Kris Kristofferson - Tampere-talo, 11.11.2012

Marraskuun sateissa on jokin mykkä kohta, sellainen joka jää rintapanssarin alle odottamaan vapautustaan. Kantritähti Kris Kristofferson tarjosi otollisen mahdollisuuden kutitella sydänalaa, kuunnella viestejä menneen hämäristä, ikävän ja menetyksen äänellä. Lohduton sadepäivä oli tällä kertaa myös isäinpäivä, allekirjoittaneelle jonkinmoinen syy livahtaa loppuillaksi Krisin konserttiin.

Tampere-talo on useimmiten tarjonnut laadukkaita ja onnellisesti aikataulussa pysyviä konsertteja. Myös Kristofferson aloitti ajallaan, itse asiassa heti kun salin valot sammuivat. Sisääntulo oli reipas ja jämäkkä, ensimmäinen biisi osoitti suunnan, tässä on pelkästään mies, kitara ja huuliharppu, ei tietoakaan taustabändistä, tämän 76-vuotiaan miehen karisman on riitettävä. Ensimmäiset kappaleet olivat hyvin intensiivisiä ja koskettavia, vaikken niitä ollut aiemmin kuullut. Merkille pantavaa alusta alkaen oli artistin hieman horjuva ääniala, liekö taitavaa rooliin menemistä vaiko aitoa vanhenevan miehen haurautta? Uskon jälkimmäiseen tulkintaan, vaikka herra onkin näytellyt yli sadassa filmissä.

Aika pian Kris pamautti kehiin ehkä tunnetuimman biisinsä, Janis Joplinin tunnetuksi tekemän Me and Bobby McGheen. Yleisö tietenkin repesi liitoksistaan, vaikka minun mielestä tulkinta oli jotenkin läpijuoksunomainen. Yhtälailla aika pian seurannut toinen tunnettu kappale: Help Me Make It Through The Night oli versioltaan todella lyhyt, aivan kuin se olisi jäänyt kesken. Ensimmäisen setin lähestyessä puoliväliä alkoi tuntua siltä, että olen todistamassa epäonnistunutta keikkaa, jossa innoton ja flunssan kourissa kamppaileva artisti suorittaa kappaleensa rutiininomaisesti läpi. Asiaan tietenkin vaikutti oma heikko back-kataloogin tuntemus, en omista kun yhden Kristoffersonin levyn ja sitäkään en ole kuunnellut vuosikausiin. Toisaalta kantrimusiikki on perustaltaan aika yksinkertaista ja helposti samaistuttavaa(?), tai ainakin biisien sanoista saa helposti selvän ja lyriikat eivät välttämättä ole mitään proosallista taidetta, pikimminkin elämänmakuisia tarinoita, joiden kertojaksi sopii mainiosti ikääntyvä cowboy-hahmo.

Kris vaikutti luonnossa melko pitkältä ja hän seisoi molempien tunnin settien ajan vakaasti omalla paikallaan. Kitaran soitto oli yksinkertaisen kuulosta säestystä, ei todellakaan mitään sooloja, pääasia oli vaan kertoa tarina niin paljaana ja totena kuin artisti kykenee. Huuliharpun äänessä oli jotain enemmän ja syvemmältä kumpuavaa. Eka setin loppupuolella ote alkoi taas parantua, muutamassa biisissä oltiin taas niin sanotusti lähteellä, etenkin omalle isälle omistetussa kappaleessa, jonka nimeä en tunnistanut.


Toinen setti oli kaikin puolin huomattavasti parempi ja keskittyneempi. Yhden kappaleen Kris omisti omalle tyttärellään ja eiköhän tämän kappaleen jälkeen tytär tullutkin lavalle säestämään Krisiä banjollaan. Ote reipastui ja parani huomattavasti. Tytär, jonka nimestä en saanut selvää oli myös todella taitava ja sävykäs laulaja, jonka voisi ajatuksissaan helposti liittää jonkin laadukkaan Bluegrass-bändin laulajaksi.

Keikan loppupuolituntinen oli maaginen, löytyi syy ja seuraus, miksi kannatti lähteä tänä erittäin sateisena isäinpäivänä katsomaan tätä kantripappaa. Syy oli auki revitty sisin ja sen paljastaminen, kauniit kunnianosoituksen edesmenneille kevyen musiikin suuruuksille, vahva kuolevaisuuden tuntu, tässä ollaan tekemässä kauniita jäähyväisiä ja eikä se ole mikään salaisuus, se kerrotaan meille suoraan ja peittelemättömästi. Ei ihme, että Kristoffersonin uuden studioalbumin nimi on Feeling Mortal(12). En tiedä haluanko kuulla tämän keikan jälkeen mitään Krisin levyjä, riittääkö minulle tämä kaunis muisto herrasta joka repi itsensä auki, joka toi rinnalleen vielä kovin nuoren tyttärensä. Tytär joka viimeisessä biisissä kohosi vielä kerran isänsä rinnalle, kuin laulaakseen isänsä rajan toiselle puolelle.

Se mykkä kohta paikantui sydänalassa, se oli muisto kaikista menetetyistä ihmisistä. Tämä konsertti osoitti elämän rajallisuuden, mutta myös sen tärkeyden, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä mitä on, varsinkin näin isäinpäivänä.

Tapaaminen herra Cohenin kanssa - Leonard Cohen, Sonera stadion, 2.9.2012

Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).


Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.

Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.

Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.

Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.

Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?

Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.

Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?

Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.

Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.

Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.

Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.

Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.