Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990:

Los Jacopablos, osa.1

Vuosi 1993 oli Suomirokissa vanhan loppumista ja uuden alkamista. Eppu Normaali väänsi hikipäissään tahmean Studio Etanan(93), Kolmas Nainen oli ensimmäisen inkarnaation loppupäässä tehden viimeistä albumiaan Onnen Oikotiellä(94). Toki tuolloin elettiin myös taloudellisen laman aikaan, karaoke- ja toplesbaarien kultaista aikaa. Olutta sai kuppiloista ennätyksellisen halpaan hintaan, esimerkiksi Oulaisten Sun-hotellin ravintolassa iso kolmonen maksoi halvimmillaan muistaakseni 6 markkaa.

Tuossa alhon notkossa, Esko Aho ja Iiro Viinas-vihassa musiikilliselta puolelta sikisi uusien, tulevien menestysbändien sikiöitä, kuten Don Huonot, Kingston Wall ja Sub Urban Tribe. Harvassa olivat ne artistit joiden perimässä oli vielä aitoa lehmän lantaa, Kolmas Nainenkin suosion myötä urbanisoitui ja teki hyvästejään juurilleen muun muassa Tiheän Sisään(92) albumin loistavassa ”Paskanhajua” biisissä.

Vuonna 1993 radiomafian soittolistoilla alkoi soida viehättävän ontuva ”Eppu Normaali-pastissi” Boheemielämää. Kyseessä oli Los Jacopablos, Kaipiaisista Kouvolan läheltä. Nimi Los Jacopablos juontaa vanhasta Spede-vitsistä(kuka kertoo mistä vitsistä?). Yhteys Eppu Normaaliin on kyseenalainen, hieman syvemmän tutustumisen jälkeen musiikissa erottautui varsin persoonallinen särmä. Kyse oli puhtaasti maaseutumusiikista, peräkammarin poikien hiljaisista elonhuudoista, surkuhupaisista ja onnettomista tarinoista.

Bändin toinen albumi Onnentutkalla(93) piti sisällään em. Boheemielämää ”hitin” lisäksi varsin sympaattisen ja koherentin kokoelman näitä viehättäviä maaseuturock-biisejä. Albumin kohokohtia ovat selkeä Kolmas Nainen viittaus Kesäkuu, hienon tekstin omaava nimibiisi Onnentutkalla ja sekä melodisen karhea päätösbiisi ”Tule Hämärä”. Näihin aikoihin Jakopaavojen levyä löytyi varsin hyvin muun muassa Anttiloista ja muista isommista marketeista. Uran jatkuessa varsin niukalla julkaisutahdilla, levyjä ei juurikaan löytänyt muualta kuin suoraan bändin kotisivuilta. http://www.losjacopablos.com/

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä: