Rokin laatuheeboja - Paul Westerberg

The Replacements oli kova sana 80-luvulla, suomalaiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi kilvan kehuivat bändin laadukasta albumikimaraa: Hootenanny(83), Let It Be(84), Tim(85) ja Pleased To Meet Me(87), jotka myös komeilivat kriitikkoäänestysten kärjessä valitessa vuoden levyjä, mutta ostavalle kansalle bändi jäi hivenen tuntemattomammaksi.
Tämä ehkä Minneapoliksen paras rokkibändi yritti suurempaa suosiota valtavirtaa kosiskelevilla albumeillaan: Don't Tell A Soul(89) ja All Shook Down(90), mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Kyseiset albumit ovat myös ainoat jotka itse omistan. Don't Tell A Soulin(89) taisin ostaa Epesin alennusmyynnistä 90-luvun alussa.

The Replacements on toiminut yhtenä isona esikuvana ns. alternative-rockin synnyssä. Sanotaankin, että bändi on antanut vaikutteita monelle nykyrokkarille. Tosin The Replacements on lainannut paljon esmes Rollareilta, Lou Reediltä ja The Clashilta. Noita laadukkaita alkupään levyjä ei ole tullut sitten hommattua, syynä esmes jo pilviin kohonneet vinskyjen hinnat. Minkään spotikan kautta näitä lättyjähän en ala diggailemaan, koska ähkyhän siinä heti tulee.



Itseasiassa suurempi kiinnostukseni olikin bändin nokkamiehen Paul Westerbergin soolourassa. Westerberg sai lentävän startin uralleen The Singles(92) leffan soundtrackin kahdella tarttuvalla soolonumerollaan: Dyslexic Heart ja Waiting For Somebody, jotka ovat edelleen maistuvia ja romuluisen svengaavia rokkibiisejä.
Tätä seurasi ensimmäinen soololevy: 14 Songs(93), joka aikoinaan noteerattiin kelpo levyksi, mutta käsittääkseni mikään suuri menestys se ei ollut. Itselläkin tuo levy oli samaisena vuonna 1993 want-listalla, mutta jotenkin levy ja koko artisti pääsi unohtumaan miltei vuosikymmeneksi.

Viime kesänä sain pienen Paul Westerberg-kipinän ja tilasin mantereen takaa sekä The Singles(92) soundtrackin, että soolon 14 Songs(93). Vaadittiin vielä pitkä syksy ja netistä tilaamani erinomainen kokoelmalevy: Besterberg - The Best Of Paul Westerberg(03), niin sitten vasta jysähti. Nyt olen pari viikkoa putkeen pyörittänyt näitä omistamiani Westerberg - tuotteita. Olen täysin koukuttunut tähän huojuvaan, mutta herkkäviritteiseen rollarirokkiin. Westerbergin ääni on sopivan svengaava, vähän poikamainen ja pikkaisen räkäinen, sellainen täydellinen rockääni minun makuuni.




14 Songsin(93) jälkeen Westerbergiltä on tullut tasaiseen tahtiin soololevyjä, joista mainittakoon muun muassa varsin kelvolliset levyt: Eventually(96), Stereo(02) ja Folker(04). Vuonna 2008 Westerberg julkaisi kotisivuillaan pelkästään ladattavan levyn nimeltä 49 00(08), jonka nimi juonsi levyn minuuttimäärästä. Levystä ei julkaisu mitään biisilistaa, niimpä fanit joutuivat itse päättelemään biisien nimet. Tämän jälkeen Westerberg on kai julkaissut lisääkin näitä omakustannelevyjä ja jotain filmimusaakin. Ympyrä on taas sulkeutumassa sillä pari vuotta sitten Westerberg kasasi toisen alkuperäisjäsenen Tommy Stinsonin kanssa The Replacementsin uudelleen ja bändi on tehnyt livekeikkoja ja yhden ep-levyn Song For Slim(13). Jostain luin, että The Replacements kokopitkääkin oltais tekemässä tai suunnittelemassa. Nähtäväksi jää tuleeko sellaista?

Loppuun vielä kysymys(ilman googletusta tietty), missä bändissä kitaristi Tommy Stinson on viettänyt viime vuosikymmenet?

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

The New Basement Tapes - Lost On The River

Syksy ei ole paljastanut kovin montaa antoisaa musiikkiäänitettä. Mutta yksi merkittävä on löytynyt, se on The New Basement Tapesin: Lost On The River(14). Mikä ihmeen pumppu se tällainen on?

T Bone Burnettin tuottama The New Basement Tapes: Lost On The River -albumi on projekti, jonka takana on tunnettujen muusikoiden kollektiivi: Elvis Costello, Rhiannon Giddens, Taylor Goldsmith, Jim James ja Marcus Mumford. Albumi perustuu vähän aikaa sitten löydettyihin käsinkirjoitettuihin Bob Dylan -teksteihin, jotka Dylan kirjoitti 1967 työstäessään The Basement Tapes –albumiaan.
Albumin kappaleet tehtiin kahden viikon aikana Hollywoodin Capitol studioilla.


Kyllä vaan, Dylanin vanhoihin teksteihin perustuvan kollektiivin Lost On The River on vallan mainio kuuntelulevy. On selkeästi eduksi, että asialla on ollut viisi vahvaa ja sopivan erilaista muusikkoa, jos tämä olisi pelkästään Elvis Costellon säveltämä ja laulama levy, väittäisin että nautinto ei olisi yhtä vahva mitä nyt. Musiikillinen vaihtelu pitää mielenkiintoa yllä, mutta samanaikaisesti on tunne, että tässä soittaisi yhtenäinen bändi. Löyhä ja ehkä lähin vertailukohta on legendaarinen The Band, jonka kanssa Dylan väänsi aikoinaan nämä originaalit, levylle asti ehtineet Basement Tapes-veisut.



Kappaleet ovat, väittäisin jopa, erinomaisia ja kuuntelua kestäviä. Ensimmäisesi tajuntaan iskee Marcus Mumfordin laulama Kansas City. Biisi on hyvin tarttuva ja enkä osaa sanoa onko sen ansio enempi Dylanin tekstissä vaiko Marcus Mumfordin hienossa melodiassa. Saman ajatuksen ääreen tulen melkein jokaisen kappaleen kohdalla, onko biisin hienous Dylanin ansiota vaiko tämän loistavan jatkotyöstön, tekstiaihioista on väsätty väkeviä ja sovituksellisesti rikkaita kokonaisia biisejä.






Mumfordin lisäksi My Morning Jacketin solisti Jim James loistaa kappaleessa Nothing to It ja Taylor Goldsmith(who the hell is that?) tarttuvassa Card Sharkissa. Levyltä löytyy yhteensä 20 kappaletta, 74 minuuttia musiikkia, mutta levy ei tunnu lainkaan ylipitkältä, kiitos musiikillisen vaihtelun. Todella hienoja ovat myös naisartisti Rhiannon Giddensin tulkitsemat veisut Spanish Mary ja Duncan and Jimmy. Oikeastaan levyltä ei ole paljoakaan heikkoja veisuja, vaan se on loppuun saakka varsin nautittava kokonaisuus. Tai noh, Elvis Costellon osuuksista pidän jostain syystä vähiten, Elvarin laulumaneerit lienee tutuimpia ja näin ollen raikas yllätyksellisyyden tunne on vähäisempi.


Levy on ollut itselleni marraskuun pelastus, energiaa pimeisiin ja harmaisiin päiviin. Levy on soinut autossa työmatkoilla, kotona lastenhoidon ohella ja aina se on löytänyt paikkansa. Levy sai minut myös tutustumaan Jack Mumfordin hienojen tulkintojen kautta Mumford & Sons - bändin tuotantoon, joka näppituntumalla tosin häviää tälle plätylle vähintäänkin 6-0.
Käsittääkseni The New Basement Tapes - kollektiivi levytti yli 40 kappaletta, joista nämä 20 valittiin levyllä. Huhujen mukaan kakkososakin olisi tiedossa jossain vaiheessa. Sitä odotellessa.

Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.