Flow Festival. 14.8.2016.

Käsi sydämellä, mikä seuraavista artisteista luo kaikista valjuimman mielikuvan: Iggy Pop, Morrissey vaiko New Order. Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta minulle tämä artisti oli syy ja seuraus, miksi yleensä lähdin Flow-festareille. Tässä kohtaa lievät pahoitteluni, että teen oletuksia musamakunne suhteen. Voihan se ollakin niin, että New Order ei oikeasti olekaan valjuin näistä kolmesta? New Order oli ainut jota en ollut nähnyt aiemmin. Iggsterin olin nähnyt kolmesti, Morrisseyn kerran surullisen kuuluisalla Ruisrock-keikalla vuonna 2006. Surullisen kuuluisalla siksi, koska lähdin kesken kaiken katsomaan Ismo Alangon keikkaa. Niin, paljastetaan myös, että en ole koskaan ollut Morrissey-miehiä. 80-luvulta tähän päivään Smithsin ja Morrisseyn musiikki on yrittänyt löytää väylää minuun, onnistumatta koskaan siinä täydellisesti. Arvostusta riittää Morrisseytä kohtaan, mutta musiikki ei puhuttele tarpeeksi paljon.

Näistä turinoista siirrytään kohtaan, eli mitä minä sain Flow-festareilta? Ok, perjantain ja lauantain huikeat flow-kattaukset jäivät tällä kertaa kokematta ja minä valitsin pelkän sunnuntain New Orderin takia. Sunnuntain ensimmäinen keikka oli suomalainen Death Hawks. Tämä psykedeelisvoittoinen rokkiryhmä esiintyi tällä kertaa edukseen. Kerran olin Death Hawksin aiemmin nähnyt klubikeikalla, enkä ollut vakuuttunut lainkaan bändin liveotteesta. Flow-keikka sen sijaan alkoi heti hyvällä energialla, mutta paketti oli jotenkin epätasapainoinen. Laulu ei kuulunut tai laulaja ei suostunut laulamaan kunnolla? Niin, bändin laulaja-kitaristi oli homman villi kortti, välillä tuntui, että mies vain rämpsäytteli hienoja sointuja hienosta kitarastaan, mutta ei vaivautunut oikein laulamaan mitään. Mieshän oli pukeutumisen puolesta kuin jostain 70-luvun spacerock-bändistä, hauska kuvioasu kera pyöreiden aurinkolasien ja vaalean pörrötukan. Noin puolen tunnin jälkeen homma vapautui täysin ja rockjuna karkasi jonnekin linnunradan reunalle, bändi löysi niin sanotusti yhteyden energiaan, myös lauluilmaisun fokus selveni, ilmeisesti laulu on vähän kuin yksi instrumentti muiden joukossa, että ei ne sanat ehkä niin tärkeitä olleetkaan. Erityispointsit vielä bändin kireäpöksyiselle taustalaulaja rokulle, todellinen The Hahmo.

Seuraavaksi seurasin muutaman biisin verran suomiräppiä, eli Ruger Haueria feat.Regina. Tähän en osaa oikean sanoa mitään muuta kuin, että biiseissä oli selkeästi sanomaa ja Regina Iisa Pykärin laulu sopi mainiosti soppaan mukaan. Myös kerkesin parin biisin verran seurata Jukka Nousiaisen Räjäyttäjät bändiä. Mutta aika pian piti ehtiä päälavan suuntaan seuraamaan J.Karjalaisen keikkaa. Jukka aloitti keikan menevällä versiolla ikihitistään: Doris. Karkki jonka yleisö nielaisi heti. Tästä oli helppo rakentaa liki täydellinen keskipäivän aurinkoinen festivaalikeikka. Aloitusta seurasivat uuden levyn kappaleet: Kitara ja Viinii, Stinde Binde ja Mennä Huitelee. Pankki räjähti vasta edellisen Et Ole Yksin(13) levyn hittiveisussa: Mennyt Mies. Miettikää nyt oikeasti: "Mä olen mystinen hopeinen discomies mä olen kieltään lipova liskomies mä olen Uuden-Englannin nahkamies aina ilosta syntyvä uudestaan" Ja tätä me hoilataan pää innosta punaisena. Tämän on myös Jukan vahvuus, saada mitä absurdeimmat lyriikat svengaamaan. Muita J.Karjalaisen keikan huippukohtia olivat syvällinen Riisinjyvä, kepeästi kulkeva Hän ja riehakkaana encorena: Ankkurinappi. Mainittakoon, että itse Jii oli tavattoman hyvällä tuulella ja tartutti poikamaisen ilonsa myös katsojiin. Hienoa Jukka. Aina mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mikko Lankisen tunteikkaan tarkka työskentely kielisoittimensa ääressä.

