Terence Trent D'arby breikkasi lujasti esikoisalbumillaan: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'arby (87). Levy pyyhki muilla pöytää, koreili myyntilistojen ja vuosiäänestysten kärjessä. Kyseessä on edelleen erinomainen albumi, jota aika ei ole himmentänyt. Megahitit If You Let Me Stay, Wishing Well ja etenkin erinomaisen kutuisa pehmosoul-helmi Sign Your Name nostivat levyn suurten esikoisalbumien kastiin.
D'arby osui hyvin ajan musiikilliseen hermoon. Lauluääni oli tyyliltään lähellä Michael Jacksonia, mutta maanläheisemmällä tatsilla. Musiikki kulki lähellä Princen parhaimmistoa ja em. Sign Your Name tuo mieleen Saden suurimmat hitit tai George Michaelin balladit. Erinomaisen esikoisalbumin jälkeen maailma oli avoinna artistille, mutta seuraava levy olikin jotain aivan muuta.
Kakkosalbumi Neither Fish nor Flesh (89) floppasi totaalisesti. Levy sai tosin hyviäkin arvioita musamedioissa, mutta samanlaista korvaystävällistä soulkarkkia levystä ei löytynyt kuin esikoisalbumilta. Muistan, että tuo albumi putosi nopeasti alelaariin ja hommasin sen itselleni yhdeksällä markalla. Tuona aikana huonoillekin levyille oli aikaa uhrattavana, kun musiikki piti ostaa itselle fyysisinä äänitteinä ja radiosta kuuli musaa aika rajoitetusti.
Levy alkaa haastavasti, tavallaan esipuheella levyn sisältöön. Seuraavana kuultu täysin riisuttu, alkuun vain laulun kuljettama soulballadi I Have Faith in These Desolate Times on komea ja rohkea veto, mutta jotain täysin muuta mitä kuulijana odotti. It Feels So Good to Love Someone Like You on myös mietteliäs hituri. Harvoin levy alkaa kahdella hitaalla numerolla. Nyt ollaan todellakin haastavan äärellä. Neither Fish nor Flesh on jonkinasteinen teemalevy, mutta en ole vieläkään päässyt kärylle levyn teemasta.
A-puoliskon puolessa välissä tulee pelastus, varsin muotovalio soulballadi To Know Someone Deeply is to Know Someone Softly, mutta jaksoiko kuulija tähän asti? Tänään jaksoin. Voi kuvitella mitä hyvää levy olisi aiheuttanut D'arbyn uralle, jos levyn alkuun olisi sijoitettu hitikkäämpää ja menevämpää materiaalia. Sellaisiakin kappaleita levyltä löytyy, kuten a-puolen päättävä princemäinen Billy Don't Fall sekä kakkospuolen menevämmät numerot Roly Poly ja This Side of Love. Jälkimmäinen näistä oli pettymyksen tuottanut pilottisinkku, vähän erikoisesti kulkeva kappale, joka tänään kuultuna kuulostaa yllättävän hyvältä. Biisi on multaisempi ja rokimpi, mitä D'arbyn nopeasti luotuun soullaulajan statukseen oli tottunut.
Mutta jaksanko kuunnella levyn loppuun asti? A-puoliskon kunnianhimoiset hiturit söivät jotain kuuntelunautinnosta ja tuntuu siltä, että helpolla kuulijaa ei päästetä levyn loppupuoliskollakaan. Kakkospuolisko on yleisilmeeltään menevämpi. Attracted To You on varsin kelpo kappale, joka olisi sopinut hyvin esikoisalbumillekin. Jotain psykedeelistä sävyä biiseihin on ujutettu, torvia, pillejä ja pientä koristelua siellä täällä. Yhtälailla Roly Poly seikkailee kivan psykedeelisissä sävyissä ja nousee levyn parhaimmistoon. You Will Pay Tomorrow ei heikennä lainkaan kakkospuolen hienoksi äitynyttä psych/funk-tunnelmaa. Biisin on ujutettu hienosti 70-luvun henkeä a'la James Brown/Bill Withers, mutta samanaikaisesti biisi kulkee varsin modernilla otteella eteenpäin. Sanoisin, että tässä on yksi levyn hukattuja helmiä.
