Rock SM 1984 Revisited. Tullikamari. 24.8.2024.

Tampereen Tullikamarilla nähtiin kolmen legendan jälleennäkeminen. Vuonna 1984 Rockin SM-kisoissa mitalisijat jakaneet bändin saivat uuden leikkimielisen revanssin, jossa ei sijoituksia pyritty enää uusimaan, eikä se ollut edes tarpeellista, sillä jokainen näistä rock-akteista näytti illan aikana mistä kana pissii ja miksi he ovat Härmärokin legendoja. 

Tapahtuma oli jo viikkoa ennen loppuunmyyty ja itse sain lipun onnekkaasti puolta tuntia ennen tapahtuman alkua. Tullikamarin edessä parveili sakeana viiskuuskymppisiä rokuja siippoineen lähikaupungeista ja maakunnista. Enimmäkseen Peer Günt-paitaisten miesten rehvakkaat seisoma-asennot ja reippaat tarttumiset kaverin olkalumpioon enteilivät pelottavan kosteaa iltaa. Onneksi sellaista ei tullut, ei ainakaan ennen Peer Güntin keikkaa. 

Rock SM revisted on tehty tällä kertaa yhteistyönä. Allekirjoittanutta T-Houndia avustaa yksi svengaavan rokkikynän suurlähettiläistä, itse Miikka ”Hellhounds on My Tail” T. Miikan kynästä on Peer Güntin korkeaoktaaninen keikka ja T-Houndin kynästä Keban ja Kolmannen Naisen keikat.

Nostalgiamatka alkakoon...

Vieläkin Go-Go - Poplegendan kuolleista nousu.

Keba. Sija:3.

Vuoden 1984 SM-kisojen pronssimitalisti Keban, vain kahden levyn mittainen back-kataloogi oli näistä kolmesta heikoiten hallussa. Mielestäni olin aikoinaan kuunnellut paljon klassikkoalbumia Koko Ajan Go-Go (87). Mutta ei se ihan niin ollutkaan. Toki Kesä Espalla ja Piilopaikka ovat herkkiä nuoruusklassikoita, kuinka rohkealta teinipojan korvaan kuulosti Ali Alikosken, jo kokeneemman nuorukaisen lyriikka: "Vielä tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi" Se enteili ja sai unelmoimaan seikkailuista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Noh, sitä sai odotella vielä muutaman kesän verran.

Odotukseni eivät olleet korkealla Keban keikan suhteen. Matkalla keikalle kuuntelin Koko Ajan Go-Go:ta autosterkoista ja se kuulosti autonmelussa jotenkin tussulta. Vedin nopeasti päässäni yhtäläisyysmerkin tulevaan, että Keba on tuskin kummoinen livebändi. Kuinka väärässä olinkaan. 

Keba saapui lavalle yleisömeren lävitse soittaen yhtä toka levyltä löytyvää Tee Mitä Vaan renkutusta. Hyvin se sujui akustisestikin ja vähän myöhemmin lavalle päästyään myös sähköisesti. Laulaja Ali Alikosken, kitaristi Asko Kallosen, basisti J.P. Pulkkisen ja rumpali Pete Parkkosen käskyttämä yksikkö Keba oli bändi isolla Beellä. Se oli itselleni yllätys kuinka hyvin näiden legendaaristen ja muutakin uraa luoneiden miesten yhteissoitto toimikaan. Asko Kallosella keppi pysyi hyvin hallussa, pedaalista löytyi säröä ja muuta soundiherkkua. Alin tunnelmallinen laulutyyli oli entisensä ja komppikitarointi tuki hyvin Kallosen kepitystä. Pulkkisen basso pysyi liimattuna menossa mukana ja kaiken pohjalla oli Parkkosen tykitys rumpujen ääressä. Se tuli erityisen hyvin lihaksi setin vikassa biisissä ennen encoreita,  Kesa Espalla piestiin käyntiin nimenomaan Parkkosen kapuloiden käskyttämänä.

En ollut aiemmin huomannutkaan, että jymyhitin Piilopaikan kitarakuviohan on silkkaa uukakkosta. Ei ole varmaan mikään yllätys, että Edge on suuri vaikuttaja yhdelle jos toisellekin kepittäjälle. Keikalla soitettiin enimmäkseen kappaleita Koko Ajan Go Go:lta. Heikki ja Kaija löytyi esikoiselta: Keba (85). Näiden lisäksi keikalta kuultiin kaksi uutta, tänä vuonna julkaistua kappaletta. Vahvasti nostalginen Me Olemme Muisto Vain toimi keikalle erinomaisesti ja painokas elämän rajallisuutta alleviivaava lyriikka toi painetta silmäkulmaani. Toinen uusi kappale: Kotikaupunki, sai mahdollisesti ensiesityksen tällä keikalla. Ihan täyteen kukkaan se ei vielä kasvanut, mutta hyvä veisu oli sekin.

Keban liveveto oli energinen ja yllättävän relevantti. Ennen keikkaa en suuremmin haaveillut, että bändi tekisi vielä kolmannen studioalbumin. Mutta tämän keikan ja kahden uuden biisinäytteen perusteella se voisi olla mahdollista.

T-Hound

Valehtelisin jos väittäisin...nähneeni parhaan Kolmannen Naisen keikan?

Kolmas Nainen. Sija:2.

Miten voi olla mahdollista, että edellisestä näkemästäni Kolmannen Naisen keikasta on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta? Kyllä se on mahdollista. Muistan Tiheän Sisään (92) albumin julkkarikeikan Raahen Ramos-ravintolassa vuonna 1992. Silloin oli maistissa sekä allekirjoittanut yleisön edustajana, että Hanhiniemi solistina keikan jälkeen. Nukkavieru ruutupaitainen hahmo nojasi baaritiskiin ja sai olla tuolloin kaikessa rauhassa. Tästä pari vuotta eteenpäin, niin bändi vaipui viidentoistavuoden hiljaisuuteen. Tuona väliaikana Pauli synnytti useita hyviä albumeita Perunateatteri ja Hehkumo bändiensä kanssa. Uuden tulemisen keikoille en ole vaan päässyt, vaikka albumit: Sydänääniä (09), Me Olemme Ne (13) ja Linjassa (18) eivät ole lainkaan hullumpia teoksia. Jokaiselta niiltä löytyy useita liki klassikkoasemaan pyrkiviä kappaleita.

Yksi näistä tuoreista klassikoista oli keikan avaava Hän on yhä hän, kirpeän kuuloinen kappale, lyriikkaa ja melodiaa myöten. Itseään ruoskiva kertojahahmo kierii vähintäänkin kolmiodraaman syvissä vesissä. Tai miten kukin kappaleen tulkitsee? Hieno biisi joka tapauksessa ja erinomaisen vahva keikka-aloitus. Keskitempoisen syväsukelluksen jälkeen hypättiin parin biisin ajaksi Kolmannen naisen alkuvuosiin, kakkoslevyltä Paha Minut Iski (87) löytyvä Kaunis Olet, Olet Ihana, on sitä Alavuden Dr.Feelgoodin ydimehua. Erinomainen biisivalinta. Esikoisalbumin Iso tyttö & pikkutyttö jatkoi ansiokkaasti samaa boogielinjaa. 

