Big Country - Ylämaan kirkkain ääni

Onko todellakin niin, että en ole kirjoittanut blogiini aiemmin skottilaisesta Big Countrysta? Luultavasti olen pitänyt bändin tuotantoa niin itsestäänselvän laadukkaana, että se ei tarvitse lisämainintaa. Kaikkihan nyt Big Countryn muistaa? Tuo 80-luvun vitaalein rock-bändi, joka pesi kirkkaasti kaiken maailman Simple Mindsit ja U2:set. Näin ainakin itse ajattelin vielä vuonna 1986, jolloin pidin Big Countrya maailman parhaana rockbändinä, jopa Rollaritkin jäi taakse. 

Tänä syksynä löysin Big Countryn tupla-live cd:n bändin viimeisiltä vuosilta, juuri ennen laulaja-kitaristi Stuart Adamsonin traagista kuolemaa vuonna 2001. Tuolla cd:llä soittaa edelleen vitaalinen bändi, jossa on edustettana yhtyeen liki kaikki aktiivivuosinaan julkaistut kahdeksan studio-albumia. Bändi on tuolla livellä uskomattoman kovassa terässä ja Adamsonin ääni nousee edelleen poikamaisen korkealle.

Vaan palataan sinne mistä kaikki alkoi. Big Countryn alkuvuodet olivat melkoista menestystä. Debyytti-albumi The Crossing (83) oli sekä myynti-, että arvostelumenestys. Edelleenkin The Crossing (83) on liki ylittämätön albumi. Levyltä löytyvät sellaiset ikiklassikot kuin In A Big Country, Harvest Home, Fields of Fire ja ennen upea Change, ehkä bändin Se kappale. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson ja toinen kitaristi Bruce Watsonin loivat levylle hienon säkkipillisoundin, josta tuli bändin käyntikortti, ainakin alkuvuosina. Albumin tuotti Steve Lillywhite, jolla oli jo kokemusta mahtipontisen soundi luomisessa, muun muassa U2:sen levyiltä.

Monet pitävät kakkosalbumia Steeltownia (84) bändin mestariteoksena. Tummasävyisempi albumi on debyyttiä kantaaottavampi. Levyltä heijastelee 80-luvun alun Brittein saarten yhteiskunnallista tilannetta, lakkoja, työttömyyttä, teräskaupungin epätoivoa. Itselleni Steeltown on ollut hitaasti sulava ja ei niin lähestyttävä albumi. Vuosien aikana olen antanut sille useita mahdollisuuksia, mutta mitään suurta elämystä en ole levystä saanut. Ehkä olen ollut vain laiska kuuntelija, sillä ostavakin yleisön on tästä tykännyt, kun levy komeili pitkään Brittien listaykkösenä.

Levy on kieltämättä tiukka ja vahvan kuuloinen, mutta kappaleet eivät ole jääneet elämään samalla tavalla kuin The Crossingilla. Pitkään pidin vain hidasta Come Back To Me:ta ainoana ns. kuunneltavana biisinä. Kyllä, se kuuntelijan laiskuutta on ollut. Nyt kuunneltuna levyhän kulkee eteenpäin kuin juna. Aloituskappale Flame Of The West on tylyn tiukkaa kitarointia. East Of Eden oli aikoinaan Top 20 hitti ja ihan aiheesta. Hieno kappale, mutta ehkä tässä biisissä tiivistyy levyn vaikeus kuulijalle. Kappaleesta puuttuu sellainen irtonainen svengi, mitä debyyttialbumin kappaleilta löytyy. Puristetaanko mailaa liikaa...mutta toisaalta tällä puristuksella on päästy rockin klassikko-albumien joukkoon. Tänään annan taas uuden mahdollisuuden Steeltownille, ehkäpä se siitä aukeaa.

Kolmas albumi The Seer (86) oli suuri menestys Suomessa. Samana vuonna bändi vieraili Provinssi-rockissa ja konsertti myös televisioitiin. Edelleenkin tuo konsertti löytyy nauhoitettuna vanhalta VHS-nauhaltani. Levy on edeltäjäänä popimpi ja kuuntelijaystävällisempi. Ei ihme, että tykästyin tuohon levyyn jo sen ilmestymisvuonna. Alkuun kuuntelin levyä kasetilta, jonka olin äänittänyt kaveriltani. Sittemmin vinyyli löysi tien hyllyyni. Tänä päivänä löydät kaikki kolme ensimmäistä Big Country-levyä muutamalla eurolla kirppareiden laareista.

Levy pitää sisällään ns. helppoja rock-paloja, kuten Look Away, One Great Thing ja The Teacher, joista ensimmäisestä tuli bändin suurin hitti. Albumin kunnianhimoisella nimiraidalla laulaa itse Kate Bush. Levyä pidettiin ilmestyessään ehkä hivenen epätasaisena ja kriitikot eivät ihan täysiä pojoja levyllä antaneet. Tosin levy ammensi kappaleihin aineksia Skotlannin historiasta ja mytologista, että mikään vasurilla tehty levy ei ollut tämäkään. Nyt 40-vuotta ilmestymisen jälkeen albumi kuulostaa edelleen mukavan raikkaalta ja monipuoliselta. Jos et vielä omista yhtään Big Countryn levy, niin tästä levystä on hyvä aloittaa.

Seuraavalla albumilla Peace in Our Timellä (88) bändin kelttivaikutteet oli riisuttu pois ja tilalle tarjottiin hivenen puleerattua jenkkirock-soundia. Levy myi edelleen hyvin Suomessakin, mutta minään mestariteoksena sitä ei pidetty. Kuuntelin levyä paljon armeija-aikana korvalappustereoistani. Tykästyin siihen ja mielestäni se on mainettaan parempi albumi. Jälkeen päin Stuart Adamson on katunut, että antoi tuottajan siivota ns. särmät pois yhtyeen uniikista kelttirock-soundista. Mutta tänä siivottunakin versiona levy ei ole yhtään huono. Rollareille flirttaileva pilottisinkku King of Emotion toimii edelleen, kuten melodinen Broken Heart (Thirteen Valles), joka on ihan bändin tuotannon kärkikastia. Myös nimikappale Peace in Our Time ja hidas In This Place ovat mainitsemisen arvoisia.

Yhtyeen viides albumi: No Place Like Home (91) saattaa olla monille se tuntemattomin tapaus. Ainakin se oli kaupallinen floppi ja levyn jälkeen bändi sai potkut Vertigo-levy-yhtiöltä. Levy on edeltäjäänsä orgaanisempi ja yllättävän monipuolinen. Were Not In Kansas on hieno avauskappale, Keep On Dreaming svengaa ovelasti, Beautiful Peoplelta löytyy kansanmusiikkisävyjä. Levyltä on myös yksi bändin uran suurimmista balladeista: The Ships. Muutama vuosi tästä eteenpäin julkaistiin rokimmat albumit: Buffalo Skinners (93) ja Why The Long Face? (95). Molemmista levyissä on hyvää energiaa ja yritystä, hyviä biisejäkin, mutta kovin läheisiksi ne eivät ole muodostuneet.

Neljän vuoden tauon jälkeen julkaistiin vielä albumi Driving to Damascus (99). Levyä pidetään bändin myöhäistuotannon helmenä. Omistan tuonkin levyn ja olen sitä jonkin verran kuunnellut. Kahta edeltäjäänsä orgaanisemmalta levyltä nouseen esiin ainakin kappaleet Fragile Thing ja John Wayne's Dream, jotka ovat hienoja biisejä. Big Countryn ura loppui Stuart Adamsonin kuolemaan vuoden 2001 jouluna. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Honolulusta hotellihuoneesta. Aiemmin Adamson oli retkahtanut alkoholiin pitkän raittiin kauden jälkeen ja oli ollut kadoksissa läheisiltään useita kuukausia. 

Big Countrysta olisi voinut tulla biisimateriaalin puolesta verrokkibändien U2:sen ja Simple Mindsin kaltainen rock-mammutti, mutta pienet tuotannolliset asiat, ja ehkä epäonnikin esti paluun suureen menestykseen bändin alkuvuosien jälkeen. 1990-luvun alkupuolen tuotannosta kuulee sen hivenen epätoivoisen yrityksen saada isompaa menestystä. Voi olla, että yhtyeen oma musiikillisen visio hautautui levy-yhtiöiden kaupallisten paineiden alle. Jos oltaiskin menty vaan säkkipillikitarasoundilla loppuun asti. 

Syyskuun viimeinen päivä

Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.


Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.

Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan. 


Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.

Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?

Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?

Päivässä on painavaa nostalgiaa

syväsukelluksia tunteiden juureen

Silmäluomet voivat hetken rentoutua

kun lintuparvi nousee kohti taivasta

vasten syksyn kuulasta maisemaa

Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta

…ja siellä kaukana soi sävel…

Kesän viimeinen kirppariähkäisy

Läskiä toisen eteen, nättiin pinoon, vatsaan, leukaan ja lanteille, kun kesä on ollut pelkkää jäätelöä ja hillomunkin rapeaa selkää. Kellertyvä metsämiehen hammas ei pelkää, iskee kiinni helpoimpaan, eksyttää luontonsa lopullisesti kaupunkinahjuksen arkeen, jossa todellisuutta ovat käytetyn tavaran markkinapaikat ja setärockkonsertit.


Kesän olemattomat haituvat, sinne ne taas menevät, Radiokirppiksen ovesta sisään, Manhattan Turusta saa myös erityshuomionsa. Mies ovella, mies sisällä, mies hyllyjen välissä ja mies kumartuu alemmaksi. Laarillinen pahvikääreisiä muoviaarteita, sormet selaavat hermostuneesti ahavoitunutta pahvin selkään. Kuinka polvet enää kestää tällaista kyykistelyä, miten välttää huimausta äkkiä ylösnoustessaan? Kuinka ihmeessä mies on jälleen riippuvuutensa kourissa, haalimassa muovia kotinsa jo täysiin nurkkiin?

Löytö numero yksi, löytö numero kaksi, löytö se on tuokin, viidelläkymmellä sentillä Big Countryn: Steeltown(84), John Coucar Mellencampin: Scarecrow(85), Harry Belafonten gospel-levy My Lord What a Mornin'(60) ja ties mitä muuta? Olkoon euro käyttökelpoinen, tulkoon levyläjien keskihinnaksi 2,4 euroa. Kuinka paljon, kuinka helpolla, miksei vieläkään lompakonpohja parahda tyhjyyden tuskasta? Olen kiikissä, olen tottumusten vuossa, olen keräilijäpoika vielä vuosikymmenten jälkeen, useiden vuosikymmenten. En ole vanha. Olempas vanha. En ole ikäloppu, mutta olen selkeästi setä, pappamallinen partaveijari musiikillista pääomaansa kartuttamassa. Onko tämä edes kulttuuria, kevyttä, pinnallista, keskittymiskyvytöntä, ajattelematonta, levotonta, ei varmasti kovin kehittävää rock’n’ roll kulttuuria, juuri nyt olen sanomassa, että…

Ei niin turhaa tämä kaikki. Harrastus joka on inspiroinut minua jo pitkälti kolmatta vuosikymmentä. Tiedän jo jotain, muistan jo jotain, olen saanut elähdyttäviä annoksia musiikin oikeaa voimaa, olen syvästi ja vakavasti vaikuttunut useista keskeistä ja keskinkertaisistakin musiikkiteoksista, olen pumpannut itseeni elinvoimaa huikeiden rokkikonserttien kautta, olen kokenut ja kuullut elämää suurempia partituureja rokin ylväässä sinfoniassa, vaikkakin se alasäveliä käyttää. Ei hemmetti, kyllä olen syönyt tätä rokkileipää melkein koko ikäni, ruista on riittänyt svengijaloissa ja kalkkeutuneet suoneni ovat välillä parkuneet ilosta.

Edelleen, aina välillä, juurikin tänään, sanon sinulle ystäväni Rock’n’ roll, sinä ärsytät minua, viet aikaani ja energiaani, vaikka tarjoat minulle hengästyttäviä vauhtihetkiä liki päivittäin. Mitä mieltä olisit pienestä tauosta? Tarkoitan sitä, että lakkaisin hetkeksi ostamatta levyjä ja olla käymättä konserteissa? Voisin ottaa sinuun hieman etäisyyttä, voisin jakaa alati kortilla olevaa aikaa muihin kiinnostaviin asioihin. Jospa nostaisin sinut tuonne hattuhyllylle lepäilemään.. tai ainakin osan sinusta. Sanon melkein ääneen, että asettaudun nyt jonkinmoiseen kirppareillaravaamislakkoon, tekisi mieleni sanoa, että ihan levynostolakkoonkin johonkin päivämäärään asti, joka tässä vielä tarkentuu.

Ei silti, ettenkö edelleen vaikuttuisi…