Loppuun kuullaan vielä ihan rehevä soulballadi: I Don't Want to Bring Your Gods Down, jossa on enemmän yritystä kuin muistettavuutta. Biisi yrittää kasvaa itseään isommaksi, mutta jää puoliväliin. Ihan lopuksi D'arby vetäisee kauniin vokaalibiisin...And I Need To Be With Someone Tonight. Apartheidin ja rakkauslaulun yhdistäminen lyriikoissa ei täysin vakuuta. Yritystä ja suureellisia pensselinvetoja riittää, mutta mitään kovin koskettavaa ja mieleenpainuvaa eivät levyn kaksi viimeistä biisiä tarjoa.
Neither Fish nor Flesh on edelleen yhtä vaikea pala kuin ilmestyessään. Liiallinen kunnianhimo (ehkä tekotaiteellisuus) haahuilevien balladien muodossa syö levyn terää, mutta albumilla olisi ollut aineksia tiukkaan psydelisvaikutteiseen funk-levyyn, joka olisi haastanut esimerkiksi Princen tuon aikaiset tuotokset. Mutta edelleen levy ansaisee arvoasteikollani korkeintaan kolmea tähteä viidestä.
Terence Trent D'arby julkaisi neljä vuotta tästä komeahkon paluulevyn: Symphony or Damn (93). Biisit Do You Love Me Like You Say? ja Delicate kutittelivat hittihermoja ja levy on muutenkin kaikin puolin ehjä kokonaisuus. Seuraava albumi Terence Trent Vibrator (95) oli tempoilevampi ja biisimateriaaliltaan ei kovin muistettava. Vielä vuosi tuhannen vaihteessa tuli Terence Trent D'arbyn nimissä jo aika unohdettu albumi: Wildcard (01). Tämän jälkeen artisti muutti nimeään ja hänestä tuli Sananda Maitreya. Musiikillinen ura jatkui, uusiakin levyjä tuli, alkuun pelkästään nettilatauksina omilla web-sivuilla. Ura on jatkunut ihan näihin päiviin asti, mutta enemmän marginaalissa ja parrasvalojen ulkopuolella.
Pori jatsien torstai tarjosi tällä kertaa paperilla laadukkaan kattauksen ja toteutuksenakin tämä torstai-ilta täytti odotukseni. Kerkesin Poriin parahiksi kello kolme, jolloin päälavalla aloitti nykybluesin taitaja Fantastic Negrito. Tämä Yhdysvaltain Oaklandista kotoisin oleva Fantastic Negrito on voittanut parhaan nykyblues-albumin Grammy-palkinnon viime sunnuntaina albumillaan: The Last Days of Oakland(17).
"Mistään äkillisestä tähdenlennosta artistin kohdalla ei ole kyse, sillä Fantastic Negrito allekirjoitti jo 90-luvulla rahakkaan levytyssopimuksen, jonka aikaan hänet tunnettiin artistinimellä Xavier. Muusikon elämä sai kuitenkin dramaattisen käänteen autokolarissa, joka melkein vei hänen henkensä ja johti kolmen viikoon koomaan sekä pitkään kuntoutukseen. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen muusikko loi uuden artistipersoonansa Fantastic Negrito, jonka tärkeimpiä esikuvia ovat R.L. Burnsiden ja Skip Jamesin kaltaiset delta-bluesin sankarit. Eletty elämä ja arjen havainnot kuuluvat artistin kappaleissa, jotka hän tulkitsee omaleimaisella ja rouhealla lauluäänellään." (Pori Jazz - kotisivu)
Niin, ei tätä miehen keikkaa huonoksi voinut väittää. Vaikutteita pursuillut artisti veti varsin vahvan keikan. Jossain määrin miehen ääni ei ollut ehkä persoonallisin, mutta vahva lavaote pelasti paljon. Nyt levyltä kuunneltuna tuore The Last Days of Oakland(17) kuulostaa valjummalta kuin livenä. Musiikista tuli mieleen ainakin seuraavat artistit: Led Zeppelin, James Brown, Jon Spencer Blues Explosion ja etenkin Rival Sons. Miellyttävä uusi tuttavuus.
Jatsien päälava ja jokilava oli asetettu näppärästi toisistaan vastakkaisiin suuntiin. Aina kun konsertti päälavalla loppui, niin nopeasti pääsi luikahtamaa Jokilavan puolelle kuuntelemaan seuraavaa. Näillä kahdella lavalla olikin kaikki rock-orientoitunut kattaus, varsinaiset jazz-artistit esiintyivät lokkilavalla, jonne oli taas jonkin verran matkaa. Itse pidättäydyin pelkästään tällä "rokkipuolella". Niin, kuinka suuri osa yleisöä on tullut kuuntelemaan pelkästään jatsia?
Seuraavaksi siirryin katsomaan jokilavalle Canned Heatia, jo yli 50-vuotisen uran tehnyttä bluesveteraania. Keikka alkoi hienosti klassikolla "On The Road Again". Keikan kappalevalinta piti sisällään kaikki bändin suurimmat hitit ja tukun simppelin luuloisia bluesstandardeja. Äkkiseltään resepti kuulosti tylsältä, mutta Canned Heat olikin tämän Pori Jazz-illan iloisimpia yllätyksiä. Kahden alkuperäisjäsenen, rumpali Fito de la Parran sekä basisti Larry “The Mole” Taylorin luotsaama kvartetti veti varsin hyvän keikan. Ennen kaikkea soitosta paistoi tekemisen ilo, hommasta aidosti nautittiin ja jokin ihme alkuperäismagia oli saatu touhuun mukaan. Nyt kun kuuntelen bändin viimeisintä livelevyä spotikasta, niin siinä touhu kuulostaa paljon paljon pliisummalta kuin tällä keikalta.
Päälavan otti seuraavaksi haltuun suomirokin legenda Tuomari Nurmio erityisellä juhlakattauksella nimeltään: Tuomarista Dumariin. Tämä paketti piti sisällään hienon läpileikkauksen Nurmion urasta, ihan alkupäästä tähän päivään ja uusimpaan Dumarillumarei(17) albumiin. Keikka oli läpeensä laadukas ja yllättäen juuri tuoreimman levyn biisit toimivat parhaiten: Dumarillumarei, Joutavia Jorinoita ja Tsaari kulkivat hulvattoman hienosti...sekä tässäkin tapauksessa toimivat paremmin kuin levyllä. Hämmästellä voi vaan Nurmion korkealla pysynyttä musiikillista laatutasoa. 66 ikävuotta ei ole kangistanut vielä meininkiä, lavapreesens oli skarppi ja omalaatuisen svengaava bluesfraseeraus toimii edelleen kympillä.
Suomirokin toivon Pimeyden keikka pursuili nuorten miesten itsetuntoa. Suosiota on tullut jo sen verran, että hommaan uskotaan täysillä ja kaikki osaaminen on laajassa käytössä. En löytänyt keikasta mitään heikkoa kohtaa, ehkä laulaja-kitaristi Nisun ja urkuri-laulaja Mäkisen välillä saattaa olla aito jännitettä kuin Egoptripin Knipillä ja Mikillä konsanaan. Onkin hienoa, että bändillä on nämä kaksi hieman erityylistä laulajaa ja biisintekijää, kattauksessa on näin ollen mukavasti vaihtelua. Illan parhaimmistoa olivat uuden Silkkitie(17) levyn kappaleet: Näin Sellaisen Kirkkauden ja etenkin Mäkisen vereslihaisen hienosti tulkitsema: Ollaan Hiljaa. Biisi kasvoi loppua kohden upeasti. Pimeys onkin nyt hyvässä vedossa ja edustaa harvalukuista nuorta suomalaista kitararock-bändiä, nimenomaan suosionsa puolesta. Oli hauska huomata yleisön joukossa oli otos nuoria naisia jotka lauloivat sanasta sanaan jokaisen Pimeyden biisin läpi.
Ehkä illan vahvimman keikan veti jenkkirock-bändi Wilco. Laulaja-lauluntekijä Tweedyn jännä lavakarisma ja bändin äkkiseltään jotenkin luonnosmaisilta kuulostavat biisit(väärä tulkinta, biisit ovat hienosti rakennettuja) ottivat heti valtaansa. Edelleenkään en tunnista kovinkaan monta Wilco-biisiä nimeltä vaikka bändin tuotantoa olen sentään kohtuullisesti kuunnellut ja omistan useita levyjäkin. Wilco ja ennen kaikkea Jeff Tweedyn ulosanti on kuin yhtä samaa tunnetilaa(surua?) joka on taidokkaasti pirstaloitu erilaisiin musiikillisiin ulottuvuuksiin. Tavallaan Wilcon musiikki-genre on alt-countrya, mutta tästä laatikosta se kyllä karkailee ties mihin ulottuvuuksiin, sillä kesken rauhallisen kantrirock-biisin kitara- ja rummut saattavat yltyä kakofoniaan ja seuraavassa hetkessä palata taas ruotuun. Edellisen kerran näin Wilcon Tampereella reilu viisi vuotta sitten. Tätä Pori Jatsin keikkaa pidän himpun verran parempana, varsinkin Tweedy oli iskussa ja jutteli paljon yleisön kanssa, pahoitteli muun muassa keikan aikana alkanut sadetta seuraavin sanoin: "How are you? It's raining! Sorry. We keep your warm...with sadness".
Illan kohokohtia olivat Being There(96) albumin avauskappale: Misunderstood, uusimman Schmilco(16) levyn If I Ever Was a Child sekä Sky Blue Skyn (07) hieno Impossible Germany lopun räjähtävine kitaraosuuksineen. Mainitaan myös tälläkin keikalla loistanut yrmyn insinöörin oloinen soolokitaristi Nels Cline. Mies on saanut kyllä miellyttävän tehtävän, hän saa kitaransa varressa toteuttaa mitä uskomattomimmat päähänpistot. Välillä kitaraa hangataan teräsjousella, välillä sooloillaan niin vimmatusti ja ääripäihin mennen. Kun taas toinen kitaristi, Pat Sansonen rooli on paljon maltillisempi, sooloja hän ei juurikaan saa ja välillä joutuu soittamaan triangelia kitaran sijaan.
Wilcon keikan aikana sadekuurot yleistyvät Porin illassa ja tästä eteenpäin aina puoleenyöhön asti sadeviitta oli tuttu seuralainen. Jos Wilco heitti väkivahvan ja laadukkaan rokkikeikan, niin sen sijaan toinen suuria odotusarvoja minussa herättänyt artisti oli hienoinen pettymys. Kyseessä oli yhdysvaltalais-venezualainen Devendra Banhart. "Banhart on totuttu tuntemaan lapsenmielisen värikkäänä, usein avoimen huomionhakuisenakin artistina, jonka musiikkia on kuvailtu vaihtoehtoiseksi ja psykedeeliseksi folkiksi. Tim Buckleyn, Syd Barrettin ja Marc Bolanin kaltaisiin legendoihin verratun Banhartin musiikissa on kuulunut folk-perinteen lisäksi vaikutteita muun muassa klezmeristä, brasilialaisista rytmeistä, jazzista ja countrysta." (Pori Jazz - sivusto)
Banhart ja kolme muuta muusikkoa astuivat lavalle Pori Jazz-takit päällä. Olikohan kolea suomalainen kesäsää yllättänyt vierailijat ja omasta matkalaukusta ei löytynyt mitään lämmittävää ylle? Banhart yhtyeineen heitti periaatteessa ihan hyvän keikan, musiikki oli yhtä viehättävää kuin levyillä ja muutkin soittajat olivat hyvin esillä. Etenkin rumpalin ja Devendran vuoropuhelu oli hauskaa seurattavaa. Rumpalin leikkisä ja osallistuva tyyli toi mainiota lisäarvoa musiikille. Miksikö keikka painui sitten pettymyksen puolelle? Syy löytyi artistin turhan tempoilevasta lavapreesensistä, en tiedä oliko Devendra hieman hermostunut, mutta alati hän kyseli muilta jäseniltä, että mitä mikin sana tarkoittaa suomeksi ja keskeytti jopa jumalaisen Seahorse - biisin kahden minuutin kohdalla vaihtaen sen toiseen. Tämä oli allekirjoittaneelle kyllä sen verran kova musiikillinen loukkaus, että siirryin oitis eturivistä vähän tuonnemmaksi ja valmistaudun illan pääkonserttiin: Brian Wilson Present Pet Sounds. Taustalta kuulin Banhartin vielä coveroivan David Bowien Sound and Visionia ja se ei kuulostanut lainkaan hassummalta.
Alkukesästä olin pohjille lukenut Brian Wilsonin elämänkerran: Valoa ja Varjoja sekä tietenkin kuunnellut rutosti Beach Boysia ja Brian Wilsonin soolotuotantoa. Wilsonhan ei ole koskaan ollut mikään liveartisti, jo vuonna 1965 Wilson jättäytyi Beach Boysin aktiivisesta keikkakokoonpanosta taustalle tekemään musiikkia. Tämä luovaan työhön keskittyminen synnytti alkuun albumit: Summer Days, Summer Nights(65) sekä tietenkin klassikon: Pet Sounds(66). Asetelma oli sinänsä hassu, Brian Wilson ja Beach Boysin elossa olevat jäsenet kera laadukkaiden sessiomuusikot ovat yhtä kuin = Brian Wilson. Eikö tätä olisi voitu markkinoida nimellä: Beach Boys. Sillä se olisi ollut lähempänä totuutta. Muuten kyllä, mutta alkuperäisen kokoonpanon solisti Mike Love omistaa oikeudet bändin nimeen ja on rivimuusikoittensa kanssa loputtomalla pizzeria/kylpyläkiertueella jossain päin Amerikkaa.
Klo:22.30 aloitti Brian Wilson laadukkaan soittajakatraansa kanssa. Aloitusbiisi ei ollut mikä tahansa, vaan bändin ikiklassikko: California Girls. Korvat rekisteröivät heti, että tässähän on liki täydellinen Beach Boys - soundi. Sitähän se oli koko keikan ajan, orkesteri soitti kuin Beach Boys. Noh, sehän oli aikalailla kuin Beach Boys. Wilsonin lisäksi katraasta alkuperäisjäsenet: Al Jardine ja ilmeisesti myös David Marks, vaikkakin häntä ei illan aikana esitelty. Myös 70-luvulla bändissä vaikuttanut kitaristi-laulaja Blondie Chaplin pyörähti lavalla muutamien biisien aikana. Luvalla sanoen hyvin kulahtaneelta näyttänyt Chaplin vastasi rokkaavimmasta osuudesta, etenkin Beach Boysien Holland(73) levyltä löytyvä Sail on Sailor rokkasi komeasti.
Entäpä itse Brian Wilson? Näytti ja kuulosti siltä, että ensimmäisen puolen tunnin aikana Brian Wilson oli kohtuullisessa vedossa, laulussa pysyttiin mukana ja ihka ensimmäinen Wilson-sävellys Surfer Girl toi palan kurkkuun. Lähestyessä puoliväliä Wilsonin ääni alkoi ns. putoilemaan. Ääni ei pysynyt enää sävellysten mukana, vaan sitä tuli osin mölähtelevää ja vaivalloista puhelaulua. Ei onneksi pelkästään, välillä meni paremmin, mutta yleisesti ottaen kuulosti siltä, että nyt ei ollut Brianin paras ilta. Toki kunnioitettava 75-vuoden ikä varmaan vaikutti asiaan, että voimmeko seiskavitoselta vaatia täydellistä suoritusta? Paitsi Mick Jaggerilta.