Tiheän sisään (92) albumin yksi helmikappaleista Uneni on vasta alussa sai Pauli Hanhiniemeltä vähän ylimalkaisen spiikkauksen, kuin kyse ei olisi hänen lempparikappaleesta. Paulin lavapreesens oli koko keikan ajan hämmentävän estoton. Aivan kuin herra artisti olisi ottanut ennen keikkaa jotain miestä väkevämpää, mutta toisaalta lavalla liikkui ketterä ja paikkansa löytävä mies. Mikrofoni tarrautui kouraan täsmällisen oikea-aikaisesti, huterahkon koikkeloinnin jälkeen vocalrangesta kaivettiin aina 110 prosenttista intohimoa ja täydellistä sisällönhallintaa. Ruutupaitastailaus oli puhdasta ysäriä, kuten koko meininki. Niin kuin mitään ei olisi muuttunut tässä välissä. Kerosiini palaa edelleen pohjanmaan pitkillä suorilla ja tyhjät Light Beer - pullot lentävät vauhdissa Corolloiden ikkunasta. Ennen kaikkea Pauli oli muuttunut täysin biisiensä näköiseksi mieheksi, sellaiseksi miksi me hänet haluamme, jota hän itse on vastustellut...tai sitten ei. Lavalla keekoili mies, joka eli joka ikisen kappaleensa todeksi. 

Vahvana takanojana Paulin vokaali-irrottelulle toimi koko muu bändi. Alati varman kitaristi Sakari Pesolan ikääntymisen huomasi vain kasvojen uurteista. Toinen kitaristi Timo Kivikangas kävi tarkkaa vuoropuhelua Pesolan kanssa, se tuli ilmi etenkin keikan päättävässä Elämän tarkoitus kappaleessa. Rumpali Pasi Kallioniemi ja basisti Raimo Valkama edustavat edelleen sitä samaa Kolmannen Naisen rytmiryhmää, joka on ollut mukana liki bändin alkuvuosista lähtien. Timo Kivikangas uusimpana jäsenenä tuli bändiin 90-luvun taitteessa.

Tällä vuosituhannella suurin este sille etten ole mennyt bändin livekeikoille on ehkä liian suuri yhtäläisyysmerkki nuoruusvuosiini. Nämä biisit eivät edusta mitään muuta kuin omia 'poikavuosiani', surutonta hummailua omppuviinipullo kainalossa, auton takapenkin pussikaljoja ja epätoivoista tyttösten vonkaamista kyytiin Raahen piliskierroksella. Tämän vuoksi Kolmas nainen on ollut vähän liikaa koettavaksi aikuisiällä. Vasta nyt tunsin olevani uudestaan valmis bändin keikalle.

Se kun Pauli omisti Tästä asti aikaa kappaleen omille kavereilleen, todennäköisesti juuri heille, mistä kappale alun perin kertoi. Niin mietin, että kuinka monta 'Timppaa ja Jannea' löytyi myös yleisön taivasjoukoista. Jo kappaleen ensivirke kertoo oleellisen: "Ikävöimästä itseni yllätin, poikavuosien kavereita kaipailin, sitä yhtä hullua etenkin, ainoota jonka kanssa tappelin..." Omat toivotukseni nousivat myös ilmaan ja kauas Pohjois-pohjanmaan syvyyksiin. Ehkä kaiku vielä joskus vastaa.

Jos Tästä asti aikaa oli sakeaa nostalgiaa, niin sitä oli myös Hyvää ja kaunista, Lautalla, Paskanhajua ja moni moni muukin illan klassikkokappaleista. Ehkä juuri tämä nostalgiaähky on pitänyt minut etäällä bändin livekeikoilta. Nyt aika tuntui enemmän kuin kypsältä, ottaa vastaan menneisyys sellaisena kuin se oli. Sillä tuo menneisyys oli myös tarkkaa ajankuvaa. Esimerkiksi Elämän Tarkoitus (91) oli pitkälti näkemys laman alle suistuvasta Suomesta, kuten kappaleissa Ote talonkirjasta, Kovalla kädellä, Pikku mies, Pitkin vihreätä linjaa, monta rupista ja alhaista tarinaa, rahanahneista rosvoista ja gsm-ajan bisnesmiehistä.

