Kadonneet keikkakokemukset

Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.

Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?

Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.

Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä. 

Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?

Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi. 

Ei. En suostu tähän.

Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Mistä muodostuu sielukkuus musiikissa? Riittääkö jos biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, niin sävelten kuin lyriikoidenkin puolesta. Tätä asiaa pohdin nousevan kanadalaisen laulaja/lauluntekijän keikalla Tampereen Klubilla. Romano vakuutti ja ei vakuuttanut. Musiikki oli laadukkaan kuuloista, mutta se ei riipaissut kovin syvältä, muutamaa biisiä lukuun ottamatta.

Tämä kolmekymppinen kanadalaisartisti on julkaissut nipun arvostettuja alt-countrylevyjä ja tänä vuonna kaksi toisenlaista albumia, runollisen ja moniulotteisen: Moseyn(16) sekä Ancient Shapes(16) nimisen rokkaavan albumin.
Ancient Shapes is Daniel Romano; immediate and fierce power pop reminiscent of early Buzzcocks and Television; music hard and desperate, as it should be, vocals balanced on the rails but never quite falling off. Ancient Shapes is a study of a blank and nameless generation. This is the sound. These are the moves. The name is Ancient Shapes. May we all have fearless death tomorrow.
(http://exclaim.ca/music/article/daniel_romano_drops_surprise_ancient_shapes_album)

Ennen Klubin keikkaa olin kerennyt tutustumaan aika kevyellä otteella em. Mosey(16) albumiin, joka oli jättänyt korvakäytäviini varsin mukavia muistijälkiä. Levyn "hittibiisi" Valerie Leon oli myös Tampereen keikan avauskappale. Levyllä upeasti toimiva ja jousilla koristeltu Valerie Leon vedettiin läpi hyvällä energialla, mutta nyanssinsa hukaten. Keikan alkupää piti sisällään useita Moseyn(16) erinomaisia kappaleita, kuten I Had Hide Your Poem In A Song, Toulouse ja Hunger Is A Dream You Die In. Jälkimmäisen kappaleen koin keikan yhdeksi huippukohdaksi. Romanon ja hänen nelimiehisen(yksi nainenkin, toisessa kitarassa)bändin soitanta kiihtyi tässä biisissä varsin ärhäkkääksi. Varsinkin Romanon laulu oli energistä ja heittäytyvää.

Keikan edetessä ohjelmistoon tuli enemmän kantribiisejä sekä ärhäkkäitä rokkiveisuja, ilmeisesti tältä Ancient Shapesilta(16). Tunnelma vaihtui ääripäästä toiseen, suurin osa kappaleista kuulosti jo ensikuulemalta erinomaisilta. Musiikillisesta laadusta huolimatta keikka pääsi lentoon vain hetkittäin. En tiedä oliko artistilla vähän kipsiä tai jarrua päällä, sillä jokin pieni ratkaiseva irtonaisuus hommasta jäi puuttumaan. Voi olla, että olin itse vain äärettömän kriittisellä tuulella, enkä itse päässyt parhaaseen keikankuuntelumoodiin. Huonoksi keikkaa ei voi tästäkään huolimatta väittää. Romano lauloi hyvin, muu bändi tuli hyvin mukana. Vähän vanhemmalta näyttänyt rumpali heilutti kapuloitaan jännän holtittomalla tavalla. En osaa sanoa oliko se hyvä vai huono juttu. Sen huomasin, että Romano loi välillä huvittuneita silmäyksiä rumpalin suuntaan.

Palataan alun sielu-pohdintaan. Onko sielukkuus jotain sellaista joka syntyy kokemuksen ja täydellisen läsnäolon liitosta? Sielukkuus, karisma, artistin vetovoima on kai jollain tapaa selittämätöntä? Daniel Romano teki tavallaan kaikki oikein. Ei kosiskellut liikaa yleisöä, lisäsi välispiikkejä keikan edetessä, mutta pysyi maltillisena tämän suhteen. Lauluvoima oli vahvaa, biisit olivat vahvoja, artisti todennäköisesti tunnisti potentiaalinsa, eli itsetuntokin oli kohdillaan. Kyse saattoi olla loppujen lopuksi vain siitä, että tämä ei ollut Danien Romanon paras keikka. Seuraavalla keikalla, eli tänään Helsingissä Elmun baarissa homma saattaa nousta musiikin arvolle kuuluville siivilleen. Näin aidosti toivon, sillä Romanon musiikki levyltä kuunneltuna kuulostaa erityisen hyvältä. Tässä saattaa olla tuleva alt-countryn supernimi Ryan Adams-tyyliin. Voin ainakin sanoa, että olin siellä Klubin keikalla muun vajaan 50 henkilön kanssa.

Todd Rundgren - A Wizard/ A True Star

Tästä artistista ja tästä levystä olen ajatuksissani jo kirjoittanut monta juttua, mutta mitään sen kummempaa mustetahra-evidenssiä en ole saanut aikaiseksi, platta on pysynyt omissa aivoissani myyttisen mahtavana klassikkoalbumina yli 40 vuoden takaa. Voi olla, että sanani eivät yksinkertaisesti riitä kuvaamaan niitä tuntemuksia mitä minulla on tätä levyä kohtaan. Toisaalta, tämä levy yltää kaikkien aikojen parhaat levyt listalla hädin tuskin 20 sakkiin, mutta mutta, aivan peijakkaan hyvä levy on kuitenkin kyseessä.

Avataan ja perustellaan, Todd Rundgren. Nimi aiheuttanee monissa samoja hylkimisreaktiota kuin vaikka Nils Lofgren tai Dolph Lundgren. Jokin ihme svedu-johdannainen, mikä lie siipeilijä joka saanut aikoinaan levytyssopimuksen ja suoltanut vuosikymmenet pelkkää keskinkertaisuutta. Laiskuuttani tähän väliin puhdas Wikipedia-laina, jolla pääsette hieman kartalle äijästä:

Todd Harry Rundgren (born June 22, 1948) is an American multi-instrumentalist, songwriter and record producer. Hailed in the early stage of his career as a new pop star, supported by the certified gold solo double LP Something/Anything? in 1972,^[1] his career has produced a diverse range of recordings, both as a solo artist and as a member of the band Utopia. He has also been prolific as a producer and engineer on the recorded work of other musicians. (Wikipedia)

Rundgren on suolanut 70-luvun alusta alkaen kymmenittäin vaihtelevantasoista, usein hyvin kokeellisiakin levyjä. Näistä wikipedia-viitteessä mainittu Something/Anything(72) tupla-albumia pidetään yleisesti parhaana, mutta seuraava albumi A Wizard/A True Star(73) on mielestäni Toddin uran kliimaksi, häkellyttävän monipuolinen ja kunnianhimoinen luomus, jossa musiikkityylit vaihtuvat lennossa.

Rundgren on mielestäni yksi näitä ns. hajanaisuuden ja hajanaisten albumikokonaisuuksien ystäviä. Puhun siis levyistä, jotka eivät ole yhtä tunnelmaa, vaan niissä seikkailnaan tunnelmasta ja tyylilajista toiseen. Tällaiset levythän voivat olla aika ongelmallisia ihmismielelle, että vedetään vähän liian moneen suuntaan. Nykypäivävä esimerkisi Ken Stringfellow ja Beck(ajoittain) luovat tälläisia liian monipuolisia levykokonaisuuksia, jotka eivät saavuta kriitikkojen hyväksyntää, eivätkä kovin suuria myyntilukuja. Omaa (häilyvää) mieltäni tällaiset vähän sirpalemaiset kokonaisuudet miellyttävät ja vievät varsin psykedelisiin musiikillisiin sfääreihin ilman mitään stimulantteja.

Tämän albumin tilasin jokin aika sitten jenkeistä muutamalla dollarilla alkuperäisenä jenkkipainoksena. Kansitaide(kuva yllä) on oma lukunsa, piirrokset varsin villejä ja kulmat muotoilu omituisen epägeometrisesti, joka vain korostaa albumin sirpalemaista kokonaisuutta. Vinyylisoundi pesee tässä tapauksessa ceedeen soundin(niimpä tietenkin). Toddin 70:n luvun alkupään levyjä on aika vaikea nykyisin löytää, tätäkin levyä metsästin tuloksetta paikallisilta levymessuilta, kunnes turvaudun Discogsiin ja jenkkipoijan apuun.

Toisaalta sitä miettii, että kuinka sokeaksi voi tulla omalle fanitukselle? Joskus kun olen todennut tämän levyn hyväksi, niin sitä ensirakkauteni tunnetta en ole lähtenyt kyseenalaistamaan. Levy on hyvä ja sillä sipuli. Mutta onko levy oikeasti vielä relevanttia ja kuunneltavaa kamaa? Niin, minun mielestäni kyllä. Levy on soitettu ja sovitettu rikkaasti, Toddin luontainen(?) taipumus syntetisaattorisoundeihin ei ole vielä tällä levyllä onneksi puhjennut kukkaan, toisin pari vuotta tuoreemmalla Initiation(75) levyllä, jonka toisella poskella on häkellyttävän kuuntelukelvoton instrumentaali, syynä kökkö syntsasoundi. Em. Initiation taitaa olla rockhistorian pisin yksöisalbumi, eli siinä on musiikkia yli 67 minuuttia, joka nykyaikan tarkoittaisi automaattisesti tupla-albumin mittaa.

A Wizard/ A Trué Star esittäytyy minulle yhtenä rikkaimmista ja monipuolisista rock-albumeista. Levyllä on useita upeia sävellyksiä, kuten: Sometimes I Don't Know What to Feel, When the Shit Hits the Fan/Sunset Blvd ja upea päätösbiisi Just One Victory. Näitten ohella levy suorastaan tuhlailee monipuolisia melodioita ja taipuu vähän joka suuntaan. Albumi on hieno kokonaisuus levynkansiaan myöten ja pidän sitä yhtenä aikamme erityislaatuisimmista rock-albumeista, jonka soisin mahdollisimman monen (ajan kanssa) kuulevan.

Ohessa vielä linkki viimevuotiseen keikka-arviooni, jossa Todd ei ollenkaan totellut ennakkokäsityksiäni: http://homesickhounds.blogspot.fi/2013/05/todd-rundgren-tavastia-helsinki-2862013.html

Valoa vuoden pimeimpään hetkeen - Jonna Tervomaa, Yo-talo, Tampere. 20.12.2013.

En ole koskaan ollut huonolla Jonna Tervomaan keikalla, mutta en myöskään näin kovalla keikalla. Ensi biisistä alkaen Yo-talon ilta tarjosi silkkaa läsnäolon juhlaa, vaikuttavan muusikon vaikuttavaa laulua, tunteeltaan jotain Patti Smithin ja Janis Joplinin välistä, mutta hunajaisemmassa formissa tarjoiltuna, aitoa ja raastavaa, kaunista ja lohduttavaa, erinomaista äänenkäyttötekniikkaa ja täydellistä eläytymistä. Jonna oli siinä edessämme teeskentelemättönä, hyvin sympaattisena ja rautaisena ammattilaisena.

Yo-talon pyöreä ja melko intensiivinen lavarakenne sopi hyvin Jonnalle ja hänen bändilleen, myös artistin itsensä mielestä. Uuden Eläköön(13) albumin kappaleet vakuuttivat vaikka tunsin niistä vain kaksi entuudestaan: Minä toivon ja Tikapuut taivaaseen. Jonnallahan oli bändi mennyt uusiksi, sitten viime levyn. En tiedä onko uusi bändi parempi vai huonompi, mutta hyvin ammattitaitoisesti se hoiti hommansa. Jonnan bändistä tunsin entuudestaan Jere Ijäksen, joka vaikutti 2000-luvun puolessä välissä 3 albumia tehneessä Jere & the Universessä. Jere julkaisi myös sooloalbumin: Laulut kuin unta(09), joka on yksi näitä suomalaisen alt-kantrin kadonneita helmiä, joka ei paljon kalpene J.Karjalaisen musalle.

Pöydässäni ollut enempi soittimiin kallellaan oleva seurue noteerasi myös bändin ammattitaitoisen työskentelyn, aina taidokasta rumputyöskentelyä myöten, vertauksia vietiin jopa jenkkirokin helmeen, Steely Daniin asti. Bändi toimi erityisesti Jonnan uusissa biisissä, muutaman vanhan kappaleen aikana näytti siltä kuin Jonna olisi odottanut Jussi Jaakonahon kitarasooloa, mutta sieltä tulikin nykyisen kepittäjän vähän erilainen kepin kirskautus. Vanhoista biiseistä parhaiten toimi Lemmikit(08) kokoelmalta löytyvä hyväntuulinen Päästä yli.

Uuden levyn materiaali kuulosti tekstien puolesta rehelliseltä ja paljaalta. Keikan intensiteetti pysyi herkeämättömänä, missään kohtaa ei tullut hoh-hoijaatunnetta, ei edes pientä sellaista. Artisti nautti ja eläytyi tekemiseensä, teki selväksi kuka tarjosi tämän vuoden vahvimman livevedon. Sori Neil Young, sori Bruce Cockburn ja sori Neko Case, kyllä Tervomaaan Jonna veti nyt pisimmän korren tämän vuoden livekeikoistani. Vaikuttavaa ja hurmaavaa, todellista läsnäolon juhlaa. Keikan aikana mietin, että itseasiassa Jonna on koko uransa ajan tehnyt hienoja biisipäivityksiä oman ikäisten nuorten aikuisten elämästä iloineen ja murheineen. Uusi lehti, Eläköön(13) albumin kautta avattu, on vielä pykälän vaikuttavampi ja todempi, Jonna on kulkenut kanssamme tähän vuoden 2013 pimeimpään hetkeen, kertonut peittelemättä aikuisten ihmisten kipeät tarinansa, syvyyden ja toivon värittämät. Tämä keikka tulee elämää mielessäni pitkään. Kiitos Jonna!

22 Pistepirkko, Kustaa III - Tampere, 5.1.2013

Ensimmäisen kerran näin Pistepirkot livenä muistaakseni vuonna 1992 Ylivieskan Vieska-ravintolassa juuri heidän läpimurtolevynsä Big Lupun(92) julkaisun kynnyksellä. Vuosien varrella olen käynyt Pirkkojen keikoilla harvakseltaan, noin viiden vuoden välein. Edellinen keikka sijoittuu vuoden 2005 tienoille Tampereen Klubille. Viime vuosina olen ollut monta kertaa menossa poikien keikalle, mutta aina on tullut jokin viime käden este pilaamaan aikeeni.


Vihdoin ja viimein pääsin testaamaan Pistepirkkojen nykyisen lavakunnon Tamperelaisessa Kustaa III ravintolassa. Odotukset olivat aika neutraalit, tai olin varma että kylmäksi keikka ei tule ainakaan jättämään. Tässä olin aivan oikeassa, sillä tämän iltainen kattaus näytti taas aivan uuden puolen Pistepirkoista tai ennen kaikkea sen, että yhteissoitantaa on selkeästi harrastettu jo muutama vuosikymmen, sen verran tiukkaa ja ammattitaitoista oli meininki.

