Melrose - Klubi. Tampere. 20.1.2024

Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990. 

Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä Melrose (86) nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. Rich Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi. 

Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi Another Piece Of Cake (87) ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut Full Music (90). Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: Waitin' For a Call. Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi Rock my world (93) oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen Whatever ja Ismo Alangon kynäilemä Human rights for snakes, joka on Sielun Veljet bändin Softwood Music (89) levyn ylijäämäraita.

Melrosen kolme viimeisintä levyä: Trio (95), It's In The Bag (02) ja Got It Made (15) ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle. 

Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa Rock N Roll Cliche Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)

Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas Gang War, It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, MVP sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: The Chief. Bändin tunnetuimman biisin, Rich Little Bitchin aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: "Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas" 

Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:

https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875

Pieni pala kadonnutta Americanaa - The Del-Lords

Usein blogikirjoitus saa alkunsa messevästä kirppariöydöstä, niin tälläkin kertaa. Käsiini tarttui eilen paikalliselta Radiokirppikseltä amerikkalaisen The Del-Lordsin mainio platta: Based on a true story(88) ja hintaa oli kokonaiset 30 senttiä.

The Del-Lords taitaa olla yksi näitä 80-luvulla kohtuullisen suurella rahalla puffattuja bändejä, joilta lahjoja ja asennetta löytyi, muttei sitä yhtä hittibiisiä tai albumia, joka olisi nostanut bändin kunnolla valokeilaan.

Del-Lords syntyi amerikkalaisen punkbändin The Dictatorsin kitaristin Scott Kempnerin toimesta. Vuosi oli tuolloin 1982. Toinen bändin laulajista ja voimahahmoista oli Eric Ambel. Eka levy Frontier Days(84), myös lähiaikojen kirpparilöydöksiäni a’ 2e, on toiminnan pätevää esittelyä, tasaisen varmaa rokkia, rockabillyvivahtein, muttei pelkästään Elvari-länkytystä, onneksi.

Kakkoslevy Johnny Comes Marching Home(86) ja löytämäni Based on a true story(88) vahvistivat bändin ns. suoran rokin imagoa tuoden mukaan pikkaisen enemmän tarttuvuutta ja melkein yhden hittikappaleen, eli alta löytyvän Judas Kissin.

Bändin ura tyssäsi jo neljänteen, mielestäni heidän parhaaseen, albumiin Lovers Who Wander(90), jonka löysin 90-luvulla jostain poistolaarista muutamalla markalla. Em. albumilla bändin musiikillinen ilmaisu oli rahtusen pehmentynyt, tuotanto oli vähän jo valtavirtaa, mutta biisit olivat tähänastisen uran parhaita: uhkaavan tarttuva Touch on heart, rempseä Rockabye, ym. muut pätevät biisukat tekevät levystä varsin kuunneltavan.

Bändi toimi siis vuosina 1982-90. Mutta kuten usein nykyisin käy, levoton veri vetää vanhat rokkarit takaisin maantielle, The Del-lords on aktivoitunut parin viimeisen vuoden aikana ja tänä syksynä pitäisi ilmestyä ihka uusistudioalbumi: Elvis Club(12). Mukavaa. Jos bändi kiinnostaa, niin varsin vähällä vaivalla ja etsimisellä löydät nuo neljä albumia vinyylinä sopuhintaan. Pienellä googletuksella sain selville, että bändi on esiintynyt Suomessa ainakin vuonna 1989, Nummirokissa ja Tavastialla.