On marraskuun puoliväli ja elämisen mehu on taas kovin laimeata. Pakko vääntäytyä lenkille. Ei auta. Pakko tehdä vähän lihaskuntosarjaa. Auttaa vähän. Viisikymppisen on pakko kaivaa saman ikäistä kartonkia levyhyllystä ja laittaa muovi vinkumaan. Jawohl! Jo vaan auttaa.
1970-luvun alku on parasta aikaa ikinä, ainakin rokkilevyjen saralla. Rollarit, Who, David Bowie, pink Floyd, Joni Mitchell, Elton John ym.ym.ym. ihan kaikki julkaisivat parhaat levynsä tuon vuosikymmenen alussa. Niin teki amerikkalainen myös Three Dog Night.
70-luvun alkupuolella paukkui eetteriin useita hienosti soitettuja ja tulkittuja plättysiä. Poimin korista yhden alkupään parhaista levyistä: It Ain't Easy (70). Tuo punertavalla kannella varustettu homelöydös ties minkä kirpparin laarista.
Levy alkaa tymäkällä rokilla nimeltään: Women. Kappaleen raa'asta soundista tunnistaa pidäkkeettömän 70-luvun ja korkeaoktaanisille päästöille tuoksuvan kaupunkielämän. Nimikappale It Ain't Easy svengaa erityisen hyvin ja sitä seuraava tunnelmallisesti keinuva Out In The Country on taas tulkinnallinen täysosuma, jossa soiton ja tulkinnat palikat on kohdallaan.
Three Dog Night:n levyt vierailivat myös säännöllisesti jenkkilistojen piikkipaikoilla, vuosina 1969-1975 kaksitoista perättäistä albumia ylitti kultalevyrajan. Yhtyeen tuotanto keskittyi melkein pelkästään muiden tekemiin sävellyksiin, joista se teki luovia sovitusten kautta vaikuttavia kappaleita, joista yksi tunnetuimmista löytyy tältä levyltä, Randy Newmanin käsialaa oleva: Mama Told Me Not Come. Joka potkii paremmin mitä muistin, etenkin kun se tulee vanhalta ja avarasti soivalta muovilta. Uaah!
Musiikinkuuntelijana arvostan erityisesti artisteja joilla on omaa tuotantoa, mutta Three Dog Night tekee tässä poikkeuksen, ainakin tällä ja sitä seuranneilla kahdella täyteläisellä älpykällä: Naturally (70) ja Harmony (71). Lainamateriaali on hyvin tehtyä kuuntelumusaa jota täydentää peräti kolme vokalistin panos.
Doorsit, Rollarit, Beatlesit ja Pink Floydin kuuluvat ansiosta rokin kärkisijoille, mutta 70-luvun vitaalissa pöhinässä on syntynyt valtavasti muutakin relevanttia rokettirollia, Three Dog Night on yksi näistä ei niin arvostetuista yhtyeistä, mutta musiikki on erittäin nautittavaa ja eteenpäin potkivaa.
Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.
Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.
Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa.
Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.
Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.
Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.
Alkuaikojen Suede vierailee enää harvoin levylautasellani. Mietin usein, että miksi näin? Hitit ovat hittejä, on niitä kovia levyjäkin, mutta ei vaan jaksa kuunnella. Oltiin nuoria ja intohimoisia, sitten breikattiin lujaa, mutta tuo säilötty nuoruus ei enää kosketa. Varsin harmillista.
Monella monella tapaa, Suede on yhä relevantti, relevantimpi kuin koskaan urallaan. Onko yhtye viimein löytänyt oman aikuisen, mutta riittävän intohimoisen äänensä? Comeback-levy: Bloodsports (13) otettiin hyvin vastaan, tunnelmallisempi Night Thoughts (16) lähenteli erinomaista, sen itsekin viimein huomasin ja otin Sueden taas mukaan soittolistoilleni. The Blue Hour (18) on ollut minulle vaikeampi tapaus. Orkestraalinen ja hivenen mutkikas levy on osoittanut avautumisen merkkejä vasta tänä syksynä kun tuorein levy: Autofiction (22) teki läpimurron sisimpääni. Nyt aika tuntui taas otolliselta bändin kuunteluun.
Brett Andersonin omalle äidilleen osoitettu She Still Leads Me On kuulosti ensi kuulemalta tyypillisen väkinäiseltä Suede-rallilta, joita on riittänyt vuosien ja vuosikymmenien aikana. On intohimoa, on yritystä, hyviä biisejäkin, mutta aivan liikaa mailan puristamista. Mutta ei enää. She Still Leads Me On on kasvanut kuuntelussa ja se on juurikin se käyntikortti tähän levyyn, jonka bändi itsekin on varsin osoittelevasti kertonut.
Personality Disorder polkee ja rollaa eteenpäin. Brettin puhelaulu on piristävä tyylipoikkeama, joka toimii albumimitassa hyvin, erottaa biisit varmasti toisistaan. Tämä kappale on kasvanut kuuntelussa.
Brettin laulua on kehuttu monissa levyarvioissa. En voi olla muuta kuin samaa mieltä. Ääni on intohimoinen, notkea, falsettinsa löytävä. Tuota falsettia Brett onkin säästellyt edellisillä levyillä, nyt taas mennään lujaa ja korkealta.
Suurimmat herkut tulevat levyn lopussa. What am I Without You? kuulostaa isolta ja otsikkonsa puolesta kaiken paljastavalta vereslihaiselta balladilta. Juuri sellainen se onkin. Tämän kappaleen kuulin ensi kerran sumuisessa juoksusäässä Pattijoella, juurillani. Tässä Bretukka antaa kaikkensa, kaikki kuulostaa todelta ja merkittävältä. Iso biisi.
Ollaan taas ison kysymyksen äärellä: haluanko omistaa tämän levyn fyysisenä äänitteenä? Ja onko se cd vai vinyyli? Sueden kukkein ura ajoittui cd:n kulta-aikaan (1993 - 2003), näin ollen jokainen omistamani Suede-platta on silkkaa lazeria. Vinyylin ostaminen on jotenkin vaikeaa, jos muu tuotanto cd-formaatissa...ja kyllähän cd useimmiten soi paremmin (mitä **ttua?) ja sitä voi kuunnella kivasti autossa. Eli kyttäilen, että missä kohtaa cd-kiekkoa saisi vähän alta kympin, niin sitten teen kaupat.
Alta löytyvä studiolive paljastaa, että homma on bändillä yhä hyvin hanskassa. Ensi kesänä voisi maistua live-Suedekin. Edellinen mahdollisuus oli viimevuotinen, ja ilmeisesti vahva Qstockin keikka Oulussa. Yhden kerran olen Sueden nähnytkin, nimittäin vuonna 2014 Ruisrockissa. Jostain syystä tuo keikka ei sytyttänyt. Ehkä en ollut vaan oikeissa fiiliksissä. Nyt voisin olla valmis.
Valkoinen ylijumala lauloi kansalleen...oli päällimmäinen ajatukseni kolmen eka biisin jälkeen. Stingin Nokia Areenan keikan aloitus oli tyrmäävä. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut artisti näytti hyvältä ja hyvin säilyneeltä. Terveelliset elämäntavat ovat tuoneet tulosta ja pitkittäneet uraa näinkin pitkälle, aina 71-ikävuoteen saakka, joka toisaalta taitaa olla nykyisin rokkareiden keski-ikä. Lihaksikkaat käsivarret ja itsetuntoa tihkuva olemus olivat myös osa keikkanautintoa. Sting oli vielä äijä isolla Ä:llä. Bassokielet napsuivat ja libidon voima välittyi yleisölle.