Keikan alkupuolella kuultiin tuttuun(?) tapaan uusia biisejä, vai oliks ne uusia tsipaleita? Pitkän linjan Pirkkofanina väittäisin, että kyse oli tuoreesta ja vielä levyttämättömästä tavarasta. Alusta alkaen huomio kiinnittyi rumpali Espe Haverisen vahvaan lauluun. Aiempien keikkakokemusteni perusteella Espe on ollut omissa soolonumeroissa pikkaisen vaisu ja taustalle jäävä, mutta ei todellakaan tänä iltana, rumpalin lavapreesens oli vahva ja laulun oma persoonallinen soundi saatiin esille hienolla tavalla.

Biisilista keskittyi enimmäkseen tuoreimman studioalbumin Lime Green Delorean(11) materiaaliin. Levyn ripeimmät polkat Ufo Girl ja Stupid soivat maukkaasti, myös mystinen blues So Much Snow löysi livetilanteessa oikean ja toimivan luonteensa, sillä levyversio on jotenkin yliampuva varsinkin P-K Keräsen laulun osalta. Lime Green Delorean(11) on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt, edelleenkin erinomainen Pirkko-albumi. Mietin vaan, että onko Pirkot tehnyt koskaan huonoa levyä? Noh, (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah(08) on vähän vaisuhko, vaikka pitääkin sisällään useita vahvoja kappaleita. Levyllä aika vaatimattomalta kuulostava Espen laulama Refrain From The Refrain kasvoi tämän iltaisella keikalla täyteen mittaansa.

Voi todeta, että koko bändi oli hienossa vireessä tällä keikalla. Yli 30 yhteistä vuotta näkyi ja kuului soitossa, sen verran hyvin hitsautunutta se oli. Espen lisäksi myös P-K:n laulufraseeraus toimi liki täydellisesti, myös kitarointi oli herkullisen kuuloista. Keppi oli miksattu jotenkin pintaan, että sen jokaisen sähköisen särähdyksen kuuli selkeästi. Muusikkoihmiset osaisivat asian paremmin selittää, mutta sähkökitaran säröinen soundi oli hyödynnetty hyvin.

Varsinainen setti loppui Drops & Kicksin(05) surumielisen tenhoavaan puoliballadiin I Knew. Encorena kuultiin yksi Espen biisi ja Lime Greenin em. Stupid. Hieno keikka kaiken kaikkiaan, paras näkemäni Pistepirkko-keikka tähän mennessä. Jos livetaso on ollut tällainen jo pitemmän aikaa, niin olen jäänyt paljosta paitsi. Puhuisin edelleen kansainvälisen tason bändistä, jolla on selkeästi oma ja oikukas luonteensa. Tämäkään keikka ei noudatellut mitään perinteistä hittikaavaa, vaikkakin Birdystä ja Frankensteinista kuultiin oivat, mutta erilaiset versiot.

Pirkkoihin pääsen tutustumaan vielä syvemmin joululahjaksi saamani Liken kustantamat 22 Pistepirkko-historiikin kautta, kunhan saan luettua pari muuta rock-kirjaa alta pois.

Tapaaminen herra Cohenin kanssa - Leonard Cohen, Sonera stadion, 2.9.2012

Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).


Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.

Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.

Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.

Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.

Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?

Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.

Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?

Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.

Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.

Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.

Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.

Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.

Wilco - Pakkahuone, Tampere 21.5.2010

Kuulin yllättävän toisen käden kommentin Wilcon eilisestä Helsingin keikasta: - Tylsää! Kuinka kävi Tampereella? Lähtökohtaisesti bändin kokeminen, kuunteleminen voi olla hyvinkin tylsää. On eduksi pitää särmikkäästä Americana country-rockista jossa ei ole kovin tarttuvia kertosäkeitä, vielä enemmän eduksi on pitää kitarasooloista ja sähköisestä dynamiikan vaihtelusta, musiikin liikkuessa herkästä rankkaan.

Odotukset illan keikkaa kohden olivat korkealla. Vajaa vuosi sitten Wilco heitti ylistetyn keikan Helsingin Juhlaviikoilla ja loi itselleen maagisen keikkabändin maineen…ainakin minun mielikuvissani.
Pakkahuone keikkapaikkana on Tampereen parhaita. Eturiviin on helppo hiipiä, vaikka paikka olisi myynytkin loppuun. Tänä iltana Pakkahuone oli kohtuullisen täynnä, muttei liian ahtaalla. Kaupungin ja kaupunkien(?) rokkipojat liian hyvännäköisine tyttöystävineen olivat tulleet todistamaan tätä kantrisähkön ja kitaran liittoa. Paikan päältä oli helppo bongata tuttuja ja tuntemattomia muusikoita, rokkitoimittajia, deejeitä, rokkarin näköisiä tyyppejä, bändi-paidan omaavia jäykistelijöitä(tunnustaudun!) ja kaikkia omasta mielestään keskimääräistä paremman musamaun omaavia henkilöitä(tunnustaudun taas!).

Itse keikka alkoi tasan yhdeksältä, kuten ohjelmassakin luki. Ensimmäinen havainto oli hämmästyttävä tekemisen itsevarmuus, bändi soitti ja toimi hyvin yhteen, uuden levyn Wilco(09) samanniminen avausbiisi Wilco, The Song oli hyvä ja helppo käyntikortti. Tämän jälkeen biisejä napsui yksi kerrallaan kuuloeetteriin. Perkeleenmoisen hyvältä kuulosti. Soitto todellakin raikasi, löysi sävyjä ja suvantoja, kasvoi isommaksi äänivalliksi, vingahteli hienoissa kitarasooloissa, pysyi tanakkana ja kuulijan korvalle rikkaana. Oli vaikea löytää heikkouksia. Alkupuolen biiseistä Summerteethin(99) Shot in the arm räjäytti pankin ensimmäistä kertaa. Yhteisen soiton ilo ja vahva bändikemia oli korvin kosketeltavaa.

Biisejä ropsahteli korviin noin kahden ja puolen tunnin ajan, tuttuja ja tuntemattomia veisuja. Hymy nousi usein suupieliin, jalka naputti lattiaa, mutta pogoaminen tai muu riehuminen oli liian kaukana repertuaaristani. Yleisön aplodit olivat huikaisevat, harvoin jos koskaan Pakkahuone eli tällä tavalla bändin mukana. Yhtenä syynä saattoi olla suurehko ulkopaikkakuntalaisten osuus, sillä perusmansejantteri jäpittää rokkitakissaan arvosteleva katse silmissä ja riehaantuu ainoastaan Eppu Normaalin punkkis-biisien tai Kasevan hittien tahdissa. Niin, missä kaupungissa olinkaan asunut jo 11 vuotta?

Paljon olisi kerrottavaa vielä Wilcon toisesta kitaristista, siitä vanhemmasta ja vähemmän stailatusta. Mies nyki kitaraansa kuin kouristuksen saaneena liki jokaisen biisin loppupuolella. Toisella puolen lavaa poseerasi nuori ja hyväkuosinen rokkipoika kitaransa kanssa. Tukka oli hyvin, keskivartalo hyvin hoikka, käsivarsissa miehekkäästi lihasta ja karvaa, mutta matkaa vanhemman sedän kitarasankaruuteen oli noin 20 vuotta elämänkokemusta.

Vaikka keikka oli huippuluokkaa, niin jokin jäi mietityttämään? Sitä tiesi odottaa hyvää ja kun se täyttyi, niin sitten on tilaa jollekin uudelle, esimerkiksi seuraavalle rokkikeikalle?

Leijonan nuolessa huuliaan makoisan iltapalan jälkeen, hän miettii jo uutta paistia…