Mietinnässä on ollut monenmoisia blogikirjoituksia, kuten biografia herrasta Todd Rundgren, päivitetty kevätlevykatsaus, ”Sounds like 84” kasarijuttu, kuinka liki jokainen vuonna 1984 ilmestynyt(hyväkin) levy on pilattu kasarissoundilla, paitsi ehkei Springsteenin:
Born in the U.S.A.(84) Tai noh, ajansoundia siitäkin kyllä löytyy. Mutta mikään noista jutun aiheista ei lähtenyt kasvamaan, jotta niistä olisi saanut kokonaisen jutun aikaiseksi.
Lauantai-päivän mittaan pyöritin levylautasilla monenlaisia kiekkoja. Päivä alkoi Santanan kovatasoisella
Caravanserailla(72). Mutta enimmäkseen pysyin kasarissa, liki tuiki tuntemattomalta
Ruthless People – soundtrackilta(86) kuuntelin nimikappaleen, jonka esitti itse Mick Jagger. Soundtrackilta löytyi myös Paul Youngin hienosti versioima
Wherever i lay my hat, joka johti kuuntelemaan Youngin tokaa soololevyä
The Secret of Associaton(85) jolta löytyy taas megahitti Everytime you go away. Tosin aika pian kyllästyin Herra Youngin muuhun tuotantoon ja siihen kasariläpsyttelyyn.
Lievähkö kasariluukutuskaan ei saanut innostumaan, jotain puuttuu, päivän musiikillinen lanka. Netti tarjosi Bowien uutta streamina, Spotify ties mitä, keskeisistä musablogeista löytyi hyviä uusia kappaleita. Musiikkia oli joka puolella, ei vähiten minun levyhyllyssä, jota myös kerkesin hieman järjestelemään Aku Ankka-kansioiden täyttämisen ohella(mitä ..ttua?). Aloinkin haikailemaan aikoja, jolloin musaa oli vähemmän ja juuri tämän takia se oli myös merkityksellisempää. Tai noh, ehkä ikäkin vaikutti, nuorena musa vaan kolahti sata kertaa lujempaa, kuin mikään uusi musa tänä päivänä.
Jossain välissä tuli luettua Hesarista J.Karjalaisen haastattelu. Ei voi muuta kuin vaikuttua Karjalaisen erittäin ehjästä ja tyylikkäästä musiikillisesta urasta, aina Ankkurinapista Lännen-Jukkaan ja kuulostaa siltä, että uusi levy
Et ole yksin(13) jatkaa samaa menestystarinaa. Sen sijaan
Villejä Lupiineja(94) pitkästä aikaa vinyyliltä soitettuna kuulosta yllättävän löpsöltä, hmm, oliks tää sittenkin vähän yliarvostettu platta?
Iltapäivän tunnit toivat mieleeni c-kasetit, ensimmäisenä pesään meni David Bowien
Space Oddity(69). Hämmästelin kasetin hyvää äänenlaatua ja kyseessä oli vielä sellainen versio, josta löytyi muutama bonusbiisi. Kyllä, kasetit olivat melkein lauantain punainen lanka. Bowieta seurasi kokoelmakasetti: Tapemaster’s Hoochie Koo ja sitä tulee seuraamaan Marc Bolanin oiva tuplakokoelma:
Best of the 20th Century Boy.
Aina ei saa vietyä päivän(musiikillista) kaarta ehjällä tavalla loppuun asti, ajatukset harhailevat ja hakevat oikeaa väylää. Musiikki tarjoaa parhaimmillaan tällaiseen koti-isukkipäivään mainion ja merkityksellisen kaaren, jossa levyt ja tunnelmat seuraavat toisiaan.
Jotain päivä vielä kaipaisi, livekeikkaa kenties? Onneksi orastava kevät on täynnä tämänkin tasoisia musiikillisia lupauksia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti