummallista aikaa. Sarjakuvasankareilla meni lujaa.
Yhteisinä tekijöinä uuden ja vanhan välillä olivat Blackie Lawlessin hurja ulosanti laulajana, Chris Holmesin ja Randy Piperin tehokas kitaravalli sekä kappalevalikoima, jolle olisi voinut antaa suoraan otsikoksi The Greatest Hits. Blackien, Chrisin, ja Steve Rileyn kynät olivat erittäin terävässä kunnossa, eikä kokonaisuudesta löydy heikkoa lenkkiä. Ja salonkikelpoisempanakin W.A.S.P. edusti ns. Hair Metal aikakauden hurjinta antia.
Kaikesta edellä mainitusta, videoista, levystä kokonaisuudessaan, yhtyeen imagosta ja lehtijutuista muodostui vastustamaton, elokuvallinen raskaan rockin triangeli, joka piti minua pihdeissään tiukasti. Poispääsyä ei ollut.
Vuonna –85 ilmestyi monta henkilökohtaisella tasolla tärkeää levyä. Näitä olivat mm.
Twisted Sister – Come Out and Play
Mötley Crüe - Theatre of Pain
KISS - Asylum
Bon Jovi – 7800 Fahenheit
Accept – Metal Heart
Iron Maiden – Live After Death
Scorpions – Worldwide Live
Dio – Sacred Heart
AC / DC – Fly on the Wall
ZZ Top – Afterburner
Muutaman mainitakseni. Yksikään ei kuitenkaan iskenyt samalla voimalla kuin W.A.S.P.
Seuraavana vuonna ilmestynyt “Inside the Electric Circus” ei kolahtanut enää samalla tavalla. Niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin, yksi syy mielenkiinnon vähenemiseen oli entisestään siistitty julkisivu. Ei enää sirkkeleitä. Ei alastomuutta. Jalkovälistä lentävä kipinäsuihku ja sensuroinnista tai Washingtonin vaimoista suu vaahdossa saarnaaminen eivät vaan olleet sitä samaa hulluutta, johon olin aiemmin ihastunut.
Inside the Electric Circusin energiatasot eivät yltäneet muutamaa kovaa vetoa lukuunottamatta edellisten vuosien tasolle. Ilman ylempänä mainittuja, särmää antavia tunnusmerkkejä bändi olisi siirtynyt lähes kokonaan osaksi melodisen hard rockin keskikenttää. Olen kyllä oppinut diggaamaan ajan kanssa myös tätä levyä. Circus on hyvä, mutta ei yllä koko tuotantoa tutkiessa parhaaseen kolmannekseen. En ollut ainoa levyyn tai imagon muutoksen pettynyt, koska nousu megasarjaan jäi saavuttamatta. Jotain katosi, mitään ei tullut oikeastaan tilalle.
Vuosien 1984 – 1987 testamentiksi muodostui –87 julkaistu konserttitallenne “Live...in the Raw”, jota ennakoi video uudesta “Scream Until You Like It” biisistä. Kappale oli kirjoitettu Ghoulies II elokuvaa varten ja videolla Blackie palasi “juurilleen” möyriessään lavasteissa leffan petohahmojen joukossa. Live-levyn tarkoituksena oli tuoda rankka särmä takaisin W.A.S.Pin musiikkiin ja olemukseen. Tässä onnistuttiin jossain määrin. Seuraavina vuosina suunta muuttui.
The Last Command ilmestyi 25.10.1985. Kirjoitan tätä tekstiä levyn hieman yli 40 vuotisen yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi. Ja samalla harmittelen, etten lähtenyt yhdellekään Debut Album kiertueen Suomen keikalle. Suolaa on hierottu haavoihin usean ylistävän arvion ja kommentin voimin. Omaan valintaan jättää show väliin vaikutti luultavasti se, että 2000-luvun aikana näkemäni keikat eivät olleet järisyttäviä kokemuksia. Huono tekosyy, tiedän.
Syntymäpäivää juuri viettänyt Command tuntuu luissa ja ytimissä edelleen tehokkaalta, kiehtovalta, helmiä täynnä olevalta, rankalta hard rock latingilta. Mutta kuinka levyyn suhtautuisivat tämän päivän nuoret metallidiggarit, jos kuulisivat sen nyt ensimmäistä kertaa? Iskisikö lujaa vai kuulostaiko kaikki homeiselta? Niin tai näin, bändin alkuaikojen imagon vaikutuksen näen useammassakin tämän päivän raskaan rockin edustajassa. Kuten esimerkiksi hiljattain keikalla näkemäni Wednesday 13: n lavapreesensissä.
Levyn kansiteksteistä löytyvä neuvo välttää juopottelun ja autoilun yhdistelmää saattaa olla kuittaus eräälle toiselle samaan aikaan kovassa nousussa olleelle hedonismin edustajalle. Yleisölle kaikki saattoi näyttäytyä ulospäin jatkuvina bailuina, mutta kulisseissa oli käynnissä jatkuva kukkotappelu.
Siirryn kuunteluhommiin. Pihdeissään pitää edelleen, enkä edes halua pois. Let it burn!
Olen nähnyt Bob Dylanin kerran aikaisemmin elävänä. Tämä tapahtui vuonna 2008 samaisessa paikassa, eli silloisella Hartwall Areenalla. Keikka ei ollut kovin kummoinen. Dylan soitti koko keikan ajan selkä yleisöön päin ja laulukaan ei ollut ihan parhaassa terässä. Muistan tuolta keikalta muutaman voimallisen kohdan, etenkin Ballad of A Thin Manin alun, joka sai yleisössä aikaan innostunutta liikehdintää. Yhden kerran Dylan kääntyi yleisön suuntaan, nimittäin loppukumarruksissa.
Kuten tiedetään, niin Dylanin konsertit voivat olla miltei mitä vain. Tietämäni Suomen-keikat eivät ole saaneet mitenkään mairittelevia arvioita. Poikkeuksena kymmenen vuoden takainen Pori Jazzin keikka, jota pidetään pirteänä ja jopa kujeilevana suorituksena. Oma lähtökohtani tälle Veikkaus Arenan keikalle oli enemmän pyhiinvaelluksenomainen, kuin että olisin suuren musiikillisen elämyksen perässä. Nyt oli se viimeinen hetki nähdä jo 84-vuotias legenda vielä joltiseenkin kelvollisessa iskussa.
Kuvaaminen keikalla oli kielletty ja Dylanin keikkojen vakiintunut tapa oli laittaa matkapuhelimet Yondr-pusseihin, jotka avattiin vasta keikan jälkeen. Mielestäni ihan toimiva ratkaisu. Yleisön huomio oli pelkästään lavan suuntaan ja kaikenlainen turha kännykän räpläily ei vienyt huomiota itse keikalta. Itse asiassa kovin edustavia kuvia Dylanista ei olisi edes saanut, sillä hän oli pianonsa kanssa aika kaukana lavan reunasta, mutta onneksi tällä kertaa rintamasuunta oli yleisöön päin.
Ennen keikkaa yksi tavoitteeni oli tunnistaa mahdollisimman monta kappaletta. Mutta kovin hyvin en siinä onnistunut. Liki kaksi tuntia kestänyt keikka keskittyi viimeisimmän studioalbumin Rough and Rowdy Waysin (20) materiaaliin, jolta Dylan bändeineen soitti peräti yhdeksän kappaletta. Dylanin lauluilmaisu kuulosti koko keikan ajan aika samalta. Suuria melodiavaihteluja ei tullut ja näin ollen kappaleiden tunnistus oli pelkästään lyriikoiden varassa, mutta niistäkään ei aina tahtonut saada selvää.
Vaikka Dylanin raakkuva lauluilmaisu saa alati paljon kritiikkiä osakseen, niin omalla rajatun persoonallisella vokaalialueellaan Dylan saa aikaan tietynlaista vaikuttavuutta. Jos herraa ei tietäisi legendaksi, niin tällainen yli kasikymppisen herrasmiehen säestetty runonlausunta voisi olla varsin vaikuttavaa jossain intiimimmässä klubiympäristössä. Lyriikoissa on voimaa ja yhä äänessäkin. Vaikka melodian kuljetus ei ole entisensä, niin Dylanin äänessä on yhä voimaa ja jopa lievää aggressiviisuutta. Paras esimerkki Dylanin äänen nykykunnosta, on korona-aikana äänitetty Shadow Kingdom (22) studiolive, jossa palaset ovat hyvällä tavalla kohdallaan ja biisit on sovitettu Dylanin nykyilmaisulle sopiviksi. Myös cover-levy trilogialla: Shadows in the Night (12), Fallen Angels (15) ja Triplicate (17) Dylan pyrki laulamaan mahdollisimman hyvin ja osin onnistuikin siinä. Näitä edeltäneet studioalbumit: Together Through Life (09) ja Christmas in The Heart (10) ovat sen sijaan varsin kaameaa raakkumista.
Veikkaus Arenan keikka alkoi I'll Be Your Baby Tonight klassikolla, jonka tosin tunnistin vasta kaverini avustuksella. Toisena kuullut It Ain't Me Baben tunnistin ihan itse. Tämän jälkeen pudoteltiin uuden levyn kappaleita ja väliin muutamia klassikoita. Toden teolla heräsin kuuntelemaan Desolation Row:in aikoihin ja sitä seurannut Key West (Philosopher pirate) oli mielestäni yksi keikan kohokohdista. Hitaasti kulkeva, vähän jopa pysähtelevä kappale osui johonkin syvemmälle.
Oli mukava huomata, että Dylan tarttui huuliharppuun aika usein. Ja aina tuohon soittimeen tarttuessaan kappaleet saivat enemmän tarttumapintaa, koska muuten kaikenlainen yleisön kosiskelu puuttui tältä keikalta...ja sellainenhan on aina puuttunut Dylanin keikoilla. Biisit vedetään juuri niin kuin maestro itse haluaa ja useimmiten täysin tunnistamattomaksi sovitettuina versioina. Keikan aikana mietin, että miksipä ei näin voisi toimia? Jos on ollut 65-vuotta alalla, niin voi hivenen kyllästyttää vetää biisejä aina samalla tavalla, ja kun keikkatahti on edelleen n.100 keikkaa vuodessa.
Kaikkinensa pidin enemmän tästä Dylanin keikasta kuin tuosta 17 vuoden takaisesta Hartwall Areenan keikasta. Dylan ei yrittänyt olla itseään isompi, kuin vaikka Axl Rose kesäisellä Guns'n Rosesin keikalla, jossa hän yritti epätoivoisesti päästä menneiden vuosien korkeisiin nuotteihin. Jotenkin sitä antaa Dylanille anteeksi äänen vajavaisuudet, toisin kuin Axelille, jonka ääni on Dylaniin verrattuna sentään vielä melodinen ja varsin miellyttävä oikeasta sävellajista laulettuna.
Yllättävänkin pitkäksi venynyt keikka päättyi Shot of Love (81) albumin helmeen Every Grain of Sandiin. Ihan biisin lopussa Dylan harputteli hivenen normaalia emotionaalisemmin ja se saattoi olla legendan yritys ojentaa etäisesti kättä meidän kuolevaisten suuntaan, tulla esille ja paljastaa jotain enemmän itsestään. Ehkä se oli kaikki mitä Dylan pystyi itsestään antamaan? Ei silti, olisihan ollut huikeaa jos Dylan olisi tullut lähemmäksi lavan etureunaa ja esittänyt vaikka yhden biisin kitarallaan, esimerkiksi Empire Burlesquen (85) kaunokin Dark Eyesin, silloin oltaisi puhuttu elämään suuremmasta keikasta. Mutta tällaista ei tapahtunut. Puutteista huolimatta keikka nousi ihan hyvälle tasolle, kun muisti lähtökohdan, että asialla on sentään 84-vuotias mieshenkilö, joka pystyy vetämään liki kahden tunnin keikan hyvällä energiatasolla.
Harvassa ovat ne maailmanluokan bändit, jotka luottavat siihen, että olennaisen saa välitettyä napakalla puolentoista tunnin keikalla, eikä tarvitse turhan tähden venyttää keikkaa kaksi- tai kolmetuntiseksi. Walesin ylpeydellä Manic Street Preachersilla on riittävästi ammatillista itsetuntoa tähän. Toissapäiväinen Allas Poolin keikka sen osoitti, sillä yleisölle riittää erinomaisesti rikas ja maistuva 19 biisin kattaus bändin 35-vuotisesta urasta.
Keikka potkaistiin käyntiin ensimmäisen Generation Terrorists (92) levyn ykkösbangerilla Motorcycle Emptiness. Tässä kohtaa Manics-moottori vielä yskähteli, James Dean Bradfieldin laulu haahuili vähän siellä sun täällä ja miksauskaan ei tainnut olla ihan kohdillaan. Ennen keikkaa mietin, että Manic Street Preachers on aika tavallinen rockbändi ilman suurempaa lavakarismaa. Onko näin? En tiedä mistä tämä harhainen käsitys hiipi aivokoppaan. Oli tai ei tavallinen duunaribändi, niin osaamista ja intohimoa löytyy riittävästi.
Kappaleet seurasivat aika nopsaan toisiaan. Välispiikeillä ei juhlittu, mutta niitä tuli jonkin verran ja ne olivat sydämellisiä sekä sympaattisia. James Deanin vahvalla murreaksentilla spiikatut soittokaveriesittelyt toivat mieleen Bruce Springsteenin hehkutukset, kun hän esittelee E Street Bandinsa. Bradifieldissä on kieltämättä jotain brucemaista. Molemmat herrat ovat vahvanoloisia jässiköitä ja ote esiintymiseen on intensiivinen. Puolivälissä keikkaa James popsi jotain kurkkupastilleja ja kirosi kun ääni meinasi pettää. Mutta se ei pettänyt, hänen laulu oli kauttaaltaan entisensä, vahva ja korkeaankin äänialaan nouseva.
Manicsien toinen hahmo on tietenkin basisti Nicky Wire, jonka soitin loi pohjaa muulle soitolle keikan aikana melkein kujeilevasti. Uusimmalta albumilta Critical Thinking (25) löytyy peräti kolme Nickyn laulamaa kappaletta, niistä keikalla kuultiin oma suosikkini Hiding in Plain Sight. Esitys ei ehkä ollut illan parhaita, mutta aito ja sydämeenkäypä. Löytyipä Nickyn taskusta muutamia kourallisia valkoista confettia itsensä päälle heiteltäväksi.
Alun lievien soundillisten yskähtelyjen jälkeen soitto ja soundi löysivät uomansa. Hitit ja hivenen harvinaisemmat vedot seurasivat toisiaan. Huippukohtia oli useita. You Stole Sun From My Heart oli aika ekstaattinen, Jamesin pelkän kitaran säestyksellä esitetty Tsunami näytti sen, että aina ei tarvitse bändiä taustalle täyttääkseen lavan. Hienosti esitetty Autumn Song resonoi täydellisesti loppukesän fiiliksen kanssa.
Kun keikka löysi soundillisen huipputasonsa, niin se ei pudonnut sielä kertaakaan alas illan aikana. Kolmen perustajajäsenen, Jamesin, Nickyn ja rumpali Sean Mooren lisäksi kokoonpanoa oli täydennetty kosketinsoittajalla ja toisella kitaristilla. Kakkoskitaristi täydensi hyvin lauluosastoa, muun muassa Send Away Tigersin (07) You Love Alone is Not Enoughilla, jossa tämä Bradfieldin kauniiksi kehuma kepittäjä hoiti levyltä löytyvän Nina Perssonin vokaaliosuuden kunnialla.
Toka vikana kuultu You Love Us oli mahtavaa paahtoa ja mielestäni moninkerroin levyversiota parempi. Manics-keikat loppuvat aina sen suurimpaan hittiin : If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja sen jälkeen ei tule encorea. Ei tullut tänäkään iltana ja edelleen se tulee monille yllätyksenä, että bändi ei vedä koskaan encoreita.
Edellinen näkemäni Manics keikka on 14 vuoden takaa, Hämeenlinnan Wanajafesteiltä. Keikka oli tuolloin hivenen lyhyempi ja ehkä vaatimattomampi. Allas Sea Poolin keikka oli soundillisesti rikkaampi(kiitos lisämuusikkojen) ja hikisempi, vaikka aika viileissä olosuhteissa oltiinkin. Näkemäni perusteella ei voi uumoilla, että Manicsien ura olisi millään muotoa jäähdyttelyvaiheessa. Energiaa riiittää vielä studioon ja stadioneille. Viidentoista vahvan studioalbumin mittaiselle uralle voi vielä hyvillä mielin ennustaa jatkoa.