Kolmannen Naisen keikka Tullikamarilla oli hyvä synteesi uutta ja vanhaa. Viimeisimmältä Linjalla (18) levyltä kuultiin varsin pätevät Pelastautukoon ken voi ja Suolaisemmat veet. Ehkä parhaiten bändin yhteissoiton kiteytti pitkäksi venytetty Hehkuva kivi, jossa Pauli sai esitellä huuliharpistin taitojaan oikein kunnolla. Onnen Oikotiellä (94) levyn Ooh, Sammy! napsahti tajuntaan kuin metrinen halko. Erittäin mieluisa oli kuulla ensimmäisenä encorena se biisi mistä kaikki alkoi; Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. Sitä Kolmas Nainen edelleen oli, kaverusten ilonpitoa, pilkettä silmäkulmassa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

T-Hound

Yhä Suomen mestari?

Peer Günt. Sija: 1.

-          Yks kaks, yks kaks, hevonen, perkele!

Siihen aurinkoiseen viikonloppuun oli kertynyt kaikenlaista kiinnostavaa. Live Aid tuli suorana (ehkä?) televisiosta, Suosikki-lehden uudessa numerossa kuvailtiin Hanoi Rocksin henkiinjäämistaistelua jne. Ja kuitenkin, tuo yllä mainittu mantra soundchekissa on se, mikä on jättänyt suurimman muistijäljen. Toki laariin on jäänyt muutakin. Äänentasojen tarkistusta seurannut keikka on jäänyt mieleen räjähtävänä annoksena rankkaa, tymäkän juuren omaavaa rock n’ rollia, ja vaikutus oli syvää lajia. Jotain muuttui pysyvästi 12-vuotiaan esiteinin kaalissa. Vastaavaan säväriin ei ihan heti päässyt yksikään muu bändi / artisti.

Myöhemmin muiden tahojen kertomia, potentiaalista vaaraa huokuvia teknisiä ongelmia en muista. Ääriviivat edelleen kirkkaat. Yksityiskohdat kadonneet ajankulun hämärtäminä. Joka tapauksessa Peer Güntin tykistötuli 1985 Ilosaarirockin kuumassa lauantaipäivässä oli ensimmäinen kosketus tähän vuosikymmenten aikana järkäleeksi kasvaneeseen rokkikoneeseen.

Sittemmin lukuisien kovien (toisinaan myös hieman ojaan lipsuneiden) keikkojen, kännien, krapuloiden, kuulovaurioiden ja mm. ilman housuja tapahtuneiden seikkailujen jälkeen on saavuttu pisteeseen, jossa fiilistellään eturivissä toisen pitkän linja PG- ja rokkidiggarin kanssa kaikkea mennyttä kuin myös tulevaa keikkaa. Vuorenpeikkojen Tanssin tulviessa ämyreistä päätämme vaieta. On turha yrittää puhua mitään. Tietää ytimissään taas sen, että lujaa tulee.

Bartenderilla lähdetään moottori ärjyen liikenteeseen. Pelin avauksen jälkeen päin naamaa paiskataan nousuhumalaista boogieta, sarja hävyttömän tarttuvia biisejä (joista suuri osa on ansainnut klassikon statuksen), T. Nikin tiukkoja kitarariffejä ja räjähtäviä -sooloja sekä karhean miehekästä lauluääntä. Rytmiryhmän, Petri "Pete"Pohjanniemi / basso ja Sauli "Sakke" Koivula / rummut, luomaa jykevää kivijalkaa unohtamatta. Parin ensimmäisen minuutin väijyn hyvää kuvaa lavan actionista. Seuraavaksi totean, että paskat. Keskityn keikkaan. Olkoon kuvien otto muiden homma.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kokoonpano vaihtui noin 17 vuotta sitten ja vuodet tien päällä tietenkin näkyvät, mutta tyylikkäällä tavalla. Energiatasot eivät ole laskeneet eikä seestymistä ole näkyvissä horisontissa. Ilkeästi kiitää Chevy eteenpäin, vaikka tuota auton palvomiselle omistettua helmeä ei ikävä kyllä tällä kertaa kuultukaan. Vuodesta 2006 eteenpäin kasassa olleesta miehistöstä sen verran, että tuoreen kokoonpanon ensimmäistä keikkaa em. vuonna todistaessa fiilis oli outo. Ei pettynyt, mutta sellainen…no, vaikea kuvailla, ehkä epätietoinen. Kai sitä koki jonkin puuttuvan.

Tänä päivänä Twist Twistia ja Tzööziä ei osaa kaivata, niin ihania höpönassuja kuin ovatkin. Peer Güntin konehuoneen mylly on vuonna 2024 viritetty yhtä huippuunsa kuin esim. 1991 Joensuun Rokkibaari Kerubissa. Siellä oli muuten rankka meno päällä yleisön joukossa. Bändin jätkät katselivat lavalta touhua huuli pyöreänä. Miettivät varmaan, että kuinkahan tässä vielä käy. No, me emme ajatelleet. Järjen ääni oli häipynyt surkeasti piipittävänä jonnekin pisuaarin uumeniin.

Illan biiseistä. Keikkasetissä olivat laajimmin edustettuina debyyttilevy, ja Backseat (tottakai). Through the Wall EP:ltä yksi otos, Good Girls Don’t tuotiin esille kahden kappaleen verran. Don’t Mess With the Countryboysilta heitettiin kiehuvaan keitokseen yksi täky. No Piercing, No Tattoo ja Buck the Odds olivat edustettuina yhteensä neljällä otteella 2000-luvulta. Näin ollen Fire Wire, Smalltown Maniacs ja Guts and Glory jäivät kokonaan paitsioon.

Data on heitetty lonkalta, ulkomuistista, pakko myöntää. Jotain saattaa puuttua. Illan teeman huomioon ottaen on pelkästään loogista, että alkupään tuotanto oli etualalla. Sen kuitenkin sanon, että itselleni Motorcycle Woman vuodelta 2005 oli yksi kavalkadin huippukohdista. Biisi luo mielikuvan turboahdetusta John Lee Hookerista. Armoton vääntö vie kyselemättä mukanaan jonnekin oikeasti tärkeän, olennaisen äärelle.

 I Take Your Money and Honey. Introna originaalia levyversiota kunnioitten soinut Dallas tunnari johdatti hetkeksi kerosiinin aromista 1980-lukuisen öljybisneksen huipulle, missä millään ei ollut mitään rajaa. Ja itse biisi, se jaksaa yhä naurattaa hyvällä tavalla. 

Losing My Mind ja Years on the Road. Rauhallisempien hetkien aikana vedettiin hieman henkeä ja remmiin asteli Nikin perheen seuraavaa sukupolvea akustisen kitaran kanssa. Vaivihkaa tapahtuvaa soihdun eteenpäin antamista. Tarina jatkuu.

Ei mennä asioiden edelle. Tässä hetkessä pääosassa ovat veteraanit. Loppuun sijoitettu kovin kärkikolmikko Rock N’ Roll Star, Backseat ja Bad Boys määräsi tahdin. Yleisö hiljeni määräyksestä ja tempaistiin takaisin mukaan tymäkällä riffillä sekä muutamalla lujalla rummun iskulla. Sitten, hiljaisuus. Olo oli tyhjiin puserrettu. Korvissa soi, suojauksesta huolimatta.

Ympyrä sulkeutui. Tämä oli toinen PG keikka, jonka näin selvinpäin. Kirkkain silmin. Ensin 1985 ja jo nyt heti uudestaan. Olen tästä ratkaisusta pelkästään iloinen. Jäi hyvä jälkimaku. Tunsi konkreettisesti, kuinka koko yleisö polki jalalla tahtia koko keikan keston. Lattia notkui. Mieletön efekti.

Toki näin iltaa viettäneenä havaitsee myös lipsumiset. Jos ojanpohja onnistutaan välttämään, koen pienet rosot, kuten Nikkiä itseäänkin huvittaneet kömmähdykset sanoissa, positiivisena asiana. Ne tuovat omanlaistaan eloa musiikkiin. Ja tunteen siitä, ettei rutiini ole pelkästään se tekijä, mikä vie toimijoita polulla seuraavalle etapille. Se on kunnioitettavaa 1970-luvulta alkaneen uran jälkeen.

Illasta kokonaisuutena. Pasi Heikuran idea paluusta 40 vuoden päähän, suomalaisen rockin kulta-aikaan, on silkkaa neroutta. Onneksi saatiin toteutettua. Keban lämpöä hehkunut paluu sulatti sydämen. Ja Kolmas Nainen…well, se keikka oli paras mitä olen Alavuden jengiltä nähnyt.

Onko Peer Günt edelleen Suomen mestari? Ei tuollaista voi enää määritellä järkevästi. Hedelmätöntä kelaamista olisi moinen. Mutta jotain saattoi päätellä muiden soittajien olemuksesta heidän kerääntyessä bäkkärin oviaukosta lavan takaosaan illan viime metreillä. Arvostus lavalla tapahtunutta toimitusta kohtaan näkyi kasvoilta. Yleisön seasta loppurymistelyn aikana kuulunut kommentti ”tässä ei enää muuta tarvitakaan tänä iltana” kiteytti kliimaksin ja koko tapahtuman onnistumisprosentin. Tuolla lauseella olisi voinut oikeastaan hoitaa koko raportin, mutta tämä meni nyt näin. Koko ajan go-go.

Keikan jälkeisenä päivänä päädyn tutkimaan PG:n 2000-luvun tuotantoa, joka kuulostaa pitkäksi venyneen kuuntelutauon jälkeen hemmetin hyvältä. Mietin, kuinka hienoa olisi saada kuultavaksi vielä yksi kokonainen levy tältä voimatriolta. Ymmärrän kyllä syyt, miksi toive ei välttämättä toteudu. Mutta silti…

Miikka ”Hellhounds on My Tail” T.

The Jesus and Mary Chain. Tullikamari. Tampere. 22.8.2024.

Skottilainen Jesus and Mary Chain on kautta vuosien ollut kohtuullisen suosittu Suomessa. Etenkin sikäläiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi, painetun musamedian parhaimpina elinvuosinaan nostivat Reidin veljesten edesottamukset taajaan lehtiensä sivuille. Bändin keskiössä klassinen veljespari, tyyliin Gallagherin tai Daviesin veljekset, niin hyvässä ja pahassa. On luovia ja riitaisia aikoja, päihteiden kärjistämiä riitoja. Isoveli William kitarassa ja pikkuveli Jim mikrofonin varressa. Vuosikymmenien aikana kokoonpano on vaihtunut tiuhaan veljesten ympärillä, mutta musiikki on pysynyt aina kiinnostavana ja varsin laadukkaana.

Esikoisalbumi Psychocandy (85) oli ilmestyessään merkkitapaus. Se loi ensitahdit shoegazing musagenrelle, eleetöntä ja kenkiin tuijottelevaa esiintymistä ja hypnoottista kitarapörinää. Tätä yhtä aikaa meluisaa ja kaunista albumia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista. Itselleni levy on bändin tuotannossa vierain ja luotaantyöntävin. Tuon ajan ärhäkkäimmät kitarapöristelyt eivät tahdo miellyttää millään tavalla korvaa, vaikka joukossa on Just Like Honeyn kaltaisia ”pophelmiä”. 

Tästä eteenpäin yhtye loi mainetta hanakkana tyylinvaihtaja, seuraava albumi Darklands (87) oli huomattavasti popimpi ja kuunteluystävällisempi. Ehkä se kadotti jotain esikoisalbumin ehdottomuudesta, mutta saavutti yhtyeen uran suurimmat myyntiluvut Top 10 listasijoituksellaan. Tätä seurannut Automatic (89) piti sisällään rouheampaa, zztop-maista pörinää. Nämä levyt omistan vinyylinä, kuten hyvän b-puolikokoelman: Barbed Wire Kisses (88). Honey’s Dead (92), Stoned & Dethroned (94) ja Munki (98) ovat vahva ysärilevyjen kolmikko, jonka jälkeen bändi vaipui liki kahdeksi vuosikymmeneksi horrostilaan.

Nyt Tullikamarilla esiintyi 40-vuotisjuhlakiertueella oleva, elinvoimainen ja kaikin puolin tiukassa livelyönnissä oleva bändi. Itselläni ei ole vertailukohtia bändin aikaisempiin keikkoihin, että onko livetilanne ollut aina yhtä vahvaa tekemistä mitä se oli tänä iltana. Puolentoista mittainen rokkijulistus hoitui eleettömästi ja kaikin puolin tyylikkäästi. Tullikamarilla esiintynyt viisihenkinen versio yhtyeestä toimi kaikin puolin erinomaisesti. Toinen kitara, basso ja rummut loivat tanakan perustan veljesparin eleettömälle svengille, Jim Reidin vähän nilkkumaiseen roikkumiseen mikkitelineen varressa ja laiskoihin mikrofonin heilahduksiin biisien välillä, sekä veljensä Williamin tunnistettavalle ja kaiken puolin virheettömälle kitaroinnille. 

Keikalla kuultiin voittopuolisesti kappaleita tuoreelta, erinomaiselta Glasgow Eyes (24) albumilta, sekä tasaisesti biisejä bändin kaikilta muilta studioalbumeilta. Uuden levyn Jamcod aloitti illan energisesti. Hyvät ja ei niin paljon toisistaan eroavat kappaleet seurasivat toisiaan. Kun back-kataloogi ei ollut allekirjoittaneella riittävän hyvin hallussa, niin pystyin vain aiempien settilistojen perusteella olettaa, että kakkosena soitettiin Automaticin (89) terhakka Head On. Odotankin, että löytyykö Tullikamarin runsaslukuisesta yleisöstä ketään setlist.fm sivun päivittäjää? Yleisöjakauma oli yllättävän heterogeeninen. Paljon oli kaltaisiani neliviisikymppisiä, rokkipaitaisia ja hivenen pömppövatsaisia,  rokkipoliiseja. Mutta yleisössä oli kohtuullisesti naisia ja yllättävän paljon nuorempaa yleisöä. 

Girl 71:sen, Yhden uuden levyn parhaimman kappaleen aikana lavalle nousi naislaulaja, joka hoiti hienosti laulajien vuoropuhelun Jim Reidin kanssa. Toinen, vielä nuorempi naislaulaja oli mukana Stoned & Dethroned albumin "hitillä" Sometimes always.

Muutin mentiin Jim Reidin vokaalien varassa, jotka hoituivat hyvällä energialla, vaikka ääni meinasi välillä jäädä särisevien kitaroiden alle. Ehjän ja nautittavan keikan viimeisessä encoressa Reverence Jim sai ulvoa loputkin keuhkonsa pihalle ja komeasti sen tekikin. Kappaleesta kasvoi keikan ylivoimaisesti komein esitys. Levyversiotaan pidempi kappale saavutti hurmoksellisen, suorastaan viidakkomaisen grooven.

Olin varautunut keikalle korvatulpin, mutta ne jäi käyttämättä. Volyymi meni juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Kitaran särö ja ajoittainen kirskunta ei onneksi ottanut korviin. Suurinta osaa Jesus and Mary Chainin kappalemateriaalista en ole koskaan pitänyt maailman muistettavimpana. Uran aikana tehdyistä tyylikokeilusta huolimatta, eri albumien kappaleissa on paljon toisiaan muistuttavia elementtejä, mutta samanaikaisesti, paljon hienovaraisia ja tyylikkäitä yksityiskohtia, jotka ovat nostaneet bändin rokin valioliigaan. Ja nyt kun keikan jälkipöhinässä hain levykaupasta uuden Glasgow Eyes (24) albumin, en voi kun hämmästellä kuinka hieno platta on kyseessä. Inhimillistä, herkkää ja rankkaa. Vahva suositus.