U2:sen viimeisimmät edesottamukset

Käräytin itseni taas odottamasta U2:sen uutta levyä. Eikö tämä piina voisi jo loppua. Ihan turhaa odotusta vain. Bono ja kumppanit ovat saaneet minut taas uskomaan, että järisyttävän kova rock-levy odottaa nurkan takana, valmiina hyökkäämään sokean fanilauman kimppuun. Mikä harhainen ajatus. Samaa dollarinkiiltoa silmissä ja maailmanparannuspaisuttelua on tulossa kummiskin.

Vaan olisiko vähän syytäkin odottaa uutta levyä, sillä alkuvuodesta ilmestyneet kaksi ep-levyä: Days of Ash ja Easter Lily olivat vallan mainioita tuotoksia https://homesickhounds.blogspot.com/2026/04/u2-days-of-ash-easter-lily.html, heittämällä parempia kuin edelliset Songs of Innocence (14) ja Songs of Experience (17) levyt, vain onko tulkintani väärä? Jos mainitsemani levyt olisi aikoinaan julkaistu vain ep-levyinä, niin voisiko niiden musiikillinen arvo olla korkeampi? Tiivistäminen  usein kannattaa.

Vuosien aikana olen kirjottanut ehkä tarpeettoman paljon U2:sesta, ottaen huomioon kuinka heikkoa bändin viime vuosien tuotanto on ollut. Vai onko? Ei! Pysäyttäkää minut! Etten lähde taas selittelemään, että iTunesiin asennettu riesa-albumi Songs of Innocence (14) olisikin ollut rootsimmalla tuotannolla varsin kelvollinen levy. Mutta entäs Songs of Experience (17)? Levy on mielestäni edeltäjäänsä parempi ja...Stop!

Paras hetki on odotuksen hetki, kun jotain uutta on tulossa, pudotellaan teasereita, riffejä, vuotanut kuva mahdollisesta tulevan levyn kannesta. Nyt on jo varmaa, että perjantaina ilmestyy uusi U2-single nimeltään: Silencio. Pätkä biisistä on jo kuultavissa. Myös levyn nimestä on vahva veikkaus: Carnaval De Luz, meksikaanihenkinen, karnevalistinen levy, sellaista on vihjattu bändin jäsentenkin suusta. Kesällä ilmestyi tulevaa levyä ennakoiva Streets of Dreams, joka oli itselleni isohko pettymys verrattuna em. kahteen ep-levyyn. Tarttuva, mutta ehkä turhan heppoinen biisi. Vai mitä mieltä sinä olet?

Miten tässä tulee käymään? U2 onnistui jälleen tekemään asiasta ison, sai odotukseni nousemaan melko korkealle, vaikka sama temppu on käytetty monta kertaa: se elämää suurempi levy on tulossa, kaikki on isoa ja mahtavaa, odotuksen arvoista. Bändin jäsenet kulkevat meren rannalla kuin Beatles Abbey Roadin kannessa. Onko tämä todellinen kuva vaiko tekoälyn luoma kuva siitä mitä me haluamme nähdä?

Nyt on tiistai 22.9. Huomenna keskiviikkona on todennäköisesti uuden levyn biisilista vuotanut nettiin...ja kenties Silencio soitetaan ensimmäistä kertaa jossain tietyssä radio-ohjelmassa. Ja perjantaina olen jo uukakkosesta kyllääntynyt ja kyllästynyt, sillä Silencio onkin vain kalpea yritys toistaa Vertigon taikatemppua, paitsi Vertigokin on aika keskinkertainen veto. Mutta taikatemppu tapahtui, kirjoitin taas U2:sesta, sen musiikista jota janoan ja inhoan...ja inhoan itsessäni tätä ennustettavuutta. Enkö ihmisenä ole muuttunut, vanhat legendat astuvat aina uuden musiikin edelle, vievät huomiotilan nuorilta ja nälkäisiltä. Näinkö on?

U2 - Days of Ash & Easter Lily

Alkuvuoden musiikillisia yllätyksiä ovat U2:sen kaksi ep-levyä Days of Ash (26) ja Easter Lily (26), joista ensimmäinen ilmestyi suoratoistoon helmikuussa ja jälkimmäinen nyt pääsiäisenä. Irlannin megabändin uusi levy on ollut työn alla vuosikausia...tai monikossa: uudet levyt. Noin kaksi vuotta sitten Bono soitti julkaisematonta levyä (Tod.näk: Songs of Ascent) toimittajalle ja kertoi, että levy jää naftaliiniin, koska fokus on jo seuraavassa, vielä paremmassa levyssä. Voidaan melko suurella varmuudella sanoa, että U2:sella on usean levyn verran julkaisematonta materiaalia. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon se meitä kuulijoita kiinnostaa? Kiinnostaako se minua? Entä sinua? Bändin jäsenten laaja lavertelu tulevista julkaisuista saa edelleen paljon palstatilaa. Samaa agendaa on harrastettu vuosikymmenien ajan, aina on tulollaan se seuraava, isoilla kitaroilla tuleva rock-levy.

Näiden kahden ep-levyn biisit ovat ripattu työn alla olevan U2-levyn sessioista, kappaleita jotka eivät sopineet tulevan levyn tunnelmaan. Tuoreessa haastattelussa Bono kuvailee tulevaa levyä muun muassa äänekkääksi, värikkääksi, rohkeaksi ja sotkuiseksi albumiksi. Toiveikkaimmassa skenaariossa tämän levyn julkaisu ajoittuisi loppuvuoteen. Yksi levyn viivästymisen syy on ollut saada Larry Mullen jr. pelikuntoon rumpujen taakse. Mies oli pari vuotta siiten selkäleikkauksessa ja on sen jälkeen hiljaksiin kuntouttanut itseään.

Ensimmäinen ep-levyistä, Days of Ash on poliittisempi ja kuvaa suoremmin epävakaata maailmantilaa. Levy alkaa räväkästi kappaleella American Obituary. Kappaleessa on samantyylistä sähköistä voimaa kuin Songs of Experiencen (17) Blackoutilla. Ehkä ei mitään uutta U2-taivaan alla, mutta biisi kuulostaa toimivalta ja riimipari: i love you more, than hate loves war, on puhutteleva. Ep:n kakkoskappale The Tears Of Things on vahvimpia U2-tekeleitä vuosiin, ehkä vuosikymmeneen. Hidas ja lyyrisesti vahva kappale, jonka nimi tulee latinalaisesta ilmauksesta lacrimae rerum, joka löytyy Vergiliuksen Aeneis-teoksesta, "Asioiden kyyneleet" vihjaa, että fyysisellä maailmalla itsellään on suru, joka koskettaa ihmishenkeä.

Kappaleet Songs of The Future ja ep:n päättävä Ed Sheeranin feattaama One Life At A Time, kuulostivat alkuun kovin kepeiltä ralleilta, joiden en uskonut kestävän aikaa. Mutta kahden kuukauden jälkeenkin. ne kuulostavat varsin terhakoilta kappaleilta. Pakkohan tässä on myöntää, että tämä eka ep ei ole mikään turha julkaisu.

Entäs Easter Lily? Ensimmäinen kappale Song for Hal on yllättäen The Edgen laulama ja tämä ei ole huono juttu. Yllättävän paljon Bonoa muistuttavaa ääntä kuuntelee mielellään ja biisi itsekin kuulostaa korvissani keskimääräistä painokkaammalta U2-kappaleelta. Kovin montaa veisua The Edge ei ole aiemmin laulanut U2:sen levyille, mieleen tulee vain Van Diemen's Land ja Numb. Kaikin puolin kelpo kappale, jopa klassikkopotentiaalia omaava. Kakkosbiisissä In A Life, Bono astuu mikrofonin taakse ja jälki on kovin tutunkuuloista, tosin itsevarmaa ja suvereenia bonoilua. Mutta onko kappale keskivertoa parempi, kannattiko sitä edes julkaista? Vaan voisiko tässä kappaleessa olla kasvuvaraa? Tuotanto toimii ja soittimet kuulostavat oikeilta, ei mitään tekoälytuotantoa. Easter Lilyn yhteydessä julkaistussa digitaalisessa zine-julkaisussa, Bono pitää tietenkin kappaletta yhtenä parhaimmistaan. 

Yltääkö muistini vielä Songs of Innocencen (14) aikoihin? Kuka kehukaan Every Breaking Wavea parhaimmaksi U2-biisiksi aikoihin? Mites Iris (Hold Me Close), sitähän pidettiin aivan upeana autobiografisena kappaleena? Ja jälkikäteen tuota levyä pidetään bändin huonoimpana, kiitos iTunes - diilin, jonka vuoksi levy jaettiin kaikkiin applen laitteisiin ja se ärsytti miljoonittain kuulijoita. Toisaalta U2 ei ole koskaan häpeillyt tuotoksiaan, niitä pidetään yksinkertaisesti maailman parhaimpina tekeleinä. Oliko ylituotetun kuuloinen Songs of Innocence loppujen lopuksi huono levy? Jos sekin olisi julkaistu kahtena erillisenä ep:nä ja huomattavasti rouheammalla tuotannolla, niin levy voisi olla arvostetumpi.

Tuoreen Easter Lilyn biisit ovat liki kaikki viisiminuuttisia tai vielä pitempiä. Mutta ei kuulosta siltä, että kappaleita olisi tieten tahtoen venytetty. Keskitempoinen Scars on edellistä toimivampi kappale, jonka uskoisin kasvavan kuuntelussa. Bonon ilmaisukin on jotenkin asettunutta ja rehellistä. Muutaman lähteen mukaan Easter Parade olisi jo noteerattu tämän ep:n parhaaksi biisiksi? Onko näin? Aika näyttää. Sen sijaan ep:n päättävä  Brian Enon tuottama COEXIST ( I Will Bless The Lord at All  Times) on varsin vangitsevaa kuunneltavaa. Haikuja löytyy aina 30 vuoden takaisesta The Passengers - projektista asti. Yllättäen tämäkin biisi on zinen mukaan yksi Bonon suosikeista...ja voi olla, että siitä tulee myös yksi omista suosikeistani U2:sen myöhäisajan tuotannossa. 

Vaikka ep:t ovat ns.sivutuotteita, lahjoja uutta levyä odotteleville faneille, niin tuotanto on huippuluokkaa. Jokaisesta kappaleesta on tehty video, ep.levyjen tematiikkaa on nostettu esille ansiokkaasti. Kaiken kyseenalaisen maineen ja bändin oman megalomaanisen itsekorostuksen jälkeen U2 kuulostaa pitkästä aikaa raikkaalta ja hyvältä. Näitä kappaleita kuuntelisin mielellään myös livenä. Ehkäpä maailmankiertuekin on vielä tulollaan.

U2 - How to Re-Assemble an Atomic Bomb

Uukakkosen How to Dismantle an Atomic Bomb (04) oli minulle ilmestyessään pienoinen pettymys. Mukamas rankka Vertigo toimi yksisilmäisenä pilottisinkkuna, raakana ja rokkaavana. Nojoo, sellainen se varmaan on, mutta biisinä ei kovinkaan kummoinen. Kyllä levyltä löytyy paljon vahvaa kamaa, kuten City of Blinding Lights ja Bonon isäsuhdetta puntaroiva jopa vereslihainen: You Can't Make It On Your Own. Mutta muuten levy on jäänyt minulle varsin etäiseksi U2:sen tuotannossa.

Bonon ja Edgen kaivellessa arkistojaan, he huomasivat, että tämän levyn sessioista oli jäänyt rannalle paljon hyvää materiaalia, levylle sopimattomia biisejä. Niin syntyi ajatus varjo-albumista, miltä levy olisi voinut kuulostaa jos oltaisi menty suosiolla sinne rokkaavampaan suuntaan. Biisejä löytyi riittävästi ja tällainen varjoalbumi saatiin kasaan nimeltään: How to Re-Assemble an Atomic Bomb (24).

Käsissä on levyllinen pakottomasti rokkaavaa uukakkosta, jota ei liiallinen tuotantojälki pilaa. Biisitkin ovat riittävän priimaa. Aloituskappale Picture Of You rokkaa kuin Who konsanaan. Biisi on perustaltaan sama kuin emolevyltä löytyvä bonusbiisi Fast Cars. 

Myöskin rajusti eteenpäin kulkeva Evidence of Life on varsin hyvä kappale, jota seuraa levyn ehkä onnistunein esitys Luckiest Man In The World, joka voisi olla ihan hyvin bändin keikkalistalla. Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen on lisätty instrumentteja ja jopa uudet vokaalit. Käsittääkseni Luckiest Manissa on kokonaan uudet lyriikat ja vokaalit, jotka Bono on vetänyt tänä vuonna. Tämä todistaa sen, että Bonon ääni ei ole menettänyt tippaakaan teräänsä vuosien aikana. Mittarissa on jo 64 vuotta ja ääntä löytyy. 

Alkuperäiseltä levyltäkin löytyvä All Because Of You (tosin eri lyriikoilla varustettu) rokkaa todella irtonaisesti ja päättää tämän pätevän ja nautittavan rokkiplatan. Jos U2 saisi tällaista jälkeä aikaan vielä tulevaisuudessa, niin se olisi varsin riemukas asia. Ja jos levy olisi julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten alkuperäisen Atomic Bombin jälkeen, niin se olisi varmuudella noteerattu positiivisin sanankääntein.

How To Re-Assemble on hyvä välipala uutta U2-levyä odottaville faneille, ehkä jopa liiankin hyvä? Pääseekö bändi enää tällaiseen laatuun? Ja haluaako maailma kuulla tätä bändiä enää kovinkaan aktiivisesti? Songs of Innocence (14) - levyn Apple-diili jätti monille ns. paskan maun suuhun, että miksi sen uukakkosen levy piti löytyä kaikkien iTunesista? Tämä on edelleenkin monille se ensimmäinen mielleyhtymä kun puhutaan U2:sesta. 

Jos olet päässyt iTunes-diilin ylitse, niin kokeile vaikka tämä kahdenkymmenen vuoden takaa kaivettua varjoalbumia. Harvoin tällaiseen laatuun päästään arkistojen aarteiden kautta. Nyt ollaan onnistuttu ja käsissä on napakka neljän tähden levy, kulkeva, rokkaava ja irtonainen. Jäi mainitsematta vielä tämä mukavasti leijuva Country Mile, joka olisi voinut olla yksi niistä kovista U2-veisuista...paitsi nythän se on sellainen.

Bono: Surrender - 40 laulua, yksi elämä

Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.

Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee. 

U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"

Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave. 

Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.

U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut  Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.

Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi. 

Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.

Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...

Syyskuun viimeinen päivä

Äänitin kasetin vuosien tauon jälkeen. Oksa nirhasi olohuoneen ikkunaa ja sade vaikutti loputtomalta. Päivän lakipisteessä erottui kajastus, hämyisä valo vierailta nummilta. Tiesin, että olin kaukana ylämaista tai muista kohottavista saaripaikoista.


Puskasta tuli nainen, kiekaisi humisevat harjut ja mahtavan alun uralleen. Ehkä syksyssä oli oma kauneutensa, paljon isompi mitä oletin? Jostain skottibaarista valui surullista mutta komeaa miehen laulua. Syksy on vielä todempaa, vuosi vuodelta vähän enemmän.

Etusormi räpelsi Rec-nappulalla, äänittämisen ajoitus takkusi, biisit alkoi tai loppui milloin sattuu. Kohensin hiuspehkoani ja ymmärsin laittaa tähän kohtaan hidastempoista täydellisyyttä. Enkä olisi uskonut että hunaja valuisi näin helposti ja seuraavassa hetkessä ja naisäänessä tiivistyisi yksinkertaiseksi totuudeksi rakkaudesta. Iso mies Belfastista puhui ihmeistä kokonaiset seitsemän minuuttia, olin nöyrä, olin pelkkä palkollinen tuollaisen lahjakkuuden edessä. Kitarat terästäytyivät onton hevosen vauhdissa, pedaten maailman lohduttomimmalle naisäänelle ensimmäisen puoliskon lopetuspaikan. 


Toisen kierroksen alkuun iso maa ihmetteli, tuuli tuiversi ja sade väitti olevansa ikuinen. Tuokin kitara ja tuo miesääni, enää kaihoisaa historiaa. Keveämpi baarihölkkä ja harvinaisempi käyntikortti, oletteko te kuuluisakin lauluntekijä? Mutta rullaus vei minut Irlannin isoimman tarinankertojan kyytiin. Mikä aksentti, mikä tunnelma.

Päivä puristuu kipeäksi illaksi. Selkään sattuu ja silmissä viiraa. En olisi uskonut kokoelmakasetin vääntämisen vievän näin paljon aikaa ja energiaa. Ehkä tatsi on vain hukassa? Ehkä on hyvä vaan ettei tällaiselle harrastuneisuudelle anna liiemmälti aikaa? Vielä täytyy, viedä tämä kaari ja päivän tarina loppuun. Missä vuodessa elänkään, kiristääkö päälläni kivipesty farkkutakki vaiko keski-ikäisen miehen vatsanahka? Toivottavasti eivät molemmat?

Nainen joka lauloi täydellisyydestä luovuttaa minulle unohdetun helmen. Kiitän ja laitan biisin narulle. Bono mylvähtää ja ottaa itseään täynnä olevalla asenteella lopun kliimaksipaikan. Liekö enää muistin koko biisiä? Sarjassamme tsiljoonas hukattu singer/songwriter maalaa syysiltaan lopulliset värit ja se ei ole pelkkää mustaa. Huokaisen laitan kaksi leipää paahtimeen. Ehkä tässä ajassa on parempi kuin menneessä, ellei tahdo tietää vastauksia voipuneisiin kysymyksiin?

Päivässä on painavaa nostalgiaa

syväsukelluksia tunteiden juureen

Silmäluomet voivat hetken rentoutua

kun lintuparvi nousee kohti taivasta

vasten syksyn kuulasta maisemaa

Vain nytkähdys valveen ja unen rajalta

…ja siellä kaukana soi sävel…

Graham Parker - Mies lasien takana

Ehkäpä juuri neljän vuoden välein tämä karhea miesääni läpäisee heikon suojaukseni, pyytää tulla rintakehääni möyrimään, karhealla tavalla tarinoita kertomaan. Ääni lienee yksi rokin persoonallisimmista tai toisesta näkökulmasta tarkastellen: vain yksi rokin multakurkuista. Kutsuivat häntä aikoinaan punkin kummisedäksi, debyyttialbumin Howlin Wind(76) aikoihin puhuttiin suuresta lupauksesta, joka lunastikin odotukset, ainakin omassa mittakaavassa, omassa ajassaan.

Elettiin 70-luvun loppupuolta, Graham Parker & The Rumour oli yksi uuden aallon kovimpia nimiä, kevyesti samassa uskottavuuskategoriassa The Clashin, Elvis Costellon tai vaikkapa Nick Lowen kanssa. Parker bändeineen teki puolenkymmentä tiukkaa albumia. Debyytti Howlin Wind(76) oli hyvä käyntikortti aiheeseen, kakkonen Heat Treatment(76) tiivisti tunnelmaa ja lisäsi soppaan soulahtavia sävyjä. Stick To Me(77) oli uuden aallon torvisävytteisen rokin juhlaa, vaikkakin Parker on myöhemmin paljastanut, että alkuperäiset (ja paremmat) nauhat tuhoutuivat ja levy piti äänittää uudestaan muutamassa päivässä vauhdikkaaksi tunnetun tuottajansa Nick Lowen kanssa.

Vuosikymmen huipentui rätväkkääseen livealbumiin Parkerilla(78) ja erinomaiseen Squeezing out of Sparks(79) studioalbumiin. Vuonna 1979 Graham Parker & The Rumour oli myös yksi Ruisrokin pääesiintyjistä. Kuka lienee muistaa noista ajoista tai tuosta keikasta mitään? Paikallaolijat ilmoittautukaa! Käsittääkseni Graham Parker ei ole muulloin Suomessa esiintynyt. Tämä biisi tiivisti tuon ajan Graham Parker & The Rumourin huikean energian ja asenteen: ”Hey Lord don’t ask me Questions”

Itse löysin Graham Parkerin vuonna 1989, jolloin nauhoitin Rockradiosta Parkerin karhean livetulkinnan kappaleesta: You Can’t Be Too Strong. Ihastuminen oli välitöntä. Jälleen yksi uusi rokin ääni, niin karhea, niin todellinen, multaisempi ja terävämpi versio Springsteenista(myös lyriikkapuolella?). Tuttavuus johti erinomaiseen livetallenteeseen Live! Alone in America(89) jolta em. kappalekin löytyi.

Parkerin ja Rumourin teiden erkaannuttua 80-luvun alussa, artisti itse jatkoi soololevyjen tekemistä. Syntyi kolme epätasaista ja tuotannolla pilattua albumia: Another Grey Area(81), The Real Makaw(83) ja Steady Nerves(85). Hyviä biisejä löytyi jokaiselta levyltä, mutta tuotantopuolella epäonnistuttiin raskaasti. Niin, toisaalta voidaan kysyä välttikö kukaan artisti noina aikoina kasarisoundia ja koneiden ylivaltaa?

Heräsin Parkerin musiikkiin hänen toisen ”kultakauden” alkuvaiheessa. Edellä mainittua livealbumia edelsi Parkerin juurekas paluualbumi: Mona Lisa’s Sister(88). Ilmaisu oli tiiviimpää, oli palattu perinteiseen singer/songwriter - ilmaisuun, kaikki turha oli kuorittu pois. Ratkaisu oli toimiva, sillä Mona Lisa’s Sister kuulostaa edelleen erinomaisen hyvältä ja luontevalta albumilta. Seuraava levy Human Soul(89) piti hyvin alkanutta tasoa yllä ja toi mukaan uusia sävyjä muun muassa soulista. Tähän omasta mielestäni Graham Parkerin luomisvoimaltaan parhaaseen kauteen sisältyvät vielä albumit: Struck By Lightning(91), Burning Questions(92) ja 12 Haunted Episodes(95). Jokainen näistä albumeista on minulle rakas ja jokaisesta niistä voisi kirjoittaa oman blogijuttunsa. Parkerin toista kultakautta löytyy niukalti Youtubesta, jotain kuitenkin, tämä kappale löytyy Human Soulilta:



Parkerin ura on jatkunut näihin päiviin asti. Ihan päteviä, välillä miltei erinomaisia albumeja on tipahdellut tasaiseen tahtiin. Tuoreimman studioalbumin Imaginary Television(10) hommasin taas vaihteeksi vinyyliversiona. Viimeisimmän tiedon mukaan Graham Parker & The Rumour olisi julkaisemassa tämän vuoden aikana paluualbumin Three Chords Good.

Aktiivisena levynkerääjänä olen tehnyt myös sen huomion, että Parkerin vinyyliajan tuotantoa on varsin hyvin saatavilla divareissa ja kirpputoreillla. Välillä ihan pahaa tekee kun näkee esmes em. Mona Lisa’s Sisterin parilla ekellä kirpparilla. Myös alkupään Rumour-albumeja on hyvin tarjolla ja muutaman euron poiskantohintaan. Viikonloppuna löysin Turun Manhattanilta liki soittamattoman vinyyliversion albumista: Burning Questions(92) kahdella eurolla, samaan laariin jäi muun muuassa em. Mona Lisa's Sister. Herätkää siis ihmiset, tämä artisti voi olla mahdollisuus?

Niistä laseista vielä, Parker ei ole juurikaan silmiään vilautellut julkisuudessa. Niin, kuka tämä aurinkolasivillityksen aloitti? Bono se ei ainakaan ollut, veikkaisin että Orbisonin Roy?

Parkerhan on tehnyt myös liudan erinomaisia cover-versioita. Paras lienee The Whon Substitute(löytyy Burning Questions-levyn bonusbiisinä), mutta ei tämäkään Marley - versionti pöllömpi ole:

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!