Samuli Putro - Laukon Kartano. Vesilahti. 11.8.2023.

Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs. 

Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.

Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus.  Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.

Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.

Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja  tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.

Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.

Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html

Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.

Takaisin Putroon!

Korona-ajan läpitunkeva ahdistus ei suosinut Samuli Putron musiikkia. Toteava ja kirurgin tarkka analyysi ihmisen kivuliaisuudesta ei ollut tuona aikana houkuttelevaa. Mieli kaipasi kepeämpää ja lohdullisempaa musiikkia. Ei silti, etteikö Putron musiikissa olisi lohdullisuuttakin, jos mietitään vaikka hänen uransa isoa kappaletta Olet puoliso nyt tai vaikka soolouran avannutta albumia Elämä on juhla (09), joka on yleisilmeeltään lohduttava. Toisaalta Putron lohdullisuus on liian tarkkaa, iholle tulevaa, jopa inhorealistista. Että haluanko kuulla näitä lauluntekijän tarkkailmeisiä pienoisnovelleja? 

Samuli Putro on mestari perkaamaan ihmisen lyyrisesti auki ja katsomaan mitä sisältä löytyy. Aina se tunnu kivalta, vaikka analyysi olisi mestaruusluokkaa, kuten se useimmiten on. Korona-aikana loittonin yhä kauemmas Putrosta. Toissa vuonna ilmestynyt kehuttu albumi Keskellä Kesää (21) jäi kunnolla kuuntelematta, ihan puhtaasti sen vuoksi, että ei tuon miehen toteavia puhelauluanalyyseja ei vaan jaksa kuunnella.

Muuttiko pandemiasta ulos tuleminen suhdetta artistin musiikkiin? Näin voisin väittää, vaikka isompaakin maailman kriisiä on tarjoiltu. Samuli Putron tuore albumi Ikävä Mummoa (23) kuulosti raikkaalta, tosin aika tutultakin, mutta kappaleissa oli sellaista merkittävyyttä, joka resonoi riittävästi minussa.

Kun Putro alkoi maistua, niin otin kuunteluun vajaan kymmenen vuoden takaisen Taitekohdassa (14) albumin. Levy oli jäänyt aikoinaan vähän heikoille kuuntelulle. Osasyynä tähän saattoi olla hivenen nuivat musakritiikit albumin julkaisuhetkellä. Taitekohdassa albumia pidettiin kai ilmestyessään keskinkertaisena ja yllätyksettömänä. Sitä edelsi menestysalbumi Tavalliset hautajaiset (12) ja pyörää ei keretty keksimään uudelleen. Tuloksena oli ihan tavallinen kitaravoittoinen Samuli Putro-albumi, jossa on muutama hyvä biisi. Tämä oli tuolloin ainakin oma käsitykseni levystä.

Lukijan ei tarvitse olla ajatustenlukija arvatakseen mitä olen väittämässä seuraavaksi. Kyllä. Taitekohdassa on aliarvostettu albumi ja se on kestänyt aikaa mainiosti. Suorastaan harmittaa, että nämä hienot kappaleet jäivät aikoinaan tsekkaamassa. Tyypillinen ja vähän alleviivaava aloituskappale Taitekohdassa pitää sisällään Putrolle tyypillisen analyysin: "Olet kolkutkuus ja lapseton nainen". Tällainen kuuntelijan vähän veemäinen sinuttelu on artistille tuttu ja tehokas tyylikeino. 

Ostamani vinyyliversion kansitekstissä kerrotaan kuinka Kuka tahansa kelpaa on ns. pakkopuristus. Levy-yhtiö halusi levylle eka sinkun ja tällainen siitä tuli. Ei huono, vaikka tässä Putron lyriikka jättää tulkinnan tilaa: Kuka tahansa kelpaa, jos sillä on sun nimi, yhtä leveät haaveet, yhtä raikas mieli...

Milloin jätkät tulee on aivan mestarillinen kappale koulukiusatusta. Jo ilmestyessään pidin sitä tosi kovana biisinä. Ja edelleen toimii. Mitä on joutua koulukiusatun kaveriksi, millaista häpeän tunnetta se aiheuttaa? Hei Sami milloin jätkät tulee, onko jätkiä näkynyt? Mä olin tosi kiusaantunut, jos nyt leimaannun, niin sitten mua viedään. Tässä Putron lyriikka osoittaa terävyytensä.

Kellot kappelin biisin kuulin vähän aikaa sitten radiosta ja yllätyin. Selvästi Putron ja Taitekohdassa levyn kappaleet ovat kautta vuosien uineet suomalaisten päivien soundtrackiin, harvinaisemmatkin. Totutusta poiketen kertoo taas yhden syvällisen tarinan, Tämä on perhe kaunis ja arvoituksellinen kappale äidittömästä perheestä ja Esmeralda sirkustytöstä.  Kappaleen lopussa oleva wah wah- tyylisen instrumentaali-nostatus on hieno.

Haverisen tyttöjä, Synnyin tahtomaan sut, Taksimiehen unelmia pitävät kaikki sisällä tarttuvaa melodian ja pureksittavan tarinan. Putron mestarilliset sanoitukset liittävät kautta linjan ihmiskohtaloita merkittäviltä kuulostaviin melodioihin. Älkää unohtako toisianne Putro pyytää vielä lopuksi ja vinyyliversio antaa vielä bonuksena ennen julkaisemattoman Pariisin metrossa kappaleen.

Vaikka on jo alkukesä, niin Putro ei masenna vaan lohduttaa. Jotain minussa on muuttunut sitten koronavuosien kuuntelutottumusten. Hyvä niin. Seuraava tähtäimeni on päästä Samuli Putron keikalle. Edellisestä keikasta on aivan liian kauan aikaa.

Samuli Putro - Valkoinen Hetero

Mitä tapahtui Valkoiselle heterolle? Se hukkui jonnekin alkutalveen, saiko lienee nuivia arvioita osakseen, porukka piti Putroa menneen talven lumena, mies suli pois vaikka talvi jatkui kesäkuulle asti. Olivatko konetaustat monille liikaa, oli niin helppo sanoa: missä on tavalliset hautajaiset, missä todella kaunis? Isot biisit puuttuivat, tää on tällaista mukavaa ja ennalta-arvattavaa Putroa. Niin, sanoiko joku näin?

Ostin Valkoisen Heteron noin kuukausi sitten vinyylinä. Olin aikaisemmit kuullut levyn nimibiisin ja tarttuvan Matkamuistot kappaleen. Kritiikeissä puhuttiin, että Putron tekstit eivät uusiudu, että hän on jäänyt omalle mukavuusalueelleen. Ehkä jossain määrin näin, toisaalta edelliset albumit: Tavalliset Hautajaiset(12) ja Taitekohdassa(14) pitivät sisällään paljon muutakin kuin keski-ikäisen edelleen sinkkuvaihteella kulkevan miehen globaalia tuskaa. Esimerkiksi biisit: Puolisoni nyt ja Milloin Jätkät Tulee lavensivat hienosti Putron artistikuvaa. Putro ei missään tapauksessa ole yhden teeman vanki, vaan Putron alati terävä kynä värittää hienosti kaikkia ihmiselämän osa-alueita.

Valkoinen Hetero on tarpeellinen teema-albumi tämän ajan, edelleen eksyneestä mieshahmosta. Se on kuin Zen Cafen Vuokralaisen(02) päivitys, mitä tapahtui 15 vuoden aikana? Päähenkilö riutui ja liukui kohti keski-ikää, teki velvollisuutensa, perusti perheen, sai lapset, säilytti suhteet lapsensa äitiin. Valkoinen hetero on tämän ajan miehen pelottava synteesi, hieman valkoiselle vihalle haiskahtava, valtaa ja asemaa itselle mielellään ottava, mutta kuitenkin tavallinen suomalainen mies, tunteva omassa rikkonaisuudessaan.

En ole ainoa joka kärkkäästi tulkitsee Samulin hienoja tekstejä. Voi olla, että meitä tulkitsijoita ja "tietäjiä" on ´riesaksi asti. Tärkeintä lienee se, että artisti liikuttaa musiikillaan jotain sisälläni, esittää kysymyksiä, luo yhteyksiä ja antaa oivalluksia, kyynisyydessään ja alleviivaavuudessaankin luo tarkkaa ja tarpeellista valkoisen heteron ajankuvaa. "Olen valkoinen hetero, mulle naiseksi alatko?"

Myös musiikillisesti Putro on ottanut rohkean ja onnistuneen harppauksen tuntemattomaan. Minimalistiset konetaustat sopivat mielestäni hyvin Putron lausuntatyyliselle laululle.

Kappaleiden aihealue on saanut kritiikkiä, aivan liiaksi tätä Valkoisen Heteron urbaania tuskaa, totuttua Putroa. Osittain varmaan näin, Putron kyllä tunnistaa lyriikoistaan, teksteiltä on sama vanha kyyninen viilto on jäljellä. Onko se huono asia?

Syysherkkuja korvakulinaristeille

Wuhuu! Elämme kiireisiä aikoja, elänkö minäkin? Haistan ainakin kiireen, kuonollani siirtelen syksyn pieniä lehtikasoja, nappaan tuoksun täältä ja toisen tuolta. Olen saamassa hajun päästä kiinni, mutta talutusnuora ja sen hätäinen pitelijä tempaisevat minut aina takaisin sisäavaruuteen, toisin sanoen huoneilman lannistavaan kurimukseen. Olen sentään viriili paimenpoika, kuonokas imelän tuoksun tulkitsija, häpeämätön hännän alle kurkkija ja lipaisija. Tahdon arvolleni sopivaa toimintaa, saanhan sitä oi syksy, saanhan?

Auu-uuuh! Musiikki tuo, nappaa kiinni oikeaoppisen lerpasta korvastani ja sujahtaa sisään. Pääni mustavalkoisuudessa, aistien kiihkeässä ydinpisteessä keittyy yllättäviä musiikillisia kuumia lähteitä, houkuttelevia ja särmikkäitä sointuja, rokkia, folkkia, bluesia, neo-soulia, monenlaisia indiepörähdyksiä. Voi veljet, voi kaikki haukahtelevat ystäväni, niin minä herään tähän syksyn tärkeimpään havaitsemishetkeen, nyt turret ja rekut kuulolla, syksyn taivas on täyttymässä uusista lättysistä, artistipoloisten yrityksistä kohentaa uraansa, luoda merkittävyyttä ja saada eukkuja pussin pohjalle. Minäpä nuuhkaisin, minäpä kerron ja ehkä vähän arvostelenkin.

Ry Cooder: Election Special

Herra Cooder ottaa voimakkaasti kantaa tuleviin pressavaaleihin ja eikä näytä pelkästään olevan demokraattien puolella, vai ymmärsinkö oikein? Tällä yhdeksän biisin lätyllä on hyviä biisejä, kuten Brother is gone ja Kool-Aid. Jännällä tavalla Raikun perussoundi liippaa vuosi vuodelta lähemmäs rollareita. Niin, olihan hän sentään yksi kitaristikanditaateista Brian Jonesin kuoleman jälkeen, jos ette Turret sitä tienneet. Uuhuu!

Bob Dylan: Tempest
Levy ilmestyi tällä viikolla. Herra Bobsterin 35:es studioalbumi, joiden spekulaatioiden mukaan viimeinen. Ruff, ainahan ne spekuloivat, Bobbandeerus rähisee ja rollaa ysikymppiseksi. Levyä eivät ole suipahtavat korvani vielä kuulleet. Ihan varmasti levystä on tulossa(pitkä) arvio tähän blogiin tuonnempana. Mites tähän uuden levyn eka videoon oikein suhtautuisi, mmourrr!



Frank Ocean: Channel Orange
Noniin, oli Amy Winehouse, oli John Legend ja nyt on Frank Ocean. Oikeasti hieman keksityn kuuloinen nimi. Tässä kuitenkin tämän vuoden soulalbumi, näinkö? Vapise Stevie Wonder. Urh!

Bill Fay: Life is People

Tässä se vasta veijari, julkaisi 70-luvun alussa kaksi sooloalbumia ja kolmannen nyt 40 vuoden tauon jälkeen. Herkkää, haurasta ja jotenkin Jerry Garciamaista(Grateful Dead). Soinut paljon tässä taloudessa. Vastine Richard Hawleylle. Suosittelen, hau!

Jens Lekman: I Know What Love Isn’t

Göteborgin oma poika nykyisin amerikkalaistunut Lekmanin Jenssin uutukaista sai odottaa viisi vuotta. Edellinen Night Falls Over Kortedala(07) oli jonkin sortin pikku klassikko. Imelää ja pikkukivaa, vaiko täydellistä popsiirappia? Uutukaiselta löytyy kelpo kappaleita, kuten Erica America ja nimibiisi I know what love isn't , mutta ensi tuntumalta edellistä vaisumpi esitys. Tiden visa!

Pet Shop Boys: Elysium
Eläinkaupan poikien urasta on uusimmassa Rumba-lehdessä Samuli Knuutin mainio kirjoitus. Kannattaa tutustua. Levyyn tutustumisesta en osaa sanoa vielä mitään, ei ole soinut tässä Kennelissä vielä. Wurff, sulosäveliä odotellessa.

Samuli Putro: Tavalliset Hautajaiset

Hauh! Hieman yllättäen suomiosastoa sekaan. Samuli on saanut hyvin kiinni Raahe-angstista ja pukannut markkinoille ehkä soolouransa ärhäkimmän albumin. Kerrassaan verrattomia biisejä, joihin saa vielä lisäarvoa jos on elänyt nuoruutensa pienellä paikkakunnalla. Tsekkaa varsinkin Epätoivon esseet – biisi!

David Byrne and St.Vincent: Walk Like a Giant

Taidepläjäys kahdelta toisiaan muistuttavalta(musiikillisesti siis) artistilta. Vanha herra Byrne saa energiaruiskeen ja St.Vincent lisää yleisöä. Vai miten päin se menikään?Albumi vaikuttaa kerta kuulemalta varsin hyvältä, etenkin torviosasto toimii. Annetaan siis kasvuvaraa. Wip!

The XX: Coexist

Bändi jota tällä hetkelle hypetetään, taitaa olla myös Rumban albumilistan kärjessä. Ei mitään kuulokuvia vielä. Availlaan käärepaperia vielä hetki.

Wuhuuuu! Tämä oli vasta alkusoittoa. Syksyisillä poluilla ja niiden varrella odottavaa monta uutta lättyä poimittavaksi, mutta annetaan sateiden vielä jatkua, että kaikki sienet pulpahtavat pintaan. Niin, mitäs näkyy syksyn horisontissa:

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill
Niilon ja Hullun hepan jo toinen tuotos tänä vuonna on tupla-albumi jolta löytyy vain 9 biisiä.
Aerosmith: Music from Another Dimension
Tätä on odotettu. Maistiaisbiisit eivät ole vakuuttaneet, mites itte albumi? Marraskuussa nähdään.
Muse: The 2ND Law
Haluanko edes kuunnella Musea? Ehkäpä sinä haluat. Auuuh!
Killers: Battle Born
Menikö tään bändin aika jo ohi? Annetaan mahdollisuus.
Band of Horses: Mirage Rock
Edellinen Infinite Arms oli loistava albumi. Uutta odotelleen hieman kauhunsekaisissa tunnelmissa.
Robert Pollard: Jack Sells The Cow
Huikean tuotteliaalta Guided By Voices-äijältä pukkaa taas uutta materiaalia. Pitäis kai tutustua? Amerikan Kari Peitsamo.
Kiss: Monster
Kappas, naamiosedät vielä jaksavat. Tampereen keikka pari vuotta sitten oli yllättävän terhakka.
Rolling Stones: GRRR
Rollareiden ties monesko kokoelma pitää sisällään 2 uutta biisiä: One last shot ja Gloom and Doom.

Auwauwauuu! Jotain odotuksia on myös Sufjan Stevensiä, Beckiä, Devendra Banhartia ja vaikka Liekkiä kohtaan. Syyslätty olisi kiva yllätys? Näillä mennään ja näitä odotellaan.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko