Levyt joihin törmäät aina kirppareilla, mutta jotka eivät ole lainkaan paskempia levyjä!

Kyllä vaan, tätä itseriittoista levynkeräämistoimintaa on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo 25 vuoden ajan. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli Bruce Springsteenin Born To Run(75) ja toinen oli Hit News(86), eli musiikillinen paletti oli heti alusta alkaen melko laaja.

Vuonna 1986 ostin ehkä reilut 10 levyä, seuraavana vuonna jo 30-40 levyä ja tästä eteenpäin homma lähti jo käsistä, kunnes näinä päivinä olen havahtunut että tämä noin 2000 lp-levyn kokoelma on määrältään melkoisen sopiva. Toki hieman saa tulla vielä lisää, joskin toisesta päästä saa mennä myös ulos.

Levykauppoja, kirppareita, levymessuja ym. markettien alelaareja tonkiessani sormeni ovat koskettaneet ainakin ziljoonaa pahvista levynkantta jos pikkaisen liioitellaan. Keskittyneen hakutyön ohessa silmäni ovat noteeranneet tiettyjä levyjä jotka tasaisin väliajoin tulevat vastaan juuri siellä euron alelaarissa. Tässä laajassa valikoimassa on yllättävän paljon oikeasti hyviä levyjä, jotka ovat vaan jääneet pyörimään liki ikuisiksi ajoiksi second hand-kauppiaiden pahvilootiin.

Joitakin vuosia sitten aloin ostamaan kaksoiskappaleita, ihan vaan sen takia, että voisin jakaa ystävilleni näitä massaan hukkuneita aarteita. Nykyään suorastaan harmittaa kun ei voi enää ostaa näitä levyjä, kun komeroidenkin ns. ”harrastetila” on jo tarkkaan käytetty. Seuraavaksi esitän 10 tällaista hukattua aarretta, levyjä, jotka ihmiset ovat unohtaneet tai eivät yksinkertaisesti tiedä niiden olemassaolosta tai usko että ne pitävät sisällään varsin kelvollista musiikkia.

Sailor: The Third Step (76)
Englantilainen popbändi, johtajana Georg Kajanus, jonka sukujuuret ulottuvat Suomeen (Robert Kajanus). Sailor tunnetaan ennen kaikkea kakkosalbumista Trouble(75) ja hiteistä Girls Girls Girls ja A Glass of Champagne, jota myytiin Englannissa 2,13 miljoonaa kappaletta ja oli silloin eniten myyty single kautta aikojen. Kolmosalbumilla Sailorin suosia hieman tippui, mutta kappaleiden laatu pysyi kutakuinkin ennallaan. Tämä levy on varsinainen kirppareiden ikiriesa, aina se puskee jostain kulmasta näkyviin. Huomioikaa videon soitin: ”Nickelodeon, joka oli rakennettu kahdesta vastakkain olevasta Kemble pianosta sekä ARP Odyssey ja ARP 2600 syntetisaattorista, miniuruista ja yhdestä kellopelistä, jotka oli kytketty pianon mekanismiin siten, että molemmilta puolin pystyi soittamaan pianoa ja kellopeliä yhtä aikaa, ja joka näin vapautti soittajat tekemään lavalla show'ta. Nickelodeonilla pystyi soittamaan kuutta instrumenttia yhtä aikaa”(Wikipedia).

Joe Jackson: I’m The Man (79)
Kannen perusteella varsin epäilyttävä levy, voiko tuollainen nuori viiksisetä olla laadun tae? Myös englantilainen Joe Jackson ponnahti ostavan yleisön tietoisuuteen debyyttialbumilla Look Sharp(78) ja sen loistavalla singlebiisillä Is She Really Going Out With Him. Tästä jatkettiin tällä rätväkällä ja reggaevoittoisella albumilla I’m The Man, joka on ihan turhaan jäänyt pyörimään alelaareihin. Varsinkin hitti Different for Girls ja nimibiisi I’m The Man toimivat kympillä. Tämän jälkeenhän tämän "paremman Jacksonin" ura vasta lähti kunnolla käyntiin, muun muassa levyt Night & Day(82) ja Body & Soul(84) ovat osa rokin ei-niin-tunnettua historiaa.

Warren Zevon: Sentimental Hygiene (87)
80-luvun lopulla soivaa muovia pukattiin markkinoille miljoonittain, aikaa juuri ennen cd-levyn vallankumousta. Näin ollen juuri näitä 80-luvun lopun vinyyleitä pyörii aivan valtavasti joka puolella, että niitä voisi käyttää vaikka rakennusvinyylilevyinä köyhimmissä maissa. Tältä ajalta löytyy yhden rokin parhaimman lauluntekijän comeback albumi Sentimental Hygiene, joka on vahva ja laadukas albumi, paluu elävien kirjoihin rankemman ryyppyputken jälkeen. Edes pikkaisen pintaan puskeva 80-luvun diskanttisoundi ei pysty pilaamaan levyn erinomaisen vahvoja biisejä. Boom Boom Mancini ja Bad Karma ovat mureita rokkeja, Reconsider Me koskettava balladi ja Detox Mansion kertoo suoraan ja ironisesti Warrenin kokemuksista Hollywoodin katkaisuhoitoklinikalla. Levyllä häärivät Warrenin apuna R.E.M.-yhtyeen jäsenet Pete Buck ja Bill Berry sekä Michael Stipe Bad Karman taustalaulussa.

Kojo: So Mean (79)
Vähän varttuneempi väki muistaa vitsin: miten futismatsi päättyi? Kojo Kojo, eli 0-0. Kojo taisi olla ensimmäinen täydet nolla pistettä saavuttanut suomalainen euroviisuartisti. Biisihän oli tämä legendaarinen Nuku Pommiin. Biisistä on olemassa myös englanninkielinen versio Bomb Out. Biisin takaa löytyy Wigwam-jehu Jim Pembroke, eikä kappaletta oikeasti voi kovin huonoksi väittää, foorumi missä biisi kilpaili oli vain väärä. Mutta mutta, ennen euroviisufiaskoa Kojo julkaisi erinomaisen debyyttisooloalbuminsa So Mean(79), jota voi pitää suomalaisen soul-musiikin(onko sellaista?) yhtenä virstanpylväänä. Pääosin Kojon itsensä ja Jim Pembroken säveltämältä levyltä löytyy oikeasti todella hyviä biisejä, hyvää soittoa ja meininkiä. Kojo on itse myös juuri sellaisessa nuoren Rod Stewartin ja James Brownin vireessä että meininkiä ei voi kuin ihastella. Levy on kuuluisa myös valtavasta avustajajoukostaan, melkein koko suomalaisen musiikin kerma on ollut mukana levyn teossa, aina Pave Maijasesta Jukka Orman kautta Pedro Hietaseen. Suosittelen, jos levy sattuu silmään!

John Cougar Mellencamp: Big Daddy (89)
”Johnny Puuman” edellinen levy Lonesome Jubilee(87) oli iso menestys ihan Suomea myöten. Tuolla levyllä Mellencamp syrjäytti hetken itsensä Bruce Springsteenin ykköspallilta tuon ajan vuosiäänestyksissä. Tämän seuraaja Big Daddy putosi melkein saman tien alelaareihin, riemukas kantrirock oli kääntynyt sisäänpäin, Big Daddylta ei löytynyt enää Paper on Firen kaltaisia hittejä, materiaali oli kaikilta osin mietteliäämpää ja tummasävyisempää. Itsellä meni myös oma aikansa ennen kuin tajusin albumin arvon, itse asiassa siihen tarvittiin noin 20 vuotta lisää elettyä elämää. Tänä päivänä pidän Big Daddya ehkä Mellencampin uran vahvimpana levynä.

Neneh Cherry: Raw Like a Sushi (89)
Ehkä yksi parhaita levyn nimiä kautta aikojen? Neneh ponnahti julkisuuteen tällä hienolla Buffalo Stance -hitillä jota seurasi tämä elävän raikas albumi Raw Like a Sushi. Nenehin ura vankistui ja löysi huippunsa vasta kahdella seuraavalla levyllä Homebrew(92) ja Man(96) sekä 7 Seconds -hittibiisillä yhdessä Youssou N’Dourin kanssa. Mutta tämä esikoisalbumi tarjosi mukavaa ja vähän hip-hopahtavaa meininkiä kaiken maailman Madonnien ja Whitney Houstonien sekaan. Eagle-Eye Cherrystä en sano muuta kuin: Kyllä, hän on Nenehin veli.

Martika: Martika’s Kitchen (91)
Toinen melkein jo kokonaan unohdettu naisartisti Martika oli näitä Princen avittamia lupauksia jotka pärjäsivät myös omillaan. Martikan Se isohittibiisi on tietenkin itkettävän kaunis teiniballadi Toy Soldiers vuodelta 1988. Tällä albumilla Martika haki lopullista läpimurtoa em. Princen avulla ja herralla onkin näpit pelissä albumin nimikappaleessa ja levyn suurimmassa hitissä Love…Thy Will Be Done, jonka erinomaisuutta ei voi kieltää. Levy kai ei sitten myynyt tarpeeksi tai Martika-levyn ostaneet ovat laittaneet plätyt kiertoon, sillä tämä kiekko osuu usein silmään.

Hearthill: Cut Up (89)
Kotimainen liki täysin unohtunut romanttisen rokin kummajaisbändi, joka aktiivivuosina 1988-1992 julkaisi viisi tasavahvaa albumia. Nimettömällä esikoisalbumilla Hearthill(88) nämä Kontulan pojat pistivät rokkabillyrähinäksi ja nauhoittivat suurella tunteella varsin osuvia ja klonksuvia rokettikipaleita, kun taas tällä kakkosalbumilla Cut Up(89) meno rauhoittui ja biisien tyylikirjo loi kiehtovan alkukevään- ja syksyn tunnelman. Levy on kuolleiden lehtien tai juuri lumen alta heräävän maan julistus, harmoninen, kaunis ja tarpeellisen naivi lähiölevy. Omaan 18-vuotiaan pojan sielunmaisemaan levy upposi ikuisiksi ajoiksi. Oikein pahaa tekee kun näkee tämän albumin alelaarissa: - eikö ihmiset tajua hyvän päälle…vai olenko vain omien tunteideni sokaisema?

Supertramp: Even In The Quietest Moments(77)
Ensiksi etsin levyä vuosikausia ja kun sen viimein löysin pari vuotta sitten levymessuilta, niin nyt tämä Supertrampin kulta-ajan ehkä vahvin tekele puskee joka kirppislaarista silmiini, mitenkäs teillä päin, onko sama ongelma? Nyt voidaan otaksua, että levynkansi ei ainakaan karkoita kuulijoita, koska se on yksinkertaisesti hieno. Levy on myös sisällöllisesti vahva, paljon pitkiä biisejä sekä hitti Give a Little Bit. Trampin seuraava levy Breakfast In America(79) oli se suurmenestys, joka avasi hetkeksi kaikki portit levälleen, eikä sen jälkeen samanlaiseen tasoon enää ylletty.

Bogart Co: Dance Station (85)
Tämä kymmenes levy oli vaikea valita, sillä piti ottaa huomioon myös se, että kaikkien levyjen ei tarvitse mukailla välttämättä omaa musiikkimakuani ja itse asiassa on ihan hyvä että jotain toisenlaistakin tuodaan esille. Näillä argumenteilla Bogart Co:n Dance Station oli juuri sopiva valinta, levy joka on myös selkeästi bändin uran vahvin kokonaisuus…nojoo, siis mikä kokonaisuus, on paras nippu näitä diskobiisejä. Täytyy myöntää kun kuulin Bogartin All The Best Girlsin eka kertaa isoveljeni Volvon autostereoista Ressalan mehtäautotiellä (paikalliset huomio!) vuonna 1984, ei oltas kumpikaan uskottu kyseessä olevan suomalaisen bändin. Kyllä tämä levy kestää monenlaisen vertailun kun tanssimusiikista puhutaan.

Kymmenen levyä on vain pintaraapaisu siitä millaisia aarteita kirppareilla ja musakauppiaiden alalaareissa lojuu, paljon jäi kertomatta oleellisia hyviä plättysiä, joka saattaa löytyä juuri sinun kotikirppiksesi laareista, sieltä voi löytyä Hootersin mainio Zig Zag(89), setärokkari Bob Segerin aliarvostettu Like a Rock(86) tai jopa Paul Simonin nimetön debyyttialbumi Paul Simon(72) joka yllättävän usein osuu silmiini.

Toivotan onnea mahdollisten levylöytöjen äärelle, aina on kyse makuasioita ja pelkällä hakuammunnalla voit löytää paljon laadukasta kamaa, mutta anna kuitenkin niiden Reijo Kallion, Rick Astleyn ja Anna Hanskin levyjen jatkaa vapaasti matkaansa tulevaisuuden rakennustarvikkeiksi. Tämä olkoon toiveeni ja utopiani, että jokainen levy löytää vielä jonkin käyttötarkoituksen matkallaan muovien jättömaille.

Manic Street Preachers - Hämeenlinna, Wanajafestival 22.7.2011

Heinäkuu on pitänyt sisällään vankan nipun erilaisia keikkakokemuksia, aina Ruisrokin artistikatraasta Princen kautta eiliseen Hämeenlinnan Wanajafestivaliin, jonka pääesiintyjänä oli Walesin ylpeys Manic Street Preachers. Ennen pääesiintyjää festival tarjosi tukun kotimaisia nimiä, kuten Turmion Kätilöt, Samuli Putro, Kaija Koo, Apulanta ja Petri Nygård. Musiikillisesti Putro kosketti kotimaisista eniten, mutta Koon Kaija veti terhakkaimman shown aidolla tätienergiallaan.

Itse Manicsien keikka oli ensitahdeista alkaen rehellisen rokin juhlaa. Soundi oli mukavan maanläheinen, tavallaan rosoinen, muttei mitenkään epätarkka. Alkupään biiseistä toimivat parhaiten Motorcycle Emptiness ja (It’s Not War) Just The End Of Love. Keikka oli kauttaaltaan hyvä läpileikkaus Manicsien urasta, sopivasti hittejä ja sopivasti irtobiisejä levyiltä.

Send Away Tigersin(07) Autumn Song oli kiva yllätys, kuten eka levyn Generation Terrorists(92) Slash & Burn. Sen sijaan Fasterin suosiota olen aina ihmetellyt, biisi on yksinkertaisesti huono. Myös Everlastingilla on outoa ikuisuusarvoa, biisi on nostettu sille kuulumattomalle jalustalle, ihan ookoo biisi, muttei minun mielestä mikään klassikko. Tosin laulaja James Dean Bradfieldin akustinen kitaraversio biisistä toimi oikein hyvin.

Keikka kesti melko tarkkaan tunnin ja vartin, biisilista mukaili aika hyvin muita kesän vastaavia keikkoja. Lopetusbiisinä If You Tolerate This oli ehkä hieman ponneton. Encoretkin olisi ollut poikaa, mutta ilmeisesti Wanajafestin kellontarkka aikataulu vesitti tällaisen mahdollisuuden tai kaupungin järjestyssääntö?(keikka loppui puolen yön aikaan)

Manicsien soundissa on jotain hyvin miellyttävää ja vanhankantaista, kyse on muutenkin hyvin ainutlaatuisesta rockbändistä tässä ajassa, bändin lauluissa yhdistyy hyvin hienot melodiat, sanoitukset ja uskottavan nöyrä rock-asenne. Voisin kutsua bändin musiikkia jonkinlaiseksi hyväksi työläisrokiksi. Blogin otsikoksi tuli melkein: Ehkä planeetan paras toimiva rockbändi? Niin, olisiko näin?

Artisti elää yleisöstä! - Prince, Hartwall Areena 21.7.2011

Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.

Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.

Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.

Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.

Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.

Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.

Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.

Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.

Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.

Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.

Maailman paras unohdettu popsäveltäjä

Yksi Uncut-musiikkilehden helmistä on Prefab Sproutin nokkamiehen Paddy McAloonin haastattelu parin vuoden takaa(Uncut 10/2009) uuden Let’s Change The World With Music(09) aikoihin. Haastattelu on monin tavoin koskettava, melkein itkettävä, sillä herra McAloonilla on tusinoittain julkaisematonta ja laadukasta albumimateriaalia, jota hän ei pysty korkean itsekritiikin ja erinäisten terveydellisten ongelmien takia levyttämään. McAloon toteaa olevansa loukussa näiden tuhansien levyttämättömien laulujensa kanssa omassa kotistudiossaan Andromeda Heightissä County Durhamissa Englannissa.

Mistä kaikki alkoi? Prefab Sprout oli 80-luvun alkupuolella yksi monista lupaavista alternative rock/pop-bändeistä yhdessä Scritti Polittin, Echo And The Bunnymenin ja Deacon Bluen kanssa, joka onnistui luomaan myös kohtuullisen menestyksekästä uraakin 80-90 luvun vaihteessa. McAloonin lisäksi bändissä vaikuttivat uran alkupuolella velipoika Martin McAloon bassossa, silloinen tyttöystävä Wendy Smith taustalaulussa/koskettimissa sekä rummuissa Neil Conti.

Eka albumi Swoon(84) oli laadukkaasta biisimateriaalista huolimatta, sekä soitannollista, että tuotannollista hapuilua. Nerokkaasti nimetyllä kakkosalbumilla Steve McQueen(85) Sprout alkoi saavuttaa laajempaa suosiota. Ennen levyn julkaisua bändi antoi yhden haastattelun yllättäen supisuomalaiselle Soundi-lehdelle(Soundi 8/1985), kiitos Soundin silloisen ”Brittein kirjeenvaihtajan” Dougie Gordonin, jonka tyyppistä panosta nyky-Soundin kehnohko ulkomaanhaastattelu-osasto tarvitsisi. Tuossa haastattelussa Paddy McAloon kertoo herkullisen avoimesti omasta lauluntekijä-identiteetistä maukkailla vertailuilla muun muassa Dylaniin. Nykyään klassikoksi tituleerattava Steve McQueen toi bändille ensimmäisen hitin, nyt kuunneltuna hiukan kasarisoundeista kärsivän When Love Breaks Downin. Noihin aikoihin McAloonille puettiin jo popsäveltäjäneron viittaa päälle ja ihan aiheesta.

