TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html
Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.
Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.
Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.
Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset.
Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.
Bee Gees ei ole tässä ajassa mikään puheenaihe, liekö menneinäkään vuosina? Mitä muistat kyseisestä bändistä? Oletan, että Saturday Night Feverin diskohitit: Stayin Alive, Night Fever ja How Deep Is Your Love. Itselleni Bee Gees on yhtä kuin trion vanhimman veljeksen Barry Gibbin sietämättömäksi yltynyt falsettilaulanta, ellei jopa kimitys. Tämän falsettilaulannan huipentuma tai kökköytymä on diskon kultakauden kliimaksi: Spirits Having Flown (79). Yritin kuunnella levyä jokin aika sitten, mutta luovutin puolessa välissä. Liikaa korkeaoktaanista ja korville käyvää falsettia joka syö musiikinkuuntelun nautinnon. Sinänsä hämmästyttävää, että levy on bändin yksi myydyimmistä.
Tästä antipatiastani huolimatta tartuin Bob Stanleyn kirjoittamaan elämänkertaan Children of the World (23). Syy niinkin yksinkertainen, kirja on nostettu viime vuoden parhaaksi rock/popelämänkerraksi monissa yhteyksissä. Stanley on kirjoittanut muitakin ansiokkaita rockkirjoja vuosien aikana ja kolumneja useisiin brittiläisiin musalehtiin, kuten Record Collectorin.
Kirjan alussa Stanley käy läpi laajemmin saman synninpäästön kuin itsekin tämän jutun alussa, miksi kirjoittaa niinkin epäkiinnostavasta ja kaikkea muuta kuin rockuskottavasta bändistä kuin Bee Gees? Pohjalla on tietenkin Stanleyn salafanitus uskottavuuden menettämisenkin hinnalla. Kyllähän The Stone Roses tai jopa Oasis-elämänkerta ois nannaa itse kullekin, mutta entäpä Bee Gees? Maistuisiko?
Kirja kuvaa kronologisesti Gibbin veljesten tarinaa aina lapsuudesta uran viimeisiin hetkiin. Se missä Stanley onnistuu, on innostava ja kiinnostava tarinanjuoksutus, sekä Bee Geesin materiaalin hieno hallinta. Liki jokainen julkaistu Bee Gees-biisi saa maininnan ellei jopa pienen analyysin, eikä se tunnu lukijan päässä lainkaan liialliselta, vaan biisimaininnat on ympätty hyvin luontevasti mukaan tekstiin.
Kuvaavaa Gibbin veljesten tarinassa on juurettomuus. Myös muusikkona toimineen isän Hugh Gibbin seilailu perheensä kanssa Australialista britteihin ja takaisin on mielenkiintoista luettavaa. Isoveli Barry ja kaksoset Robin ja Maurice eivät ole kiintyneet oikein mihinkään paikkaan lapsuudessa. Koulunkäynnistä ei oikein tullut mitään, mutta pojat keksivät tavan viihdyttää itseään laulamalla pienessä tilassa ja kehittävät sitä kautta liki täydellisen veljesten keskinäisen stemmalaulannan.
Poikien ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui jo 50-luvun lopulla, eli lapsuudessa. Levyttämään he pääsivät jo vuonna 1963, jolloin Barry oli 17-vuotias ja kaksoset Robin ja Maurice 14-vuotiaita. Ensimmäiset singlet ja kaksi ekaa albumia julkaistiin alkuun vain Australiassa. Bee Geesin kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1967 kappaleella Massachusetts. Alkupään levyt olivat vielä tunnustelevia, mutta eivät vailla ansiota. Horizontal (68), Idea (69) ja etenkin miltei kokonaan unohdettu teema-albumi Odessa (69) nostivat bändin arvoitusasteikolla muiden tuon ajan suuruuksien joukkoon. Vai nostivatko? Veljekset itse kokivat albumin syntyneet tuottajan painostuksesta, mutta ajan saatossa se on saanut gloriaa ja tähtipölyä päällensä. Odessa on edelleen melkoinen kokemus, kuvitteellinen tarina Mustallemerelle uponneesta laivasta pitää sisällään useita Bee Gees - klassikoita, kuten kappaleet First of May ja nimikappaleen Odessa (City on the Black Sea).
Odessan jälkeen bändi hajosi reiluksi vuodeksi. Robin Gibb lähti soolouralla ja Barry ja Maurice jatkoivat Bee Gees nimen alla ja kerkesivät tehdä kaksistaan vain yhden albumin Cucumber Castle (70), kunnes Robin palasi jo ruotuun saman vuoden aikana julkaistulla albumilla: 2 Years On (70). Kirjassaan Stanley nostaa esiin vuodet 1969 - 1974, aika ennen Bee Geesin lopullista läpimurtoa ja diskovaihetta. Tuolloin veljekset loivat useita kiinnostavia albumeita, joista mainittakoon ainakin Trafalgar (71) ja Mr. Natural (74). Jälkimmäisessä noista albumeista saimme jo tuta Barry Gibbin falsettilaulusta, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Main Course (75). Tällöin veljeksiä enemmän kohti ajanhenkeä luotsannut tuottaja Arif Mardin oli kysynyt Barry Gibbiltä, että pystyisikö hän karjumaan tunessa? Homma oli napsahtanut heti hyvin jengoille ja Main Coursen enimmäkseen falsettiin nojaavat kappaleet nostivat bändin uudelle tasolle.
Saturday Night Fever (77) soundtrack oli tietenkin suuri menestys, kuten myös em. Spirits Having Flown (79). 80-luku piti sisällään paljon tuottamishommia ja soololevyjä. Robin Gibb julkaisi kolme sooloalbumia ja Barry Gibb kunnostautui tuottajana/biisintekijänä ainakin seuraaville artisteille: Barbara Streisand, Dionne Warwick, Diana Ross ja Kenny Rogers. Bee Geesin ura jatkui yllättävän työteliäänä ja katkeamattomana aina Maurice Gibbin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 2003. Myös hänen kaksoisveljensä Robin Gibb kuoli terveysongelmiin kymmenen vuotta myöhemmin.
Elämänkerta pitää otteessaan ihan loppusivuille asti. Se mitä elämänkerta ei saa aikaiseksi: se ei tee Stanleyn esiin nostamia Bee Gees-levyjä korvissani juurikaan sen paremmaksi kuin ennen, vaikka välillä tiettyjen levyjen erinomaisuus on hyvin uskottavasti perusteltu. Yhtenä esimerkkinä on levy: One (89), joka saa paljon nostetta Stanleylta, kuten loppuvaiheen levyt: Size isn't Everything (93) ja Still Waters (97). Edelleen, avoimin mielin ja Stanleyn hyvän argumentoinninkaan jälkeen en saa näistä levyistä paljoakaan irti. Vähän ne ovat sliipatun kuuloisia. Sen sijaan 60-70-luvun kadonneissa vuosissa on paljon mielenkiintoista kuunneltavaa, kuten tämä melkein jämälevyksi mainitun: Life in a Tin Can (73) albumin helmi, jossa veljesten stemmalaulanta tulee hyvin esille, tämä aikana paljon ennen autotunea.
Jälleen oli Nitsin aika. Edellisestä keikasta olikin kulunut jo kaksi vuotta. Tuolloin tämä Hollannin kansallisaarre heitti Tampereen G Livelabissa hienon ja emotionaalisesti koskettavan keikan, sillä vuoden 2022 keväällä bändin pitkäaikainen kotistudio tuhoutui tulipalossa, vieden mukanaan lähes kaikki bändin soittimet ja masternauhat. Tuon keikan bloggauksessani toivoin uutta levyä ja uusia Suomenkeikkoja. https://homesickhounds.blogspot.com/2022/09/nits-192022-g-livelab-tampere.html
Toiveeseeni on vastattu, sillä tuon keikan jälkeen Nits on julkaissut peräti kaksi uutta levyä, tasapainoisen Neon (22) albumin sekä nyt alkuvuodesta ilmestyneen ep-levyn Tree House Fire (24), jonka katalysaattorina oli tuo kyseinen studiopalo.
Tällä kertaa keikkapaikkana toimi Tampereen Tavara-asema. 50-vuotisjuhlakeikan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kyseisen uuden ep:n kaikki kuusi biisiä. Rohkea ja kunnioitettava valinta bändiltä, jotta uskaltaa noin voimallisesti tuoda uutta levyä esiin. Tree House Fire (24) eroaa edukseen sitä edeltävästä albumitrilogiasta: Angst (07), Knot (09) ja Neon (22). Jos edeltävät levyt olivat maalailevaa ja seesteistä taiderockia, niin uudella ep:llä on ripaus enemmän tunnetta. Myös Tavara-aseman illassa uuden levyn kappaleet kuulostivat ja tuntuivat kouriintuntuvan vahvoilta.
Ensimmäinen puoliaika kesti 45 minuuttia ja piti sisällään yhteensä kymmenen biisiä. Uuden levyn biisien lisäksi huippukohtia olivat etenkin aivan huikea versio kappaleesta A Touch of Henry Moore. Aivan kuin kappaleeseen olisi tuotu jotain lisää, kuin se olisi kasvanut alkuperäisestä versiosta tai saanut lisää väriä. Myös Giant Normal Dwarf (90) levyn päätösraita Infinite Shoeblack kuulosti erityisen hyvältä. Setin päättävä Nescio sai yleisön lämpimäksi, mutta mielestäni se ei ollut paras kuulemani versio kyseisestä veisusta, vaikka hyvä veto olikin.
Keikan alkupuolen Henk Hofsteden lausuma kunnianosoitus Soundin edesmenneelle toimittajalle Jussi Niemelle nosti palan kurkkuun. Niemi oli haastatellut Nitsiä jo vuonna 1982 bändin ensimmäisellä Suomen reissullaan. Oli erityisen koskettavaa, että Niemen kovasti diggaama bändi muisti häntä keikan alussa.
Yleisön joukosta oli erotettavissa muitakin ehtoopuolen kulttuurivaikuttajia, aina Seppo Pietikäisestä Rockadillo levy-yhtiön perustajaan Tapio Korjukseen. Jos yleisöä saisi ja pitäisi määritellä, niin näkisin paikalla olleen keski-iän tuolle puolen ehtineitä ja hyvän maun omaavia kulttuurin suurkuluttajia. Huomasin, että yleisön joukossa ei ollut juurikaan nuorempia musiikinkuluttujaa. Onko niin, että Nits on jäänyt vähän unholaan uusilta sukupolvilta?
Toinen puoliaika oli pitempi, reilun tunnin mittainen, mutta ei niin intensiivinen ja ehjä kuin eka puoliaika. dA dA dA (94) levyn nimibiisi avasi rennon hyväntuulisesti toisen puoliajan. Two Skaters jatkoi vahvasti, mutta sitten vaivuttiin vähän tylsähköön taiderockailuun. Yellow Socks & Angst piti sisällään valloittavan intron Henkin mummusta ja hänen pakkomielteestään kutoa sukkia, mutta biisi itsessään ei tuonut juurikaan lisäarvoa tälle tarinalle, koska se ei ole mielestäni kovin mieleenpainuva kappale. Samaa voin sanoa myös Neon (22) albumin Beromunster kappaleesta, joka sisältää hienon tarinan tuosta myyttisestä radioasemasta, mutta kappaleena on auttamattoman tylsä. Tosin saatan edustaa vähemmistöä mielipiteeni kanssa.
Nitsin biisit saattavat lähteä liikkeelle yksinkertaisesta pianon pimputuksesta, periaatteessa aika vähistä aineksista, mutta kasvavat matkan varrella hienoksi musiikiksi. Näin ei aina käy, joskus kappaleet jäävät vaan pyörimään uskaliaaseen lähtökohtaan, että tulisiko tästä ja tuosta äänestä mielenkiintoinen kappale. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin bändin tuoreilla levyillä, joissa välillä biisien ainesosat eivät yksinkertaisesti riitä niistä tekemään omaan makuuni riittävän mielenkiintoisia. Toki uudemmassakin materiaalissa on kerroksia ja hienoja musiikillisia yksityiskohtia, mutta kovin hyvin ne eivät jää mieleen.
Vaikka ehkä keikan toisella puoliskolla intensiteetti laski, niin siitä huolimatta mukana oli hienoja ja valloittavia vetoja, yksi niistä oli Omsk (83) albumin instrumentaali Walter & Connie. Jälleen kerran osoitus bändin liki telepaattisesta yhteydestä, Rob Kloetin monipuolisuudesta rumpupallin takana, Robert Jan Stipsin koskettimien taiasta ja Henkin kitaroinnista kera vihellysten. J.O.S. Days toimi myös, Henkin harputtelu ja irtonainen yhteissoitto toimi hyvin. Settilistan vikana kuultiin Ting (92) albumin helmi: Cars & Cars. Tuossa vaiheessa jouduin jo lähtemään kotiin, mutta sain tietää, että encorena kuultiin vielä kolme kappaletta: Sketches of Spain, Dutch Mountains ja Adieu Sweet Bahnhof.
Ehkei se paras Nitsin näkemäni Nitsin keikka, mutta ei millään muotoa huono suoritus näiltä veteraaneilta. Kolmikko oli edelleen hyvässä terässä, Henkin laulu lähti kauttaaltaan hyvin, Stipsin koskettimissa oli tarkkuutta ja taikaa, Rob Kloetin rumputyö rakensi musiikkielämyksen kokonaiseksi. Jos vielä Nits päättää tulla Tampereelle, niin vastaan kutsuun mielelläni. Toiveenani olisi, että Nits päättäisi tehdä vielä ripeämmän ja popimman levyn, sellaisen jossa olisi vähän samaa henkeä kuin tässä klassikkokappaleessa:
