Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt
I’m Your Man(88) ja
The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi:
Songs of Leonard Cohen(67).
Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.
Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.
Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.
Keikka alkoi odotetusti
Dance me to the end of lovella, jota seurasi
The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli
Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.
Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?
Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea
Darkness, upeasti toiminut
Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama
Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden
Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin
Going Homen riimit:
I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.
Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli
Tower of song. Tätä seurasi itse
Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?
Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes
The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.
Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä
Hallelujah ja varsinkin kasarihitti
I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan
Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.
Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.
Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.