Hurja luomisvoima tuotti samana vuonna myös toisen laadukkaan albumin: Protest Songs, joka levy-yhtiön nihkeilyn vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1989. Seuraava ns. virallinen albumi From Langley Park To Memphis(88) toi ensimmäistä kertaa esiin bändin täydellisen ja joidenkin mukaan ylisiirappisen soundin(kiitos myös tuottajalle Thomas Dolbylle). Levy on loppuun asti hiottu, tavallaan täydellinen kasari pop-levy, sillä erikoisuudella, että se on lyriikoiden puolesta varsin syvällinen. Levyn hitikkäin ja kenties muistettavin biisi Cars And Girls uskaltautui lievästi vittuilemaan itse Bruce Springsteenille: ”but look as us now, quit driving, some things hurt much more than cars and girls”

Prefab Sproutin ura huipentui ja osittain kipsaantui mestariteokseen Jordan: The Comeback(90) josta olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Huikea 19 biisin kokonaisuus tavoitteli syviä, jopa arkitodellisuuden ylittäviä musiikillisia elämyksiä. Levy on myös oma suosikkini vaikkakin kieltämättä se on hivenen ylipitkä. Biisit Jesse James Bolero, We Let The Stars Go, One Of The Broken ja Doo-Wop In Harlem saavat edelleen ihoni kananlihalle. Levy on kuin katkeransuloinen sieluntila, koukuttava ja erittäin lohduttava. Tässä levyssä, kuten muidenkin Sprout-albumien kuuntelussa, ajan antaminen levylle on valttia, näennäisen viihteellisen ja ylisiirappisen kuoren alta paljastuu ajan myötä uskomattomia syvyyksiä. Jordanin jälkeen, 90-luvun alkupuoliskolla bändi hajosi tai laitettiin naftaliiniin, valtava itsekritiikki ja kyllästyminen musiikkiteollisuuteen esti Paddy McAloonia julkaisemasta uusia albumeita, vaikka sitä julkaisematonta materiaalia oli jo tuolloin valtavasti.



Uuden vuosituhannen vaihteessa bändi taas aktivoitui ja julkaisi kaksi erittäin hyvää albumia Andromeda Heights(97) ja Gunman And Other Stories(01) joista varsinkin jälkimmäinen meni aivan liian nopeasti alelaarien kautta unholaan. Kyseessä Sproutin ns. ”Outlaw-albumi”, maanläheisempi ja sävykkäämpi kuin moni muu bändin tuotos. Noin 80% albumin materiaalista oli aiemmin sävelletty muille artisteille, kuten Blue Roses ja oheinen Cowboy Dreams Jimmy Nailille. Näihin aikoihin bändiin kuului käytännössä vain McAloonin veljekset kaksistaan.



Vuosituhannen vaihde toi myös Paddy McAloonille erilaisia terveydellisiä ongelmia silmien ja kuulon kanssa, joista dokumenttina hämyisä sooloalbumi I Trawl The Megaherz(03). McAloon sairastaa huimauksena ja kuulon heikkenemisenä oireilevaa Menieren tautia, joka estää nykyisin kaikenlaiset live-esiintymiset. Sairasteluista huolimatta musiikin säveltämisen intohimo ei ole kaikonnut, Uncut-haastattelussa hän toteaa: ”voin kirjoittaa albumin kuudessa viikossa ja olen tehnyt sitä jo 30 vuotta”

Viimeisimpien netistä löytyvien haastattelujen ja erinäisten huhujen perusteella Paddy McAloon on pitkään paininut kunnianhimoisen albumiprojektin nimeltään Zero Attention Span kanssa, tämän ohella häneltä olisi jo lokakuussa tulossa toinen uusi albumi nimeltään Trapdoor Melancholy. Nämä ovat toki vielä huhuja ja tuoreimmissa haastatteluissa McAloon on jopa pahoillaan siitä, että kertoo faneilleen näitä julkaisemattomien albumien nimiä, joita hän ei välttämättä tule koskaan julkaisemaan. Mikä on sitten totuus, saammeko vielä tämän vuoden puolelle aina laatustandardit täyttävää uutta Prefab Sprout – materiaalia?

Joka tapauksessa Prefab Sproutin musiikki ja Paddy McAloonin tarina on täynnä koskettavuutta, kuinka vaikea on täydellisen musiikillisen vision päästä levylle asti ja kun julkaisematonta materiaalia kertyy vuoren korkuinen kasa, niin katoaako musiikista sen ajankohtaisuus, onko sitä tarpeellista enää julkaista? Prefab Sproutin tarina on yhtä kuin mahdollisuuksien tarina, meillä kaikilla omat esteemme tehdä juuri sitä juttua mitä me haluaisimme, olla julkaisematta niitä mielipiteitä tai tuotoksia jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Mutta aina on toivoa, ”elämän studioaikaa” jäljellä, ehkä jo tänä syksynä jokin suuri unelmamme näkee päivänvalon, kunhan vain uskallamme nauhoittaa unelmamme talteen ja tehdä niistä todellista ja näkyvää.

Muovin autiomaassa

Mitä jää jäljelle kun viimeinenkin sointu lakkaa, kun levyt jäävät hyllyyn vuosiksi, vuosikymmeniksi, kun salakavala korroosio mikä lie haalistaa muovin kellertäväksi, syö levyn pahvisen kansimateriaalin hiirenkorville, jättää jäljelle pelkän pyöreän ytimen ja musiikin sen raidoissa, onhan muovi ikuista ja musiikki vielä enemmän?

Vinyylilevy on polyvinyylikloridista valmistettu kiekko, jolle tallennetaan ääntä analogisessa muodossa. Vinyylilevyn molemmille puolille voidaan tallentaa ääntä. Ääni-informaatio on levyn pinnalla spiraalin muotoisessa kapeassa urassa ja se voidaan toistaa levysoittimella, jonka neula seuraa uran muotoa. Urat saavat neulan värähtelemään ja siitä kuuluu heikko ääni, jonka kuulee ihmiskorvallakin.

On totta, että monet keskeiset keräilijöiden hamuamat vinyylilevyt ovat ikähaarukassa 40-60 vuotta. Se on jo aika paljon, kuinka kauan originaalit Beatles-albumit oikein kestävät? Pitelen kädessäni originaalia Beatlesin Rubber Soulia(65) 46 vuoden takaa, levy soi vielä vahvasti vaikka entinen omistaja on jättänyt siihen merkittäviä kulumisen jälkiä, kansipahvikin tuntuu vielä oikein hyvältä, ei mikään keskiaikainen käsiin hajoava Biblia, ei vielä.

LP-levyn kehitti Peter Goldmark Columbia-yhtiölle 1948 [1]. Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä sellakkalevyjä eli savikiekkoja. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä.

Ensin putoaa pelistä pahvi, ehkä sadan kahden sadan vuoden päästä, polyvinyylikloridin, eli pvc-muovin ikää ei kai vielä täysin tiedetä. Se tiedetään, että pvc:tä on erityisen vaikea kierrättää, sitä ei sovi polttaa. Seinilläni lepäilee melkein tonni ongelmajätettä, tosin vielä nätisti soivaa sellaista.

Polyvinyylikloridi keksittiin vahingossa kahteen otteeseen 1800-luvulla. Keksijänä oli ensin vuonna 1838 Henri Victor Regnault ja vuonna 1872. PVC-muovista syntyvän jätteen hävittäminen on poikkeuksellisen ongelmallista sen sisältämän kloorin vuoksi.

Monen miehen tie(harvemmin naisen, uskallan väittää) on ajautua erilaisten keräilyharrastuksen ääreen, toiset keräilee autoja, moottoripyöriä, kunnostavat vanhoja taloja tai haalivat romua nurkkiinsa. On tarvetta pitää kiinni jostain menneestä, nähdä aikaperspektiivissä taaksepäin jotain merkittävää, luoda sieltä siltaa tähän päivään ja ehkä ymmärtää tätä hetkeä paremmin.

Onnellisia ovat ne jotka eivät ole kiinni keräilyssä ja materiassa vai ovatko sittenkään? Tarvitseeko ihminen jonkinlaisen kiinnekohdan todellisuuteen erilaisten keräilyvivahteisten harrastusten kautta? Ihminen kuitenkin kuluu, usein nopeammin kuin ikuisiksi ajoiksi suojamuoviin jäänyt Rick Astleyn hittialbumi.

Vinyylilevy kuluu soitettaessa, ja se on CD-levyä alttiimpi äänenlaatuun vaikuttaville naarmuille. Soittimen säädöt vaikuttavat levyn kulumiseen. Myös levyssä oleva staattinen sähkö aiheuttaa äänessä kuultavia häiriöitä. Vinyylilevy on lisäksi herkkä taipumaan lämmössä tai painon alla, joten sitä pitää säilyttää huoneenlämmössä pystyasennossa. Pinossa niitä ei ole syytä säilyttää, sillä levy on keskeltä paksumpi kuin reunoilta.

Kun katson teitä noin kahtatuhatta vinyylilevyn selkää, kun olette viimein asettuneet paikoilleen levyhyllyyni ja saaneet levyhyllyni jotenkin rauhoittumaan. Osa teistä saa jatkaa matkaansa kirpparin alelaareihin, mutta suurin osa teistä pysyy edelleen osana elämääni. Teissä on paljon painoa, tiivistynyttä aikaa, mustan muovin ikuisuutta, ilman teitä aikaa voisi jäädä paljon merkittävimpiin asioihin. Teillä on suuri merkitys minulle nyt, huomenna tilanne voi olla toinen, jos tunnen pakottavaa tarvetta kärrätä teidät kirpparille. Tätä vaaraa ei ole toistaiseksi näköpiirissä.



Lainaukset: Wikipedia ja Pekka Gronow, Ilpo Saunio: Äänilevyn historia, WSOY 1990

Täyteläistä settiä Turkkusessa - Kirppis Center 16.7.2011

Vinyylihaukka ilmoittaa: tämän kesän paras vinyylikippis on nyt löytynyt: Kirppis-Center Turun Manhattanilta. Empä olisi uskonut, että kyseinen kirppis tarjosi näinkin täyteläistä vinyylinostatusta. Laajahkon kirppisrakennelman kojuihin oli selkeästi pesiytynyt ex-levymyyjiä Vinskyineen. Laajahko levykauppojen alasajo viimeisen kymmenen vuoden aikana lienee aiheuttanut tämän ilmiön, jolloin levykauppiaiden on etsittävä muita myyntiväyliä, parhaimpia ratkaisuja ovat huuto.netti ja tällaiset megakirppikset. Olin erottavinaan myös tuulahduksen Ruotsia levylaareja tonkiessani, liekö ihan ruotsalaisia levymyyjiä vaiko levymessujen jäämistöjä?

Jepa,ens alkuun vältin nämä ilmeisimmät levykauppiaiden kojut ja tsekkasin haukankatseellani hikikarpalot otsalla ekaksi ns. tavallisten ihmisten kojut, joista löytyikin melkoisia helmiä. Sydän meinasi jäätyä pidellessäni kädessä Temptationsin All Directions(72) vinyyliä joka oli hinnoiteltu 5 euron alihintaan. Oi oi oi, Papa was more than rolling stone!



Samalta kojulta nappasin mukaan myös kauan etsimäni Pocon Legendin(78) 3 eurolla. Mutta suurempaa herkkua oli vielä luvassa, seuraavassa eksyin pöytään jota koristi 50% kesäalelappu. Tätä huomiota seurasi ankara vinyylipläräys ties missä asennossa selkäkramppienkin uhalla. Halpaa euron kahden herkkua tipahti kassin pohjalle, kuten sevari-partasudin Michael McDonaldin pornoisa sooloalbumi No Lookin’ Back(85), Todd Rundgrenin jälkituotannon helmiä, harvemmin mistään löytyvä 2nd Wind(91) ja musiikillisesti varsin pätevä Absolute Beginners(86) - soundtrack, jolta löytyy muun muassa missään muualla julkaisematonta David Bowieta ja Ray Daviesia.



Kojujen seuratessa toisiaan napsin vielä tasaiseen tahtiin monia muitakin vinyyliherkkuja pikkurahalla, kuten The Carsin: Candy - O(79), Billy Joelin Street Life Serenade(75) ja John Hiatin: Warming Up The Ice Age(85). Kirpparikierroksen loppukruununa oli Grateful Deadin liki virheetön Go To Heaven(80) kuudella eurolla ja täysin unohdetun Singer/songwriterin Steve Forbertin tuotannon yksi vahvimmista albumeista: Streets Of This Town(88)

Rahnaa kului rapiat kolmekymppiä ja Vinskyjä kertyi 16 kappaletta, ei paha hintalaatusuhde tälläkään kertaa. Ei silti, nytkin laareihin jäi vielä nostettavia vonkaleita, kuten: Mike Oldfield: Hergest Ridge(75), Nils Lofgren: I Came to Dance(77) ja 10CC: Orinal Soundtrack(75) originaalina kolmella ekellä.

Alkaa kesäkipparit olemaan paketissa. Vilpittömästi toivon, että tällaisia houkuttelevia tilaisuuksia ei tule vähään aikaan vastaan. Turun Kirppis-Center kohoaa kaikkien aikojen parhaat vinyylimestat listallani Top 10:n jälkipäähän, joka on ihan hyvä sijoitus. Ykkösenä on edelleen se Treehouse Records Minneapoliksesta(juttu 5/2009).

RUISRÄÄKÄISY 2011

Hajanainen setäleegio otti haasteen vastaan ja osti kolmen päivän lipun Ruisrockiin 8-10.7.2011. Ohessa yhden sedän havantoja ja mietteitä tästä kolmen päivän rokin ja auringon pyhästä liitosta.


Perjantai 8.7

Kuumaa, kuumempaa, melkein polttavan kuumaa. Ruisrokkiin menemiseen kuuluu valuminen pitkin pyöräteitä, metsäteitä, läpi ruissalon maaston. Sanovat, että rauhoitettuja lintuja, kenties jotain hanhia tai harvinaisempia ruislintuja? Minä sanon, että rauhattomia teinejä, pohjanmaalaisia sankareita, paahtuneita setiä ja kesäpäivän räpäyttäjiä. Jollain perverssillä tavalla pidän festariörvellyksen alkuvaiheista, en nosta tuomitsevaa sormeani holtittomien teinien kaatuilusta, epäilen vain omaa henkistä ikääni, pitäisikö tässä jotenkin aikuistua?

Musiikillinen kattaus näyttää hyvältä, vaihtoehtoa laidasta laitaan, räyhää, kerkeävää bassolinjaa, krautrokkia, poppispunkkia, indietuubaa, primitiivistä sähköä ym ym. Ensimmäiseksi kohtaamme kohtaamme The Circlen Converse-lavalla, Porin psykoprogen sedät kaahaavaat tutulla tavalla:

Auringon lapset, sekalaiset
tulikuuman lavapärskeet
Värikäs joukkue, kumia ja muovia
DDR:n sinistä ja oranssia
Se kiehuu kahdessa sadassa
Keittää kannen pehmeäksi
Lyö lommon sielun varteen
Metalli palaa, tekee ilkeää
Raivopäänä kraut-suvantoon
Sinne hukkuu, virittyy
Kuumalla tervalla peitellään
Kukaan ei kävele
Kukaan ei muista todistaa
Kuinka hulluus syöksyi luihin ja ytimiin



Circleä katsoo sen 20 minuuttia, sen jälkeen kaipaa musiikille muotoa. Seuraavana kohteena on Primus, jolla on myös täysin oma musiikillinen luonteensa, etulinjaan tuodut bassottelut, tuon ketterän ja vekkulin soundin. Aikas mukavaa, muttei sitä ominta mitä itse kuuntelee. Erotan pari tuttua biisiä ja ymmärrän bändin kulttisuosion.

Paramore, please no more! Teinisuosion kyllä ymmärtää. Nuori naislaulaja on kuin soljuvaääninen american idols-finalisti, lavamaneerit ovat hanskassa, yhtälailla kuin liiallinen vaikuttuminen keskinkertaisista biiseistä. Melkein nolottaa tällaisen musiikillisen hämäyksen edessä, mutta toisaalta samaa sumutusta tarjoaa Billy Talent ja Green Daykin. Pointsit pirteydestä, mutta tarvis paremmat biisit ja roisimpaa karismaa. Tämän jälkeen kävin katsomassa myös kolmen siivun verran Pelle Miljoona Oy:ta. Meno oli verratonta, bändin soitto ja laulu yllättävän tiukkaa ja jopa Andy McCoy:kin pysyi suunnilleen tällä planeetalla.

National. Illan pelastus, kruunu, yksinkertaisesti perjantaipäivän parhautta. Alkuun biisien tasapaksuus hieman vaivasi, keikan edetessä meno ja biisitkin(?) parani. Bloodbuzz Ohio soi vaisuna, mutta moni muu itselle tuntematonkin biisi soi erityisen komeasti. Laulaja lauloi hillitysti, karjui sopivissa kohden hiljaisuutensa alta. Vaikuttavaa. Keikan lopetus oli yksi hienoimmista mitä olen nähnyt: laulaja käveli viimeisen biisin aikana yleisön joukkoon ja katosi sinne.

Lauantai 9.7

Lauantai oli selkeästi ”Se” päivä ruisrokissa. Ihmisiä valui valtavana jonona alueelle. Suu lippasi lämmennyttä kaljaa ja väljähtänyttä valkkaria. Melkein joka puolella soi Jaren & VilleGallen pienissä häissä, kesän megahitti.

Päivän ensimmäinen näkemämme akti oli Scandinavian Music Group. Keikka soi alusta lähtien komeasti, vaikka jäljet johtavat monelle sylttytehtaalle, kitaristi/säveltäjä Melasniemi on ottanut paljon lainauksia rokin historiankirjasta, mutta jälki on tyydyttävän omintakeista.

Ruotsin powerpop-ylpeys Bob Hund täräytti lauantaipäivän todella käyntiin. Itselleni musiikillisesti melko tuntematon bändi heitti onnistuneen, liki Stoogesmaisen rockkeikan. Virkeän ja langanlaihan solistin lavatyöskentely oli myös ripattu rokin historiankirjasta, sekä Mick Jagger että Iggy Pop tulivat mieleen herraa katsellessa.

Hundin jatkeena tarjottiin olutta ja Von Herzen Brothersia joka ei kaikesta taidokkuudesta huolimatta oikein vakuuttanut. Soitto oli kohdallaan, laulu oli kohdallaan, biisit olivat taidokkaasti rakennettu, mutta ihan kuin ne biisit ei oliskaan olleet kovin hyviä? Ehkä pitäisi tutustua paremmin bändin levyihin. Let thy will be donen kuulin bajamajojen luona, jossa se kuulosti hyvältä!

Itselleni yksi odotetuimmista artisteissa oli telttalavalla esiintynyt Anna Calvi. Ujosta opiskelijatyttölookistaan huolimatta Annan laulu ja kitarointi oli silkkaa tulta, eräskin Von Herzeeni jäi kakkoseksi skeban käytössä. Keikan parhaimmistoa olivat biisit Desire ja Devil, jotka riipaisivat varsin syvältä. Annan keikka oli ruisrokin ydin, se raikas ja elähdyttävä kohta, syy miksi tuli lähdettyä rokkiin, lupaus ja lunastus, itku ja ilmainen hoito.



Varsinainen illan kermakakku tuli Elbowin keikan muodossa. Bändin ajoitus oli täydellinen, suomen suurimman festivaalin kaikista humalaisin kohta, yleisö söi bändin kädestä alusta alkaen. Bändin laulaja, hieman The Office-sarjan David Brenttiä muistuttava engelsmanni, ei meinannut uskoa yleisön reaktioita todeksi, niinpä hänen täytyi kokeilla mitä hassuimpia yhteislaulatuksia, jotka myös yleisö nieli mukisematta. Ehkäpä keikka oli oikeastikin hieno, minä ainakin nautin ja tunnistin bändin setistä monta uuden levyn Build The Rocket Boys(11) hyvää biisiä, kuten tämän pilottisinglen Lippy Kids:



Illan päätti PMMP:n kaikin puolin laadukas keikka, liekö koko kesän ainoa? Ainut kritiikki PMMP:n suhteen on lienee oman yli-ikäisyyden ja miessukupuolen vaikutus, tekstit eivät välttämättä enää kosketa, vaan aika usein ärsyttävät. 20-30+ ihmissuhdekuvasto tietyllä vaikeudella on sellaista riistaa, johon ei välttämättä enää halua palata.

Sunnuntai 10.7

Ruisrokin sunnuntai on usein jo jäähdyttelyä. Ensimmäisenä kohteena oli Magenda Skycode. PMMP:n biisien säveltäjän Jori Sjöroosin oma bändi. Jori vaikutti varsin maanläheiseltä ja tavalliselta tyypiltä, lavaspiikit olivat vaisuudestaan huolimatta jotenkin humoristisia. Yleisössäkin tuntui puolet olevan Jorin tuttuja, muun muassa PMMP:n Paula. Musiikki toimi melkoisen hyvin. Oli eduksi jos oli kuullut bändin tuotantoa aiemmin levyltä. Keikan parhaimmistoa oli uuden Relief(10) levyn eeppinen We’re Going To Climb, joka myös päätti keikan.

Yksi ruisrockin odotetuimmista bändeistä oli Fleet Foxes. Seattlen poikien kakkosalbumi Helplessness Blues(11) oli osoittautunut vähän hankalaksi palaksi, nyt toivoin että keikka avaisi tuota levyä? Näin itse asiassa kävikin, vaikka mistään riehakkaasta rock-showsta ei todellakaan puhuttu. Bändi soitti moitteettomasti, lauloi stemmojakin upeasti ja toi myös esiin biisien vahvan tason. Pieni riskinotto olisi ollut kyllä paikallaan. Bändin kitaristi/laulaja Robin Pecknold ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöön, vaan veti osuutensa virttyneessä flanellipaidassaan ja oudosti polven kohdalta kastuneissa housussaan ilman minkäänlaisia showmiehen elkeitä. Näitä laadukkaita, mutta keikalla pahasti jäätyviä nykyartisteja tuntuu olevan nykyisin aika paljon. Missä ovat rokkikukon elkeet, missä ovat kunnon poseeraukset ja tuuletukset. Ehkä Pecknold voisi mennä Tampereen Ikuriin herra Pauli Mustajärven oppiin, niin tulis lavalla vähän rähinää. Mutta musiikin hyvyys itsessään pelasti keikan.



Loppupäivä sunnuntaista meni heikommalla intensiteetillä. Isobell Campbell & Mark Lanegan eivät jaksaneet enää innostaa, kuten yhtä samaa biisiä veivaava Manu Chaokaan. Koko ajan mietimme, että joko tämä on ”se biisi, se hitti”? Monta kertaa arvasimme väärin, koska Manun kaikki biisit alkoivat samalla tavalla. Lopulta ”se biisi” tuli ja kesti noin kymmenen minuuttia.

Kesälevyä metsästämässä

Wuff, murr, ruff! Kylläpäs kesä onkin suloisesti koetellut, hellepäiviä on ollut enemmän kuin yksi tai kaksi. Koirankuonolaisen arki on sujunut vaihtelevissa merkeissä, tasaista lenkitystä ja ruuan saantia on riittänyt, mutta myös liiallista automatkustelua ja muita stressaavia tilanteita. Ikävää tappaakseni on minun täytynyt kaluta omaa jalkaani ja kuulostella että millaisia rokkisäveliä tämä kesä tarjoaa?

Auuvuvuh! Kovin vähän on tullut todistusaineistoa minkään erityisen hyvän kesärokkilättysen puolesta, aivan kuin tämän kesän ”sitä” levyä ei olisi ilmestynytkään. Luvalla sanoen on ollut vähän vaisua meininkiä, vai onko korvani ja aistini olleet aivan jossain muualla, kuten naapurin kultaisen noutajan Iineksen peräpäässä?

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Alkukesästä vanha herra Paul Simon pukkasi varsin tasavahvan lättysen So Beautiful Or So What markkinoille. Tasoltaan levy pesee monien nykybändien vaisut esitykset. Jonkinlaiseen megakulttisuosioon päässyt Fleet Foxes julkaisi myös ihan hyvän kakkosalbumin Helplessness Blues, toivottavasti tulevan viikonlopun ruisrock-keikka tuo myös levylle lisäarvoa? Täytyy haistella millaisessa mielentilassa isäntäni tuolta keikalta palaa?

Viuau! Kesää kohti mentäessä pienet vauhkot engelsmanni-poikaset, eli Arctic Monkeys julkaisi jo neljännen ja varsin pätevän albumin Suck It And See. Bändihän on paljon muutakin kuin debyyttilevyn kohkaavat biisukat, musiikki on kehittynyt monta pykälää, älkää unohtako tai aliarvoiko tätä bändiä tai muuten syön makkarat kaapistanne.