Ennen New Orderia katsoin noin viiden biisin verran arvostettua veteraanipunk-yhtyettä Descendents. Meno oli tiukkaa, mutta tällainen "peruspunk" ei vaan allekirjoittaneeseen oikein uppoa. Hieman vaihtelua pliis tai aivan jumalatonta alkuvoimaa. Päivän suurin yllättäjä oli päälavalla esiintynyt Anderson Paak & The Free Nationals. Tämä mies bändeineen edusti minulle uutta ja määrittelemätöntä suuntaa. Sopivasti räppiä, vähän Hendriximäistä otetta, suvereenia rumputyöskentelyä, funkkia, dancea, torvia, ties mitä. Aivan uskomattoman svengaava soppa. Anderson Paakin lavaolemus oli yhtä aikaa räävitön, ystävällinen ja aito.

Sitten oli vuorossa New Order. Lapin Kulta Red Arena teltta täyttyi miltei äärimmilleen jo puolta tuntia ennen keikkaa. Onneksi löytyi keskivaiheilta telttaa ihan hyvä patsastelupaikka. Keikka käynnistyi odotetusti uuden Music Completen(15) kappaleella: Singularity. Yleisö söi heti bändin kädestä ja bändi toimi...hmmm...ihan hyvin. Taustanauhat, Stephern Morrisin rummut, basso ja Gillian Gilbertin koskettimet olivat balanssissa, mutta laulaja/kitaristi Bernard Sumner oli pienoisella etsikkoretkellä miltei koko keikan ajan. En tiedä oliko mies väsynyt, oliko hän turhautunut joihinkin teknisiin ongelmiin, vaatiko hän itseltään liikaa, vai oliko yleisön joukossa jollain: Where is Hooky? paita päällä? Bernard oli vain puolittain mukana tässä sopassa, laulu toimi välillä tosi hyvin, välillä laiskasti, kitarassa tuntui olevan jotain ongelmaa ja Blue Mondayn lopussa piti mennä pimputteleen Gillianin koskettimille, niin kuuluuko se yleisesti ottaen ohjelmanumeroon?

New Orderin biisilista edusti itselleni liki parhautta. Kakkosena kuultiin heti ikisuosikkini Regret, joka toimi livenä aika hyvin. Toka levyn Power, Corruption & Lies(83) Your Silent Face oli piristävä yllätys, kun taas uuden levyn Tutti Frutti tanssitti yleisö hyvin, mutta versio ei ollut paras mahdollinen. Waitings for The Siren's Call edusti keikan parhautta, vaikka biisinä ei kovin tunnettu. Uuden levyn Plastic toimi myös hienosti ja keikkatilanne näytti kuinka vahva ja hyvä biisi on kyseessä, tuleva New Order-klassikko.

Keikan lopussa tulivat hitit True Faith, Blue Monday ja keikan ehkä parhaiten toiminut kappale: Temptation. Tässä myös Bernard oli täysillä mukana. Encoreina kuultiin Joy Division coverit: Decades ja Love Will Tear Us Apart. Niin, lopun kappaleet olivat enemmän kunniaosoituksia edesmenneen Joy Division laulaja Ian Curtisin suuntaan, mutta olivatko ne keikan kannalta tarpeellisia? Yhdyn kaverin numeraaliseen arvioon keikasta, eli sellainen kahdeksikon keikka.

Loppukaneettina haluan onnitella teitä, jotka olette jaksaneet kolme päivää flow-festaroida. Se on hieno suoritus. Itselläni yksikin päivä asvaltilla seisoskelussa sai jalkani melkoiseen jumitilaan. Kolmen päivän festivaalielo jos mikään on todellista urheilua. Loppuun videon verran Flow-sunnuntain parhaalta artistilta. Tosin Sia ja ANOHNI jäivät kokematta kun bussi lähti kohti Tamperetta jo yhdentoista tienoilla.

Bernard Sumner: Chapter and Verse

Ensi sunnuntaina Helsingissä Flow-festareilla astuu lavalle indierockin suuri nimi New Order. Lippu on tietenkin takataskussa ja sunnuntaita odotellaan malttamattomin mielin. Viime viikkojen lämppäri New Orderin keikalle levyiltä soitetun musiikin lisäksi on ollut Bernard Sumnerin mainio oma elämänkerta: Chapter and Verse(14).

Viime syksynä ilahduin kovin New Orderin mainiosta levystä: Music Complete(15). Levy on yksi parhaista New Orderin uralla, biiseiltään vahva, hyvä ja rullaava levy. Toimii myös erinomaisena juoksumusiikkina. Music Complete(15) palautti uskon New Orderiin, ennen kaikkea siihen, että bändi voi tehdä relevanttia musiikkia ilman yhtä sen perustajajäsentä basisti Peter Hookia. Viimeiset vuodet Orderin uralla ovat olleet kohtuullisen riitaisat. Vuonna 2007 Peter Hook ilmoitti New Orderin hajonneen. Vähän tämän jälkeen muut bändin jäsenet korjasivat, että bändi ei ole suinkaan hajonnut, ilmoitus oli vain yhden miehen mielipide. Pian Hooky erosi lopullisesti(?) bändistä ja sen jälkeen on julkaistu muutamia kärkeviä kannanottoja aiheesta, sekä lehdistön, että muistelmateosten kautta.

Bernard Sumnerin syksyllä 2014 julkaisema muistelmateos: Chapter and Verse(New Order, Joy Division and Me) summaa hyvin New Orderin seikkailut tähän asti. Kirja alkaa Sumnerin kohtuullisen traagisesta työläislapsuudesta Pohjois-Englannin Salfordista, Manchesterin läheltä. Sumner kuvaa koskettavalla tavalla omaa lapsuuttaan, pyörätuolissa ollutta äitiään, sukunsa tiivistä yhteisöä, joka tarjosin turvan isättömälle lapselle. Lapsuuden kuvailu kulkee mukavasti kohti Joy Divisionin alkuaikoja, kuinka bändin soundi ja imago ovat syntyneet näiden tylyjen, sateisten ja sumuisten lapsuusmaisemien seurauksena.

Joy Divisionin tarina ja New Orderin alkuvaihe saa suurimman huomion tässä kirjassa. Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin persoona ja traaginen itsemurha saa kirjassa uuden näkökulman, verrattuna siihen mitä on aiemmin kuullut. Sumner kuvaa Ian Curtisia kohteliaaksi, jopa humoristiseksi tyypiksi ja hänen traaginen ratkaisunsa tuli kuitenkin Sumnerille yllätyksenä. Ian Curtisin kuoleman jälkeen Joy Divisionista jäi jäljelle em. Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris, joista aika pian syntyi New Order.

Siirtymä Joy Divisionista New Orderiin kerrotaan seikkaperäisesti. Sumner valittiin laulajaksi keikkakokeilujen ja levy-yhtiön pienoisella painostuksella. New Orderin alkuaikaa Sumner kuvaa melkoisen epävarmaksi, live-esiintymisiä suorastaan surkeiksi, vaikkakin bändin levyt otettiin alusta alkaen hyvin vastaan. Bändin suurin hitti: Blue Monday nosti New Orderin isojen nimien joukkoon 80-luvun alkupuolella. 80-luvun kuvailu on herkullista luettavaa. Levytyssessiot olivat täynnä bileitä ja tolkutonta päihteiden käyttöä. Etenkin New Orderin ehkä parhaan albumin: Techniquen(89) levytyssessiot tapahtuivat osin Ibizalla, jonne tuli brittein saareilta paljon kavereita mukaan bailaamaan. Happy Mondaysin marakassimiehen Bezin toilailut Ibizalla ovat hauskaa luettavaa, kuten se kuinka hän kolaroi paikan päällä autolla noin viisi kertaa ja kuinka Sumner oli hetken mielijohteessa lähettänyt oman ajokorttinsa Bezille postissa. Sumner toteaa moneen otteeseen kirjan aikana, että hedonismin määrä oli aikalailla maksimissa noina huuruisina 80-luvun vuosina, mutta nuorena kroppa ja mieli kestivät tätä ankaraa bailaamista.

Ison osan kirjassa saa myös Factory Records ja sen surullisen kuuluisa klubi: Hacienda, kuinka se kasvoi bändin omasta "bailauspaikasta" liian suureksi ja hallitsemattomaksi paikaksi, johon liittyi myös paljon lieveilmiöitä, lähinnä huumeita ja väkivaltatapauksia. Kirjan loppupuolella käsitellä em. basistin Peter Hookin eroamista bändistä. Niin, elämänkertoja aiheesta syntyy ja on syntynyt useita, tämä on yksi versio aiheesta. Sumner kertoo rehellisen oloisesti Hookyn oudoista tempuista, pomottamisen tarpeesta ja suorannaisesta ilkeydestä. Muun muassa viimeisillä yhteisillä New Orderin keikoilla Hooky pyrki olemaan bassoineen etualalla peittäen Sumnerin taakseen.

Peter Hookin eron jälkeen bändi on julkaissut ylijäämämateriaalista koostuneen: Lost Sirens(13) albumin ja em. Music Completen(15). Lost Sirens(13) ei ole myöskään mikään huono levy, sen piti tulla nopeaan Waitíng for The Siren's Call(05) albumin jälkeen, mutta erinäisistä syistä se jäi julkaisematta. Varsin nautittava ja kohtuullisen nopealukuinen Chapter and Verse(14) ja New Orderin musiikki on pitänyt minua otteessa nämä viikot. Sunnuntain suhteen minulla on yksi erityinen toivomus, se on tämä, mielestäni yksi parhaista New Order biiseistä:

New Order: Music Complete

Onko mitään järkeä enää ostaa cd-levyjä ja vielä normaaliin hintaan? Menin ja tilasin New Orderin uuden Music Complete(15) albumin netistä cd-formaatissa. Miksi en siis alati ja aina niin muodikkaassa vinyyliformaatissa? Puolustuksen puheenvuoro on seuraava: Väitän, että tällainen tanssittava ja  elektrotyyppinen musiikki on parhaimmillaan kliinisemmässä ääniteformaatissa. Vinyyli ei tuo lisäarvoa tällöin musiikille, varsinkaan tämän päivän lp-levyjen prässäykset jotka ovat kautta linjan varsin tuhnuisia äänenlaadultaan. Nojoo, syy voi olla omissa kehnohkoissa musavehkeissäni.

Äänite oli kotonani kuunneltavissa jo pari päivää ilmestymisen jälkeen. Varsin sulavaa. Levyn kansi noudattaa New Orderilla tuttua minimalistisuutta, vahvoja ja kryptisiä kuvioita sekä mahdollisimman vähän turhaa tietoa. Neitsytkuuntelukertani autossa työmatkalla oli vähän hätäinen ja musiikin hienoudet hukkuivat auton taustamelun alle. Tuolloin havaitsin, että kakkosraidassa Singularity oli jotain outoa, se kuulostaa erilaiselta kuin Spotifyn versio. Kotistereoissa syy paljastui, kakkosraita nyki ja pomppi, eli levyssä oli jotain vikaa.

Eipä siinä muuta kuin levy vaihtoon ja kuuntelu jatkoi tiiviinä Spotikan kautta jonne äänite oli jo rantautunut. Albumin noin neljänneksi kuuntelukerraksi valikoitui ehkä elämäni vauhdikkain 8 kilometrin juoksulenkki. Neljän plus-asteen happirikas syysilma kirvoitti juoksupoponi hurjaan liitoon. Voi olla, että se oli New Order, joka piiskasi minut aikamoiseen vauhtiin, sillä tämä levyhän on aivan ...tanan hyvää juoksumusaa. Korvanapeista kuultuna sanat ja musiikilliset vivahteet kuuli selkeämmin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseessä on paras New Order levy sitten loistokkaan Techniquen(89).

Mitä levy on sitten syönyt? Aloituskappale Restless on tuttua ja turvallista New Order - soundia, mutta innostunutta sellaista. Kappaleesta on kuultavissa Peter Hookin bassolinjat, vaikka kyseinen basisti ei ole vaikuttanut bändissä moneen vuoteen. Hookin ja bändin laulajan Bernard Sumnerin viha-rakkaussuhteesta saa hyvän käsityksen muun muassa Sumnerin omaelämänkerran: Chapter and Verse(14) ja syyskuun MOJO:n Bernard Sumner haastattelun kautta.

Levyn neljä ensimmäistä biisiä, kyseinen Restless, myös edellä mainittu Singularity sekä Plastic ja Tutti Frutti ovat kaikki komeita biisejä, joista liki eeppinen ja jännästi U2:sen Pop(97)-levyn tunnelmaan kumartava Plastic on tällä hetkellä suurin suosikkini. Levy ei suinkaan jatku huonona tämän nelikon jälkeen, People on the High Line on kelpo kappale, joka ilmiselvästi tahtoo kasvaa kuuntelukertojen myötä. Stray Dogilla murisee itse Iggy Pop ja tässä kohtaa vaivun jonkinmoiseen juoksuhypnoosiin, uuh ja ooom. Academic poppaa mukavasti, kappaleessa on selvää hittiainesta. Nothing but a Fool on melankolisen viekoitteleva ja sanoissa tuntuu olevan painoa.

Levy on sen verran pitkä(64min) ja vauhtini kova, että levyn kolme vikaa biisiä jää tälläkin kertaa kunnolla kuulematta. Nojoo, pitää jäädä vielä herkuttelun varaa, ettei kaikkea tule nielaistua kerralla. Tällä puolenkymmenen kuuntelukerran analyysilla sanoisin, että tässä on minun syyslevyni, selvästi parasta ja innostavinta kamaa mitä tänä syksynä julkaistu. Analyysini on tosin aika ohkainen, koska eipä tällä nuorenvanhan lapsiperheellisen statuksella paljon muuta uutta ja innovatiivista musaa kerkee etsimään. Vanhassa tällä kertaa vara parempi.

Loppukaneetti: Viallisen cd-levyn rahat palautuivat tililleni. Harkitsenko sittenkin levyn hommaamista vinyylinä? Tuskin. Miksipäs en jatkaisi kuuntelua Spotify-riistopalvelun kautta, koska vaikutus sama kuin levyllä, ellei parempi. Tämä on tosin iso moraalinen kysymys ja myös levynkerääjän identiteettiäni koetteleva kokemus.

Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.