sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.


Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.

torstai 11. lokakuuta 2012

Aina tulee uusi rollaribiisi!

Missä olit silloin kun uusi rollaribiisi ilmestyi? On kysymys johon mielessäni palaan yhä uudestaan. Vuonna 1989 äänitin ihka uuden rollariveisun Mixed Emotions rockradiosta sormi hikisenä rec-nappulalla. Kaksi vuotta myöhemmin kuulin tuoreen Highwire tsipaleen armeijan metsäleirillä puolijoukkueteltan pienestä matkaradiosta. Vuonna 1994 kuulin koskettavan Out of Tears balladin kesken interreil-matkan retkeilymajassa Oslossa pienestä korvalappuradiostani(joka varastettiin vähän tämän jälkeen).

2000-luvun koittaessa luulin viimeisen ajan koittaneen Stounsille, kun kuulin ensimmäistä kertaa Forty Licks(02) kokoelman lohduttoman Keithin laulaman lopetusbiisin: Losing my Touch. Ajattelin, että tämä on nyt tässä ja lähdin Espanjaan pyhiinvaellusreissulle. Palasin takaisin syksyllä ja Rollarit muutaman vuoden päästä.

Bigger Bangin(05) neljä uunituotetta veisua kuulin pienestä työläppäristäni kesken työpäivän. Vaikutus oli voimakas, miten pojat voivat edelleen jaksaa? Kaksi vuotta tästä ja näin Rollarit Olympiastadionilla. Eikö se ollutkin jäähyväiskiertue? Keith kaatuili lavalla, laulu ja kitaransoitto eivät sujuneet yhtäaikaa. Herroilla oli nyt syy vetäytyä eläkkeelle, nyt fysiikka tuli vastaan, Charliekin oli pian 70v.

Viimeisien vuosien aikana on tupsahdellut ilmoille maukkaita "hybridi-biisejä", vanhoista demoista loppuunasti viimeisteltyjä tsipaleita, levyjen Exile on Main Street(72) ja Some Girls(78) bonuslevyiltä. Plundered by Soul, No Spare Sparts...ei hemmetti, nämä hybridit kuulostavat varsin vaikuttavilta rollaribiiseiltä ja Jaggerin äänikin melkein vertyy entisestään. Mikä on?

Asia on nyt niin, että tänään ilmeistyi aivan uusi rollaribiisi nimeltään: Doom and Gloom. Elokuussa Pariiisissa äänitetty kappale, jota seuraa marraskuussa ties kuinka mones kokoelmalevy: Grrr!(12). Tuolta levyltä löytyy myös toinen uusi kappale: One Last Shot. Yhtälailla marraskuulle on melkein jo varmistettu puolenkymmentä keikkaakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä, onko bändissä kukaan alle 70v?

Ensi vuoden suhteen toivon ja pelkään uutta kiertuetta sekä uutta studioalbumia. Ettäkö vielä joskus Suomeenkin vielä tulisivat? Sitä en tahdo uskoa vai voisiko sellainen olla mahdollista? Mutta jos tarkastelen tätä uunituoretta "soivaa kiveä", onko mikään oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan? En menisi sanomaan.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?





sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syyskuun viimeinen päivä

Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.


Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.

Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan. 


Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.

Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?

Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?

Päivässä on painavaa nostalgiaa

syväsukelluksia tunteiden juureen

Silmäluomet voivat hetken rentoutua

kun lintuparvi nousee kohti taivasta

vasten syksyn kuulasta maisemaa

Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta

…ja siellä kaukana soi sävel…




sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Syysherkkuja korvakulinaristeille

Wuhuu! Elämme kiireisiä aikoja, elänkö minäkin? Haistan ainakin kiireen, kuonollani siirtelen syksyn pieniä lehtikasoja, nappaan tuoksun täältä ja toisen tuolta. Olen saamassa hajun päästä kiinni, mutta talutusnuora ja sen hätäinen pitelijä tempaisevat minut aina takaisin sisäavaruuteen, toisin sanoen huoneilman lannistavaan kurimukseen. Olen sentään viriili paimenpoika, kuonokas imelän tuoksun tulkitsija, häpeämätön hännän alle kurkkija ja lipaisija. Tahdon arvolleni sopivaa toimintaa, saanhan sitä oi syksy, saanhan?


Auu-uuuh! Musiikki tuo, nappaa kiinni oikeaoppisen lerpasta korvastani ja sujahtaa sisään. Pääni mustavalkoisuudessa, aistien kiihkeässä ydinpisteessä keittyy yllättäviä musiikillisia kuumia lähteitä, houkuttelevia ja särmikkäitä sointuja, rokkia, folkkia, bluesia, neo-soulia, monenlaisia indiepörähdyksiä. Voi veljet, voi kaikki haukahtelevat ystäväni, niin minä herään tähän syksyn tärkeimpään havaitsemishetkeen, nyt turret ja rekut kuulolla, syksyn taivas on täyttymässä uusista lättysistä, artistipoloisten yrityksistä kohentaa uraansa, luoda merkittävyyttä ja saada eukkuja pussin pohjalle. Minäpä nuuhkaisin, minäpä kerron ja ehkä vähän arvostelenkin.

Ry Cooder: Election Special
Herra Cooder ottaa voimakkaasti kantaa tuleviin pressavaaleihin ja eikä näytä pelkästään olevan demokraattien puolella, vai ymmärsinkö oikein? Tällä yhdeksän biisin lätyllä on hyviä biisejä, kuten Brother is gone ja Kool-Aid. Jännällä tavalla Raikun perussoundi liippaa vuosi vuodelta lähemmäs rollareita. Niin, olihan hän sentään yksi kitaristikanditaateista Brian Jonesin kuoleman jälkeen, jos ette Turret sitä tienneet. Uuhuu!

Bob Dylan: Tempest
Levy ilmestyi tällä viikolla. Herra Bobsterin 35:es studioalbumi, joiden spekulaatioiden mukaan viimeinen. Ruff, ainahan ne spekuloivat, Bobbandeerus rähisee ja rollaa ysikymppiseksi. Levyä eivät ole suipahtavat korvani vielä kuulleet. Ihan varmasti levystä on tulossa(pitkä) arvio tähän blogiin tuonnempana. Mites tähän uuden levyn eka videoon oikein suhtautuisi, mmourrr!



Frank Ocean: Channel Orange
Noniin, oli Amy Winehouse, oli John Legend ja nyt on Frank Ocean. Oikeasti hieman keksityn kuuloinen nimi. Tässä kuitenkin tämän vuoden soulalbumi, näinkö? Vapise Stevie Wonder. Urh!

Bill Fay: Life is People
Tässä se vasta veijari, julkaisi 70-luvun alussa kaksi sooloalbumia ja kolmannen nyt 40 vuoden tauon jälkeen. Herkkää, haurasta ja jotenkin Jerry Garciamaista(Grateful Dead). Soinut paljon tässä taloudessa. Vastine Richard Hawleylle. Suosittelen, hau!

Jens Lekman: I Know What Love Isn’t
Göteborgin oma poika nykyisin amerikkalaistunut Lekmanin Jenssin uutukaista sai odottaa viisi vuotta. Edellinen Night Falls Over Kortedala(07) oli jonkin sortin pikku klassikko. Imelää ja pikkukivaa, vaiko täydellistä popsiirappia? Uutukaiselta löytyy kelpo kappaleita, kuten Erica America ja nimibiisi I know what love isn't , mutta ensi tuntumalta edellistä vaisumpi esitys. Tiden visa!


Pet Shop Boys: Elysium
Eläinkaupan poikien urasta on uusimmassa Rumba-lehdessä Samuli Knuutin mainio kirjoitus. Kannattaa tutustua. Levyyn tutustumisesta en osaa sanoa vielä mitään, ei ole soinut tässä Kennelissä vielä. Wurff, sulosäveliä odotellessa.

Samuli Putro: Tavalliset Hautajaiset
Hauh! Hieman yllättäen suomiosastoa sekaan. Samuli on saanut hyvin kiinni Raahe-angstista ja pukannut markkinoille ehkä soolouransa ärhäkimmän albumin. Kerrassaan verrattomia biisejä, joihin saa vielä lisäarvoa jos on elänyt nuoruutensa pienellä paikkakunnalla. Tsekkaa varsinkin Epätoivon esseet – biisi!

David Byrne and St.Vincent: Walk Like a Giant
Taidepläjäys kahdelta toisiaan muistuttavalta(musiikillisesti siis) artistilta. Vanha herra Byrne saa energiaruiskeen ja St.Vincent lisää yleisöä. Vai miten päin se menikään?Albumi vaikuttaa kerta kuulemalta varsin hyvältä, etenkin torviosasto toimii. Annetaan siis kasvuvaraa. Wip!

The XX: Coexist
Bändi jota tällä hetkelle hypetetään, taitaa olla myös Rumban albumilistan kärjessä. Ei mitään kuulokuvia vielä. Availlaan käärepaperia vielä hetki.