Police-yhtyeen hitti Message in a Bottle aloitti konsertin tehokkaasti. Sitä seurasivat Englishman in New York ja Every Little Thing She Does Is Magic. Alun hittikimara ei jättänyt epäilystä, että nyt oltiin ison tekemisen äärellä. Eikä jäänyt epäselväksi, että miksi Sting on maailmantähti. Homma tehtiin kympillä alusta loppuun.
Tymäkän aloituksen jälkeen kuultiin kolme kappaletta viime syksynä ilmestyneeltä: The Bridge (21) albumilta. Kappaleet eivät olleet lainkaan huonoja ja ne saivat pätevän tulkinnan sekä artistilta, että hänen mainiolta taustabändiltään. Tuntui kuitenkin siltä, että Sting syttyi eniten esittäessään vanhoja hittejään, joka on plusmerkkinen asia. Tiistain Aamulehden haastattelussa Sting toteaakin, että: "minulle laulut ovat eläviä organismeja, ne eivät kuuluu museoon, vaan esitettäväksi ja eloon herätettäväksi illasta toiseen" Tältä se kuulostikin, sen verran kovia versioita Sting taikoi vanhoista klassikoistaan.
Rapiat yli puolitoista tuntia kestänyt keikka tarjosi laatua alusta loppuun. My Songs - nimellä kulkeva kiertue keskittyi Stingin tunnetuimpiin hitteihin. Tosin paljon hienoa kamaa(ja hittejä) jäi soittamatta. Mielellään olisin kuullut jotain Soul Cages (91) albumilta, esimerkiksi vaikuttavan Mad About You:n. Nyt painotus oli Policen isoimmissa hiteissä ja Stingin kolmessa sooloalbumissa: Nothing Like the Sun (87), Ten Summoner's Tales ja Brand New Day (99). Itse pidin jälkimmäisen albumin nimikappaletta keikan kulminaatiopisteenä, jossa lavalle nousi maestron rinnalle nuori huuliharpisti, joka sähköisti illan päätähden olemusta ja avasi kaikki luukut selälleen. Myös samalta levyltä kuultu maailmanmusiikkivaikutteinen Desert Rose oli yksi illan kohokohtia.
Nyt olen vähän jopa epäuskoinen, että oliko keikka tosiaan niin kova mitä tässä kerron? Vai oliko kaikki vain unta ja kuvitelmaa...tai kansanhurmoksessa syntynyttä kritiikitöntä mieltä? Kyllä se oli kova keikka, kovempi mitä uskalsin odottaa. Ennen keikkaa minulla oli epäilys, että Stingin ääni ei ole enää entisessä iskussaan. Epäilykseni oli turha. Ääni kulki vahvana ja äänialat olivat riittävästi hallinnassa.
Jotta nautinnosta saatiin ihan maksimaalinen, niin Sting veti ennen encoreita aivan tyrmistyttävän hienon version Policen megahitistä: Every Breath You Take. Vaikka kappale on kuultu noin tsiljoona kertaa, niin näki, kuuli ja aisti, että tähti antoi kokonaan itsensä tälle kappaleelle. Upea veto. Eikä tässä kaikki. Ensimmäisenä encorena kuultu Roxanne oli myös huikea. Vaikutti siltä, että tässä Sting pääsi lopullisesti irti ja venytti kappaletta monenlaisiin, jopa jatsahtaviin ulottuvuuksiin. Aivan lopuksi kuultiin vielä herkkä: Fragile ja sen jälkeen hyväntuulinen ja edelleen elinvoimainen tähti hyvästeli varsin kuumana käyneen Nokia Areenan yleisön.
Tänään ilahduin kun kuulin radiosta Triffidsin megabiisin Bury Me Deep In Loven. Radio-ohjelma oli mahdollisesti Tero Lieteen Laiskanlinna, kuka muu enää soittaisi australialaista Triffidsiä radiossa? En halua googlata tarkistaa, että mikä radio-ohjelma? Haluan ajatella, että Tero sen soitti, ja suoraan minulle. Itseasiassa Tero taisi soittaa saman kappaleen jo vuonna 1987 Rockradiossa. Se hetki oli merkittävä. Silloin hurahdin tähän yhtyeeseen.
80-luvulla Ausseista pompsahti eetteeriin lukuisia laadukkaita poppisbändejä, kuten Midnight Oil, Hoodoo Gurus, Go-Betweens, The Church, Dead Can Dance ja The Saints. Kaikki nuo mainitsemani esimerkit ovat itsessään oman kirjoituksen arvoisia ja näiden lisäksi on tietenkin isomman luokan artistit, kuten AC/DC, Men At Work ja INXS.
Vaan on synti ja häpeä, että en ole tässä blogissa mehustellut yhtä Australian ehkä kaikkien aikojen kovinta pop/rock-bändiä, The Triffidsiä (Vai olenko sittenkin? En muista kaikkia juttujani). Jos Nick Cavea pidetään aussien ehkä parhaana tummemman ilmaisun tulkkina, niin Triffidsien David McCombin baritoni haastaa kyllä Nickin vahvasti. Tämä tumma aussigenre lajitellaankin termin: Darkwave alle.
Läpimurtolevyn: Born Sandy Devotional (86) avainkappale Wide Open Road on matkalippu tämän aussibändin sisimpään, biisi jossa maistuu kengurumaan hiekka ja pöly.
Kyseinen levy avasi Triffidisille tien Eurooppaan, laajemman yleisön ulottuville. Itseasiassa yhtye levyttikin Euroopassa, tuolloin vielä pienelle Rough Trade levymerkille. Tämä kriitikkojen ylistämä mestariteos jäi kuitenkin ratkaisevasti marginaaliin, eikä se esimerkiksi Suomessa hätyytellyt myyntilistoja.
Seuraava levy, huomattavasti tuotetumpi, Calenture (87) oli sellainen pop/rockhelmi joka kisaa ihan tasapäisesti U2:sen, R.E.M:n ja muiden tuon ajan isojen nimien parhaimpien kanssa. Levyltä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kappaleet ovat tarttuvampia ja mahtipontisempia kuin edeltäjällä. Edellä mainittu iso biisi Bury Me Deep in Love avaa levyn mahtipontisesti ja sitä seuraava Kelly's Blues möyryää eteenpäin mukavan bassolinjan avittamana. Trick of the Light on taas tarttuva poprock-naula suoraan sydämeen. Helkkyvää ja keinuvaa, soundia jota tehtiin aikoinaan kasarilla, joka ei näissä maailman tunnelmissa enää onnistu, esteetön toiveikkuuden ääni.
Holy Water, Blinder by Hour, Jerdacuttup Man, Save What You Can, hyviä biisejä riittää, aikalailla koko levyllisen verran. Toisaalta ymmärrän jos Triffids ei ihan kaikille putoa. David McCombin dramaattinen ääni liitettynä ajoittaiseen ehkä liialliseen mahtipontisuuteen voi kuulostaa falskilta. Nimi Calenture liittyy merimiesten sairastamaan trooppiseen kuumeeseen pitkään merellä ollessaan, joka synnytti erilaisia hallusinaatiotiloja.