Keskikesän kuumilla automatkoilla stereoissa soi usein tämä kaunis ja kantrihenkinen kappale jossa laulettiin elämän kauneudesta. Wuhuu, ne olivat hienoja hetkiä, Wolkkarin ilmastointi suhisi täysillä, isäntä ja emäntä mykistyivät kesän kauneimmassa nupussa ja minä poika suhisin myös omassa unisonossani tällä töyssyttömällä tiellä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tuo kaunis biisukka löytyi My Morning Jacketin uutukaiselta Circuital. Käpäläni on kohoamassa yläviistoon, tässäkö olisi tämä kesän levy? Tuo yläpuolen silmä on yhtäkuin levyn kansi...ja tämän hienon musan kyllä jokainen vainukoira löytää, wuf!

Kuuloelimieni liepeitä ovat myös hipaisseet seuraavat alkukesän varsin ravitsevan kuuloiset lättyset: Bon Iver: Bon Iver, Bill Callahan: Apocalypse, Bruce Cockburn: Small Source Of Comfort, Guillemots: Walk The River, Low: C’Mon ja Felice Brothers: Celebration, Florida.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Enemmän kuin pelkät huulet

Kenellä on rokin rokein ääni, primitiivinen, rietas, lapsekas, voimakas, syvä, kujeileva, kuin mustalla pojalla, mutta monta pykälää maukkaampi? Kyse on tietenkin Mick Jaggerista, Rollareiden keulahahmosta aina vuodesta 1962 asti, tuosta kaikkien tuntemasta kumihuulesta. Jagger(s.26.7.1943) on luonut massiivisen Rolling Stones tuotannon ohella myös omaa soolouraa. Jaggerin soolotyöt on yleensä kuitattu parilla sanalla huonoiksi ja täysin turhiksi irtiotoiksi Stones-pestistä, miksi tehdä jotain mukamas modernia diskoläpsytystä jos emobändin ohjauksessa ja Keith Richardsin rinnalla pääsisi aina rokin alkujuureen kiinni?

Jagger on ollut sen verran itsepäinen, että huonoista arvioista huolimatta hän on jatkanut soolouraansa aina näihin päiviin asti. Viime vuosina on huhuttu Rollareiden ”viimeisestä” 50v. juhlakiertueesta. Keef, Charlie ja kumppanit olisivat valmiina, mutta mr.Jagger pitää vielä faneja jännityksessä: nähdäänkö Stones vielä lavalla ja tekevätkö he vielä uuden levyn? Sen sijaan Jagger on laittanut pystyyn oman superbändinsä: Super Heavy, jossa vaikuttavat Jaggerin ohella joka paikan tuottajahöylä, ex-eurythmics mies Dave Stewart, nuorehko soulkurkku Joss Stone, säveltäjä-muusikko A. R. Rahman ja isänsä Bob Marleyn tavoin reggaen hallitseva Damian Marley. Albumi ilmestyy syyskuussa.

On pakko pikkaisen kelata taaksepäin ja nostaa Jaggerin tuotannosta yksi unohdettu helmi, nimittäin Wandering Spirit(93) albumi, joka ei kalpene lainkaan tuon ajan Rollarialbumeiden rinnalla. Levy joka on pääosin livenä äänitetty pitää sisällään parasta Jaggerin soolorockia. Levy on biiseiltään tasavahva kokonaisuus ja tuotanto on sopivan maanläheinen, poissa ovat varsinkin Jaggerin ekan soololevyn She’s The Bossin(84) osittain karmeat kasarisoundit. Levyn pienoinen hitti on funkympaa rollaribiisiä muistuttava Sweet Thing.



Muuten levy pitää sisällään solkenaan erinomaisia biisejä, kuten rätväkät rokit Wired All Night, Put Me In The Trash ja Mother of a Man. Balladit ovat myös hyvää rollariluokkaa; Don’t Tear me Up, Evening Gown ja Hang on to Me Tonight. Nimibiisi Wandering Spirit viimeistään näyttää mistä ja miten päin tämä kukko pissii. Suosittelen lämpimästi. Omistan myös levystä kaksoiskappaleen, jonka sopivassa tilanteessa ja mielentilassa mielelläni lahjoitan sitä haluavalle henkilölle.

Kuumaa ja kirppareita!

Näitä kirpputorin pirulaisia näyttää nousevan jokaiseen niemennotkoon ja taajamaan. Selkeästi tämän ajan ilmiö: laitetaan kirppari pystyyn, tienataan pöytävuokrilla sievoiset summat, sillä ihmiset haluavat vanhaa tavaraansa kierrättää. Varsin petollisia ja aikaa vieviä paikkoja näin lomapäivinä. Aikaa voisi viettää rannalla, kasvimaalla, hyvän kirjan kanssa viileässä varjopaikassa, mutta voiton vie usein vanhan rojun näplääminen, sormenpäiden mustuttaminen ja vähän eltaantuneen hajun vastaanottaminen.

Ikävä kyllä, vinyylit ovat hiljakseen harvinaistumassa kirpputoreilla. Samat Hit Newsit, Reijo Kalliot ja Jason Donovanit vielä löytyvät, mutta harvinaisemmat älpykät ovat kortilla. Oma lukunsa ovat ns. hintatietoiset vinyylimyyjät, jotka kuolettavat mahdollisuuden tehdä löytöjä. Näitä pölyisiä pienen ihmisen sarkofageja, eli kirpparipöytiä tonkiessani toivon melkein silmät ummessa, että josko jokin tavallinen Riitta-Marjaana olisi löytänyt vintiltään kasan vinyylejä ja hinnoitellut kaikki euron kahden kappalehintaan.

Tänään törmäsin tällaiseen Pirkko-Inkerin kojuun josta poimin kahdella eketsulla Rauli Badding Somerjoen viimeisen studioalbumin Laivat(85) ja Kraftwerkin Computer Worldin(81). Hellveisson, tuo saksalaisten Teknoteutonien lättynen oli kesän The Löytö this far! Originaalista Kraftwerkista saa nykyisin pulittaa helposti kympin jos kahdenkin: http://www.popsike.com/KRAFTWERK-LP-COMPUTER-WORLD/350321825804.html



Hyvää kirpparipäivää täydensin Julian Copen ex-bändin Teardrop Explodesin debyyttialbumilla: Kilimanjaro(80) viidellä eurolla ja torikirppikseltä löytämäni kaksi cd:tä 50:llä sentillä: Chemical Brothers: Surrender(99) ja Scooter: Back To Heavyweight Jam(99) Siis, miksi Scooteria? Helle kai sekoitti pääni. Nyt viimeistään ymmärrän(ja muistan) mikä musa jytkyy amispoikien autoissa.