Wuhuuuu! Tämä oli vasta alkusoittoa. Syksyisillä poluilla ja niiden varrella odottavaa monta uutta lättyä poimittavaksi, mutta annetaan sateiden vielä jatkua, että kaikki sienet pulpahtavat pintaan. Niin, mitäs näkyy syksyn horisontissa:

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill
Niilon ja Hullun hepan jo toinen tuotos tänä vuonna on tupla-albumi jolta löytyy vain 9 biisiä.
Aerosmith: Music from Another Dimension
Tätä on odotettu. Maistiaisbiisit eivät ole vakuuttaneet, mites itte albumi? Marraskuussa nähdään.
Muse: The 2ND Law
Haluanko edes kuunnella Musea? Ehkäpä sinä haluat. Auuuh!
Killers: Battle Born
Menikö tään bändin aika jo ohi? Annetaan mahdollisuus.
Band of Horses: Mirage Rock
Edellinen Infinite Arms oli loistava albumi. Uutta odotelleen hieman kauhunsekaisissa tunnelmissa.
Robert Pollard: Jack Sells The Cow
Huikean tuotteliaalta Guided By Voices-äijältä pukkaa taas uutta materiaalia. Pitäis kai tutustua? Amerikan Kari Peitsamo.
Kiss: Monster
Kappas, naamiosedät vielä jaksavat. Tampereen keikka pari vuotta sitten oli yllättävän terhakka.
Rolling Stones: GRRR
Rollareiden ties monesko kokoelma pitää sisällään 2 uutta biisiä: One last shot ja Gloom and Doom.

Auwauwauuu! Jotain odotuksia on myös Sufjan Stevensiä, Beckiä, Devendra Banhartia ja vaikka Liekkiä kohtaan. Syyslätty olisi kiva yllätys? Näillä mennään ja näitä odotellaan.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

lauantai 15. syyskuuta 2012

Pieni pala kadonnutta Americanaa - The Del-Lords

Usein blogikirjoitus saa alkunsa messevästä kirppariöydöstä, niin tälläkin kertaa. Käsiini tarttui eilen paikalliselta Radiokirppikseltä amerikkalaisen The Del-Lordsin mainio platta: Based on a true story(88) ja hintaa oli kokonaiset 30 senttiä.

The Del-Lords taitaa olla yksi näitä 80-luvulla kohtuullisen suurella rahalla puffattuja bändejä, joilta lahjoja ja asennetta löytyi, muttei sitä yhtä hittibiisiä tai albumia, joka olisi nostanut bändin kunnolla valokeilaan.

Del-Lords syntyi amerikkalaisen punkbändin The Dictatorsin kitaristin Scott Kempnerin toimesta. Vuosi oli tuolloin 1982. Toinen bändin laulajista ja voimahahmoista oli Eric Ambel. Eka levy Frontier Days(84), myös lähiaikojen kirpparilöydöksiäni a’ 2e, on toiminnan pätevää esittelyä, tasaisen varmaa rokkia, rockabillyvivahtein, muttei pelkästään Elvari-länkytystä, onneksi.

Kakkoslevy Johnny Comes Marching Home(86) ja löytämäni Based on a true story(88) vahvistivat bändin ns. suoran rokin imagoa tuoden mukaan pikkaisen enemmän tarttuvuutta ja melkein yhden hittikappaleen, eli alta löytyvän Judas Kissin.

Bändin ura tyssäsi jo neljänteen, mielestäni heidän parhaaseen, albumiin Lovers Who Wander(90), jonka löysin 90-luvulla jostain poistolaarista muutamalla markalla. Em. albumilla bändin musiikillinen ilmaisu oli rahtusen pehmentynyt, tuotanto oli vähän jo valtavirtaa, mutta biisit olivat tähänastisen uran parhaita: uhkaavan tarttuva Touch on heart, rempseä Rockabye, ym. muut pätevät biisukat tekevät levystä varsin kuunneltavan.

Bändi toimi siis vuosina 1982-90. Mutta kuten usein nykyisin käy, levoton veri vetää vanhat rokkarit takaisin maantielle, The Del-lords on aktivoitunut parin viimeisen vuoden aikana ja tänä syksynä pitäisi ilmestyä ihka uusistudioalbumi: Elvis Club(12). Mukavaa. Jos bändi kiinnostaa, niin varsin vähällä vaivalla ja etsimisellä löydät nuo neljä albumia vinyylinä sopuhintaan. Pienellä googletuksella sain selville, että bändi on esiintynyt Suomessa ainakin vuonna 1989, Nummirokissa ja Tavastialla.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Tapaaminen herra Cohenin kanssa - Leonard Cohen, Sonera stadion, 2.9.2012

Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).


Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.

Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.

Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.

Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.

Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?

Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.

Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?

Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.

Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.

Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.

Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.