Onneksi bändi soi täydellisesti kuin Beach Boys konsanaan. Kaksi nuorempaa urkuri-laulajaa hoitivat laulujen korkeimmat osuudet. Pet Sounds albumi livenä kuulosti todelta hienolta, ainoastaan harmitti se, että itse maestro ei ollut ihan parhaimmillaan. Pet Sounds albumin jälkeen Wilson poppoineen tarjosi vielä hittikimaraa, Good Vibrations, Surfin U.S.A. ja keikan päättänyt Brianin soolokappale: Love and Mercy kruunasi loppua kohden sateiseksi yltyneen Pori Jazz- illan. Wilsonin iästä ja ehkä heikentyneestä kunnosta huolimatta on muistettava, että liki kaikki keikan kappaleet Wilson on säveltänyt ja sovittanut. Kyseessä musiikkinsa todellinen kapellimestari. Myös viime vuosien Wilsonin soolotyöt ovat hienoja, etenkin No Pier Pressure(15) on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Studiovelho Brian Wilson ei ollut tänään mukavuusalueellaan, mutta luomansa musiikin ja oivien soittoniekkojen kanssa selvisi tästä koitoksesta puhtain paperein.
Sideways kaupunkifestarin ensimmäinen näkemäni bändi oli minulle vain nimenä aikaisemmin tuttu: French Films. Suomalainen rock-lupaus, joka on tainnut jäädä pelkäksi lupaukseksi, vai onko? Oli mukava todeta, kuinka virkeää ja monipuolista rokkia tämä hyvin stailattu rokkibändi soittikaan. Keikan aloituskappale sai selkäpiin heti kihelmöimään. Musiikissa oli ripaus vanhaa Clashia, jonkin verran Glasvegasia ja stadionrockmeininkiä. Hyvä musiikillinen paketti, ihan kuten koko keikkakin. Bändi joutui valitettavasti lopettamaan sovittua aikaisemmin PJ Harveyn keikan aikataulumuutosten vuoksi. French Filmsin vikassa biisissä homma lähti vasta kunnolla lentoon. Harmi, että tämä lento keskeytyi. Sivuhuomiona sanottakoon, että kevyesti Spotikasta soitettuna bändi ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin tällä tehokkaalla livekeikalla.
Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.
PJ Harveyn keikka oli aikaistettu alkamaan jo seitsemältä. Polly bändeineen saapui lavalle näyttävästi marssirumpujen saattelemana. Alusta alkaen PJ Harvey bändeineen tarjosi hyvin kasassa pysyvää musiikillista taide-elämystä. Harveyn ääni soi vahvana ja välillä taipuisanakin, vaikka tässä suhteessa hän ei olekaan täysin suvereeni, parempiakin laulajia löytyy. Mutta PJ korvasi ehkä hieman vajavaisen laulutaidon vahvalla karismallaan. Voisi sanoa, että PJ teki oman äänensä rajoissa kaiken mikä on mahdollista. Jollain tapaa tuli mieleen kulmikkaampi versio Kate Bushista.
PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.
Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.
Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.
Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen.
Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.
Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.
Rakas Brian, luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Olit intoa täynnä Beach Boysin vähintäänkin kelvollisen paluulevyn: That's Why God Made The Radio(12) jälkeen. Myös kiertueenne mahdollisimman alkuperäisellä kokoonpanolla keräsi kehuja ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa. Magia ja harmonia olivat yhä läsnä. Mielessäsi siinsi jo seuraava, vähän rokkaavampi rantapoikalevy, biisejäkin taisi olla kirjoitettuna levyä varten jo aimo kasa. Mutta homma tyssäsi siihen kun pitkäaikainen bändikaverisi Mike Lowe otti Beach Boys - nimen omaan käyttöön ja lähti toisen (luopio-)rantapojan Bruce Johnstonin kanssa ns. "Amerikan pizzeria-rundille". Mikä tyly temppu, sinä jos kukaan olet oikeutettu käyttämään Beach Boys - nimeä, olethan bändin musiikillisen sisällön päävastaava, maagisesta sointulähteestä sulosäveliä ammentava rantapoikanen.