Tämän jälkeen Triffids teki vielä yhden, myöskin mestarillisen ja monipuolisen: The Black Swan (89) albumin. Kosketinsoittaja Jill Birtin laulama Goodbye Little Boy oli tuolla albumilla pienoinen radiohitti. Black Swania pidettiin lauluntekijä David McCombin yrityksenä tehdä oma White Album, sen verran sisällökäs paketti oli kyseessä. Levy sai jälleen kerran loistavan vastaanoton kriitikoilta, mutta kaupallinen menestys oli heikkoa. Pian tämän jälkeen Triffids lakkasikin toimimasta.
Biisintekijä David McComb julkaisi viisi vuotta tämän jälkeen vielä soololevyn: Love of Will (94). Loppu-uransa ajan McComb kärsi erilaisista terveysongelmista ja vakavasta päihderiippuvuudesta. David McComb kuoli vuonna 1999 auto-onnettomuudessa 36-vuotiaana.
Suomessakin Triffids on esiintynyt. Tietääkseni ainakin vuonna 1985 Provinssirokissa. Olitko sinä kenties siellä?
Ja loppuun, näin halutaan hautautua syvälle rakkauteen:
Ryan Adams, persona non grata, kuuma peruna, täysin ulkopuolelle jätetty. Mies joka ahdisteli naisia siinä määrin, että metoo-liike päätti hänet huolella canceloida. Ura ja maine meni hetkessä, kun useat naiset esittivät raskauttavia ahdistelusyytteitä Adamsia kohtaan. Ahdistelusyytteet tosin raukesivat ja Adams esitti julkisen anteeksipyynnön liittyen asiattomaan käytökseen, tosin noin vuoden viiveellä.
Voiko Ryan Adamsista jo kirjoittaa? Tummat pilvet ovat vielä taivaalla...ja saavuttavatko ne pian minutkin, jos hyväksyn tämän julkisen mulkun? Ennen kaikkea voinko tykätä enää hänen musiikistaan? Toisaalta olenko tyhmä kun tällaisia kyselen, jos pidän joka tapauksessa hänen musiikistaan....ja aliarvioinko samalla kaikki muutkin?
Ryan Adamsin musiikin suuruutta on vaikea kiistää. Gold (01), Love is Hell (03), Cold Roses (05) ja Easy Tiger (07) ovat kaikki sellaisia neljän puolen tähden levyjä ja viiden vuoden takainen Prisoner (17) on vajaan neljän tähden levy. Homma oli lähtenyt uudelleen lentoon ja parempaa oli tulossa, sillä vuoden 2019 alussa Adams ilmoitti julkaisevansa vuoden aikana kolme albumia, joista niistä ensimmäinen, Big Colors ,kerkesi olla hetken ennakkomyynnissä Amazonilla ennen kuin kohu alkoi.
Ryan Adamsin selvittyä selvittyä ns. huonoista ajoista, eetteriin on tipahtanut jo viisi uutta albumia. Vuodelle 2019 tarkoitetun trilogian levyt: Wednesdays (20), Big Colors (21) ja Chris (22), sekä tänä vuonna ilmestyneet tuoreemmat levyt: Romeo & Juliet (22) ja uunituore FM (22). Tahti on ollut kova, aivan kuin Ryan olisi saanut uutta pontta ja näyttämisenhalua päästessään eroon ahdistelusyytöksistään.
Oli mies mulkku tai ei, niin musiikki on edelleen kovaa, ehkä kovempaa mitä yli kymmeneen vuoteen. Romeo & Juliet (22) on yllättävän vahva albumi ollakseen tuplasellainen. Levyltä löytyy useita mieleenpainuvia, tulevia Ryan Adams-klassikoita kuten Rollercoaster, Doylestown Girl, nimikappale Romeo & Juliet ja ennen kaikkea hitaasti kasvava: In The Meadow, joka on ilmeisesti Ryanin ja The Cardinals yhtyeen outtake. Tupla-albumin mitassa levyssä on paljon pureksittavaa ja sen todellista laatua en osaa vielä arvioida. Tuntuma on raikas kantrirock-albumi, jossa on huojahtelevia kohtia, mutta musiikin vahva kokonaissisältö pelastaa paketin.
Elokuussa ilmestynyt FM (22) on tiiviimpi, vähän rokkaavampi, ehkä tunnelmaltaan ehjempi levy. Odotin instagramin ennakkonäytteiden perusteella puhdasta kasarirock-levyä, mutta ihan sellainen ei tullut. Levyn avaava I Want You ei tuo mitään uutta Adamsin repertuaariin, joka on keskitempoinen ja sellainen ihan hyvä rock-renkutus. Kolmas kappale Fantasy File menee Ryan-biisien parhaimmistoon. Svengaava rokki jonka kruunaa hieno saksofonisoolo biisin alussa ja lopussa. Haikea When She Smile kappale ripsauttaa jotain syvempää esille, samaa sovituksen teemaa täydentää hieno Hall Of Shame.
Kakkossiivu alkaa taas hyvin perinteisen kuuloisella perusrokilla: Wild And Hopeless. Miksi edes kulutan aikaa tämän levyn äärellä, kuka haluaa kuulla kaiken toistoa? Jokin perusjuuri Adamsin musiikissa menee aina pinnan läpi ja saa musiikin kuulostamaan hyvältä. So Dumb, onko kappale itseruoskintaa? En tiedä. Perusbiisi tämäkin. Fairfeather hidastaa tempoa. Tässä kohtaa muistan Ryanin hehkutukset instagramista, kuinka FM on erityinen kaupunkilevy, aamuyön tunnelmia mehusteleva kokonaisuus.
Do You Feel on vaihteeksi paremmin rokkaavaa Ryania ja levyn päättävä Someday haikailee lopullisen sovituksen perään, voiko saada syntinsä anteeksi ja aloittaa kaiken uudestaan. Sitä Ryan yrittää kovasti. Keikkoja taas on ja syksylle on buukattu jenkkikiertue. Iso osa faneista ei ole koskaan hylännyt Ryania, en minäkään. Hänen rumia tekojaan en puolustele, mutta aito sovittamisen halu on saanut taas Adamsin nousemaan uudestaan siivilleen, ehkä kestävämmille sellaisille.
Instagramin mukaan Adams on laittanut myös viinapullon korkin kiinni. Selvää aikaa on kestänyt nyt 11 kuukautta. Aikaa kulutetaan nykyisin lenkkeillen Hollywood Hillsin maisemissa ja lisää musiikkia tehden. Somessa on vilauteltu näytteitä vielä julkaisemattomalta 1985 - nimiseltä levyltä. Myös keikkahanat ovat auenneet ja iso osa niistä ovat olleet loppuunmyytyjä.
Tämän viimeisimmän FM-levyn erikoisuus on se, että se ei ole saanut fyysistä julkaisua, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Lukuun ottamatta 40 dollaria maksavaa pientä kasettipainosta, jonka voi tilata Ryanin kotisivuilta. En taida tilata. Ehkä se vinyylipainos vielä tulee.
Olen nähnyt Nitsin viidesti livenä ja kolmesta keikasta olen myös blogannut. Yli neljäkymmentäviisivuotta kestänyt ura ei katkennut edes koronaan, eikä viime keväänä palaneeseen Nitsin kotistudioon, jonka yhteydessä bändi menetti suuren määrän soittimistaan ja levyjen masternauhoistaan. Nits ei jäänyt tosiaankaan tuleen makaamaan (heheh), vaan täytti syksyn uusilla(osin keväältä siirtyneillä) keikkapäivämäärillä ja ilmoitti uuden Neon (22) levyn ilmestyvän myöhemmin tänä vuonna.