Rakas Brian, keräsit itsesi ja hienot kappaleesi, teit vastaiskuksi laadukkaan sooloalbumin No Pier Pressure(15). Tästä minä olen sinulle erittäin kiitollinen. Nähdäkseni levy on saanut hieman nuivan vastaanoton lievistä konemusiikkikokeiluista johtuen. Itsekin vähän suivaannuin kun kuulin eka kerran Runaway Dancerin, hyiii, mitä diskoläpsettä. Soittokertojen kautta biisi onkin kasvanut omaan ylvääseen mittaansa. Tämä voisi olla biisi, jota Michael Jackson kaipaili viimeiselle levylleen.
Levysi alkaa lyhyellä ja harmonisella kappaleella: This Beautiful Day.
Life goes on and on Like your favourite song
Kesää on vielä jäljellä, äänesi on alati kaunis ja lohdullinen. Whatever Happened jatkaa samoissa laatuharmonisissa kuvioissa, mukana myös kaksi rantapoikaa, Al Jardinen ja David Marks. Tämä on täyttä Brian Wilson - laatua, kuten seuraavakin kappale: On the Island. Biisillä vierailee myös lauluduo: She & Him.
We booked a seven day Cruise On our summer vacation Ended up lost In this island nation
On hienoa, että levyltäsi löytyy Half Moon Bay:n kaltaisia jatsahtavia instrumentaaleja, kesäisen taivaan värit purppuroituvat täydelliseksi olotilaksi. Our Special Love ja The Right Time täydentävät musiikillista kuvaa, jälkimmäisessä jopa klassikkoviboja. Levysi voi olla jonkun mielestä liian pitkä(18 biisiä), mutta itselleni nämä sateisen kesän hetket ovat antaneet mahdollisuuden tutustua levyyn paremmin.
Löydän levyltäsi koko ajan vähemmän heikkouksia. Oih, kuka onkaan tuo Aimee Mannia muistuttava laulaja Kacey Musgraves kappaleella: Guess You Had To Be There. Aivan upeaa kuikerrusta kera ylvään kappaleen.
We were sharing a new day Singing a new asong And everyone problems Were suddenly gone
Don't Worry on ehkä arvattavampaa Wilsonia, mutta ei huono sekään. Yksi kysymys tässä kohtaa sinulle Brian: Miten äänesi soi edelleen noin kirkkaana ja voimakkaana? Joku kyyninen voisi sanoa avainsanan: Auto-Tune! Mutta minä uskon, että kyse on näiden harmonioiden voimasta, jotka nostavat laulusi sille kuuluvalle tasolle. Tahdonhan uskoa selittämättömään, edes hieman, ei tällaista musiikkia tehdä insinöörimenetelmillä, kyse on lahjasta, siitä kuinka laulu laskeutuu sinuun. Onhan se näin, Brian?
Levysi loppupuoli löytää alati laadukkaiden kappaleiden kautta maalinsa kappaleessa: The Last Song. Niin, Brian, onko se viimeinen biisisi, voimallinen hyvästisi meille? Jos se on sitä, niin se on täydellinen.
There's never enough time for the ones that you love
Rakas Brian, olet liikauttanut sateisen kesäni pilviverhoa. Musiikkiisi on tallennettu ikuisten kesien kauneus ja voima, yhä edelleen. Olen ylpeä levystäsi, olen voimaantunut levystäni, olen jopa onnellinen siitä, että olen saanut tutustua miltei koko laajaan tuotantoosi aina Beach Boysin alkuajoista näihin satunnaisiin, mutta laadukkaisiin soololevyihisi asti. Kiitos Brian, nautin uudesta levystäsi ja haluan viedä sen musiikillista viestiä eteenpäin. Pyydän, klikatkaa tämä linkki auki:
Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.
Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.
Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan.
Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.
Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?
Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?
Päivässä on painavaa nostalgiaa syväsukelluksia tunteiden juureen Silmäluomet voivat hetken rentoutua kun lintuparvi nousee kohti taivasta vasten syksyn kuulasta maisemaa Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta …ja siellä kaukana soi sävel…