Syksyn keikat on jo aloitettu. Suomen kiertueessa ensimmäisinä olivat vuorossa Helsinki ja Turku. Tänään oli vuorossa Tampere, kahden peräkkäisen keikan voimin. Itse ostin lipun tuolle jälkimmäiselle keikalle jo helmikuussa, jolloin bändin olisi pitänyt esiintyä, mutta tämä kulkutauti muutti suunnitelmat ja uusi keikkapäivämäärä varmistui syyskuulle. Tämä on virallisesti edellisen Knot (19) levyn julkkarikiertue, jota korona siirtänyt jo useamman kerran.
Harvoin olen mitään negatiivista Nitsistä kirjoittanut. Kaikki kokemani keikat ovat olleet heikoimmillaankin iloittelevia, yllättäviä ja tarpeeksi korvaystävällisiä. Laulaja Henk Hofstede, rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips ovat kaikki liki seitenkymppisiä ukkeleita, joita ei eläkerajan ylittäminen estä tekemästä siitä mistä tykkää. Tämä tekemisen ilo on välittynyt kaikilta näkemiltäni ja kuulemiltani Nits-keikoilta.
Tänään oltiin jännän äärellä, kun mietin miten miesten kunto kestää, kun kahtena edellisenä päivänä oli Hesan ja Turun keikat ja tänään vielä kaksi keikkaa. Pelkoni oli onneksi aiheeton. Keikka alkoi Home Before Dark kappaleen verevällä versiolla. Tuo kaukaiselta Henk (86) löytyvä pieni suuri balladi, oli vaikuttava käyntikortti, satamaan saapuneiden hollantilaisten tervehdys pimeästä, koronan ja sotamurheiden tuolta puolen...ja itseasiassa aika moni Nitsin kappale liittyy jollain tapaa sotaan. Tuon teeman suhteen bändin musiikki on tällä hetkellä liki valitettavan ajankohtaista Kahteen kertaan peruttu keikka sai arvoisensa aloituksen. Muistan edelliseltä Nitsin keikalta Tampere-talolta suvereenin ja leikittelevän otteen, mutta myöskin ikävuosien näkymisen, mutta vain olemuksessa, sillä itse keikka oli mestarisluokkaa. http://homesickhounds.blogspot.com/2018/05/the-nits-tampere-talo-1052018.html
Toukokuinen tulipalo, joka tuhosi Nitsin kotistudion, kaikki soittimet ja suurimman osan musiikillisesta arkistosta kerrottiin koruttomasti yleisölle. Fanien varainkeruun ansioista bändi oli saanut uudet soittimet ja homma jatkui niin kuin ennenkin. Tänä iltana tuli todistettua, että musiikin tekevät ihmiset, eikä materia. Seitenkymppiset ukot ovat aloittaneet pyyteettömästi kaiken alusta uusilla soittimilla ja uusi levy takataskussa. Katkeransuloinen ja ehkä terapeuttinen veto oli soittaa Ting (92) levyn vaikuttava House on the Hill, joka kertoo myös tulipalosta. Tuon surun aisti jotenkin kolmikon olemuksesta. Samanaikaisesti bändi oli päättänyt nousta ratsaille, katsoa tuon ikävän tapahtuman yli, hoitaa itseänsä musiikilla, tehdä sitä mitä parhaiten osaa.
Nitsin ydinkolmikon työskentely oli uusista soittimista huolimatta edelleen paikoin telepaattista. Mietin, että mikä saa yhteen kuulostamaan omalta itseltään, yhtä aikaa herkältä ja dynaamiselta. Väitän, että rumpali Rob Kloet on soundin perusta ja kun siihen yhdistetään Henk Hofsteden tunnistettava ja vahva vokaali-ilmaisu, niin ollaan lähellä sitä mitä Nits on ytimeltään. Kosketinvelho Robert Jan Stips on tarpeellinen koristelija, joka taikoo kappaleista lopullisen luonteen esiin. Näin ollen bändi on enemmän kuin osiensa summa.
Tampereen keikalla kuultiin paljon uudempaa, ns. taiteellisempaa tuotantoa. Vähäeleisen Knot (19) albumin avausbiisi Ultramarine toimi mainiosti, samoin Henkin hyvin taustoittama Concrete House, joka kertoi yllätys, yllätys, hänen lapsuuden kodistaan. Monissa Nitsin kappaleissa liitetään tunnettuja henkilöitä yllättäviin maisemiin, kuten kappaleessa Music Box With Ballerina Joni Mitchell vierailee kuuluisan taidemaalarin luona.
Keikan vahvimmat vedot löytyivät alkupään hiteistä. Sketches of Spain toimi upeasti, samoin varsinaisen setin päättävä Port of Amsterdam. Joitain haparoivakin vetoja oli joukossa, kuten aika jännällä twistillä kulkeva Cars & Cars. Muutamat uusista kappaleista olivat aika tylsiä, etenkin ensimmäisenä encorena kuultu tulevan Neon (22) albumin Beromunster. Tällaiset pienet notkahdukset ja tylsät hetket antoi helposti anteeksi, koska illan kokonaistaide-elämys oli niin vaikuttava. Setti kesti aikalailla tunnin ja neljäkymmentä minuuttia.
Keikan yksi vahvuuksista oli hieno visuaalinen ilme. Valojen käyttö oli vaikuttavaa ja esityksen aikana saimme nauttia myös hyvästä näkymästä G Livelabin pihamaalle, jossa puut ja kasvit huojuivat tunnelmallisen valaistuksen valokeilassa.
Toivottavasti Nits ponkaisee vielä uudelle kiertueelle kun uusi levy näkee päivänvalon. Uusia suomenkeikkoja odotellessa.
Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin.
Deep Purple oli myös pitkään mielessä Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.
Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.
Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.
Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?
Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.
Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.
Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.
Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.
Kevin Morbyn edellinen levy, koronakeväänä ilmestynyt Sundowner (20) ui sielunmaastooni, hitain, mutta määrätietoisin vedoin. Muistan tuon koronakesän, kun öljysin kesällä terassia ja kuuntelin kyseistä albumia bluetooth-soittimestani. Toimi. Tosin unohdin levyn melkein vuodeksi, ennen kuin sen ostin itselleni vinyylinä. Onneksi ostin. Upea teos.
Tänä keväänä ilmestynyt This Is A Photograph (22) on myös enimmäkseen täysosuma, sopivasti alt-rockgenren sivuun osuva albumi (ja artisti). Tietynlainen harmoninen folkrock-muoto puuttuu, musiikki kasvaa omista lähtökohdistaan, persoonallisesta tarinankerronnasta ja lauluilmaisusta. Äkkiseltään Morbyn puhemainen laulutapa vaikuttaa kovin huojuvalta ja jopa epälaulumaiselta. Mutta rytmiikka ja tunne on kohdillaan, loppujen lopuksi Morbyn ilmaisu venyy ja paukkuu mukavalla skaalalla.
Aloituskappale This is Photograph suorastaan rokkaa, seuraava veisu A Random Act Of Kindness on yksi vuoden biisejä sen videota myöten. En ole kyllästynyt luukuttamaan tätä kappaletta. Hitaasti kasvava ja lopuksi suorastaan myrskyksi yltyvä veisu on täynnä ihanasti kaihertavaa sivullisuuden tunnetta, jota on vaikea vastustaa. Seuraavassa kappaleessa on oikeaoppisesti otettu naisääni mukaan feattaamaan. Evin Rae niminen naislaulaja laulaa säkeistöjä ja säkeistön pätkiä mukavasti Morbyn kanssa vuorotellen. Homma kulkee herkässä synkassa ja tämä Bittersweet, TN niminen kappale on myös yksi albumin helmiä.
Useissa levyissä on se tietty momentum-alue, vahvat kappaleet jotka määrittelevät levyn yleistunnelman ja sen hurmassa koko levy ylistetään erinomaiseksi, vaikka näennäisen koherentissa kokonaisuudessa olisi heikompiakin biisejä. Tarkkailen, että olenko julkistamassa levyn erinomaiseksi ennen aikojaan? En tunnusta, sillä löydän levyltä jo neljännen erinomaisen kappaleen, joka on myös järjestyksessään levyn neljäs biisi. Disappearing, mitä sanoisin? Kitara vaikertaa ja melodika. Hieno tunnelma.
Kakkospuolen avaa levyn toinen puhtaasti rokkaava biisi nimeltään: Rock Bottom. Homma on jännästi levällään ja samalla svengi pitää otteessaan, kotikutoinen, rupinenkin ja väliin on tallennettu paljon naurua, joka on varsin hauska oivallus. Missään kohtaa Morbyn ote ei notkahta. Kappaleet ovat kauttaaltaan riittävän vahvoja ja hänen oivaltavat videonsa ovat todellakin näkemisen arvoisia. Jotenkin artistin intohimo omaan tekemiseen välittyy.
Ja piti sanoa, että se levyn järjestyksessään seitsemäs kappale Five Easy Pieces on myös erinomainen, mutta jätetään vielä löytämisen varaakin, vielä on puolenkymmentä biisiä jäljellä.
Jollain oudolla tavalla Morbysta tulee mieleen jopa kotimainen 22 Pistepirkko. Ehkä molemmista löytyy sellaista hyvää kotikutoisuuden ja särmikkyyden yhdistelmää. Kuulostaa jopa siltä, että monet kappaleet olisi vedetty ns.kerralla purkkiin, koska intensiteetti on jotenkin käsinkosketeltava. En tiedä onko näin.
Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?
Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1 Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.
Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.
Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."
Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei?
Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita.
Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.
Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?
Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.
Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyylimyös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.
Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.
Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.
Olen nähnyt Jukka Nousiaisen aika monta kertaa livenä. Enkä muista yhtäkään huonoa keikkaa. Tämä helatorstaiaaton keikka ei tuonut poikkeusta.
Nousiainen kera erinomaisen bändin soitti uuden Matkalla Kotiin (22) albumin kokonaisuudessaan läpi. Levyn biiseistä olen kuullut suurimman osan jo aiemmin keikalla. Levyn piti tulla jo parisen vuotta sitten, mutta ilmeisesti korona sotki aika pahasti suunnitelmat. No nyt levy on ulkona ja se ei ole mikään huono levy.
Keikalla Jukan ja Kumppaneiden yhteistyö toimi saumattomasti, liki telepaattisesti. Rock-Siltasen steel-kitara koristi kokonaisuutta hienosti, Sini Suvannon herkkä rumputatsi kuljetti karavaania hienosti eteenpäin, Matti Pellonpään maalaisserkulta näyttävä Kalevi Suopursu hehkui hyväntuulisuutta ja ysärin lenkkariestetiikkaa ja koko poppoon stemmalaulu hiveli korvia. Itse maestro Nousiainen kuritti keppiä kuin Neil Young konsanaan, mutta esikuvaansa herkemmällä ja tarkemmalla tatsilla.
Parhaita vetoja olivat: Supermies Wonderboy, Siipirikko, Syntyä Rokkaamaan, Yhteensulautuneet Sydämet. Keikalla kuultu levyttämätön kappale nimeltään Tänään piti sisällään vahvoja The Band-vaikutteita, biisi joka ilmeisesti oli tyrkyllä uudelle levylle. Encoreina kuultiin vanhaa Jukkaa, kuten kappaleet Lonely Rider, Jukan Tehdas, Suuret Unelmat ja ehkei ihan paras versio edellisen levyn Ei enää kylmää eikä pimeää (18) nimikappaleesta.
Tavallaan haluaisin kertoa tästä keikasta paljon enemmän, hehkuttaa sen hyvyyttä, mutta jollain tapaa keikka vain täytti tyhjän tilan minussa. Livenälkäni tyydyttyi.
Ostin keikalta uuden levyn kasettina. Vinyyliä saa odottaa vielä syksyyn asti. Jaksan kyllä odottaa.
Yksi elämäni suurimpia konserttimissauksia on The Rainmakersin keikka Oulun Kuusrockissa vuonna 1989. Aika jolloin yhtye oli vitaalisimmillaan, samoihin aikoihin olin juuri löytänyt rokin kuuntelun ihanuuden koko laajuudessaan, olin herkkää ja neitseellistä maaperää, valmiina Bob Walkenhorstin ja kumppaneiden rokkihirnuntaan. Siellä minun olisi pitänyt olla, se olisi ylevöittänyt herkän nuoruuteni, ehkä saanut astumaan askeleen jos toisenkin, uskaltaa ja nähdä jonkun kauniin tyttösen vierelläni. Mutta unelmat murenivat pelkuruuteen ja pikkukyläläisyyteen:
- Eikai sitä kukkaan nyt kuusrokkiin lähe, on niin kaukanakin!
Oispa voinut lähteäkin. Kaveritkin petti, kukaan ei lähtenyt mukaan Kuusrockiin. Kysyinköhän edes ketään?
Jos saisin valita mikä artisti olisin, niin olisin juurikin Rainmakersin laulaja/biisintekijä Bob Walkenhorst. Sielukasääninen kaveri jolla keskimääräistä laadukkaampi lauluntekemisen lahja.
Missourilaisen The Rainmakersin ensimmäinen levy oli oikeastaan kaksi vuotta ennen virallista esikoista ilmestynyt Steve, Bob & Richin: Ball (84) albumi, jolta löytyi useita esikoisalbumin: The Rainmakers (86) iskusävelmiä, kuten jättihitti Let My People Go-Go, Big Fat Blonde ja Nobody Knows. Esikoisalbumi sai kaikkinensa oikein hyvän vastaanoton ja myyntiluvutkin olivat oivallisia. Etenkin Let My People Go-Go antoi bändille heti kärkeen ison hitin. Nyt kuunneltuna levy on kestänyt hyvin aikaa ja biisit potkii kuten 80-luvun kultavuosina ellei jopa paremmin.
Kakkoalbumin: Tornadon (87) piti sitten räjäyttää pankki. Näin ei tainnut käydä, paitsi jonkin verran täällä Pohjoismaissa, Jenkkilässä Tornadon myyntilukemat pysyivät maltillisena ja The Rainmakers ei ponnahtanut ns. isojen poikien kertoon. Olisiko ollut rahkeita? Minun mielestä kyllä. Tornado (87) on riehakasta esikoista itsevarmempi, biisillisesti hivenen monipuolisempi ja snadisti tuotetumpi, mutta vain snadisti. Tornado rokkaa yhtä riemukkaasti kuin edeltäjänsä, mutta sävyjä on enemmän. Aloitusraita Snakedance on pysynyt keikkabravuurina näihin päiviin asti, juureva The Wages of Sin kritisoi jenkkilän ahdasmielistä uskovaisuutta, Small Circles on helkkyvä kaunis poppis pitäen sisällään pienen ihmisen rakkaustarinan, vähän kuin Springsteenin River. Suosikkini Rainmakesin tuotannossa.
Rainmakersin sanoituksen olivat 80-luvun Cokis-Levis-MTV aikaansa peilattuna varsin sisältörikkaita, jopa ironisia. Walkenhorst ei ole lyyrikkona lainkaan huonoimmasta päästä.
The Rainmakers julkaisi vielä albumin, juurevan The Good News And The Bad News (89), ennen kuin jäi pitkälle levytystauolle. Tuo levy on myös ihan pätevää kamaa, tosin biisimateriaaliltaan ei ihan niin vahva kuin edeltäjänsä. Reckoning Day, Spend it On Love ja Johnny Reb ovat levyn parhaimpia biisejä.
Viisi vuotta tästä eteenpäin, niin ilmestyi levy: Flirting With The Universe (94). Levyä on ollut tosi vaikea saada ja sain sen hommattua itselleni vasta muutama viikko sitten. Yksi syy lienee se, että levy on julkaistu vain Norjassa. Erittäin hyvä levy tämäkin, joka jatkaa Rainmakersin hyviksi havaittujen albumien ketjua. Another Guitar, Fool's Gold ja etenkin väkevä slovari Mystery Road tarttuu silmäkulmaan ja elävöittää sisimpäni nostalgiamettä.
Tuonkin jälkeen yhtye on julkaissut muutaman levyn, joista viimeisin on 2010-luvulta, mutta enimmäkseen bändi on toiminut projektiluontoisesti.
Tässä kohtaa päädytään blogissa esiintyvään tyypillisimpään johtopäätökseen: näitäkin levyjä löydät euron kahden laareista pilvin pimein. Se on totta. Kaikkea noita kolmea ekaa levyä tarjoillaan tasaisin väliajoin naurettavan halvalla ja naurettavan hyväkuntoisina. Ilmeisesti tämä hyvä pöhinä Pohjoismaissa sai levykaupat tilaamaan aikoinaan levyjä pikkaisen liikaa. En tiedä voisiko nykynuoriso löytää bändiä? Onko tällainen rouhean kompakti pop/rock enää ihmisten mieleen? Onko tässä liikaa luonnetta tai liian vähän autotunea? Eikä tää oo liian lo-fi kamaakaan, muuten kyllä hyvin pätevää ja svengaavaa rouhimista. Sano sää!
Tässäpä surumielinen, jopa surullinen, mutta myös lohdullinen ja äärettömän kaunis levy. Teos joka resonoi sen kaiken tutkimattoman melankolian kanssa, itkettää ja naurattaa, mutta päättää ihmetellä elämän kauneutta. Kyse on kouvolalaisen Antti Takalon aika tuoreesta sooloalbumista 20:21 (22). Innostuin viimevuotisesta Takalon Takavalot yhtyeen kanssa tehdystä albumista: Pastorin koiran kuolema (21), josta myös bloggasin tässä: http://homesickhounds.blogspot.com/2021/07/atakalo-takavalot-pastorin-koiran.html
Nyt voi olla käsillä A.Takalon jopa vahvin biisinippu. Olen kuunnellut levyä talven aikana keittiön kasettimankasta. Väitän, että albumi kuulostaa paremmalta c-kasetilta kuin suoratoistosta kuunneltuna. Molempia olen kokeillut ja aina palannut c-kasetin ääreen, kuten nyt kun kirjoitan tätä juttua kasetin soundatessa hienosti taustalla.
Levy julkaistiin ensiksi suoratoiston kautta, sitten tuli kasetti ja nyt on tullut cd-levykin. Jos vinyyli tulee, niin sen aion eittämättä hommata. Nykyisin on vaikea arvioida, että milloin levy on tullut viralliseksi julkaistuksi, jos albumin fyysinen muoto tulee vasta jälkijunassa. Tämä on ongelma on ainakin kaltaisilleni vanhan liiton musankuuntelijoille, joille fyysinen formaatti on kaikki kaikessa.
Levyllä on useita huippukohtia: Syvä hiljaisuus, Vaihtoehto ja aloituskappale Paremmat ajat, jokasynkässä rehellisyydessään on varsin pysäyttävä: ei mulla oo syytä, miksi herätä aamuisin...minusta jälkeen jää ongelmajätettä. Epätoivoa hipovista lyriikoista huolimatta kaiken alta paistaa valo, toive paremmasta.
Lähti Lapasesta, Mietitkö koskaan...hienot kappaleet seuraavat toisiaan, mutta upein on vielä tulossa: Aika. Tuo kappale on musiikillisesti levyn kunnianhimoisin ja siinä on useampi ulkopuolinen soittaja, muuten levy on enimmäkseen Takalon itsensä soittama. Musiikinopettaja-taustaiselle Takalolle suvereeni soittimien hallinta ei varmaankaan ole ylivoimainen rasti, ehkä vain luomistyön seuraus.
Tarinoiden traagisenoloinen päähenkilö on elämästä voipunut, rakkauden kaipuusta ylevöitynyt, tullut näiksi erinomaisiksi lauluiksi. 20:21 voi olla vuoden kotimainen levy. Takalon ilmaisu on musiikillisesti todella monipuolista ja viehkosta kotikutoisuudesta huolimatta hämmästyttävän hyvin svengaavaa, voi sanoa, että artistilla on homma hanskassa. Biiseistä voi haistaa ja kuulla paljon erilaisia vaikutteita. Välillä olen varma, että tämä ja tuo kohta on napattu jostain tutusta kappaleesta. Lainailu on hienovireistä ja laulut kuulostavat aidosti omilta. Tällä hetkellä A.Takalon lauluille löytyy minusta iso tila.
A.Takalon musiikkivideot ovat oma lukunsa, tässä yksi niistä:
Tämä oli ehkä toiseksi tai kolmanneksi huonoin 22-Pistepirkko keikka jonka olen nähnyt ja siitä huolimatta varsin nautittava keikka. Parhain näkemäni oli tämä puolentoista vuoden takainen "koronakeikka" Klubilla: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=22-pistepirkko
Tänä iltana bändi oli kuin vikuri hevonen, joka keuli ja rynnisti moneen suuntaan, välillä rauhoittui pienillä herkkupaloilla ja välillä heitti melkein makuulle. Oli huippukohtia, aivan tyrmistyttävän hienoja yksittäisiä esityksiä. Oli liiallista kaahaamista, ylisoittamista, oli PK Keräsen ärhäkkää kitaraa, Espen jylisevää rumputyöskentelyä ja Askon aivan liian pitkiä välispiikki/höpinöitä, joista suurin osa oli varsin hauskoja. Tunnin soittamisen jälkeen bändi tiedusteli yleisöltä; että kauanko me ollaan soitettu? Voi olla, että Pirkko-kone oli vähän ruosteessa tai sisätiloissa oli tullut vietettyä aivan liian pitkä tovi, kun rokkilaitumelle rynnistettiin parret ryskyen ja nopeasti hengästyen. Loppujen lopuksi keikka saavutti tunnin ja 45 minuutin kokonaismitan.
Pistepirkkojen keikka piti sisällään useita tulevan Kind Hears Have A Run Run - levyn materiaalia, lähtien hyvin monikerroksellisesta avauskappaleesta. Kauttaaltaan uuden kappaleet kuulostivat varsin kiinnostavilta, mutta korvamadoiksi ne eivät vielä jääneet, lukuun ottamatta rokkaavaa "Seven up" biisiä. Tulevan levyn Pilottisinkkuina julkaistut Snakecharmer ja instrumentaali Kind Hearts Have A Run Run kuultiin keikalla. Näistä ensimmäinen soi raskaammin mitä levytysversio, kun taas jälkimmäinen toimi paremmin. Monet uusista kappaleista saivat ensikasteen tällä yo-talon keikalla. Myös kahdella edellisessä Pirkko-keikalla kuulemani levyttämätön Madness of Speed esitettiin jälleen kerran uudessa muodossa, joka oli mielestäni kolmesta kuulemastani liveversioista huonoin. Sori vaan pojat, se eka versio, jonka kuulin Tampereen Klubilla oli mielestäni paras. Etenkin Espen bongorumputyöskentely teki suuren vaikutuksen.
Keikan erikoisuutena voi pitää Espen peräti viittä laulunumeroa, koska yleensä Espe laulaa 2-3 tsipaletta/keikka. Näistä aliarvostetun (Well You Know) Stuff is Like We Yeah! (08) albumin Crazy Meat oli miellyttävä yllätys, kuten eräs todella ärhäkkä bluesnumero, jonka nimeä en saa millään paikannettua. Näistä Espen biiseistä pari oli mahdollisesti uusia.
Keikalla loisti poissaolollaan 22-Pistepirkkojen 90-luvun tuotanto. Big Lupu (92), Rumble City LaLa Land (94), Eleven (98) ja Rally of Love (01) sivuutettiin täysin. Sen sijaan erinomaiselta Bare Bone Nestiltä (89) kuultiin ainakin Frankestein ja harvemmin kuultu Night Train Blues. Viimeisimmältä studioalbumilta: Lime Green Delorean (11) kuultiin useita lauluja, kuten ontuva versio Ufo Girl - tsipaleesta, erittäin onnistunut ja rajoja venyttelevä So Much Snow (keikan toka biisi)sekä kantriballadi Rodeo Heart joka vedettiin läpi vähän läpilaskun omaisesti.
Loppuun tulivat vielä toimivat versiot kappaleista Rat King ja Kings of Hong Kong. Keikasta jäi hyvä maku jäi suuhun, vaikka se ei ollutkaan millään tapaa koherentti. Tuli useita huonoja versioita kappaleista, mutta vastapainoksi saatiin timanttisiakin vetoja kuten em. kaksi viimeistä kappaletta. Tänään lauantaina Pirkot vetää toisen keikan Yo-talolla, joka voi olla taas aivan toisenlainen, sekä tunnelmaltaan, että kappalevalikoimaltaan.
Hurray For The Riff Raff, Big Thief ja nyt Destroyer. Onko tässä laadun trilogia, tämän ajan hyvää ja innovatiivista rock-musaa? Ainakin minun soittimissa soi näiden kolmen artistin tuotanto.
Destroyer on yhtä kuin viisikymppinen Dan Bejar ja hänen sessiomuusikkonsa. Kanadalainen Bejar vaikuttaa muun muassa The New Pornographersissa, mutta Destroyer on hänen luovuutensa ensisijainen kanava. Destroyeriin tutustuin jo albumin Poison Season (15) kautta. Ystäväni kehuma albumi jätti miellyttävän jälkimaun, mutta hukkui vuosien kasvavan äänitetulvan alle, kuten monelle levylle tahtoo käydä. Poison Season kurkisteli monien levykauppojen alelaarista houkuttelevana, mutta en osannut tarttua hetkeen ja ostaa tuo levy. Nyt harmittaa.
Destroyerin merkittävin albumi on lienee Kaputt (11) joka pääsi aikoinaan Pitchforkin vuosiäänestyksessä toiselle sijalle. Muutaman vuoden välein Bejar on julkaissut tasokkaista ja hivenen toisista poikkeavia albumeita. Jos Kaputt (11) oli täydellinen smooth-rockin käyntikortti, niin seuraaja Poison Season (15) oli hienovireinen askel rokimpaan suuntaan. Tätä seuranneet: ken (17) ja Have We Met (20) ovat vieneet Destroyeria enemmän tanssillisempaan suuntaan, joista jälkimmäinen on ollut autossani tehosoitossa koko talven. Jotenkin en ole saanut kyllikseni tuosta levystä.
Uusin Labyrinthitis (22) ilmestyi viime suoratoistopalveluihin perjantaina ja vinyyli ilmestyy vasta kesäkuussa. Voidaanko todeta levy julkaistuksi jos siitä ei tule sillä hetkellä fyysistä äänitettä? Vinyylien toimitusajat ovat nykyisin sen verran pitkät, että artisti laittaa levyn ensiksi suoratoistoon. Levynkerääjälle tämä on vähän pulmallinen juttu. Jos fyysisen äänitteen julkaisu siintää kovinkin pitkälle, niin mielenkiinto levyn suhteen kerkeää useimmiten laimeta. Pitää olla aika uskollinen fani, jotta sen levynkin haluaa kolmen kuukauden päästä ostaa. Tämä dilemma on läsnä Destroyerin uusimman kanssa. Tilaisinko vai en?
Ensituntumani levystä on myönteinen jopa innostava. Uuden levyn kappaleet ovat vielä tarttuvampia ja tanssittavimpia aiempaan tuotantoon verrattuna. Liki seitsenminuuttinen It's In Your Heart Now avaa levyn vakuuttavasti. Kappaleen taustalla soi jännä kitarakierto, joka tuo mieleeni The Curen. Maltillinen kappale ei hötkyile, vaan jaksaa kasvattaa itsensä täyteen mittaan. Hieno aloitustsipale. Pirteä June julkaistiin vähän ennen levyä. Hitikästä, bassovoittoista ja tanssilattia kutsuu a'la slow motion. Jännisti rytmikäs ja jännästi nimetty: Tintoretto, it's for you, on toinen ennakkokappaleista. Koukutun.
Dan Bejarin laulua voi kutsua omaperäiseksi ja tunnistettavaksi. Paljon rytmikästä puhelaulua ja painavaa lyriikkaa näennäisen kevyen pinnan alla. Lyriikan tutkiminen tapahtuu kohdallani silloin kun istahdan sohvalle ja avaan levyn kannet. Fyysinen äänite on mietinnässä, mutta ihan vielä en paina: "tilaa-nappia"
Suurin varas varasti sydämeni. Luulen. Adrianne Lenkerin itsessuggestoivat kappaleet imaisevat mukaansa, näyttävät epätäydellisyyden voiman. Sitähän tämä on, tekemättä jättämistä, avoimena pidettyä haavaa, törkeää ja rohkeaa, että jollakin on tällainen...hmmh...valuttamisen lahja. Lenkerillä on. Taannoisessa Uncut-lehden mainiossa haastattelua Lenker kuvaili biisintekoprosessiaan, joka on itsensä ajamista transsimaiseen tilaan, jossa laulut vain tulevat ja usein kera valmiiden lyriikoiden. Helvetti, mikä tekijä.
Voinko hyväksyä tällaisen luonnosmusiikin? Vähän kuin Nick Caven nykytuotanto, joka on aavistelevaa runonlausuntaa Warren Ellisin mainioiden tunnelmataustojen päälle, ilman selkeitä biisirakenteita...tai ne rakenteet ovat väljät ja isolla pokalla tehty. Väittävät Big Thiefiä muusikoiden musaksi. Onko rupisuus ja vähän sinne päin meininki ammattilaisuutta? Spud Infinity laukkaa monella taajuudella, on rumpua, viulua ja munniharppua, ennen kaikkea meininki on kuin parhaissa latobileissä. Tämä on ammattimaisuutta, eikä sitä voi vastustaa. Certainty, laahaa, suhisee ja Adriannen ääni on ihan iholla. Pertana. Kuulostaa taas hyvältä. Ja kyllä he osaavat soittaa...ja olla soittamatta.
Kelataan pari kuukautta taaksepäin. Puolivahingossa löysin Big Thiefin, muutaman kappaleen kautta. Mutta sitten kun luin em. Uncutin jutun bändistä, niin kiinnostus ponnahti pilviin. Hienosti kirjoitettu juttu hienosta bändistä. Yhtyeen tarinassa on kaikki draaman käänteet. Adriannen reissaajan tausta ja kuinka bändi on toiminut hänen pelastajana, suorastaan eheyttäjänä. Adriannen seurustelu bändin kitaristin Buck Meekin kanssa. Seurustelu, joka päättyi eroon, mutta ystävyys ja bändi säilyi. Big Thief on yhä edelleen neljän muusikon tiivis ja toimiva kollektiivi.
Musiikillisesti Big Thief nousi vuonna 2019 pykälän korkeampaan sarjaan julkaisemalla levyt: U.F.O.F ja Two Hands. Näistä ensimmäinen on soinut talvikuukausina paljon autostereoissani. Erityistä musaa ja erityisen hyvä levy.
Näin ollen odotukset uutta Dragon New Warm Mountain I Believe In You (22) tupla-albumia kohtaan olivat kovat. Ostin levyn sen julkaisupäivänä värillisenä tupla-vinyylinä. 34 euroa, eikö edes kirpaissut, paitsi viikkoja myöhemmin. Kyllästyin aika pian tähän yksitoikkoiseen jollotukseen. Onko tupla-albumillinen tällaisia raastavia sydämen traumavalotuksia vähän liikaa? On jos, musa menee hitaalla temmolla. Mutta kun sekaan heitetään esimerkiksi ovelasti kolkuttava Little Things, niin taas ollaan mukana junan kyydissä.
Ehkä levy on vaan epätasainen, ihan kuin taannoin Soundi-lehdessäkin analysoitiin. Albumia äänitettiin neljässä eri studiossa ympäri Amerikkaa ja raidat ripoteltiin epäjärjestyksessä levylle. Levy saikin tuossa mediassa tuomiokseen kolme tähteä. Vaan voisiko tämä olla sittenkin neljän tähden levy tai jopa kiitettävä? Haluaisin niin, onhan kyseessä äärimmäisen sympaattinen ja omalaatuinen bändi. Mutta joudun taipumaan perinteisempään johtopäätökseen: karsimalla biisejä, tästä tuplasta ois saanut loistavan normaalimittaisen älppärin. Nyt sitä tummaa soutamista on liikaa, vaikka aidon asian äärellä ollaankin.
Big Thief on tulossa kesällä Sidewaysiin Helsinkiin. Kiinnostusasteeni on melko korkea. Jotain maagista tässä yhtyeessä on, siitä kertoo tämäkin videoklippi:
Hurray for the riff raff ei ole huono bändin nimi. Liekö kunnianosoitus suomalaiselle Riff Raff hevibändille 80-luvun alussa? Ehkäpä ei.
Huomio kiinnittyy Alynda Segarran ääneen. Pieneen hetkeen en ole kuullut näin intensiivistä ja hyvänkuuloista rockääntä. Mietin, että toimisivatko kappaleet yhtä hyvin, jos tämä tulkki puuttuisi? Luulen, että eivät toimisi. Segarra nostaa kappaleita vielä yhden pykälän lisää. Tämä puertorilaiset juuret omaava muusikko on käytännössä yksin: Hurray for the Riff Raff. Taustamuusikoista löytyy niukasti tietoa.
Pierced Arrows on selkeä festarihitti. Voisin kuvitella itseni eturivissä jorailemassa noloin setämieselkein tätä kappaletta. Olen katsonut biisistä pari livevideota ja voin sanoa, että Segarran ääni on jopa parempi livenä. Huikea tulkki. Eikä tässä kaikki, Rhododendron, tämä alppiruusu se vastaa svengaakin. Vuoden rock-biisi ehdottomasti. Tavallaan aika perusrock-kompin kuljettama, alkuun jopa köykäiseltä kuulostava veisu, mutta omalaatuinen. Segarran kiljahdukset nostavat taas kappaleen potentiaalia. Biisi tihkuu myös lyyristä sisältöä: Everything i have is gone and i don't know what it'll take to carry on. Kynäilemässä on ollut mukana My Morning Jacketin Jim James.
Menevimpien veisujen välissä on keskitempoisia growereita. Sellaiseksi aavistan ainakin aloituskappaleen Wolvesin ja Pointed At The Sunin. Segarran lyriikat tihkuvat vereslihaa ja selviytymiskykyä. Nimikappale Life On Earth on sijoitettu keskelle levyä ja vaikuttaa yhdeltä levyn merkittävimmältä kappaleelta. Ilmastonmuutos, kansalaisaktivismi, levottoman suden seikkailut ympäri maailmaa ja koronan aiheuttama pysäytys. Kaikki tuo on antanut värinsä Alynda Segarran väkevälle musiikilliselle ilmaisulle. Levottomaksi itseään määrittelevä Segarra kertoo maaliskuun Uncutin(Uncut 3/2022) haastattelussa juurtuneensa New Orleansiin osittain Covidin sanelemana, ollen tätä ennen kiertävä muusikko 17-vuotiaasta lähtien.
Levyn loppupää tarjoaa ovelan, puhelaululamaisen kappaleen nimeltä: Precious Cargo. Myös levyn tempo muuttuu lopussa rauhallisemmaksi. Rosemary Tears on jälleen kerran vaikuttava kappale, jossa torvet törähtelee ja tunnelma kasvaa. Saga päättää levyn menevästi Ennen kaikkea levyn kuuntelu osaltani on vielä nupullaan. Biisien potentiaalin aistii, mutta koko laajuudessaan levy ei ole vielä hallussa intensiivisestä suoratoistokuuntelusta huolimatta.
Tässä hurratessani riffraffeja, menin myös tilata napsauttamaan bändin uuden levyn. 30 euroa on nykyään aika paljon lp-levystä. Toivon, että into kestää siihen asti kun saan vinyylin kotiin. Ennen kaikkea toivon, että Riff Raffit näkisin vielä livenäkin. Itseasiassa Alynda Segarra bändeineen esiintyikin viisi vuotta sitten Pori Jatseilla, saman vuonna kuin näin Nick Caven ja Burt Bacharachin. Mutta Riff Raff meni osaltani tuolloin ohi. Seuraavalla kerralla ei mene.
